Sain äsken luettua loppuun Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia-kirjan.
Vaikeita kohtia oli paljon. Pahin, kun Minna (Tina) kertoo lapsille, että isä kuolee.
En tuntenut Rekoa. Emme koskaan tavanneet.
Tuntuu paradoksaaliselta, että tunsin hänet vain Ilman suuria suruja-kirjan kautta.
Emmin pitkään. Kaksi ystävää – Reetta ja Katja – rohkaisivat lukemaan.
Uskalsin lukea vain pätkiä. Ja vain silloin, kuin perhe oli läsnä. Yksin en voinut. Itkin. Itkin lisää.
Miksi kirja sitten pitäisi lukea? Ehkä tässä on paras jättää sana Akille (Rekolle):
”Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitän hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunkiaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkauden. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta. Tätä vuorovaikutusta minä haluan olla edistämässä, niin lukijana kuin kirjailijanakin. Se on korkein päämääräni.
Ihmiset ovat loppujen lopuksi aivan samanlaisia. Emme ole julmia toisillemme. Meillä on tarve tietää toisistamme muutakin kuin vain juoruja. Me välitämme.
Tekstin kautta voin katsoa sinua silmiin ja sanoa: ’Minä olen tällainen. Otatko minut vastaan?’ Kaikessa muussa kommunkaatiossa pelkään ja peittelen liikaa. Mutta nyt viimeistään siihen ei ole enää mitään syytä. Tämä minä olen…”
