Mahtavaa, että kauppapolitiikasta on tullut vetävä aihe pitkästä aikaa. Viime viikolla puhuttiin EU:n ja Kiinan aurinkopaneelikiistasta ja eteläeurooppalaisista viineistä. Tällä viikolla kartalla on EU:n ja Yhdysvaltojen välinen vapaakauppasopimus, jota käsitellään perjantaina Euroopan unionin ulkoasiainneuvostossa. Ulkoasiainneuvosto kokoontuu kauppaministerien kokoonpanossa Luxembourgissa, ja sinne suuntaan minäkin. Suomen tavoitteena on, että hyväksymme perjantaina neuvottelumandaatin. Se tarkoittaisi kaupan vapauttamisneuvotteluiden aloittamista mahdollisimman pian. Sopimus antaisi kasvusykäyksen koko unionin taloudelle. Kirjoitin helmikuussa blogin sopimuksen hyödyistä.
Vapaakaupasta puhuttaessa on kiinnitetty huomiota reunaehtoihin. Kauppaneuvotteluissa suurin osa ajasta menee tyypillisesti siihen, että kaikki osapuolet esittelevät omia herkkyyksiään. Ne koskevat useimmiten aloja, joilla oman maan rajojen sisällä tapahtuvaa tuotantoa halutaan tavalla tai toisella suojella tai suosia.
Suomi on tunnetusti riippuvainen vapaakaupasta. Suomikaan ei silti halua vapaakauppaa mihin hintaan hyvänsä. Tämä pyrkimys eräänlaiseen tasapainoon näkyy hallitusohjelmassa, jonka mukaan ?Suomi tukee vapaakauppaneuvottelujen etenemistä? mutta ?kiinnittää erityistä huomiota siihen, että suomalaisten yritysten ja työntekijöiden etuja valvotaan?.
Tunnetuin monenkeskisten kauppaneuvottelujen näyttämö on Maailman kauppajärjestö WTO. Sen piirissä käytävät neuvottelut eivät ole aidosti edenneet pitkään aikaan. Siihen on yksinkertainen syy: kun kaikki osapuolet käyvät kauppaa vastavuoroisilla myönnytyksillä, neuvotteluista muodostuu nollasummapeli, jossa on kierros kierrokselta vähemmän jaettavaa. WTO:n väistyvä pääjohtaja Pascal Lamy on kuvannut monenkeskisen kauppajärjestelmän ydinongelmaa viiltävästi: kauppajärjestelmää yritetään pyörittää softalla, joka on peräisin menneiltä vuosisadoilta. Asian voi sanoa vielä ilkeämmin: kansainvälistä kauppaa hallitessaan kansalliset johtajat yrittävät ylläpitää harhakuvaa eli illuusiota vallasta. Tälle illuusiolle on nimi: merkantilismi.
Merkantilismi oli itsevaltiuden ajan kauppa- ja teollisuuspolitiikkaa, jonka kukoistuskausi sijoittuu noin kolmensadan vuoden taakse. Merkantilismin tavoitteena oli ylijäämäinen kauppatase eli viennin oli oltava tuontia suurempi. Tämä saavutettiin monopoleilla, tulleilla ja kauppakielloilla, joilla haluttiin estää haitallista kilpailua. Lisäksi pyrittiin voimakkaasti edistämään teollisuutta, erityisesti tuonnin korvaamiseksi kotimaisella tuotannolla. Taustalla oli käsitys, jonka mukaan maailman varallisuus on vakio, ja kaikkien piti haalia siitä itselleen mahdollisimman suuri osa.
Merkantilismin voi tiivistää kauppiaan sananlaskuun: vapaa kauppa on hyväksi ? erityisesti ulkomailla. Vienti on hyvä, tuonti on paha. On hämmästyttävää, miten vahvasti merkantilistiset äänenpainot pyörivät kauppaa koskevassa keskustelussa tänäkin päivänä. Ne ovat itse asiassa tehneet kyseenalaisen comebackin. Yllä kuvatulla retoriikalla on eräänlaista viihdearvoa mutta asia on valitettavasti Suomen kaltaisen talouden kannalta vakava. Mitä tapahtuu todellisuudessa?
Lähdetään perusteista. Liittyessään Euroopan unioniin Suomi tuli maailman suurimman talousmahdin jäseneksi. Suurimmalle osalle maailman valtioista EU on suurin kauppakumppani. EU on myös pysynyt tukevasti maailman suurimpana sekä tavarojen että palvelujen kaupan osapuolena. Talouskriisi ei ole muuttanut tätä asiantilaa miksikään.
Kaiken kukkuraksi EU:n kauppataseen ylijäämä on kasvanut tasaisesti myös kuluneen kymmenvuotiskauden aikana. Ylijäämän kasvu on itse asiassa kiihtynyt aivan viime aikoina. Valoisassa yleiskuvassa on kuitenkin synkkiä varjoja. EU:n jäsenvaltioiden vientimenestyksen välillä on suuria eroja. Karkeasti ottaen niin sanotuilla uusilla jäsenvaltioilla on mennyt hyvin ja vanhoilla huonosti. Suomi kuuluu vanhoihin jäsenvaltioihin. Suomen on pidettävä huoli omasta kilpailukyvystä tekemällä muun muassa rakenteellisia uudistuksia. Samalla kun rakenteita uudistetaan on tartuttava esimerkiksi pelialan kaltaisiin uusiin mahdollisuuksiin ja vietävä näitä eteenpäin.
Myös EU:n ulkopuolella trendi on selvä. Yhdysvaltojen ja Japanin vienti yskii, ja Kiina on karannut täysin omaan sarjaansa.
Euroopan unioni on kuitenkin reagoinut tilanteeseen täysin oikein: kun monenkeskinen kaupan vapauttaminen ei onnistu, sitä on tehtävä kahdenvälisesti. Mitä on saatu aikaan? EU:n vapaakauppaneuvottelut polkaistiin todenteolla käyntiin vuonna 2006, johon osuu muuten Suomen edellinen puheenjohtajakausi. Silloin noin neljännes EU:n ulkoisesta kaupasta oli vapaakauppasopimusten piirissä. Nyt tuo osuus on noin kolmannes, ja jos kaikki nyt käytävät neuvottelut saadaan onnellisesti päätökseen, noin puolet EU:n ulkomaankaupasta on vapaata. Tilanne on Suomen kannalta huomattavasti valoisampi.
EU:n vapaakauppasopimuksesta on oikeasti iloa. Otetaan vaikkapa vapaakauppasopimus Etelä-Korean kanssa. Vain vuosi sopimuksen voimaantulon jälkeen EU:n vienti vapautetuissa sektoreissa on karkeasti kaksinkertaistunut, ja EU:n kokonaisvienti sekä Koreaan että muuhun maailmaan on saanut aidon piristysruiskeen. Esimerkiksi Japanin ja Yhdysvaltojen kanssa käytävien vapaakauppaneuvottelujen hyvinvointivaikutukset ovat ainakin yhtä merkittäviä. Ne kattavat kaupan lisäksi investoinnit, ja nettohyöty voi parhaimmillaan nostaa kokonaistuotantoa jopa prosentin.
Kiinan ja Intian kanssa käytävät neuvottelut ovat myös omassa sarjassaan. Noin kolmannes globaalista kasvusta tulevan 15 vuoden aikana tapahtuu näissä maissa, ja kauppaneuvotteluista riippuu kuinka suuren osan Eurooppa tuosta kasvusta saa.
Kun muistetaan suuri kuva, voidaan käydä myös aitoa keskustelua siitä, mitä rajoja Suomi ei kauppaneuvotteluissa missään olosuhteissa ylitä. Minulla on vain yksi perälauta: emme halua kauppaneuvotteluilla ainakaan heikentää ihmisoikeuksien kunnioitusta maailmassa.
