Eduskunta on aikeissa perustaa uuden ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimuslaitoksen. Sen tieltä raivattaisiin pois nykyinen Ulkopoliittinen instituutti UPI (www.upi-fiia.fi). Uuden laitoksen vuosibudjetista on tulossa kolminkertainen UPIn resursseihin verrattuna.
Hienoa, että ulkopolitiikan tutkimukseen halutaan satsata. Kunnianhimoista tutkimusta tarvitaan nimenomaan Suomessa. Meillä kun on perinteisesti uskottu yhden totuuden ulkopolitiikkaan, vaikka virallinen linja onkin toki vaihdellut aikakaudesta toiseen.
Mielestäni on hyvä idea kytkeä tutkimus palvelemaan poliittista päätöksentekoa. Tutkijoiden kammiot ja poliitikkojen kabinetit tuntuvat usein olevan turhan kaukana toisistaan.
Silti minua huolestuttaa, että kaavailujen mukaan uuden instituutin hallitus koostuisi eduskuntaryhmien ja ministeriöiden ehdokkaista. Asetelma mahdollistaa liian helposti ”kansallisen konsensuksen” kannalta kiusallisten tutkijoiden tai tutkimusprojektien hautaamisen vähin äänin. Yhtä totuutta on Suomen historiassa toitotettu jo tarpeeksi kauan, kuten Risto Penttilän uusin kirja, Historian roolipeli, osoittaa.
Osa UPI:n raporteista on hyvinkin kriittisiä – olisiko tämä jatkossa mahdollista? Tässä taannoin yhtä UPIn nuorta erikoistutkijaa piti sättiä ihan poliittisen- ja UPIn-johdon taholta, koska hän oli esittänyt valtavirrasta poikkeavan näkemyksen Saksan ulkopolitiikasta. Tällainen kehitys ei ole suotavaa.
SaksanStiftung Wissenschaft und Politik (www.swp-berlin.org/) on yksi Euroopan suurimpia ulkopolitiikan tutkimuslaitoksia, josta voisi ottaa mallia Suomeenkin. Tunnen laitoksen johtajan Christoph Bertramin hyvin. Yksi laitoksen tehtävistä on tuottaa – tarvittaessa nopeallakin aikataululla – parlamentille tieteellistä tietoa poliittisista kysymyksistä. Silti sen toiminta on riippumatonta poliittisesta ohjauksesta.
