Myönnän heti kättelyssä, että olen aina ollut vähän urheiluhullu. Rakastan lähes kaikkia urheilumuotoja. Seuraan urheilua lähes fanaattisesti ja samalla olen pitänyt kuntoa yllä eri urheilumuotojen avulla.
Nuorena harrastin aktiivisesti jääkiekkoa, käsipalloa, jalkapalloa, tennistä, laskettelua ja golfia. Näiden lisäksi puuhastelin niinkuin nuoret puuhastelevat. Hihdettiin murtsikkaa, yleisurheiltiin, pelattiin pesistä, pyöräiltiin ja uitiin. Koulussa liikunta oli englannin- ja suomenkielen ohella niitä harvoja aineita, josta sain kympin.
Koulu- ja yliopistoaikoina olin huippukunnossa. Jenkkiaikoina kävin salilla ja/tai lenkillä lähes päivittäin. Työelemässä tahti väheni, mutta sain silti tehtyä jotain (lähinnä lenkkiä tai salia) noin kolmisen kertaa viikossa.
Tämä ammatti on omalla tavallaan vaativa, eikä vähintään matkustelun takia. Päivätkin pruukavat venyä. Ystäväni ja kollegani Esko Seppänen on sanonut, että mepin pitää juosta Cooper-testissä vähintään 2400 metriä. Itse nostaisin tuota rajaa. Mitä parempi kunto, sen paremmin jaksat painaa hommia.
Meppiyiden haittapuoli (tai ehkä se on jolleikin hyöty) on, että parlamentin käytävillä virtaa viini ja rasvainen ruoka. Jos haluat hankkia oikein kunnon vyötärön niin se onnistuu parlamentissa alta aikayksikön.
Itse olen onnistunut välttämään pahimmat kiusaukset. Viime kesänä kuntoiluni siirtyi askeleen kunnianhimoisempaan suuntaan. Iski oikein kunnon kuntohimo. En tiedä mistä se lähti liikkeelle. Ehkä se oli jotain neljänkympin kriisiä tai ihan muuten vaan halua pitää itseään kunnossa, eli voida hyvin ja jaksaa enemmän kotona ja töissä.
Taisin ensin innostua Brysselin 20 km juoksusta ja sitten taas pettyä viime elokuun Helsinki City maratoniin, joka ei mennyt odotusten mukaisesesti. Tajusin, että nyt ei olla enää nuorta poikaa. Jos haluaa juosta niin pitää harjoitella. Harjoittelin lokakuun Brysselin maratonia varten kahdeksan viikkoa ja aikakin parani oikein reippaasti.
Innostuin ja ajattelin, että seuraavaksi treenaankin sitten 16 viikkoa ja pistän oikein renttaliksi. Tavoitteena oli Pariisin maraton 6. huhtikuuta. Joulukuussa alaselkäni rupesi kuitenkin ryppyilemäään. Kävin magneettikuvauksissa. Lääkärini Ismo Syvähuoko kertoi, että siellä pilkotti välilevyn pullistuman esiaste. Voihan ikä-degeneraatio, ajattelin.
Sen jälkeen alkoi kuntoutus. Maanmainio fysioterapeuttini Pipa Haikonen Töölöön urheilufysiosta pisti pojan treenaamaan selän ja vatsan syviä lihaksia. Kolmen kuukauden lähes päivittäinen kuntoutus on tuottanut tulosta ja selkä voi paljon paremmin.
Jatkoin harjoitusohjelmaa kohti Pariisin maratonia, mutta korvasin kaikki juoksut lihaskunnon lisäksi uinnilla, pyöräilyllä ja erilaisilla cross-harjoituksilla. Vierumäen kuntotesti osoitti, että hyvin menee, myös ilman juoksulenkkejä.
Viimeisen kolmen viikon aikana olen totuttanut selkääni takaisin juoksuun. On se kyllä malttia vaatinut. Ensin minuutti juoksua ja minuutti kävelyä kymmenen kertaa. Sitten välipäivä ja taas sama setti. Tänään kävin jo 35 minuutin yhtämittaisella lenkillä, ja hyvin se selkä tuntui sen kestävän. Selän kanssa ei kuitenkaan kannata leikkiä, joten jätän Pariisin väliin ja juoksen Brysselin 20 km toukokuun lopulla.
Miksi tämä tarina? Koska selkää kuntouttaessani innostuin kahdesta lajista, joita en pahemmin aiemmin harrastanut: uinti ja pyöräily. Ne toivat uuden ulottuvuuden kuntoiluuni. Juokseminen on toki mahtava kuntoilumuoto, mutta sekin on pitkän päälle vähän yksipuolista, ja erityisesti kuluttavaa kropalle.
Jossain vaiheessa rupesin sitten miettimään näiden kolmen kestävyyslajin yhdistämistä, eli triathlonia. Ennenkuin luulet, että olen flipannut lopullisesti, niin saanen selittää…
Triathloneja on monenlaisia. Kaikki tuntevat ”Teräsmies”-matkan, jossa uidaan 3,8 km, pyöräillään 180 km ja juostaan vielä sen päälle täysimittainen 42,2 km maraton. Pauli Kiuru on meidän legenda tässä lajissa. Hän oli muun muassa legendaarisen Havajin Ironman-kisan kakkonen 1990-luvulla. Ei se Magnus Lönnqvistkään hassumpi ollut.
Sitten on olemassa 1/2-, 1/4- ja 1/8-matkoja. Olympiamatka on 1500 metriä kauhomista, 40 km polkemista ja 10 km juoksua. En ole vielä osallistunut yhteenkään triathloniin, mutta jos paikat kestävät niin ajattelin kokeilla eri matkoja seuraavien kuukausien aikana.
Ensin tekisi mieli kokeilla 1/8 matkaa ja sitten 1/4 matkaa. Jos tuntuu hyvältä niin ajattelin uskaltautua Joroisten legendaariselle puolimatkalle, joka järjestetään 12. heinäkuuta. Nämä kilpailut ovat mielestäni pikemminkin henkilökohtaisia testejä, ei sen enmpää eikä sen vähempää.
Triathlonin juju on siinä, että se on fantastinen kuntoilumuoto, koska se yhdistää kolme erilaista lajia. Ei siinä ole vain kyse Teräsmiehestä. Siinä on kyse uinnista, pyöräilystä ja juoksemisesta, eli kolmesta varsin yksinkertaisesta tavasta pitää kuntoa yllä.
Uuden yhdistelmälajin parissa häärääminen tarkoittaa myös, että on paljon opittavaa. Viime aikoina olen ahminut mahdollisimman informaatiota kirjoista, netistä, lehdistä ja lajin harrastajilta. Liityin myös Helsinki Triathlon-seuraan, josta olen saanut roppakaupalla hyviä neuvoja.
Heikki Ruso, Scott Murr ja Jarkko Vesikansa ovat auttaneet hahmottamaan lajin kokonaisuutta. Ville Ruso, Rane Nieminen, Antti Timonen ja varsinkin Krista Tenhunen ovat auttaneet uintitekniikan hiomisessa. Arnaud Martin on antanut hyviä pyöräilyneuvoja. Juoksuapua on sitten tullut muun muassa Vierumäen Timo Vuorimaalta ja vanhasta yliopistostani rapakon takaa Bill Piersonilta ja Ray Mossilta.
Minulle kuntoilu on aina ollut elämäntapa. Kun liikkuu ja syö terveellisesti niin on hyvä olla. Jaksaa enemmän ja on paremmalla tuulella. Ja sitähän toivoo aina, että hyväntuulisuus heijastuu myös kotona ja töissä.
Tämähän on jatkuvaa tasapainoilua perheen, työn ja kuntoilun välillä. Ainahan tämän tasapainon löytäminen ei onnistu, mutta sen tavoitteleminen kannattaa aina. Aikaa kuntoilulle on aina jos sen vain pistää kalenteriin.
