Kunnioitetut sotaveteraanit – miehet ja naiset – hyvä juhlayleisö.

On vaikea pukea sanoiksi kaikkea sitä nöyryyttä ja samalla ylpeyttä, kun saan olla täällä tänään puhumassa teille. Näin harvinaista kunniatehtävää ei suomalainen mies kovin monta kertaa elämässään pääse suorittamaan.

Minun sukupolveni ei ole joutunut kokemaan sotaa. Olen saanut syntyä itsenäiseen Suomeen, joka on pystynyt tarjoamaan kansalleen rauhallisen ja vakaan elämän perustan.

En ole joutunut tuijottamaan kuolemaa silmiin kiväärin tähtäimen takaa, en pelkäämään kranaatin sirpaleita tai lentopommin täysosumaa. En ole joutunut pelkäämään omaa tai läheisen kohdalle sattuvaa väkivaltaista loppua.

Lakki päästä teidän edessänne, jotka olette joutuneet kokemaan sen ja vielä selvinneet.

Kullakin aikakaudella on omat vaikeutensa voitettavinaan. Elämäni ajalle on mahtunut kolme suurta talouskriisiä, joista viimeisin on vielä meneillään. Mutta yhtä kaikki, olen koko elämäni ajan saanut elää turvassa ja keskittyä rauhan töihin.

Nöyryyden ja ylpeyden lisäksi pitää siis nostaa vielä aivan erityisesti esiin kiitollisuus.

Mitä on kiitollisuus? Se on ensinnäkin syvää tietoisuutta siitä, että minun ja muiden sotien jälkeen syntyneiden suomalaisten elämä on teidän ansiostanne niin paljon parempaa kuin se olisi ilman niitä uhrauksia, jotka teitte.

Kiitollisuus on sydämessä oleva tunne siitä, että kun minun sukupolveni on saanut niin paljon, minun on itse vuorollani tehtävä oma osani. Se on velvollisuudentunnetta.

—

Ensi viikolla tulee kuluneeksi 75 vuotta Talvisodan päättymisestä. Tuo päivä on epäilemättä yksi tärkeimmistä Suomen historiassa. Se on itsenäisyyden ja vapauden lunastuksen merkkipäivä.

105 päivää puutteellisilla varusteilla, vaikeissa olosuhteissa, määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan, Suomen kansa piti puolensa.

Ei tullut puna-armeijan paraatia Helsinkiin. Marssi Ouluun ei edennyt Suomussalmea pidemmälle. Suomalaisten hiihto-, maastonluku- ja ampumataito olivat erinomaista tasoa.

Se oli itsenäistymisen jälkeen monien repivien vaiheiden jälkeen sovintoon kasvaneen kansan valtava yhteinen voimainponnistus. Kauppiaan, papin, työmiehen ja pienviljelijän poika samassa rivissä. Veljeä ei jätetty.

Suomen kaikki kansankerrokset yhdessä näyttivät, että taustastaan riippumatta suomalainen rakastaa omaa maataan ja kansaansa. Ja on valmis tekemään kirjaimellisesti kaikkensa niiden puolesta.

Teidän ansiostanne Suomi sai jäädä vapaaksi ja itsenäiseksi kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Ei tullut orjuus, ei pakkotyö. Kansojen vankila ei ollut kohtalomme, toisin kuin kävi esimerkiksi epäonnisemmalle veljeskansallemme Virossa.

Suomen kansa maksoi omasta isänmaasta kalliin hinnan. Toisessa maailmansodassa henkensä menetti kaikkiaan 97 000 suomalaista.

On huomionarvoinen yksityiskohta, että siviiliuhrien määrä jäi Suomessa pieneksi verrattuna muihin sotaa käyneisiin maihin, noin kahteen tuhanteen.

Vertailun vuoksi voi tarkastella esimerkiksi Liettuaa, jonka väestöstä yli 14 prosenttia sai toisessa maailmansodassa surmansa.

Suomea ei koskaan miehitetty. Suomen sotilaiden taito ja tahto kestivät. Hyökyaalto torjuttiin.

Sodan yksi opetus olikin: Isänmaa totisesti on puolustamisen arvoinen.

Mutta 97 000 suomalaista kuoli, jotta loput saisivat pitää henkensä ja elää vapaina. Sotaveteraanit ovat keskuudessamme vielä hetken aikaa muistuttamassa siitä, että vapaus on verellä ostettu.

Meidän nuorempien velvollisuus on huolehtia siitä, että tämä muisto ei koskaan katoa Suomen kansan sydämistä. Meidän on myös vietävä perintöä eteenpäin ja vaalittava sitä, tehtävä Suomesta vieläkin parempi maa syntyä, elää ja kuolla.

—

Sota oli valtava koettelemus, mutta myös rauha oli raskas. Suomi joutui myöntymään suuriin alueluovutuksiin. Lisäksi maksuun tulivat mittavat sotakorvaukset.

Asekätkentää ja sotasyyllisyyttä koskevat oikeudenkäynnit ja niitä varten säädetty taannehtiva lainsäädäntö koettelivat kansan oikeustajua. Maan itsenäisyyden turvaamista varten perustettujen järjestöjen lakkauttaminen ja kieltäminen rauhansopimuksen nojalla oli monille raskasta ja katkeraa.

Yli 430 000 suomalaista luovutetuilta alueilta joutui jättämään kotinsa. Rajan taakse, Käkisalmeen jäi myös minun isäni lapsuudenkoti.

Rauhaan palaaminen tarkoitti myös asutuskysymyksen ratkaisemista. Sodan jälkeen siirtoväen asuttaminen oli pieneltä ja sodasta pahoin kärsineeltä maalta valtava voimainponnistus.

Myös sen te teitte, teidän sukupolvenne. Veljeä ei silloinkaan jätetty. Sotakorvaukset ja jälleenrakennuskausi. Itsenäisyyden turvaaminen politiikan ja diplomatian keinoin. Mukautuminen sodanjälkeiseen maailmaan oli taloudellisesti, poliittisesti ja epäilemättä myös henkisesti iso sarka kynnettäväksi.

Mutta niinpä vain yhteistyöhön ja asiallisten hommien hoitamiseen oppineet suomalaiset selvisivät näistäkin koettelemuksista, jälleen kerran kovalla työllä ja vakaalla harkinnalla.

Koulutuksen ja terveydenhuollon sekä muiden palveluiden rakentaminen tasa-arvoiselta pohjalta olivat melkoinen saavutus kansalta, jolla olivat kaikki sodan rasitukset ja rauhaan palaamisen haasteet niskassaan.

Mutta myös sen te teitte.

—–

Viime vuosina erityisesti nuorten ikäluokkien keskuudessa on lisääntynyt kiinnostus sota-aikojen kokemuksiin ja kertomuksiin. Sotahistorian kirjat tekevät kauppansa. Sodista on tehty useita hienoja elokuvia. Uudenlaista huomiota ovat saaneet myös lottien ja muiden naisten kokemukset sodassa ja kotirintamalla.

Nuorison kiinnostus oman maan ja kansan kohtalonhetkiin kokee uutta nousua. Veteraanien arvostus on äskettäin julkistetun tutkimuksen mukaan erittäin korkealla tasolla.

Osaltaan tätä uuden valveutuneisuuden aaltoa on ollut vahvistamassa viimeaikainen kansainvälispoliittisen tilanteen muutos. Juuri nyt Ukrainassa ja jo vuonna 2008 Georgiassa nähtiin, että aseelliset konfliktit ja voimapolitiikka eivät ole vain menneisyyden tai kolmannen maailman asioita.

Etupiiripolitiikka on tehnyt näyttävän paluun. Aseet puhuvat tälläkin hetkellä vain reilun tunnin lentomatkan päässä Helsingistä.

Suomi ei ole irrallaan muusta maailmasta eikä varsinkaan Euroopasta. Meidän on pidettävä mielessämme sekä sodan että rauhan kokemukset ja toimittava viisaasti. Osana Euroopan unionia sekä myös kahdenvälisten suhteiden kautta meidän on myötävaikutettava rauhan palauttamiseen niillä keinoilla, joita on käytettävissä.

Toisaalta meidän on muistettava, että kaikissa oloissa valtion ehkä tärkein tehtävä on oman kansan turvallisuuden takaaminen ja alueen koskemattomuudesta huolehtiminen. Me kaikki tiedämme, mitä se käytännössä vaatii: Uskottavaa puolustusta.

Oman puolustuskyvyn on oltava kohdallaan. Yksi osa puolustuskykyä on myös sen varmistaminen, että tilanteen vaatiessa Suomi voi saada yhteistyökumppaneilta apua. Talvisodan monista opetuksista yksi on, että yksin ei ole hyvä olla.

—

Veteraanien joukko alkaa käydä vähälukuiseksi. Jäljellä on enää noin 27 000. Kyseessä on nopeasti vähenevä joukko, jonka keski-ikä on yli 90 vuotta. Voi hyvillä perusteilla sanoa, että tässä on sodan käyneen sukupolven kovin kärki. Vaikka monilla kunto on hyvä ja toimintakykyä riittää, selvää on, että ikä väistämättä tuo kaikille tullessaan monenlaisia vaivoja.

Jokainen täällä on kuullut kymmeniä ja kymmeniä kertoja Mannerheimin kuuluisat sanat: ”Te urheat Suomen sankarit, joiden rinnalla minulla on ollut kunnia taistella ylisuurta vihollista vastaan sietämättömien olosuhteiden vallitessa, pyydän teiltä vielä viimeistä urotekoa, ja jos te tämän taistelun voitatte ja Suomi pysyy itsenäisenä, teiltä ei tule koskaan uupumaan mitään.”

Parin vuoden kuluttua Suomi juhlii itsenäisyytensä 100-vuotista taivalta. Minä haluan, että juhlavuonna voidaan selkä suorana kaikki yhdessä todeta, että Mannerheimin lupaus sotaveteraaneille voitiin yksissä tuumin vihdoin toteuttaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaikille sotaveteraaneille vihdoin varmistetaan tarpeen mukainen vuosittainen kuntoutus. Edes sen verran pitää voida tehdä, että tämän sitkeän mutta harvenevan joukon loppumatka sujuisi ihmisarvon vaatimalla tavalla.

Tämä ei ole puoluepoliittinen kysymys. Tämä ei ole vaalikysymys. Tämä on kansallinen kunniakysymys. Harvasta asiasta tässä maassa vallitsee niin laaja yksimielisyys kuin veteraanien arvostuksesta. Kaikki puolueet ja eduskuntaryhmät ovat sitoutuneet siihen, että sotaveteraanien asiat hoidetaan kunnolliselle tolalle.

Minä haluan, että mikä tahansa hallituspohja onkin vaalien jälkeen, sotaveteraanien kuntoutuksen ja kotiin vietävien palveluiden määrärahat varmistetaan riittävälle tasolle koko vaalikauden ajaksi. Asiaa ei voi enää siirtää.

Haluan, että teistä mahdollisimman moni vielä pääsee näkemään satavuotiaan isänmaan ja voi nauttia juhlavuodesta ilman huolta pääsystä ansaittuun kuntoutukseen.

Ilman, että niitä pieniä kuntoutusrahoja joudutaan joka vuosi hakemaan karvalakkilähetystön kanssa takaisin budjettiin. Kyse ei enää ole rahasta. Kyse on arvokkuudesta ja kunniallisuudesta.

Kunnioitetut veteraanit, miehet ja naiset, hyvä juhlaväki. Tämä on paitsi menneiden sankaritekojen kunnioittamisen ja muistelun juhla, se on myös tulevaisuuden uskon ja toivon juhla.

Se muistuttaa meitä siitä, että tarttumalla päättäväisesti työhön, keskinäisellä luottamuksella ja arvostuksella voidaan voittaa ylivoimaisiltakin tuntuvat haasteet. On aivan liian helppoa luovuttaa ja vajota synkkyyteen ja epätoivoon.

Sen sijaan rohkeutta ja kanttia vaatii seurata teidän esimerkkiänne. Olla tehtävänsä mittainen ja tehdä mitä pitää, jopa ylittää itsensä. Siinä te olette näyttäneet meille mallia.

Puhe on hyvä päättää jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin kuuluisiin sanoihin: “Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.”