Anteeksi. Ei ollut tarkoitus aiheuttaa sydämentykytyksiä SDP:n puoluetoimistolla. En ole pettynyt kollegani Reksa Paasilinnaan. Petyin hänen veljensä Arto Paasilinnan uusimpaan Suomalainen kärsäkirja-romaaniin.
Normaalisti olen Arto Paasilinnan romaanien ystävä. Olen lukenut noin kolmanneksen hänen teoksistaan, eli kymmenisen kirjaa. Suosikkini on tietenkin Jäniksen vuosi (1975). Pidin myös Ulvovasta mylläristä (1981), Suloisesta myrkynkeittäjästä (1988) ja Kymmenestä riivinraudasta (2001).
Paasilinnan kirjoissa yhdistyy suomalainen huumori ja elämänmeno. Välillä mielikuvitus ottaa laukkaa ja päähahmot eivät välttämättä ole ihan tästä maailmasta, kuten esimerkiksi Lentävässä kirvesmiehessä (1996).
Piereskelevä elefantti ei naurattanut.
Tällä kertaa pääosassa esiintyvät sirkuselefantti Emilia ja hänen emäntänsä Lucia Lucander. EU kieltää sirkusnorsut. Tämä pakottaa Lucian ja Emilian liikkeelle.
Ensin käydään itärajan takana. Sieltä tullaan takaisin, matkustetaan Satakunnan halki kohti Saimaan kanavaa, joka avaa oven Afrikkaan asti.
Tarina on sinänsä tuttua Paasilinnaa. Liikkeessä ollaan koko ajan. Mennään yhdestä mikroseikkailusta toiseen. Kuvataan suomalaista elämänmenoa ja nostetaan jopa esille muutama ajankohtainen aihe.
Yleensä Paasilinna onnistuu naurattamaan. Tällä kertaa ei, ellei sitten saa kicksejä ”mojovia pieruja” töräyttelevästä elefantista. Suurin osa kirjan huumorista kulkeekin elefantin vyön alla. Kuvaillaan loputtomiin norsun ruokavaliota, säkäkorkeutta ja painoa. Kuvaukset ovat toki paasilinnamaisia, mutta eivät yhtä hyviä kuin yleensä.
Tuntui vain siltä, että kirjasta ei jäänyt mitään käteen, ei edes hyvää lukukokemusta. Taisin sittenkin olla väärässä. Kun ajoimme tänään kotiin kaupungista Emilie pyysi, että kertoisin jonkun tarinan. Kerroin tarinan norsusta, joka matkusteli ympäri Eurooppaa emäntänsä kanssa. Emilie tykkäsi tarinasta. Olihan kirjasta jotain hyötyä.
Paasilinnan jälkeen siirryin Jeffrey Sachsin Make Poverty History pariin. Hyvä lukukokemus on aina subjektiivinen käsite…
