Tänään oli tarkoitus kirjoittaa EU:n perustuslain tulevaisuudesta, mutta on pakko jättää huomiseen. Haluan kirjoittaa merkinnän rauhassa ja sitä ei tänään ole oikein ollut.
Taisi olla oikein tyypillinen meppipäivä. Tuli tehtyä vähän kaikkea: viikkopalaveri, virkamiespalaveri, sähköpostin siivoilua, luento ruotsalaisille nuorille, toinen virkamiespalaveri, ”lounaaksi tietokonesämpylä”, tutkijahaastattelu, valiokunnan valmistelukokous, podcast, web-TV, koulukäynti, lenkki ja kotona kaiken lisäksi vieraita.
Eli taitaa jäädä analyysit huomiseen.
Ajattelin kuitenkin tuossa alla julkaista, web-TV:n, podcastin ja Aamulehden Matti Mörttisen listan viidestäkymmenestä Eurooppalaisesta, jotka ovat vaikuttaneet keskeisesti EU:n kehitykseen. Hienoa luettavaa. Suosittelen.
%video%
Pohdintaa perustuslain pituudesta.
Mörttisen lista, joka julkaistiin eilen Aamulehdessä:
Helmut Kohl oli liittokanslerina Saksan ja koko maanosan yhdistäjä sekä puutteineenkin ehdoton eurooppalainen jättiläinen.
Jean Monnet ranskalainen diplomaatti (1888?1979), oli yhdentymisen idean isä ja edelleen käytetyn toimielinjärjestelmän luoja.
Margaret Thatcher huitoi käsilaukullaan Britannialle jäsenmaksualennuksen, minkä seurauksena EU:ssa vääryydet yhä korjataan uusilla vääryyksillä.
Jacques Delors, ranskalainen virkamies, hyödynsi yhteistyöhengen aallonharjan ja teki komissiosta kehityksen moottorin.
Altiero Spinelli (1907?1986) oli italialainen kommunisti ja federalisti, joka laati ensimmäisen ehdotuksen EU:n perustuslaiksi.
Pierre Werner (1913?2002), luxemburgilainen poliitikko, suunnitteli yhteisen valuutan yli 30 vuotta ennen kuin se tuli käyttöön.
Theo Waigel oli Saksan valtiovarainministerinä euron ja siihen liitetyn, epäonnistuneen vakaussopimuksen isä.
Romano Prodi, Italian pääministeri, leimasi komission puheenjohtajana niin Waigelin vakaussopimuksen kuin itsensäkin typeräksi, stupido.
Edith Cresson, Ranskan ex-pääministeri, palkkasi komissaarina hammaslääkärinsä aids-asiantuntijaksi ja todisti maailmalle Brysselin moraalirappion.
Paul van Buitenen, hollantilainen EU-virkamies, yritti pelastaa unionin ajamalla sen kriisiin paljastaessaan Cressonin temput.
Jacques Santer, luxemburgilainen komission puheenjohtaja, ei saanut Cressonia eroamaan vaan vei pohjaan koko komission.
Jean-Marc Bosman, belgialainen alasarjatason jalkapalloilija, sai ajamansa oikeusjutun ansiosta EU:n vapauttamaan urheilijoiden työmarkkinat.
Jacques Chirac oli Ranskan maatalousministeri vielä presidenttinäkin. Hänen ansiostaan EU-rahat menevät yhä pääosin viljelytukiin.
François Mitterrand (1919?1996) oli Chiracin edeltäjä ja Kohlin rinnalla viimeinen Euroopan alkuperäistä ideaa ylläpitänyt huippujohtaja.
Charles de Gaulle (1890?1970) jarrutti Ranskan presidenttinä Britannian jäsenyyttä ja loi näin pohjan brittien pysyvälle euroepäilylle.
Silvio Berlusconi todisti Italian pääministerinä ollessaan että yksimielisyyteen riittää yksi mielipide, kunhan se on Berlusconin mielipide.
Tony Blair teki Britannian pääministerinä taidetta monen muunkin osoittamasta kyvystä olla EU:n puolella Euroopassa mutta EU:ta vastaan kotona.
Robert Schuman (1886?1963) antoi nimensä teräs- ja hiiliyhteisö ECSC:n perustamisjulistukselle, joka kuitenkin oli Monnet?n käsialaa.
Walter Hallstein (1901?1982) perusti EU:ta Saksan ulkoministerinä ja johti ensimmäisenä komissiota. DDR:n eristämistä ajaneen Hallstein-doktriinin isä.
Valéry Giscard d’Estaing keksi Ranskan presidenttinä kaksi epäsuosittua ilmiötä: Euroopan parlamentin vaalit ja kiertävät huippukokoukset.
Paul-Henri Spaak (1899?1972), yksi unionin perustajaisistä, allekirjoitti Rooman sopimukset Belgian ulkoministerinä ja nousi sittemmin Naton pääsihteeriksi.
Max Kohnstamm, 92, selviytyi keskitysleiriltä ja on nyt viimeinen elossa oleva unionin arkkitehti. Hollantilainen oli Monnet?n lähiystäviä.
Karol Wojtyla (1920?2005) edisti ensimmäisenä puolalaisena paavina sosialismin romahdusta ja tunki uskontoa EU-politiikkaan.
Rocco Buttiglione yritti päästä Italian komissaariksi paavin tuella ja sai toisen puolen Eurooppaa kavahtamaan vanhoillista katolisuutta.
Jörg Haider, itävaltalainen populistipoliitikko, sai aikaan maataan vastaan EU-laajuisen boikotin, joka kääntyi pian unionia vastaan.
Antti Satuli (1946?2003) keksi EU-Suomen ensimmäisenä Brysselin-suurlähettiläänä, että järjenkäyttökin on luvallista EU-päätöksenteossa.
Pierre de Boissieu oli Satulin ranskalaiskollega ja on nyt neuvoston apulaispääsihteerinä Brysselin näkymättömiä vallankäyttäjiä.
Javier Solana on periaatteessa de Boissieun esimies mutta käytännössä ei. Espanjalainen odottaa turhaan pestiä EU:n ulkoministeriksi.
Guy Legras määräsi komission maatalouspääjohtajana 15 vuoden ajan, mitä viljelijä saa vehnäkilosta. Ranskalainen, tietysti.
Henry Kissinger oli Yhdysvaltain ulkoministeri, jonka oletettuihin sanomisiin vedotaan aina, kun EU yrittää tiivistää ulkopolitiikkaansa.
Jens-Peter Bonde on tanskalainen EU-parlamentaarikko, jonka sanomisiin vedotaan aina, kun halutaan lopettaa koko unioni.
Winston Churchill (1874?1965) lausui Britannian pääministerinä syntysanat Euroopan liittovaltiolle, jota ei tullut ja josta hänen oma maansa jäi ulos.
Alcide de Gasperi (1881?1954) oli hajanaisen Italian harvinaisen vahvana pääministerinä luomassa Euroopan yhteisöjä.
Konrad Adenauer (1876?1967) sopi EU:ta luotaessa Saksan liittokanslerina de Gaullen kanssa, ettei Saksa pyri koskaan Ranskaa vahvemmaksi.
Angela Merkel pyrkii Saksan nykyisenä liittokanslerina vihdoinkin tekemään lopun Adenauerin ja de Gaullen sopimuksesta.
Mario Soares, Portugalin entinen pääministeri ja presidentti käänsi lähes yksin kansansa mielipiteen myönteiseksi EU:hun liittymiselle.
Radovan Karadzic järjesti Bosnian serbijohtajana kansanmurhia, jotka todistivat EU:lle, että sen pitää pystyä toimimaan sotilaallisestikin.
Ratko Mladic teki sitä samaa.
Etienne Davignon, belgialainen ex-komissaari, on salaperäisen Bilderberg-ryhmän vetäjäksi siirryttyään vain kasvattanut vaikutusvaltaansa.
Daniel Cohn-Bendit johti 1960-luvun opiskelijamellakoita ?punaisena Danyna? ja johtaa nyt EU-parlamentin huutokilpailuja vihreiden nokkamiehenä.
Otto von Habsburg, 94, on neljän maan kansalainen ja keisarisuvun nykyinen päämies sekä intohimoinen paneurooppalaisuuden isä.
Simone Veil oli ensimmäinen nainen ensimmäisen kerran suorilla vaaleilla valitun EU-parlamentin puhemiehenä.
Edward Heath (1916?2005) kesti Britannian pääministerinä petturuussyytöksetkin neuvoteltuaan maansa vihdoin EU-jäseneksi 1970-luvulla.
Klaus Kinkel ratkaisi Saksan ulkoministerinä ja maansa lompakkoa raottamalla sen, että Suomesta, Ruotsista ja Itävallastakin tuli EU-maita.
Gerhard Schröder raotteli liittokanslerina lompakkoa nihkeämmin, mutta varmisti Puolan ja muiden vanhojen sosialistimaiden jäsenyyden.
Jean-Claude Juncker on pienen Luxemburgin pääministerinä ratkonut monta riitaa isompiensa välillä.
Frits Bolkestein valmisteli komissaarina palveludirektiivin, jonka ansiosta puolalainen putkimies pääsi myymään palvelujaan länteen.
Puolalainen putkimies sai länsieurooppalaiset pelkäämään EU:n laajentumista ja vapautuvia työmarkkinoita.
Ranskalainen äänestäjä kaatoi puolalaisen putkimiehen takia EU:lle ehdotetun perustuslain toukokuussa 2005.
Hollantilainen äänestäjä seurasi ranskalaisen esimerkkiä kesäkuussa 2005.
