Meppikiertue Turussa. Hyvä päivä, mutta ei yhtä hyvä kuin viime perjantain Jyväskylän keikka. Reissu oli sen verran kauan sitten järjestetty, että ei oikein saatu huomioitua viime aikojen hyviä kokemuksia esimerkiksi lukiokäynneistä.
Päätimme myöhään eilen illalla, että matkustamme Turkuun junalla. Alun perin piti mennä autolla, mutta lumisateen vuoksi valitsimme varmemman vaihtoehdon. Tai no ei se niin varma ollut, koska Piitu myöhästyi junasta.
Luennoin aamulla Turun messukeskuksen Taitaja 2005 -seminaarissa. Aiheena koulutuksen ja työn tulevaisuus globaalissa maailmassa. Perusteesi: lisää rahaa tutkimukseen ja teknologiaan, lisää autonomiaa yliopistoille ja työntekijöiden liikkuminen vapaammaksi.
Luennon jälkeen lounastin Turun Sanomien Ari Niemen kanssa. Haastattelun aiheena oli Suomen ulkopoliittinen keskustelu. Ari teki sen syksyn alun haastattelun, jossa taisin sorkkia tavallista värikkäämiin Suomen ulkopoliittisen konsensuksen muurahaispesää.
Tällä kertaa olin ainakin omasta mielestäni maltillisempi. Korostin, että syksyn tuuletus avasi uutta keskustelukulttuuria ja toi ulkopolitiikan normaalin demokratian piiriin.
Tänään pääteesini oli, että Suomessa elää nyt rinnakkain uusi ja vanha ulkopoliittinen ajattelu. Rajalinja ei tunne puolue -tai ikärajoja.
Uutta ajattelua edustavat kansainvälistä vastuuta ja monenkeskistä yhteistyötä kannattavat tahot. Tämä suuntaus on valloillaan tutkijoiden, asiantuntijoiden ja diplomaattien piireissä. Tässä ryhmässä ovat mm. Liisa Jaakonsaari, Jyrki Katainen, Heidi Hautala, Jan-Erik Enestam ja Suvi-Anne Siimes.
Vanha koulukunta tukeutuu ajatukseen, että kansainvälinen yhteistyö voi toimia myös puhtaan hallitustenvälisesti ilman uskottavia kansainvälisiä instituutioita. Tästä esimerkkinä Helsinki-prosessi. Tämän linjan edustajien maailmankatsomus kumpuaa 1970-lukulaisesta puolueettomuudesta ja rauhanliikkeestä.
Toivoin haastattelussa, että: 1. ulkopoliittinen keskustelu jatkuu, 2. eri vaihtoehtoja tuotaisiin esille ja 3. pääsisimme irti oppositio-hallitus asetelmasta.
Siinä syksyn haastattelussa totesin, että globalisaatiopuuhastelu ja YK-liturgia sopivat hyvin Maan Ystävien ja Sadankomitean teekutsuille, mutta eivät kylmään maailmaan. Onneksi nämä kaksi järjestöä osoittivat tervettä itsetuntoa ja huumorintajua kutsumalla minut ”teekutsuille”. Ne pidettiin tänään.
Isäntinä ja emäntinä toimivat Riitta, Heikki ja Maria Maan Ystävistä ja Joonas Sadankomiteasta. Meillä oli mielestäni erinomainen ja ennakkoluuloton keskustelu arvoista, globalisaatiosta ja ulkopolitiikasta.
Löytyi niin yhteisiä kuin eriäviäkin mielipiteitä. Liberaalissa ja suvaitsevassa arvomaailmassamme löysimme yhteisen sävelen. Olimme myös samaa mieltä ympäristön suojelun tärkeydestä, vaikka keinot eivät samoja olleetkaan. Talouskasvun tärkeydestä saati tarpeellisuudesta emme olleet samaa mieltä. Kehitysmaiden velat halusimme antaa anteeksi.
Lähdin tilaisuudesta hyvin mielin. Yhteiskunnallisesti valveutuneiden ihmisten kanssa on aina antoisaa keskustella. Oppii paljon. Tämäntyyppisiä tilaisuuksia pitäisi olla enemmän.
Ennen paluumatkaa meillä oli yhteinen kahvitilaisuus Piitun ja Villen kanssa. Hyvä tilaisuus, vaikka tupa ei täynnä ollutkaan. Matkustimme Piitun kanssa kimpassa Helsinkiin.
Nyt istun koneessa Reijo Kemppisen kanssa ja ihailen koneen oikealla puolella loistavia revontulia. En ole niitä aiemmin nähnytkään. Koneen kapteeni on yhtä otettu ja yllättynyt yöspektaakkelista. Ei muuta kuin valot pois ja kaikki matkustajat ikkunoiden ääreen ihmettelemään.
