(Kolumni Pyöräily+Triathlon -lehdessä 1/2016)
Nyt olen melkein sanonut sen, siis että ”maltti on valttia”. Otsakkeeseen oli pakko jättää pieni varauma. Myönnän, että tällaiselta malttamattomalta menijältä tuon sanominen vaatii paljon.
Olen aina mennyt täysillä – aivan kaikessa. Pienenä riitti energiaa. Kaikki harrastukset vedettiin sata lasissa. Treeneissä ja matseissa ei säästelty. Harjoitus, jossa ei hapottanut, ei ollut kunnon harjoitus. Ottelussa, jonka jälkeen ei kolottanut, en ollut antanut kaikkeani.
Tällä asenteella vedin myös yliopiston alusta loppuun. Aamusta iltaan luennoilla ja kirjastossa. Uteliaisuus ja uuden oppiminen draiverina. Mottona: unelmoi, usko, uurasta ja onnistu. Kun sytyn, sytyn kunnolla. Sama pätee töissä. On aina pätenyt.
Tällä asenteella lähdin myös liikkeelle kestävyysharrastukseni kanssa vuonna 2007. Aika nopeasti opin – tai ainakin luulin oppineeni – että kaikkensa voi antaa, mutta jokaista treeniä ei kannata vetää laikka punaisena.
Oppimiskaari sisälsi kolme vaihetta. Ensimmäinen vaihe liittyi treeneihin. Ohjelmia on hyvä seurata tiettyyn pisteeseen saakka, mutta ne antavat vain suunnan harjoitteille. Loppupelissä ohjelma on teoriaa, kroppa realiteettia. Eli kuuntele aina kehoasi. Jos väsyttää, jätä treeni väliin. Muuten käy huonosti.
Toinen vaihe liittyi vammoihin. Ennen siirtymistäni triathloniin panostin juoksuun. Tuttu tarina: liian nopeasti liikaa kilometrejä ja liikaa vauhtia. Seurauksena ensimmäinen rasitusvamma, eli välilevyn pullistuma. Pyöräily ja uinti toivat vaihtelua. Palautuminen oli tehokkaampaa. Triathlonin monipuolisuus ei kuitenkaan estänyt kolmea jalkojen rasitusmurtumaa (myönnettäköön, että ne tulivat maratonharjoittelun yhteydessä).
Kolmas vaihe liittyi sairauksiin.Niissä olen onneksi tajunnut olla maltillinen. Sairastelen harvoin. Tänä vuonna sain kuitenkin elämäni ensimmäisen A-influenssan. Hyvän peruskunnon vuoksi vältyin onneksi pahimmilta oireilta.
Lääkäri kuitenkin varoitti jälkitaudeista ja sydänlihastulehduksen vaaroista. Hän kehotti olla treenaamatta pariin viikkoon. Pakkohan se oli uskoa. Pää pysyi kasassa hyvällä ruokavaliolla. Maltoin odottaa. Ja hyvä niin. Paluu lenkkipolulle tuntui hyvältä.
Summa summarum: kun liikunnan tavoitteena on hyvä olo, kannattaa ottaa sopivan iisisti. Kuuntele kroppaa ja treenaa fiksusti. No nyt kyllä sanon sen ihan suoraan: ”maltti on valttia”, ainakin meille keski-ikäisille lykramiehille.
