College of Europe, Bruges

Opening ceremony of the academic year 2015-2016

Wednesday, 7 October 2015, 14h30

 

Honorable Rector Monar, Ladies and gentlemen, students,

 

This speech is personal, very personal. Why? Because Bruges is a special place for me. I graduated from the College of Europe in 1995. So did my wife. We met at Gouden Handstraat. Our class voted us the ”most likely couple to get married”, and we did not let them down. She was, and is, smarter than me – a lawyer. I am just a humble political scientist.

But don’t worry, this speech is not about the ”College of Love”, it is about European integration. It is personal because I do not want anyone else to take the responsibility for what I am about to say, especially not my government partners. They should not be held accountable for my views.

This will be a personal assessment of the state of the European Union in 2015 when you, dear students, are about to venture into one of your most memorable years of study.

In the next eight months you will probably learn more about European institutions and nationalities than… well, you might want to know. I have only one piece of advice for you: work hard and play hard. And trust me, you will not only learn a lot, but have a hell of a lot of fun too.

 

PERSONAL

Let me begin with a disclaimer. I am an avid pro-European. Some might even call me a federalist. As a politician I try to take distance from academic definitions, but let it be clear that I often prefer more, rather than less integration.

It all began in the United States, at Furman University in 1989. As a young student I watched the Cold War unravel and celebrated the reunification of Germany from afar, yet so close. Little did I understand that it would define my own path in life.

Professor Brent Nelsen introduced me to integration theories from Ernst Haas’ functionalism to Andrew Moravcsik’s liberal intergovernmentalism, not to forget the Leon Lindberg’s neofunctionalism and John Pinder’s federalism.

I wanted to become an academic, with a focus on European integration. And I did indeed pursue a short, albeit practical academic career. I got my PhD from the London School of Economics in 1999, published a few books and academic articles on the EU, and even taught here at Bruges from 2000 to 2007.

Theory became practice as Finland joined the European Union in 1995. The world of civil service brought me the practical experience of negotiating in the intergovernmental conferences leading to the treaties of Amsterdam, Nice and Lisbon. I became a hybrid, oscillating between academia and diplomacy.

Integration theory suddenly seemed rather detached from the practice of negotiating the balance of power between institutions and member states. But it had provided me with a wonderful base for entering politics, in the ever so exciting world of the European Parliament in 2004.

I have now been a government minister close to eight years. In different portfolios – ranging from Foreign Affairs to Trade, from Prime Minister to now Finance Minister – I have had the front seat in the crisis from Georgia to Ukraine, the euro to refugees.

In my 25 years of trying to understand EU policy as an academic, bureaucrat and politician, my conclusion is rather simple: the EU is constant crisis management. We keep on moving from one crisis to another, one more serious than the other.

But somehow we always manage to find a solution. It is never pretty, but always better than no solution at all. The EU will never be perfect, but I am yet to find a system that would be better at providing peace, prosperity and security for its members.

 

GENERAL

I firmly believe that the European Union is the most successful experiment managing relations between nation states. It is a Union of values, which is based on two solid pillars: liberal democracy and market economy.

If the EU had a hashtag it would be freedom. If the EU had an app it would be tolerance. If the EU was a tweet it would have… well… 140 characters. But the EU is a bit more complex than a hashtag, an app or a tweet.

The EU is much more than an international organisation, yet less than a state. Competition, trade, customs, agriculture and monetary policy are the exclusive competence of the EU.

We have decided to pool sovereignty through common institutions and laws. Member states do not do this because they think it is fun, they do it because they have common values and it is in their interest to integrate.

European laws stand above national laws. The European Court of Justice molds our legislative landscape. The internal market is the world’s biggest economy. Yes, it is bigger than the United States and over twice the size of China! Goods, services, people and money move freely inside the EU.

I also believe that there is an imbedded logic of the way in which European integration advances. First there is a crisis, then there is mayhem and finally EU members decide to take steps which deepen integration further.

I believe that integration in one area leads to pressure to integrate in another. I do not think the EU will ever have a finalité politique, an end state. It is simply an ever evolving process towards some kind of a closer union.

This is obviously not the ideal way of advancing European integration. It leads to sub-optimal results. A common vision would be a better master than force or time pressure. But there is no common vision, and therefore we always have a tendency to force change in a crisis. I guess this is an example that we do not live in a perfect world.

At the same time I am becoming increasingly concerned about the democratic legitimacy of the European Union. It has always been a top-down process, where big decisions from Intergovernmental Conferences are trickled down to a ”take-it or leave-it” decision by national parliaments, with or without referenda.

This problem is by no means specific to the EU. It actually pertains to all industrial democracies from the US to Canada and from Japan to Australia. In all of these countries ordinary voters often feel increasingly distant from the politicians and officials making decisions that affect their everyday lives.

I am also worried that some member states are starting to feel isolated inside the European Union. The ongoing EU debate in the UK is a case in point. It would be a travesty for both the EU and the UK if the referendum would lead to Brexit.

As you enter your academic year at Bruges the European Union stands at a crossroads, similar to those of 1950 and 1990. The post World War II 1950s saw the creation of a Coal and Steel Community. The post Cold War 1990s saw the birth of European Union. Now, like then, the answer should be more, not less, integration.

There are three major crises which will drive the integration process forward: the euro, the refugee crisis and security. They are intimately linked to the three fundamental goals of the EU: peace, prosperity and security. So far we have muddled through the crises. But it is clear that more fundamental reform will be needed.

This will raise many issues of balance of power – between member states and EU institutions, between the institutions themselves, and between member states. This will also most probably lead to increasing differentiation inside the EU. There will have to be a clearer definition of tasks between ins and outs in the euro, immigration and security policy.

I do not, however, believe that we will see a quantum leap forward toward some kind of a federal state. The reason for that is simple: the member states will not allow it to happen. Money, borders and security have traditionally been an integral part of the tasks of a nation state.

Let me deal with each of the three crises – euro, refugees and security – in turn.

 

EURO

The euro crisis, some say, had its roots in the collapse of Lehman Brothers. The answer is obviously not that easy. In 2008 we moved quickly from a market crisis to a financial crisis and further from a sovereign debt crisis to a euro crisis.

The actual roots lie in the Maastricht Treaty, when the choice was made that the European Union would have responsibility over monetary policy, whilst the member states would manage their own economic policy.

It all worked well until euro members started to violate the very rules that they themselves had set. Be that the stability and growth pact or just basic economic statistical reporting.

The way in which the member states and the institutions dealt with the euro was a classic example of ”crisis-mayhem-solution”-policy. We had never been in a similar situation. The stakes where as high as they could be. It was not only about tax-payers money and political survival. It was about the future of the whole European project.

The human mind, especially that of a lawyer or an economist, has a tendency to come up with creative solutions in difficult moments. Stability mechanisms, resolution funds, fiscal compacts, six- and two-pack legislation, quantitative easing, emergency liquidity assets… you name it, and it was done.

I remember some scary moments in 2009-2013 when I was not sure whether the euro would survive. At the same time, deep inside I knew it would. Despite all the doomsday analysts who kept on shouting exit with all kinds prefixes.

Similarly this summer, at the height of the Greek crisis, I felt that the euro stood at another crossroads. One sign pointed to Grexit, the other to yet another bailout.

As we weathered the storm people started to think about the future of EMU. Something needed to be done. A first attempt was made in a Blueprint for the future of the euro. It came in the midst of the crisis, went rather far, and was conveniently buried.

This summer came a more serious attempt at a roadmap for completing the EMU. It is known as the Five President’s report. It calls for progress in two stages on four fronts: Economic Union, Financial Union, Fiscal Union and finally a Political Union. The first stage ends in 2017 builds on existing instruments. The second stage, ending in 2025 would see the completion of a ”deep and genuine EMU”.

Going by past experience the EU is not going to make a quick move towards a Fiscal or a Political Union, i.e. some kind of a federation. Taxes will remain national and the EU budget will remain relatively small. Welfare services and the final say on economic policy will remain in the hands of national parliaments.

Against this background we need to continue work on a banking union and a capital markets union. A good start would be that all member states would implement the measures already decided on banking union. Yes, this a stab at a majority of euro countries who have not done it!

Also, much remains to be done in cleaning up bank balance sheets and harmonizing bank regulation before we can talk about a truly level playing field. Eventually, we will establish a common resolution backstop and perhaps even a European deposit insurance system, but we are not quite there yet.

A capital markets union should be seen as a priority. It applies to all 28 member states, but is particularly relevant to the euro area. I welcome the initial proposals of the Commission. A common market requires a common capital market. As for the rest, well I’ll get back to you in 2025.

 

REFUGEES

Secondly let me turn to the refugee crisis. We have all seen heart-wrenching images of people struggling to land on the shores of Europe. And then battling their way through barbed wire-fences and onwards to refugee centers around Europe. Over a million refugees so far. More on their way.

The refugee crisis is a defining moment for Europe. If we fail to deal with the influx of refugees human tragedy will follow. In the midst of the crisis we should all have a warm heart and keep a cool head. We must be result oriented.

People need help, and we must help. There is no alternative. At the same time we must seek practical solutions to avoid the situation becoming uncontrollable. This balancing act is not easy. Much like in the euro-crisis we seem to be finding solutions in the middle of the mayhem as we go along.

Let me be clear: there are only European solutions to this crisis. No country can deal with this crisis alone. Greece, Italy and Hungary are struggling to cope as entry-countries. It is not any easier for transit countries or end stations. We are all in this together.

Just to give you an example from Finland. Last week we received as many refugees, over 3000, as we did all last year. This year we are expecting to deal with over 50 000 asylum seekers.

What kind of solutions then? Firstly, I welcome the decision on relocation. Finland was the first country to announce it would take its share from the EU quota. And we realise we will probably need to do more. This is European solidarity and burden-sharing at its best.

Second, we must build ”hotspots” for receiving refugees and dealing with applications. This is a matter of priority and urgency. Funding for these ”hotspots”, mainly in Greece and Italy at the point of entry, should be European.

Thirdly, we need a list of so called ”secure countries”. It is absurd that we have not been able to agree on a common list inside the EU. A common list would send a clear message that the EU has a common way of dealing with refugees.

Fourthly, we need to improve controls of our external borders. This basically means Frontex. The Commission will give its proposal on border controls by the end of the year.

Finally, we need closer cooperation with the main countries – such as Afghanistan, Iraq, Syria and many African countries – in order to be able to deal with the root causes of immigration in the country of origin.  Much of this has already been agreed. But too little has been done. Now we need swift implementation.

But we should also go further. We must harmonise the way EU states deal with asylum seekers. I am talking about the criteria for asylum and the benefits offered. It is counterproductive that we encourage people to hide from authorities and travel through Europe in hope of a better treatment.

You cannot blame the asylum seekers for doing so. They are rational people acting the way any of us would. It is the fault of the policy makers if terms and benefits vary significantly from one EU state to the other. Here, again, the solution is more integration. In this case better harmonisation of national asylum systems. All talk about closing internal borders is utter rubbish. The 25th anniversary of German reunification is a timely reminder that Europe is about tearing down, not building walls.

 

SECURITY

The third pressure point on Europe is security. There’s no hiding the fact that international security is in a terrible state. Almost the whole of the Middle East is marred by terrible conflicts that have repercussions throughout the world.

The crisis in Ukraine has gone on for way too long and only the most recent peace efforts have shown glimmers of hope. The Arab spring did not fulfill its promise and North Africa is a dangerous trouble spot on our southern flank. Sadly, we have experienced a resurgence of violent terrorism in Europe.

Finland has a 1,300 kilometer long border with Russia, more than double than the rest of the EU combined. Against this background we often reflect on security policy through a Russian lens.

I was one of those liberal optimists who hoped to see a ”reset” in EU – Russia relations under President Medvedev. It is never easy for a politician to say they have been wrong. But on this one we were clearly off the mark.

I was also one of those realists who believe that the war in Georgia saw the return of power politics and spheres of interest to the borders of Europe. I was afraid that this would spell an end of a more internationally engaged Russia that we had seen after the Cold War. I wanted to be wrong, but I was not. Ukraine proved the case in point, unfortunately.

Some say Russia never genuinely wanted to reset its relations with the West. Instead it wanted to re-establish itself as a global player.

Russia’s power politics in Ukraine, Moldova and most recently Syria is probably motivated by two intertwined goals: One is to hold on to its shrinking sphere of influence. The other is keeping democratic ”colour” revolutions at bay.

How has Europe responded to the new, gloomier security environment? Better than most people expected, I would argue.

The old cliché is that the EU is an economic giant but a political dwarf. But let’s look at the facts. The EU was instrumental in finding a solution for Iran. The EU stayed united when dealing with the crisis in Ukraine. The EU has been able to help construct a rim of relatively peaceful countries in South-East Europe. The EU has implemented tens of successful crisis management operations, mostly in areas where other actors have been absent.

Take Ukraine. Russia has clearly taken great pains to divide Europe in its reaction to the illegal annexation of Crimea. A massive Russian information campaign has been coupled with security threats to some EU states and economic perks to others.

But the European Union has stood remarkably united. We have condemned the events in Crimea and Eastern Ukraine and imposed economic sanctions on Russia to push it to a diplomatic solution.

In many ways Ukraine has been the finest hour of EU’s foreign policy. Have we solved the Ukraine crisis? No, but we have made our disapproval crystal clear and applied very heavy pressure on Russia using the power we have – namely economic weight.

The EU and its member states should always seek a reset in its Russia relations. Finland, for one, would clearly benefit from it. Our economy is partially dependent on Russia.

But as long as Russia violates international law and as long as it breaks European security arrangements, we must put our short-term economic interests aside and focus on what matters the most: peace and security.

I reject the notion that the EU is a security political paper tiger. The European Union is clearly not a military alliance. Nor should it be because NATO is the backbone of Europe’s collective defence – at least for most EU states.

But it is unthinkable other member states would not help if one of us was the victim of armed aggression. As the Lisbon Treaty stipulates, we have an obligation of assistance by all means. It is time we remind ourselves of the commitment we made in Lisbon.

Let’s also not forget that EU security policy enjoys wide public support in almost all EU member states. It also enjoys strong support almost across the political spectrum in Europe. Even most populists think it’s a good thing.

 

CONCLUSION

Let me conclude with the following. You are entering your academic year during a time when the EU is more relevant than ever. Peace, prosperity and security in have been achieved, but they are constantly under threat.

The European Union develops through crisis. At the moment the focus is on the euro, refugees and security. The answer to all of these crises is more, not less integration. But this will not happen overnight. It will happen one step at a time, as it always does.

At the same time we are beginning to reach the limits of democratic legitimacy on a supranational level.

Something needs to be done. The EU cannot continue as a process in which the supranational level is the scapegoat, regardless of whether it does too much or too little, too early or too late. The member states have called the shots for quite some time in the European Union. They should not shy away from the responsibility that comes with it.

Many of the populist movements, from both right and left, capture the imagination of those who feel that their voice is not heard; whether it is about the economy, the euro or the refugee crisis.

The paradox is that our answer to every problem is deeper integration. At the same time we take decisions which often increase tensions among the general public, be it with the euro, refugees or security.

My worry is that if these frustrations are not dealt with the situation will worsen. Animosity will grow, tensions will come to the fore and nationalism will increase. I am not saying that Europe will snap, but we are reaching the limits of tolerance. The exact tolerance that Europe was once built on.

I summarise my argument of today with three points:

1. Deepening the EMU is necessary. The financial crisis laid bare its flaws. Much has been done already but we are not out of the woods yet. At this stage we should focus on Banking Union and Capital Markets Union. Fiscal Union and Political Union are not realistic in the near future. Integration proceeds one step at a time.

2. The refugee crisis is a defining moment for Europe. Either we rise to the challenge together or we fail together. No member state can nor should handle the situation alone. If we fail, disaster will follow. If we do the right things, the EU will come out of the crisis stronger. This will entail difficult decisions, including the harmonisation of asylum policy.

3. We need stronger commitment to the European Union. EU bashing is the easy way out. By now it should be clear that we need common solutions to common problems across the policy spectrum – from economy to migration to security. This also means that national politicians should defend difficult European decisions.

In the Netherlands there is popular TV programme called the ”College Tour”. In the format a well known person is interviewed in front of university students. The programme ends with a personal piece of advice to the students.

Given that we are at the College of Europe, let me leave with four words that I think you should cherish: dream, believe, work hard and succeed! These four words should help you out during your academic year, and hopefully beyond.

Thank you!

Lähetekeskustelu valtion vuoden 2016 talousarvioesityksestä
Esittelypuheenvuoro

Arvoisa puhemies!

Suomen talous on supistunut jo kolmatta vuotta peräkkäin. Valtiovarainministerit Urpilainen ja Rinne, sekä nyt vuorollaan allekirjoittanut, ovat jo useampia vuosia joutuneet esittelemään eduskunnalle budjetteja, joissa ei juuri kasvun merkkejä näy. Suomi on sinnitellyt kituliaan kasvun ja nollakehityksen kanssa kansainvälisestä finanssikriisistä lähtien. Käytännössä tämä tarkoittaa, että suomalainen hyvinvointi on supistunut ja takanamme on kohta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehityksen kannalta menetetty vuosikymmen.

Tänäkin vuonna kasvun ennustetaan pyörivän nollan tuntumassa. Positiivisimpien skenaarioiden toteutuessa olemme juuri ja juuri pinnan yläpuolella. Ensi vuoden osalta olemme hieman toiveikkaampia. Valtiovarainministeriö ennustaa maltillista positiivista käännettä ja 1,3 % kasvua tulevalle vuodelle investointien suotuisan kehityksen seurauksena. Tosin kansainvälisen talouden kehityksestä on aivan viime aikoina saatu huolestuttavia merkkejä Kiinan heikentyneiden kasvunäkymien ja Venäjän huonon kehityksen jatkumisen seurauksena.

Det positiva är dock att tillväxten kommit igång inom euroområdet. Tillväxten är också kraftig i Förenta staterna och i Storbritannien. Den finländska ekonomins återhämtning får dessutom draghjälp från det låga oljepriset och centralbankernas tillväxtstödjande penningpolitik.

Ensi vuoden talousarviota on lähdetty rakentamaan näistä epävarmoista ja haastavista lähtökohdista. Olennaista Suomelle on, että saamme taloutemme nopeasti kuntoon ja sen rakenteet kantaviksi niin, että pääsemme mukaan muun Euroopan kasvun imuun.

Arvoisa puhemies,

Vuoden 2016 talousarvioesityksen määrärahoiksi ehdotetaan 54,1 mrd. euroa, mikä on 200 miljoonaa enemmän kuin kuluvalle vuodelle.

Määrärahatasoa nostavat muun muassa valtion ja kuntien välisen kustannustenjaon tarkistus, kasvaneen työttömyyden ja maahanmuuton kustannukset, puolustusmateriaalihankintojen ajoitusmuutokset sekä panostukset kärkihankkeisiin. Hallituksen päättämät sopeutustoimet parantavat valtiontalouden tilaa ensi vuonna yhteensä runsaalla 0,8 miljardilla eurolla.

Kun menomme ovat ensi vuonna 54,1 miljardia, yltävät tulomme kuitenkin vain 49,1 miljardiin euroon. Suomi joutuu siis tulevana vuonnakin ottamaan lisää velkaa 5 miljardin euron edestä selvitäksemme jokapäiväisistä menoistamme. Tulevan vuoden lopussa valtion velka kipuaa 106 miljardiin euroon. Näin ei voi jatkua – varsinkaan kun näköpiirissä ei lähitulevaisuudessa ole velat kuittaavaa kasvua.

Suunnanmuutos on hidas ja vaikea – mutta välttämätön. Alijäämämme pienenee tulevana vuonna 200 miljoonalla eurolla kuluvalle vuodelle budjetoituun verrattuna. Suomi näyttäisi täpärästi myös välttävän EU:n vakaus- ja kasvusopimuksen -3 % alijäämärajan, sillä valtiontalouden alijäämän ennustetaan kohenevan ensi vuonna -2,8 prosenttiin suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Arvoisa puhemies,

”Tämän maan johdon — meidän kaikkien — täytyy luoda ympärillemme tulevaisuudenuskoa. Ymmärrän, että oppositio tulee omissa puheenvuoroissaan kertomaan, että se on mahdollisesti joistain asioista hallituksen kanssa eri mieltä. Se on ihan okei. Sen sijaan se ei ole, että pelkästään voivottelee ja maalailee synkkiä kuvia ongelmistamme. Toivon, että ongelmista jauhamisen sijaan keskitytään ratkaisemaan niitä.”

Nämä viisaat sanat ovat valtiovarainministeri Antti Rinteen suusta tasan vuosi sitten, hänen esitellessään eduskunnalle kuluvan vuoden talousarviota. Minusta tämä on niin osuvasti sanottu, että haluan toistaa Antti Rinteen sanat koko oppositiolle. Suomi tarvitsee nyt kaikki ratkaisut. Osa niistä on vaikeita. Kritisoinnin ja voivottelun aika on mennyt jo ajat sitten.

Me suomalaiset olemme yhdessä tehneet sopimuksen hyvinvointiyhteiskunnasta. Olemme yhdessä sopineet, että Suomessa jokainen lapsi saa maksuttoman peruskoulutuksen, jokainen on oikeutettu laadukkaaseen julkiseen terveydenhuoltoon ja että ikäihmisille tarjotaan tarvittavat palvelut ja hoiva. Jokainen meistä on velvoitettu etsimään ratkaisuja, joilla tämä hyvä voidaan säilyttää.

Talouden kehityksen heiketessä yhä useampi suomalainen varmasti pohtii, voiko tulevaisuuteen vielä luottaa.Kyllä tästä on mahdollista selvitä. On myös mahdollista, että tulevaisuuden Suomi on jopa vauraampi kuin mihin olemme parhaina päivinämme tottuneet.

Parempi huominen vaatii kuitenkin kykyä uudistua. Kykyä muuttaa Suomea. Elämme tällä hetkellä raskaasti yli varojemme, eikä tilanne olennaisesti muutu suhdannetilanteen parantuessakaan. Suomalaisessa mallissa on myös heikkouksia, mutta ne ovat onneksi korjattavissa.

I ett läge med osäkra framtidsutsikter bör man följa de värden man litar på. Då vi fattar beslut som baserar sig på uppmuntring, flitighet, öppen internationalitet, bildning, humanism och tolerans klarar vi oss nog. Dessa värden utgör grunden för en återuppbyggnad.

Arvoisa puhemies,

Tämän hallituksen talouspoliittinen linja luo tulevaisuudenuskoa. Emme ajelehdi virran vietävänä, vaan ryhdymme toimiin oman tilanteemme kohentamiseksi. Hallituksen talouspolitiikka kiteytyy kolmeen kokonaisuuteen:

1) Ensinnäkin se perustuu maltilliseen mutta määrätietoiseen sopeutukseen, jolla korjaamme talouden suuntaa lyhyellä aikavälillä. Olennaista on kyetä katkaisemaan velan kasvu suhteessa kokonaistuotantoon ja toisaalta ylläpitää Suomen taloudenpidon uskottavuutta suhteessa suomalaisiin, tänne investoiviin ja Suomea lainoittaviin tahoihin.

2) Toiseksi, se perustuu todellisiin rakenneuudistuksiin, jotka tekevät talouden pohjasta pitkällä aikavälillä nykyistä kantokykyisemmän. Välttämättömät säästöt tai veronkorotukset eivät tietenkään ratkaise elinkeinorakenteen muutoksesta tai väestön ikääntymisestä johtuvia rakenteellisia heikkouksia. Keskeistä on, miten onnistumme kilpailukykyä ja työllisyyttä vahvistavassa kilpailukykyloikassa, sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden uudistamisessa, kuntatehtävien ja normien purussa, sekä työmarkkinoiden joustavuutta lisäävissä uudistuksissa, kuten paikallisen sopimisen edistämisessä tai työttömyysturvan uudistamisessa.

3) Kolmanneksi, hallitus toteuttaa kasvua vauhdittavia, strategisia kärkihankkeita. Vuonna 2016 panostukset kärkihankkeisiin ovat yhteensä 223 miljoonaa euroa ja lisäksi korjausvelan pienentämiseen kohdennetaan 100 miljoonaa euroa.

Käsittelyssä olevan tulevan vuoden talousarvion osalta haluaisin nostaa esille muutamia keskeisiä kokonaisuuksia, joiden kautta hallitus pyrkii uudistamaan Suomea. Ensimmäinen niistä tiivistyy sanaan työ.

Elämme aikaa, jolloin liian moni suomalainen menettää työnsä. Työttömyysasteeksi ennustetaan ensi vuonna 9,4 %. Vaikka suunta on maltillisesti paranemaan päin, on tämä työttömyyden taso sekä taloudellisesti että erityisesti inhimillisesti kestämätön.

Jos uskoo työhön Suomen hyvinvoinnin lähteenä, on myös oltava valmis tekemään toimia, jotka lisäävät työn tekemistä. Hallitus on sitoutunut moniin päätöksiin, joiden tavoitteena on lisätä suomalaisten osallistumista työmarkkinoille. Pitää muistaa, että työpaikkojen määrä ei ole vakio. Mitä suurempi osa työikäisestä väestöstä on mukana työelämässä, sitä enemmän Suomessa on työpaikkoja.

Huomenna keskiviikkona tässä salissa käsitellään hallituksen pakettia 5 prosentin kilpailukykyloikasta, jonka tarkoitus on parantaa suomalaisten vientiyritysten mahdollisuutta kasvaa ja työllistää yhä useampia suomalaisia. Myöhemmin hallitus tuo eduskunnan käsittelyyn myös isoja uudistuksia muun muassa paikallisen sopimisen edistämiseksi sekä työvoimahallinnon kokonaisuuden uudistamiseksi.

Budjettitoimenpiteinä hallitus kannustaa työntekoon alentamalla työn verotusta. Pieni- ja keskituloisten työn verotukseen tehdään työtulovähennys, joka keventää työn verotusta ensi vuonna 450 miljoonan euron edestä. Tavoitteena on, että pienestäkin ansiotulosta jäisi käteen nykyistä enemmän, jolloin työn vastaanottaminen olisi entistä kannattavampaa. Hallitus huolehtii myös siitä, että ansiotasoindeksin mukaiset tarkastukset tehdään työn verotukseen kaikilla tulotasoilla, jotta kenenkään työn verotus ei kiristy ansiotason nousun myötä. Tämä toimenpide keventää työn verotukseen kohdistuvaa rasitusta 170 miljoonan euron edestä.

Kaikkein suurimpien ansiotulojen osalta työn verotus hieman kiristyy, kun solidaarisuusveron alarajaa lasketaan 90 000 eurosta noin 70 000 euron vuosiansioihin. Vaikka työn verotuksen kiristäminen ei ole työnteon kannalta järkevää millään tulotasolla, on solidaarisuusveron funktio nimensä mukainen. Vaikeissa taloustalkoissa ovat mukana kaikki suomalaiset.

Hallituksen verolinja on kuitenkin heti ensimmäisenä vuonna hyvin selvä. Hallituksen päätöksin työn verotusta kevennetään tulevana vuonna nettomääräisesti lähes 600 miljoonalla eurolla.

Arvoisa puhemies,

Haluaisin nostaa talousarvion osalta esiin myös muutaman muun keskeisen muutoksen.

Tulevan vuoden talousarvioesitykseen on laajasti sisällytetty hallitusohjelmassa sovitut säästöt. Suurimmat menosäästöt kohdistuvat tulevana vuonna indeksikorotuksiin, kehitysyhteistyöhön, yksityisen lääkärihoidon sairasvakuutuskorvauksiin, elinkeinoelämän tukiin ja hallinto- ja ict-menoihin. Myös opetukseen kohdistuu suuria säästöjä.

Säästöjen välttämättömyys korostaa edelleen uudistumisen tarvetta – ikuisesti emme voi säästää ja säästää sosiaali- ja terveysmenoista, vaan sote-uudistus on toteutettava. Ikuisesti emme voi vain säästää koulutuksesta, vaan meidän on pystyttävä myös rakenteellisiin uudistuksiin, kuten kouluverkon karsimiseen ja koulutuksen sisällön kehittämiseen. Sen sijaan, että teemme yrityksemme riippuvaisiksi erilaisista valtiontuista, meidän on pysyvällä tavalla onnistuttava parantamaan yritystemme toimintaympäristöä, kuten hallitus nyt verotuksen kannustavuuden ja kilpailukykytoimien osalta tekee.

Talousarvioesitykseen sisältyy myös hallitusohjelman mukaisia menolisäyksiä. Sisäiseen turvallisuuteen tehdään 50 miljoonan euron määrärahalisäys, jotta harmaan talouden torjuntaa, rikosten nopeaa ratkaisua sekä arjen turvallisuutta parantavia toimenpiteitä voidaan tukea. Samansuuruinen määrärahalisäys tehdään myös puolustusvoimien materiaalihankintoihin ulkoisen turvallisuuden vahvistamiseksi.

Hallitus korottaa kaikkein pienituloisimpien eläkeläisten takuueläkettä noin 23 eurolla kuukaudessa. Eläkkeensaajien asumistukeen kohdistuvaa säästöä lievennetään vuositasolla 30 miljoonalla eurolla. Rintamaveteraanien kuntoutusmäärärahan taso nousee ensi vuonna veteraania kohden noin 50 eurolla verrattuna kuluvan vuoden tasoon.

Myös lapsiperheiden kotipalveluiden saatavuuden turvaamiseen sekä lastensuojeluun halutaan lisätä resursseja. Hallitus ohjaa näihin 10 miljoonan euron lisämäärärahan.

Suomalaisen korkean osaamisen tukemiseksi tulevan vuoden alusta alkaen on mahdollista vähentää verotuksessa korkeakouluille tehdyt 850 euron – 500 000 euron lahjoitukset. Olisi hienoa, mikäli yhä useampi suomalainen lahjoittaisi korkeakouluille ja näin tukisi Suomen tulevaisuuden kannalta keskeistä kivijalkaa.

Varhaiskasvatuksessa käynnistetään ensi vuoden alusta varhaiskasvatuksen kehittämisohjelma, jolla vahvistetaan varhaiskasvatuksen laatua ja pedagogiikkaa sekä lisätään määräaikaisesti lastentarhanopettajien koulutusta. Kehittämisohjelmaan ohjataan yhteensä 7 miljoonaa euroa.

Kärkihankkeiden puolella tulevan vuoden panostuksia ovat muun muassa Team Finland –verkoston vahvistaminen ja erityisasiantuntijoiden rekrytoiminen Suomen edustustoihin maailmalla vauhdittamaan yritystemme vientipyrkimyksiä ja houkuttelemaan investointeja myös maailmalta Suomeen. Myös Tekesiä pääomitetaan, jotta tutkimustuloksia saataisiin kaupallistettua uusiksi menestystuotteiksi nykyistä tehokkaammin. Samaa tarkoitusta ajamaan myös Suomen Akatemian myöntövaltuuksia lisätään 30 miljoonalla eurolla.

Biotalouden, cleantechin ja digitalisaation vauhdittamisessa tämä hallitus jatkaa edeltäjänsä viitoittamalla hyvällä polulla. Uskomme, että näistä suunnista on löydettävissä Suomelle runsaasti tulevaisuuden kasvupotentiaalia, kunhan onnistumme näyttämään vahvuutemme myös muulle maailmalle. Cleantechin ja biotalousratkaisujen sekä innovaatioiden kaupallistamisen tukemiseen hallitus ohjaa yhteensä 30 miljoonan euron kärkihankepanostuksen tulevana vuonna. Uusiutuvan energian ja uuden energiateknologian investointitukiin ohjataan puolestaan 20 miljoonaa euroa.

Koulujen oppimisympäristöjä modernisoidaan ja kehitetään digitaalista oppimismateriaalia käyttöön ottamalla sekä opettajien digitaalista osaamista vahvistavaa koulutusta järjestämällä yhteensä noin 16 miljoonan euron lisärahalla. Kouluihin viedään myös Liikkuva koulu -hanketta, jonka tarkoituksena on varmistaa, että koululaiset liikkuvat vähintään tunnin päivässä. Hankkeeseen ohjataan kouluille 7 miljoonaa euroa.

Arvoisa puhemies,

Tämän viikon aikana käsittelemme tässä salissa talouden suuria kokonaisuuksia. Nyt käsillä ovat julkisen talouden kehykset vaalikaudelle, sekä talousarvioesitys tulevalle vuodelle. Huomenna käsittelyssä on kilpailukykyä parantavien toimien kokonaisuus. Vihdoinkin Suomi on lähtenyt liikkeelle – emme enää seiso paikallaan tai liu’u tahtomattamme hitaasti taaksepäin. Suomella on suunta ja se suunta on eteenpäin.

Valtaosa suomalaisista ilmoittaa kannattavansa rakenteellisten muutosten tekemistä. Talouden kuntoon laittaminen on lähes jokaisen mielestä tärkeää. Kuitenkin on niin, että jokaista uudistusta vastustaa aina pienempi tai suurempi joukko ihmisiä. Muutoksia vastustavat erityisesti he, joita ne tavalla tai toisella koskettavat. Tämä on inhimillistä, vaikka muutos suhteessa nykytilanteeseen ei olisi erityisen suuri tai suhteessa tulevaisuuteen toisi jopa merkittävää parannusta.

Vi bör alla komma ihåg att vi inte sparar eller reformerar Finland av blotta sparglädjen eller reformeringsivern. Om vi inte fattar även de svåra besluten kommer Finland att förtvina, och i morgon kommer var och en av oss att ha det sämre än idag. – Tekemättä jättäminenkin on päätös, josta joutuu kantamaan vastuun.

Nyt käsissämme oleva talousarvioesitys on vaikeiden aikojen budjetti, joka kuitenkin vie kohti parempaa huomista. Se on budjetti, joka vaikeiden päätösten ohella sisältää jotakin rahassa mittaamatonta: tulevaisuudenuskoa.

Keskuskauppakamarin Suuri veropäivä 23.9.2015
Hallituksen talous- ja veropoliittinen linja

Talouden haasteista

Tätä puhetta valmistellessani luin täällä melko tarkkaan vuosi sitten pitämääni puhetta. Silloin kävin läpi pohjustusta tuleviin vaaleihin. Onneksi aika moni niistä silloisista ajatuksista on tullut osaksi uuden hallituksen ohjelmaa. Valitsimme työn. Ja sillä tiellä jatkamme.

Tämä on tärkeää siksi, että kansainvälinen talouskriisi iski vientivetoiseen Suomeen kaikkein kovimmin koko euroalueella. Tämän lisäksi taloutemme rakenteet ovat huonossa kunnossa – teollisuus ja elinkeinoelämä eivät ole kyenneet uudistumaan; väestömme ikääntyy ja työikäisten suomalaisten määrä vähenee kovaa vauhtia, samalla julkisen sektorin yksityiselle sektorille asettama painolasti on kasvanut. Olemme jo vuosia lisänneet julkisia menoja huolehtimatta niiden kestävästä rahoituspohjasta pitkällä aikavälillä – eläneet siis velaksi.

Emme ole ottaneet riittävän vakavasti sitä, että hyvinvointimme rahoituspohja on supistunut noin 20 prosenttia verrattuna finanssikriisiä edeltävään kasvutrendiin. Keskeiset kilpailijamaamme Saksa ja Ruotsi ovat mm. onnistuneiden uudistusten kautta menneet meistä kauas ohi ja lisänneet hyvinvointiaan samalla kun Suomen talouskehitys on hiipunut miinusmerkkiseksi. On olennaista hahmottaa, että suhdannevaikutuksista puhdistettu taloutemme normaalitila on paljon heikompi kuin olemme ehkä tahtoneet edes uskoa. Pitää katsoa kokonaisuutta, ei riitä, että valitsee vain yhden osion kokonaisuudesta ja tekee ratkaisuja sillä perusteella.

Todellisia rakenteita uudistavia toimia on meillä tehty varsin niukasti ja liian myöhään. Enää emme voi vivuttaa hyvinvointiamme velkarahalla, tulevien sukupolvien laskuun. Yksiselitteinen päämäärämme on, että Suomi on hyvinvointiyhteiskunta myös tulevina vuosina. Tämä edellyttää sitä, että talous on kunnossa.

Talouspolitiikan valinnoista

Vanha viisaus on, että talouspolitiikan onnistumisen näkee aina vasta jälkeenpäin.

Uskaltaisin jo arvioida, että kansainvälinen finanssikriisi rajoitti näköalaamme kotimaisten haasteiden osalta. Elvyttävällä politiikalla onnistuimme varmasti pehmentämään kovimman ulkopuolelta tulevan iskun vaikutusta työttömyyskehitykseen. Elvytys auttoi – mutta vain hetken verran. Samalla kun finanssikriisin vaikutuksia pehmennettiin, olisi kiireesti pitänyt ryhtyä uudistamaan myös talouden rakenteita. Yritystä toki oli, mutta ei vielä riittävästi rohkeutta ja kriisitietoisuutta.

Nyt me olemme Euroopan sairas mies. Emme ole päässeet mukaan uuden kasvun imuun kriisin hellitettyä, vaan olemme jääneet talouskehityksessä Euroopan hännille. Huolestuttavinta on, että missään muussa Euroopan maassa työttömyys ei kasva yhtä nopeasti kuin Suomessa. Tulevana vuonna työttömyysasteemme noussee jo lähelle kymmentä prosenttia, mikä on paitsi inhimillisesti myös taloudellisesti kestämätön taso.

Olemme toki reagoineet heikon talouskehityksen kierteeseen tekemällä merkittäviä julkisen talouden sopeutustoimia. Tämä on ollut välttämätöntä, jotta julkisen talouden tasapainoa on voitu parantaa. Luottamus julkisen taloutemme kantokykyä kohtaan onkin säilynyt vahvana. Suomi, suomalaiset yritykset ja kotitaloudet ovat saaneet ja saavat halpaa lainaa markkinoilla. Viimeksi perjantaina kuulimme Fitchin pitävän luottoluokituksensa Suomen osalta AAA –luokassa.

Sopeuttaa olemme osanneet, mutta myös rakenneongelmiin on päästävä kiinni. Suomen talouden suuret rakenteelliset ongelmat voidaan karkeasti jakaa kahteen kastiin. Toinen on heikko kilpailukykymme: olemme euroalueen sisällä liian kallis maa. Toinen on liian alhainen työllisyysasteemme, heikkenevä huoltosuhteemme: vähemmillä käsipareilla pitää tehdä enemmän työtunteja, jotta voimme rahoittaa julkiset palvelut ja tulonsiirrot.

Kumpikaan näistä ongelmista ei ratkea elvytystoimilla. Yhtä selvää on, että säästämällä emme kasvua luo. Ratkaisu ei ole suhdannetilanteen läpi odottaminen vaan rakenteelliset uudistukset.

Talouskasvun tärkein edellytys on kyky uudistua. Taloutemme ei kasva, mikäli suomalaiset yritykset eivät kykene tai pyri uudistumaan ja muokkaamaan tarjontaansa vastaamaan tämän hetken kysyntää. Taloutemme ei kasva, mikäli emme tee entistä enemmän työtä. Taloutemme ei kasva, mikäli emme saa yhä useampaa suomalaista – niin täällä syntynyttä, kuin maahamme muuttanutta töihin. Taloutemme ei kasva, jos emme onnistu uudistamaan julkisen sektorin rakenteita sellaisiksi, että yksityinen sektori kykenee sitä kannattelemaan.

Hallituksen kilpailukykytoimet ja vastaukset rakennehaasteisiin

Uusi hallitus on nyt päässyt nyt käyntiin Suomen uudistamistyössä. Meillä on yhteinen visio siitä, mihin suuntaan Suomea tulee viedä. Tästä haluan kiittää hallituskumppaneita.

Osana rakenteellisten talousongelmien ratkaisuja – ja sanottakoon heti tässä, että tekoja tarvitaan useita, sekä suuria että pieniä – yritimme saada aikaan yhteiskuntasopimuksen työnantaja- ja työntekijäosapuolten kanssa. Tavoitteena on vastata kilpailukykyhaasteeseen ja alentaa työvoimakustannuksia viidellä prosentilla. Monet keinoista ovat vaikeita, mutta niitä ei tehdä niiden itsensä takia, vaan jotta saisimme pidettyä kiinni työpaikoista ja edellytykset luoda työtä vailla oleville uusia työpaikkoja ja sitä kautta paljon vahvemman julkisen talouden.

Moni kysyy ihan oikeutetusti, onko hallituksen valitsemilla toimilla vaikutusta kilpailukykyyn ja sitä kautta vientiin ja työllisyyteen. Vastaus kuuluu, että on. Kannattavuuden rajamailla sinnittelevät yritykset tai yritykset jotka miettivät tuotannon siirtoja tekevät Suomen työllisyyden kannalta parempia valintoja, kun työllistämisestä tulee kannattavampaa.

Kilpailukykymme parantaminen on meille kansallinen välttämättömyys. Nyt päätetyt toimenpiteet ovat tämän työn alku. Onnistuminen edellyttää kuitenkin useiden vuosien kurinalaista politiikkaa ja laajasti toimia, jotka vievät samaan suuntaan.

Välttämätöntä on myös, että palkoista pystytään sopimaan siten, ettei kilpailukykymme pääse vajoamaan. Tätä osaltaan tukee hallituksen linjaus paikallisen sopimisen edistämisestä. Myös työmarkkinajärjestöillä on ja tulee jatkossakin olemaan iso vastuu suomalaisista työpaikoista. Kilpailukykymme vahvistumisen on oltava palkkasopimusten keskeinen päämäärä.

Hallituksen talouspoliittinen linja sisältää lääkkeitä myös toiseen isoon rakenneongelmaamme – alhaiseen työllisyysasteeseen. Kilpailukyvyn parantaminenkaan ei yksin auta, mikäli työllistäminen ei kannata ja ellei meillä riitä osaavia työn tekijöitä.

Hallitus on sopinut, että työllistämisen kynnystä alennetaan ja työvoiman tarjontaa lisätään mm. kannustinloukkuja purkamalla, viemällä eläkeuudistusta eteenpäin, työperäistä maahanmuuttoa edistämällä, uudistamalla ansiosidonnaista työttömyysturvaa kannustavampaan suuntaan, kiristämällä vuorotteluvapaan ehtoja, helpottamalla paikallista sopimista, pidentämällä koeaikaa, helpottamalla määräaikaisten työsuhteiden solmimista, joustavoittamalla takaisinottovelvoitetta irtisanomistilanteessa, uudistamalla työvoimahallintoa ja niin edelleen.

Jos emme saa rakenneongelmia haltuun ja sinänsä vaikeitakin uudistuksia toteutettua, edessä on vuosikaupalla säästöjä ja kurjistumisen kierre. Jos sen sijaan onnistumme vahvistamaan kilpailukykyämme ja työllisyysasteemme nousee, julkista taloutta vaivaava kestävyysvaje sulaa kuin itsestään.

Uskon, että tällä visiolla on hyvä tavoitella parempaa huomista. Tämä hallitus tekee politiikkaa, jonka takana seison ja jonka vaikuttavuuteen uskon. Talouspolitiikan linja on selkeä: kilpailukyvyn ja työllisyyden vahvistaminen on ainut kestävä väylä ratkaista valtion ja kuntien talouden ongelmat.

Hallituksen veropoliittinen linja

Vaikka teemme nyt tiukasti töitä sen eteen, että saamme Suomen nopein, lyhyellä aikavälillä vaikuttavin toimin oikeille raiteille, on samalla tiedostettava, että kasvu-uralle pääseminen edellyttää ennen kaikkea tuottavuuden kasvua. Työn tuottavuuden parantaminen on talouspolitiikan tärkeimpiä tavoitteita. Työn tuottavuutta on vaikea nopeasti parantaa, mutta hallitus voi tehdä paljonkin sen hyväksi, että tuottavuuden kasvulle on suotuisat edellytykset.

Voisin puhua teille tuntikaupalla koulutuspolitiikan, korkean osaamisen, tutkimuksen ja tuotekehityksen merkityksestä tuottavuuskasvulle – tai joustavien työmarkkinoiden positiivisesta vaikutuksesta, tai kilpailun lisäämisen eduista. Ne kaikki ovat erittäin olennaisia tuottavuuskasvun osatekijöitä. Mutta koska vietämme veropäivää, pyrin valottamaan hallituksen veropoliittista linjaa.

Edellä mainitsemieni asioiden ohella verotus ja sen rakenne ovat yhteiskunnan keskeisimpiä keinoja vaikuttaa hyvinvointiin, työllisyyteen, kasvuun ja ihmisten valintoihin vaikkapa terveyden tai ympäristön kannalta. Verotuksen tärkein tehtävä on kuitenkin fiskaalinen – kerätä yhteiskunnan tarvitsemat tulot yhteisesti sovittujen menojen kattamiseksi.

Veropolitiikassa on muutamia suuria kehityslinjoja, joihin verotuksemme uudistamisella tulisi pitkällä aikavälillä pyrkiä:

•Verojärjestelmämme tulisi olla mahdollisimman yksinkertainen. Kuka voi väittää, että esimerkiksi osinkoverojärjestelmämme olisi tällä hetkellä mahdollisimman ymmärrettävä ja selkeä? Yleinen ohje lienee, että mitä useampia hyviä tavoitteita pyrimme verotuksella saavuttamaan, sitä monimutkaisemmaksi järjestelmämme muodostuu. Vaikka verotus herättää meissä kaikissa monenlaisia intohimoja, pitäisi silti pystyä keskittymään olennaiseen. Minusta se kuitenkin on fiskaalinen tehtävä ja verojen tehokas ja mahdollisimman yksinkertainen kerääminen.

•Verot olisi kerättävä mieluiten kestävällä veropohjalla ja matalilla verokannoilla.
•Joitakin verojärjestelmämme erikoisuuksia pitäisi pyrkiä korjaamaan – esimerkiksi kansainvälisesti vertaillen poikkeuksellisen kireää progressiota ansiotuloverotuksessamme. Tämä siksi, että se kiistatta heikentää työnteon kannusteita. Maailman korkeimpiin lukeutuva kokonaisveroasteemme ei voi enää nousta – pikemminkin se pitäisi kääntää maltilliseen laskuun.

Valtiovarainministerinä pyrin pitämään erityisesti huolen siitä, että veropolitiikkamme on mahdollisimman ennustettavaa ja johdonmukaista. Tästä periaatteesta kiinni pitäminen on tietenkin sitä vaikeampaa, mitä hankalammat ovat talouden ajat. On kuitenkin kestämätön tilanne, että veroperusteita vuosittain muutetaan aikana, jolloin yritysten investointihalukkuutta tai suomalaisten työnteon kannusteita pitäisi päinvastoin ruokkia ennustettavuutta lisäämällä.

Vaikka lyhyellä aikavälillä hallituksen veropoliittisten linjausten lähtökohdat eivät ole voineet karata kauas vallitsevasta talouspolitiikan realismista, olemme mielestäni ottamassa askelia oikeaan suuntaan. Hallituksen verolinjaukset on mietitty siten, että verotuksessa tehtävät ratkaisut konkreettisesti edistävät taloudellista toimeliaisuutta, kannustavat työntekoon ja luovat luottamusta talouteen, jotta epävarmuus ainakin veropolitiikan osalta minimoituisi.

Hallitus perustaa veropolitiikkansa työllisyyden vahvistamiseen.

Jatkamme verotuksen painopisteen siirtoa pois työn ja yrittäjyyden verotuksesta. Verojen korotukset pyritään toteuttamaan erityisesti ns. haittaveroja korottamalla. Näihin lukeutuvat ympäristölle ja terveydelle haitallisiksi katsotut hyödykkeet, kuten tupakka. Lämmityksen ja työkoneiden polttoaineiden veroa korotetaan samoin kuin jäteveroa. Ympäristösyillä perustellaan myös autoveron alentaminen ja vastaavasti ajoneuvoveron korottaminen. Veron piiriin otetaan myös rekisteröidyt veneet ja muut moottoriajoneuvot.

Tasapainoilua julkisen talouden alijäämän taittamisen ja kasvun luomisen osalta on tehtävä niin, että verotuksen rakennetta muutetaan kokonaisverorasitusta kuitenkaan kasvattamatta. Verojen määrä suhteessa bruttokansantuotteeseen, nk. kokonaisveroaste, on kasvanut vuodesta 2010 lähtien jyrkemmin kuin OECD-maissa keskimäärin. Nyt me teemme kaikkemme, ettei kokonaisveroaste enää nykyisestä 44 % tasosta nousisi. Verotuksen korkea taso vaikuttaa passivoivasti, mikä voi syventää kriisiämme entisestään.

Kuten todettu, hallituksen veropolitiikan keskeisin kulmakivi on työllisyys. Työllisyyttä edistävää veropolitiikkaa on muun muassa työn verotuksen keventäminen ja kannustinloukkujen purkaminen. Hallituksen ohjelmassa on selkeästi linjattu, ettei kenenkään työn verotus saa tällä hallituskaudella kiristyä. Ansiotasoindeksitarkastukset ja työtulovähennys astuvat voimaan heti ensi vuoden alusta ja tähtäävät siihen, että työllistyminen tuottaa selvää taloudellista hyötyä ja että työtä kannattaa tehdä entistä enemmän. Työtulovähennyksen kasvattaminen keventää eritoten pieni- ja keskituloisten verotusta. Työvoiman aktiivisuuden lisääntyminen kasvattaisi myös kotimaista kulutusta ja lisäisi sitä kautta vauhtia talouteen.

Työn verotukseen tehdään kiristys vain kaikkein suurimpien ansiotulojen osalta, kun solidaarisuusveron alarajaa lasketaan 90 000 eurosta noin 70 000 euroon. Tämä toimenpide tehdään väliaikaisena kahdelle seuraavalle vuodelle. Ansiotuloverojen kiristäminen ei ole työnteon kannustavuuden tai korkean tuottavuuden työpaikkojen houkuttelun kannalta kestävää politiikkaa, mutta solidaarisuusveron tavoite on kirjaimellisesti nimensä mukainen. On tärkeää, että kaikki suomalaiset voivat kokea olevansa samassa veneessä. Leikkaukset ja kiristykset koskevat meistä jokaista.

Mikäli tuleva palkkaratkaisu on äärimaltillinen, hallitus on varautunut tekemään miljardin euron kevennyksen ansiotuloverotukseen kaikilla tulotasoilla. Tämä keventäisi työn verotusta merkittävästi hallituskauden jälkimmäisellä puoliskolla.

Yksi haasteistamme on sosiaali- ja terveydenhuollon uudistukseen liittyvä rahoitusratkaisu. Hallitus on ohjelmassaan sitoutunut siihen, ettei kokonaisveroaste nouse eikä kenenkään työn verotus hallituskauden aikana kiristy. On selvää, että sote-rahoitusratkaisua on etsittävä näistä reunaehdoista tinkimättä.

Kaiken kaikkiaan, isoistakin liikkuvista osista huolimatta, suunta on selvä. Hallituksen päätöksin työn verotus kevenee jo ensi vuonna noin 600 miljoonan euron edestä. Vahva viestimme suomalaisille on: tehkää lisää työtä – ja yrittäkää.

Lopuksi

Ennakoitavalla ja johdonmukaisella talous- ja veropolitiikalla voimme lisätä tulevaisuuden kasvun edellytyksiä samalla kun rakenteellisin uudistuksin korjaamme talouden pohjaa. Hallituksella on yhteinen tilannekuva ja käsitys talouden haasteista ja olemme yhdessä sitoutuneet niitä korjaaviin toimenpiteisiin.

Se on vasta alku, mutta suunta on oikea. Se on eteenpäin.

Taloutemme kurja tila ei voi enää olla yllätys kenellekään. Kansantaloutemme on supistunut. Kasvun ennustetaan olevan tulevinakin vuosina varsin vaatimatonta, Euroopan alhaisinta. Kilpailukykymme maailmanmarkkinoilla on rapautunut, eikä missään muussa Euroopan maassa työttömyys kasva yhtä nopeasti kuin Suomessa. Olemme mitoittaneet julkisen sektorimme menot pysyvästi liian suuriksi tuloihin nähden. Tarvitsemme muutoksen Suomen suuntaan. Meidän on pystyttävä uudistumaan kaikilla tasoilla. Tämä koskee meitä kaikkia.

Vaihtoehtoja on aina. Nyt voimme johtaa muutosta aktiivisesti, olla itse tekemässä uutta nousua. Toinen vaihtoehto on pysähtyä paikalleen ja jättäytyä muiden vietäväksi – osaksi jonkun toisen suunnitelmaa. On aivan selvää, että näistä ensimmäinen on parempi.

Vielä aivan hiljattain olimme herkästi tuomitsemassa Kreikan päättäjät holtittomasta julkisen talouden hoitamisesta. Emme pitäneet edes ajatuksesta joutua Irlannin tai Portugalin tai muiden ongelmamaiden maksumieheksi. Olimme oikeutetusti sitä mieltä, mutta nyt pitää vastata huutoon. Meidän on huolehdittava omasta taloudenpidostamme.

Hallituksen perustuslaillinen velvollisuus on edistää työllisyyttä ja turvata peruspalvelut. Vahva julkinen talous on kansalaisen paras turva. Tulojen on oltava vuosien mittaan suunnilleen yhtä suuret kuin menot. Maltillinen velkaantuminen on aivan normaalia, jopa järkevää. Mutta nykymenolla velkaannumme melkein miljoona euroa tunnissa. Tästä lasku on lankeamassa lapsillemme ja lastenlapsillemme. Yksikään vastuullinen päättäjä ei toimi näin. Me emme ainakaan.

Siksi hallitus on nyt tarttunut toimiin, joilla talous käännetään kasvuun työn avulla. Kaksi kertaa karille menneiden yhteiskuntasopimusneuvottelujen tärkeimpänä tavoitteena oli tehdä Suomesta jälleen maa, johon voi investoida, joka palkkaa uusia työntekijöitä ja joka kykenee kestävän talouskasvun avulla turvaamaan laadukkaat julkiset palvelut kaikille. Oli valitettavaa huomata, että työntekijä- ja työnantajajärjestöt eivät tässä löytäneet toisiaan.

Olennaista on edelleen tavoite eli Suomen kilpailukyvyn palauttaminen. Hallitus on valmis ottamaan vastaan työmarkkinaosapuolten esityksen hallituksen keinojen sijasta. Esityksen on oltava kaikkien osapuolten, työntekijöiden ja työnantajien yhteinen.

Esimerkiksi entinen Euroopan sairas mies, nykyisin talouden mallimaaksi usein kuvattu Saksa on onnistunut työtekijöiden ja työnantajien välisessä sopimisessa meitä paremmin. Työntekijät tulevat usein työnantajaansa vastaan vaikeassa tilanteessa, ja työnantajat puolestaan pohtivat aktiivisesti, miten työ voitaisiin jatkossakin tehdä kotimaassa.

Samaa henkeä on löydyttävä myös Suomesta. Sitä on löytynyt ennenkin. Sotien jälkeen Suomi nousi köyhyydestä työllä ja ahkeruudella. Maa rakennettiin uudestaan, lapset laitettiin koulutielle ja terveydenhuolto koheni roimin askelin. 1990-luvun lamasta, joka tosin ei ole sotiin verrattava vitsaus, nousimme siitäkin ripeästi.

On oltava realisti. Edessä on monta vaikeaa vuotta. Mutta Suomi on edelleen yhteiskunta, jonka monet peruselementit ovat erinomaisessa kunnossa. Kansalaiset ovat hyvin koulutettuja, poliittinen järjestelmä on vakaa ja oikeusjärjestelmä lujalla pohjalla. Pohja, jolta ponnistamme, on edelleen paljon lujempi kuin suurimmassa osassa muuta maailmaa.

Kilpailukykyä vahvistavat toimet ovat vain yksi osa kokonaisuutta, jolla Suomen talouden uutta nousua luodaan. Tämän lisäksi tarvitsemme rakenteelliset uudistukset, kuten kuntien tehtävien karsintaa, paikallisen sopimisen edistämistä, sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen sekä työttömyysturvan uudistamisen. Muuten talouden sopeutustoimet leikkauslistoineen jatkuvat vuodesta toiseen ja se koskee erityisesti ihmisiin, joilla ei ole työn tuomaa turvaa.

Uusi, parempi päivä koittaa varmasti. Mutta se on meidän suomalaisten itse tehtävä. Vaihtoehtoja on, tekemättä ei voi jättää.

Juha Sipilä
Timo Soini
Alexander Stubb