Pidin tänään aamulla toisen Eurooppa-aiheisen vaaliseminaarini. Aamiaistilaisuus oli samalla myös mahdollisuus yrityksille ja yksityishenkilöille tukea minua ja eurovaalikampanjaani rahallisesti. Puhujana oli aina yhtä ajatuksia herättävä Björn Wahlroos. Vastasin Nallen puheenvuoroon, joka käsitteli sitä, millainen Eurooppa olisi, jos hän saisi päättää.

Minusta on tärkeä olla avoin vaalirahoituksensa suhteen. Näin olen toiminut myös aikaisemmissa vaaleissa 2004 ja 2011. Aamiaistilaisuuden liput maksoivat 500 euroa ja niitä ostettiin yhteensä 35 kappaletta. Nyt kampanjani on kerännyt tähän asti yhteensä 99 836 euroa. Lopullinen budjetti tulee olemaan lähellä vuoden 2004 eurovaalibudjettiani, joka oli 119 000 euroa. Kiitos siitä kuuluu tukijoilleni, jotka mahdollistavat kampanjani.

Julkistan myös yli 1500 eurolla tukeneiden lahjoittajien nimet vaalirahalain mukaisesti. Lahjoitukset käytän vaalimateriaaliin ja mainontaan, eli lehti-mainoksiin, esitteisiin ja t-paitoihin.

Jos haluat mukaan tiimiin, niin ilmoittaudu täältä. Arvostaisin suuresti apuasi.

P.S. Ehdokasnumeroni selvisi juuri. Se on 228.

Dagens Industri 17.4.2014

Varning! Den här krönikan är ytterst subjektiv. Den behandlar min goda vän, mentor och boss, Finlands statsminister Jyrki Katainen. Allt jag säger i dagens kolumn bör tas med en nypa salt.

För två veckor sedan small det till ordentligt i den finländska politiken. Jyrki Katainen överraskade nästan alla med att berätta att han avgår som Finlands statsminister och Samlingspartiets ordförande i juni.

Jyrki Katainen ledde partiet i tio år – fyra år som finansminister och tre år som statsminister. Under Jyrki Katainens mandat har Samlingspartiet, som grundades 1918, för första gången blivit Finlands största parti.

För Katainen blev det en seglats från vinst till vinst – partiet har förbättrat siffrorna eller varit störst i alla val sedan han blev partiordförande. Dessutom är Sauli Niinistö den första presidenten från Samlingspartiet sedan 1956.

Jag blev Europaparlamentariker en vecka efter att Katainen valdes som partiordförande. Fyra år senare utnämnde han mig till utrikesminister och för tre år sedan till Europa- och utrikeshandelsminister.

Vi är goda vänner och har talat om olika livsplaner under årens lopp. För mig kom beslutet inte som en total överraskning. Ändå hoppades jag, och förväntade mig innerst inne, att han skulle fortsätta.

Katainen förde Samlingspartiet mot den moderata centern. Han är en internationell värdeliberal och en anhängare av en social marknadsekonomi. Nu vill han satsa på internationell politik och står till förfogande när EU:s toppjobb utdelas.

Politiken i Finland är annorlunda än i Sverige. Vi har alltid haft koalitioner, normalt mellan tre stora partier – Socialdemokraterna, Centern och Samlingspartiet – varav två brukar sitta i regeringen och en i opposition. De stora regeringspartierna brukar stödjas av en eller två mindre partier.

För tre år sedan startade regeringen med hela sex partier – tre från den moderata högern och tre från den vänstra sidan av riksdagen. Vänsterförbundet hoppade av regeringen för ett par veckor sedan. Ministrar har bytts under regeringens gång.

Det är inte lätt att leda en koalitionsregering och ett parti under svåra tider. Jag vågar dock påstå att Jyrki Katainen lyckades med båda uppgifterna. Trycket var hårt från både Bryssel och Helsingfors.

Det finns egentligen två sätt att lämna dagspolitiken, på toppen eller på botten. Jyrki Katainen lämnade den finländska politiken som en uppskattad gentleman och en vinnare. Hoppas att han fortsätter i den europeiska toppen.

Är min analys subjektiv? Absolut.

 

Alexander Stubb är Europa- och handelsminister i Finland. Han skriver krönikor i Di var tredje torsdag.

Om exakt 39 dagar, den 25 maj, är det val till EU-parlamentet. Det är femte gången vi i Sverige och Finland får möjlighet att välja representanter till Bryssel och Strasbourg. Spännande, tycker jag. Ointressant, tycker många.

Om du ligger hemma på soffan i slutet av maj och funderar på om du borde masa dig i väg för att rösta så vill jag hjälpa dig på traven. Här får du tre goda skäl:

1. En aktiv EU-parlamentariker har mer makt över den europeiska lagstiftningen än en nationell minister. Detta låter absurt, men låt mig förklara.

Det är kommissionen som föreslår EU-lagar, alltså direktiv och förordningar. Men det är ministrarna och EU-parlamentarikerna som beslutar om hur lagen faktiskt ska se ut. Europaparlamentet utser en ansvarig ledamot. På andra sidan av bordet sitter EU-ordförandelandets minister inom det berörda området.

Tillsammans ska de få till stånd en kompromiss. Så var det till exempel när EU:s bankunion utformades. Ministern är bunden av medlemsländernas position i ministerrådet. EU-parlamentarikern representerar hela parlamentet.

Till skillnad från i nationella parlament finns det ingen regering eller opposition i EU-parlamentet. Därför kan en ledamot agera efter sin egen vilja och kompetens. Ministrarna månar om de kompromisser som redan har överenskommits i ministerrådet och gillar sällan parlamentet som har makt att riva upp dem.

Så gå och rösta. För det är inte vem som helst du röstar på, utan personer som har stort inflytande över hur EU:s lagar utformas.

2. EU-lagstiftningen påverkar nästan allt – särskilt företagen – både på gott och ont.Själv är jag liberal, jag är inte speciellt förtjust i lagar. Samtidigt förstår jag att de behövs. Tanken är att en lag är bättre än 28 olika. Om exempelvis Ikea tillverkar en säng bör dess standard vara godkänd i alla EU-länder.

EU-parlamentet beslutar om kemikalier, tjänster, handelspolitik, jordbruk, fiske, tullar, konkurrens, miljö, klimat och mycket annat. Inte för att det är roligt, utan för att gemensamma spelregler behövs. EU grundades för att främja fred och välfärd. Institutioner krävdes för att få samarbetet att fungera.

”Ingenting är möjligt utan människor, och inget bestående utan institutioner”, konstaterade Jean Monnet, en fransk politiker och affärsman som räknas som en av EU:s fäder.

Tanken var att människor, varor, tjänster och pengar skulle röra sig fritt. För att åstadkomma det behövdes EU-lagar. Man ska nämligen aldrig underskatta nationalstatens förmåga att ställa upp handelshinder. Än det ena, än det andra.

EU är dock ingen välfärdsstat. Unionen ger dig inget om du inte är jordbrukare, forskare eller kommer från ett fattigt område. Visst beslutar EU-parlamentet om EU:s budget, men den är liten, bara 1 procent av medlemsländernas sammanlagda BNP. Vackert så. Bättre att vardagliga penningbeslut inte fattas i Bryssel.

Man kan tycka vad man vill om EU:s lagar, men gemensamma spelregler behövs, och det bästa sättet att påverka dem är att gå och rösta.

3. EU-parlamentet bedriver europeisk politik med stort P. När parlamentet för första gången utsågs i direkta val 1979 var maktbefogenheterna begränsade. Ledamöterna hade egentligen ingen makt alls. Inte ens lobbyisterna brydde sig om dem.

Under årens lopp har EU-parlamentets makt ökat. Nu är det ett politiskt kraftverk. Det kryllar av påtryckare som representerar allt från miljöorganisationer till industri. Parlamentet beslutar om det mesta tillsammans med medlemsländernas ministrar. Visst ligger utrikespolitiken ännu i medlemsländernas händer, men EU-parlamentet påverkar den allmänna opinionen. Situationen i Ukraina är ett praktexempel.

Det finns en stark vänster- och högerfalang i parlamentet, där – lite förenklat – högern förespråkar mindre regleringar, en mer liberal inre marknad och frihandel, medan vänstern vill se motsatt utveckling.

Samtidigt är EU-skeptikerna på frammarsch på båda kanterna. Därför kommer vi med största sannolikhet att få se en koalition mellan den moderata vänstern och högern i parlamentet efter valet.

Det var också parlamentet som fick de europeiska partigrupperna att nominera sina toppkandidater till ordförandeposten i kommissionen, EU:s ”regering”, däribland luxemburgaren Jean-Claude Juncker, som representerar högern, och tysken Martin Schulz för vänstern.

När parlamentet under hösten frågar ut kandidaterna kommer det säkert att resas krav på att en del av de nominerade byts ut. Det blir ett tufft politiskt spel.

EU-parlamentet har stort inflytande även över områden där det inte har formell makt. Ännu en anledning att se till att rätt personer hamnar där.

Där har du alltså tre skäl att rösta i EU-valet: makten finns i parlamentet, EU:s lagar formas där och politiken har sitt kraftcentrum där. Men naturligtvis är det demokratiargumentet som väger tyngst. Om du går och röstar har du också rätt att klaga på dåliga beslut och kräva förändringar.

I nationella parlament har ledamöterna begränsade möjligheter att påverka lagstiftningen, eftersom de antingen bör stödja regeringen eller sitta i oppositionen. En EU-parlamentariker har en massa makt, men behöver inte ta några sådana hänsyn.

Ja, det låter ju som ett härligt jobb.

 

Alexander Stubb var EU-parlamentariker 2004-2008 och därefter Finlands utrikesminister 2008-2011. Nu är han Europa- och utrikeshandelsminister. Han ställer upp i EU –valet i Finland.

Määräaika meppi-ehdokkaiden ilmoittamiselle päättyi eilen. Puolueet ovat siis toimittaneet ehdokaslistansa vaaliviranomaisille. Kokoomuksen ehdokkaat löydät täältä.

Olen itsekin innokkaana joukossa. Kaiken kaikkiaan kova lista, jolta on lupa odottaa hyvää tulosta.

Joissakin jäsenmaissa on ollut vaikeuksia saada äänestäjät innostumaan vaaleista, kovia ehdokkaita on ollut vaikea löytää ja äänestysprosentin odotetaan olevan matala. Ei meillä. Joitakin viikkoja sitten julkaistiin selvitys, jonka mukaan peräti 60% suomalaisäänestäjistä ilmoitti äänestävänsä joko varmasti tai todennäköisesti kevään vaaleissa.

Ehdokkaina on ministereitä, melkein kaikki istuvat mepit, komissaari, eduskunnan EU-valiokunnan puheenjohtaja, kansanedustajia jne. Lupaa hyvää äänestysvilkkauden kannalta. Otsikot mainostivat jopa kaikkien aikojen tiukinta kisaa meppipaikoista. Ainakin voimme unohtaa menneiden aikojen puheet siitä, että Euroopan parlamentti olisi dinosaurusten hautuumaa poliittisille jäähdyttelijöille.

Kotimaan kuvion lisäksi kiinnostuksen yhtenä tekijänä ovat EU-tason poliittisten puolueiden asettamat kärkiehdokkaat. Suurimpien ryhmien johtohahmot ovat siis: ALDE:n (kesk) Guy Verhofstadt, PES:n (sd) Martin Schulz ja meidän puolueemme EPP:n (kok) Jean-Claude Juncker. He kisaavat siis ennen kaikkea komission puheenjohtajan paikasta.

Verhofstadt on pitkän linjan poliitikko, joka toimi Belgian pääministerinä vuosina 1999-2008. Nykyisin hän on europarlamentaarikko. Innokas eurooppalainen.

Saksalainen Schulz on toiminut Euroopan parlamentissa jo vuodesta 1994. Oman ryhmänsä puheenjohtajana hän toimi vuodet 2004-2012. Viime vuodet hän on ollut parlamentin puhemies. Puolustanut vahvasti EP:n asemaa EU:n päätöksenteossa.

Juncker on pääministerisarjalainen toimittuaan Luxembourgin pääministerinä vuosina 1995-2013, jona aikana hän ehti hoitaa kaksi EU-puheenjohtajuutta. Johti euroryhmää vuosina 2005-2013 läpi talouskriisin vaikeimpien vuosien. Mr Euro.

Tilanne on kutkuttava. Mielipidemittausten mukaan EPP ja PES kulkevat käsi kädessä. Yhdessä he saanevat enemmistön parlamenttiin.

Tuleva komission puheenjohtaja tarvitsee enemmistön taakseen, sillä perussopimuksen mukaan Eurooppa-neuvosto, siis jäsenmaiden päämiehet, ehdottaa ehdokasta komission puheenjohtajaksi ottaen huomioon Euroopan parlamentin vaalit ja parlamentti puolestaan valitsee tämän ehdokkaan jäsentensä enemmistöllä. Jos ehdokas ei saa enemmistöä, Eurooppa-neuvosto ehdottaa kuukauden kuluessa uutta ehdokasta.

Eurooppa-neuvosto ei ole ehdotuksissaan muodollisesti sidottu puolueiden kärkiehdokkaisiin. Muuttujia riittää: vaalimenestys, jäsenmaiden mielipiteet, nimityspaketissa olevien muiden virkojen täyttö, maantiede jne. Komission puheenjohtajan nimi on loppujen lopuksi Eurooppa-neuvoston ja Euroopan parlamentin kompromissi – sekä niiden välillä että niiden sisällä.

Itse uskon tietenkin omaan vaaliveturiimme Junckeriin. Kovempaa nimeä on vaikea kuvitella. Hän on puhunut yksinkertaisemman ja tehokkaamman unionin puolesta. Rajat ylittävissä kysymyksissä tarvitaan yhteistä lähestymistapaa: Junckerin mukaan esimerkiksi puutteet pankkisektorin sääntelyssä vaikuttivat osaltaan talouskriisiin. Siksi tarvittiin pankkiunioni. Ilmastonmuutos on toinen iso haaste. Juncker peräänkuuluttaa myös digitaalisten sisämarkkinoiden kehittämistä talouskasvun tekijänä, mikä on viime aikoina ollut Suomenkin kärkiteemoja.

Juncker on tavattavissa tänään Kolmen Sepän patsaalla puolen päivän jälkeen.

Tervetuloa!

Määräaika meppi-ehdokkaiden ilmoittamiselle päättyi eilen. Puolueet ovat siis toimittaneet ehdokaslistansa vaaliviranomaisille. Kokoomuksen ehdokkaat löydät täältä.

Olen itsekin innokkaana joukossa. Kaiken kaikkiaan kova lista, jolta on lupa odottaa hyvää tulosta.

Joissakin jäsenmaissa on ollut vaikeuksia saada äänestäjät innostumaan vaaleista, kovia ehdokkaita on ollut vaikea löytää ja äänestysprosentin odotetaan olevan matala. Ei meillä. Joitakin viikkoja sitten julkaistiin selvitys, jonka mukaan peräti 60% suomalaisäänestäjistä ilmoitti äänestävänsä joko varmasti tai todennäköisesti kevään vaaleissa.

Ehdokkaina on ministereitä, melkein kaikki istuvat mepit, komissaari, eduskunnan EU-valiokunnan puheenjohtaja, kansanedustajia jne. Lupaa hyvää äänestysvilkkauden kannalta. Otsikot mainostivat jopa kaikkien aikojen tiukinta kisaa meppipaikoista. Ainakin voimme unohtaa menneiden aikojen puheet siitä, että Euroopan parlamentti olisi dinosaurusten hautuumaa poliittisille jäähdyttelijöille.

Kotimaan kuvion lisäksi kiinnostuksen yhtenä tekijänä ovat EU-tason poliittisten puolueiden asettamat kärkiehdokkaat. Suurimpien ryhmien johtohahmot ovat siis: ALDE:n (kesk) Guy Verhofstadt, PES:n (sd) Martin Schulz ja meidän puolueemme EPP:n (kok) Jean-Claude Juncker. He kisaavat siis ennen kaikkea komission puheenjohtajan paikasta.

Verhofstadt on pitkän linjan poliitikko, joka toimi Belgian pääministerinä vuosina 1999-2008. Nykyisin hän on europarlamentaarikko. Innokas eurooppalainen.

Saksalainen Schulz on toiminut Euroopan parlamentissa jo vuodesta 1994. Oman ryhmänsä puheenjohtajana hän toimi vuodet 2004-2012. Viime vuodet hän on ollut parlamentin puhemies. Puolustanut vahvasti EP:n asemaa EU:n päätöksenteossa.

Juncker on pääministerisarjalainen toimittuaan Luxembourgin pääministerinä vuosina 1995-2013, jona aikana hän ehti hoitaa kaksi EU-puheenjohtajuutta. Johti euroryhmää vuosina 2005-2013 läpi talouskriisin vaikeimpien vuosien. Mr Euro.

Tilanne on kutkuttava. Mielipidemittausten mukaan EPP ja PES kulkevat käsi kädessä. Yhdessä he saanevat enemmistön parlamenttiin.

Tuleva komission puheenjohtaja tarvitsee enemmistön taakseen, sillä perussopimuksen mukaan Eurooppa-neuvosto, siis jäsenmaiden päämiehet, ehdottaa ehdokasta komission puheenjohtajaksi ottaen huomioon Euroopan parlamentin vaalit ja parlamentti puolestaan valitsee tämän ehdokkaan jäsentensä enemmistöllä. Jos ehdokas ei saa enemmistöä, Eurooppa-neuvosto ehdottaa kuukauden kuluessa uutta ehdokasta.

Eurooppa-neuvosto ei ole ehdotuksissaan muodollisesti sidottu puolueiden kärkiehdokkaisiin. Muuttujia riittää: vaalimenestys, jäsenmaiden mielipiteet, nimityspaketissa olevien muiden virkojen täyttö, maantiede jne. Komission puheenjohtajan nimi on loppujen lopuksi Eurooppa-neuvoston ja Euroopan parlamentin kompromissi – sekä niiden välillä että niiden sisällä.

Itse uskon tietenkin omaan vaaliveturiimme Junckeriin. Kovempaa nimeä on vaikea kuvitella. Hän on puhunut yksinkertaisemman ja tehokkaamman unionin puolesta. Rajat ylittävissä kysymyksissä tarvitaan yhteistä lähestymistapaa: Junckerin mukaan esimerkiksi puutteet pankkisektorin sääntelyssä vaikuttivat osaltaan talouskriisiin. Siksi tarvittiin pankkiunioni. Ilmastonmuutos on toinen iso haaste. Juncker peräänkuuluttaa myös digitaalisten sisämarkkinoiden kehittämistä talouskasvun tekijänä, mikä on viime aikoina ollut Suomenkin kärkiteemoja.

Juncker on tavattavissa tänään Kolmen Sepän patsaalla puolen päivän jälkeen.

Tervetuloa!

Alkuviikko on vierähtänyt Yhdysvalloissa. Teimme yhteisen matkan Washingtoniin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan Pertti Salolaisen ja Mari Kiviniemen, Elinkeinoelämän keskusliiton Jyri Häkämiehen, SAK:n Matti Tukiaisen ja Olli Kosken sekä MTK:n Juha Marttilan kanssa. Aiheena EU:n ja Yhdysvaltain meneillään olevat vapaakauppaneuvottelut.

Kertoo paljon Suomesta, että voimme tehdä tällaisen matkan kaikki yhdessä – hallitus, oppositio, työnantajat, työntekijät ja viljelijät. Tämä ei olisi monessa muussa maassa mahdollista. Suomessa on laaja yksimielisyys vapaakaupan ja erityisesti USA-kauppasopimuksen tarpeellisuudesta. Luonnollisesti jokaisella on omat erityiset tavoitteensa, mutta suuresta linjasta olemme liikuttavan samalla kannalla.

Tapasimme tiistain ja keskiviikon aikana Washingtonissa mm. USA:n suurimman ammattiliiton AFL-CIO:n puheenjohtajan, USA:n apulaiskauppaministerin ja kauppaministeriön väkeä, amerikkalaisia ja suomalaisia toimittajia, puolen tusinan think tankin kärkinimeä, useampia kongressin jäseniä (ml. kongressin Suomi-ryhmän puheenjohtaja Sean Duffy (R-WI) sekä kansainvälisen kauppakamarin ja keskuskauppakamarin edustajat. Suurlähetystössä järjestettiin lisäksi seminaari, joka keräsi mukavasti väkeä.

Tavoitteemme oli toisaalta kuulla amerikkalaisten ajatuksia kauppaneuvotteluista ja toisaalta kertoa Suomen tavoitteista. Varsinaiset neuvotteluthan käy EU:n komissio koko unionin puolesta. Suomen tavoitteena on kunnianhimoinen sopimus, jossa poistettaisiin tullit ja kiintiöt, avattaisiin julkiset hankinnat eurooppalaisillekin ja sovittaisiin yhteistyöstä päällekkäisen sääntelyn välttämiseksi. Suomessa on paljon yrityksiä, joilla on erinomaisia tuotteita, muttei välttämättä resursseja selvitä erilaisten kaupanesteiden aiheuttamasta byrokratiasta. Meillä onkin paljon voitettavaa sopimuksessa. Samalla on pidettävä huoli omista herkkyyksistämme, esim. julkisten palvelujen ja maatalouden suhteen.

Yhdysvalloissa kauppapolitiikka jakaa perinteisesti puoluekenttää niin, että demokraatit suhtautuvat republikaaneja varauksellisemmin vapaakauppaan. EU-neuvotteluissa jakolinja ei ole niin selvä, sillä molempien osapuolien standardit ovat korkealla tasolla. Ajankohtaisin kysymys on, saako presidentti Obama kauppaneuvotteluvaltuuden kongressilta ennen syksyn välivaaleja.

Neuvottelut USA:n ja EU:n välillä ovat edenneet konkretian tasolle, ja ensimmäiset tullitarjoukset on tehty. Edessä on kova vääntö, jossa maailman osaavimmat kauppaneuvottelijat istuvat vastakkain pöydän molemmin puolin. Valmista sopimusta voinemme toivoa aikaisintaan 2015.

Alkuviikko on vierähtänyt Yhdysvalloissa. Teimme yhteisen matkan Washingtoniin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan Pertti Salolaisen ja Mari Kiviniemen, Elinkeinoelämän keskusliiton Jyri Häkämiehen, SAK:n Matti Tukiaisen ja Olli Kosken sekä MTK:n Juha Marttilan kanssa. Aiheena EU:n ja Yhdysvaltain meneillään olevat vapaakauppaneuvottelut.

Kertoo paljon Suomesta, että voimme tehdä tällaisen matkan kaikki yhdessä – hallitus, oppositio, työnantajat, työntekijät ja viljelijät. Tämä ei olisi monessa muussa maassa mahdollista. Suomessa on laaja yksimielisyys vapaakaupan ja erityisesti USA-kauppasopimuksen tarpeellisuudesta. Luonnollisesti jokaisella on omat erityiset tavoitteensa, mutta suuresta linjasta olemme liikuttavan samalla kannalla.

Tapasimme tiistain ja keskiviikon aikana Washingtonissa mm. USA:n suurimman ammattiliiton AFL-CIO:n puheenjohtajan, USA:n apulaiskauppaministerin ja kauppaministeriön väkeä, amerikkalaisia ja suomalaisia toimittajia, puolen tusinan think tankin kärkinimeä, useampia kongressin jäseniä (ml. kongressin Suomi-ryhmän puheenjohtaja Sean Duffy (R-WI) sekä kansainvälisen kauppakamarin ja keskuskauppakamarin edustajat. Suurlähetystössä järjestettiin lisäksi seminaari, joka keräsi mukavasti väkeä.

Tavoitteemme oli toisaalta kuulla amerikkalaisten ajatuksia kauppaneuvotteluista ja toisaalta kertoa Suomen tavoitteista. Varsinaiset neuvotteluthan käy EU:n komissio koko unionin puolesta. Suomen tavoitteena on kunnianhimoinen sopimus, jossa poistettaisiin tullit ja kiintiöt, avattaisiin julkiset hankinnat eurooppalaisillekin ja sovittaisiin yhteistyöstä päällekkäisen sääntelyn välttämiseksi. Suomessa on paljon yrityksiä, joilla on erinomaisia tuotteita, muttei välttämättä resursseja selvitä erilaisten kaupanesteiden aiheuttamasta byrokratiasta. Meillä onkin paljon voitettavaa sopimuksessa. Samalla on pidettävä huoli omista herkkyyksistämme, esim. julkisten palvelujen ja maatalouden suhteen.

Yhdysvalloissa kauppapolitiikka jakaa perinteisesti puoluekenttää niin, että demokraatit suhtautuvat republikaaneja varauksellisemmin vapaakauppaan. EU-neuvotteluissa jakolinja ei ole niin selvä, sillä molempien osapuolien standardit ovat korkealla tasolla. Ajankohtaisin kysymys on, saako presidentti Obama kauppaneuvotteluvaltuuden kongressilta ennen syksyn välivaaleja.

Neuvottelut USA:n ja EU:n välillä ovat edenneet konkretian tasolle, ja ensimmäiset tullitarjoukset on tehty. Edessä on kova vääntö, jossa maailman osaavimmat kauppaneuvottelijat istuvat vastakkain pöydän molemmin puolin. Valmista sopimusta voinemme toivoa aikaisintaan 2015.

Tapasin tänään Euroopan parlamentin puhemiehen Martin Schulzin, joka on Suomessa eduskunnan puhemiehen kutsumana. Vaihdoimme ajatuksia EP-vaaleista ja vaalien jälkeisistä asetelmista sekä institutionaalisista kysymyksistä. Suomen kannalta on olennaista pitää hyvät yhteydet kaikkiin komission puheenjohtajaehdokkaisiin. Heistä kun joku saattaa vetää suuntaviivat tulevan komission toimintaohjelmaksi. Siihen meidänkin tulee vaikuttaa.

Tapaaminen ei vähentänyt innokkuuttani näissä vaaleissa. Päinvastoin. Kuten moni on huomannut, minun on ollut vaikea peittää innostustani. Toukokuun vaalien merkitys innostaa vanhaa EU-nörttiä. Uskon, että Euroopan parlamentti on ottamassa seuraavan kehitysaskeleen.

Euroopan parlamentin kehitystä voi kuvata sen eri vaiheiden kautta. Vaiheiden määrä riippuu tulkinnasta, mutta mielestäni parlamentin historia ja tulevaisuus näyttää suunnilleen tältä:

Versio 1.0: Euroopan parlamentin edeltäjiä ovat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön vuodesta 1952 alkaen kokoontunut yleinen edustajakokous ja Rooman sopimuksen jälkeen vuodesta 1958 lähtien kokoontunut Euroopan yhteisöjen Euroopan parlamentaarinen yleiskokous. Molemmat koottiin jäsenmaiden kansanedustuslaitosten edustajista. Jälkimmäisessä istuttiin jo poliittisten ryhmien mukaisessa järjestyksessä. Rooli oli konsultatiivinen, eikä valtaa juurikaan ollut.

Versio 2.0: Vuodesta 1979 lähtien europarlamentaarikot on valittu suorilla vaaleilla. Nykyisistä mepeistä ainakin Hans-Gert Pöttering on istunut talossa noista ajoista lähtien. Valtaoikeudet ovat kasvaneet jokaisen perussopimusuudistuksen voimaan tulon myötä vuosina 1993 (Maastricht), 1999 (Amsterdam) ja 2003 (Nizza). Viimein vuonna 2009 voimaantulleessa Lissabonin sopimuksessa parlamentista tuli tasavertainen lainsäätäjä jäsenmaiden neuvoston kanssa. Äänestysaktiivisuus on valitettavasti ollut EU-tasolla laskusuuntainen; vuoden 1979 63 prosentista on päädytty vuoden 2009 43 prosenttiin. Kääntyisiköhän suunta näissä vaaleissa?

Versio 3.0?: Tähän asti EP:n painoarvo on kasvanut erityisesti sopimusten kautta. Seuraava askel on talon selkeämpi politisoituminen. Merkit ovat ilmassa. Media on käsitellyt kevään vaaleja jo syksystä lähtien. Syitä on monia: eurokriisi on yksi niistä, mutta myös vaalituloksen aiempaa vahvempi huomioiminen komission puheenjohtajan valinnassa.

Pöhinä on kova: käydään nimipörssiä, pohditaan Euroopan suuntaa, pähkäillään eri puolueiden menestystä, asetetaan kärkiehdokkaita debatteihin ja pohditaan huippuvirkoihin nimitettäviä. Parlamentti on tehnyt selväksi, ettei puolueryhmien kärkiehdokkaita voi sivuuttaa. Siinä missä jäsenmaiden päämiesten mielenliikkeet olivat ennen ratkaisevia, nyt vaalien ja EP:n järjestäytymisen logiikalla on aivan toisenlainen merkitys. Tämä vaikuttaa myös aiempaa vahvemmin tulevan komission ohjelmaan. Tuloksena lienee poliittisesti siinä määrin painavampi tekijä, että se voitaneen nähdä parlamentin versiona 3.0.

Ennustaminen on tietenkin vaikeaa. Lisättäköön, että demokratiassa sen kuuluukin olla sitä. Siksi voin olla väärässä. Eurooppalaisen demokratian kypsymisen näkökulmasta toivon kuitenkin olevani oikeassa.

Tapasin tänään Euroopan parlamentin puhemiehen Martin Schulzin, joka on Suomessa eduskunnan puhemiehen kutsumana. Vaihdoimme ajatuksia EP-vaaleista ja vaalien jälkeisistä asetelmista sekä institutionaalisista kysymyksistä. Suomen kannalta on olennaista pitää hyvät yhteydet kaikkiin komission puheenjohtajaehdokkaisiin. Heistä kun joku saattaa vetää suuntaviivat tulevan komission toimintaohjelmaksi. Siihen meidänkin tulee vaikuttaa.

Tapaaminen ei vähentänyt innokkuuttani näissä vaaleissa. Päinvastoin. Kuten moni on huomannut, minun on ollut vaikea peittää innostustani. Toukokuun vaalien merkitys innostaa vanhaa EU-nörttiä. Uskon, että Euroopan parlamentti on ottamassa seuraavan kehitysaskeleen.

Euroopan parlamentin kehitystä voi kuvata sen eri vaiheiden kautta. Vaiheiden määrä riippuu tulkinnasta, mutta mielestäni parlamentin historia ja tulevaisuus näyttää suunnilleen tältä:

Versio 1.0: Euroopan parlamentin edeltäjiä ovat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön vuodesta 1952 alkaen kokoontunut yleinen edustajakokous ja Rooman sopimuksen jälkeen vuodesta 1958 lähtien kokoontunut Euroopan yhteisöjen Euroopan parlamentaarinen yleiskokous. Molemmat koottiin jäsenmaiden kansanedustuslaitosten edustajista. Jälkimmäisessä istuttiin jo poliittisten ryhmien mukaisessa järjestyksessä. Rooli oli konsultatiivinen, eikä valtaa juurikaan ollut.

Versio 2.0: Vuodesta 1979 lähtien europarlamentaarikot on valittu suorilla vaaleilla. Nykyisistä mepeistä ainakin Hans-Gert Pöttering on istunut talossa noista ajoista lähtien. Valtaoikeudet ovat kasvaneet jokaisen perussopimusuudistuksen voimaan tulon myötä vuosina 1993 (Maastricht), 1999 (Amsterdam) ja 2003 (Nizza). Viimein vuonna 2009 voimaantulleessa Lissabonin sopimuksessa parlamentista tuli tasavertainen lainsäätäjä jäsenmaiden neuvoston kanssa. Äänestysaktiivisuus on valitettavasti ollut EU-tasolla laskusuuntainen; vuoden 1979 63 prosentista on päädytty vuoden 2009 43 prosenttiin. Kääntyisiköhän suunta näissä vaaleissa?

Versio 3.0?: Tähän asti EP:n painoarvo on kasvanut erityisesti sopimusten kautta. Seuraava askel on talon selkeämpi politisoituminen. Merkit ovat ilmassa. Media on käsitellyt kevään vaaleja jo syksystä lähtien. Syitä on monia: eurokriisi on yksi niistä, mutta myös vaalituloksen aiempaa vahvempi huomioiminen komission puheenjohtajan valinnassa.

Pöhinä on kova: käydään nimipörssiä, pohditaan Euroopan suuntaa, pähkäillään eri puolueiden menestystä, asetetaan kärkiehdokkaita debatteihin ja pohditaan huippuvirkoihin nimitettäviä. Parlamentti on tehnyt selväksi, ettei puolueryhmien kärkiehdokkaita voi sivuuttaa. Siinä missä jäsenmaiden päämiesten mielenliikkeet olivat ennen ratkaisevia, nyt vaalien ja EP:n järjestäytymisen logiikalla on aivan toisenlainen merkitys. Tämä vaikuttaa myös aiempaa vahvemmin tulevan komission ohjelmaan. Tuloksena lienee poliittisesti siinä määrin painavampi tekijä, että se voitaneen nähdä parlamentin versiona 3.0.

Ennustaminen on tietenkin vaikeaa. Lisättäköön, että demokratiassa sen kuuluukin olla sitä. Siksi voin olla väärässä. Eurooppalaisen demokratian kypsymisen näkökulmasta toivon kuitenkin olevani oikeassa.