Speech by Prime Minister Alexander Stubb: European policy towards Russia
Körber-Stiftung, Berlin
29 September 2014

Tiivistelmä suomeksi: http://vnk.fi/ajankohtaista

Meine Damen und Herren,
Liebe Kollegen und Freunde,

It is always great to be back in Berlin. People here in Germany have their jokes about the “friendliness” and “hospitality” of Berliners – but personally I truly feel very welcome every time I come here. This was also the case yesterday when I ran through the streets of Berlin with thousands of others sports enthusiasts. The atmosphere was absolutely wonderful. Seas of people were cheering us runners; bands were playing along the route.

I would also like to thank the Körber-Stiftung for the warm welcome and the opportunity to share with you all a few thoughts on Europe and Russia from the Finnish perspective. This is a topic on everyone’s lips throughout our continent.

In the past few months, many of us must have asked: How on earth did we get where we are now? Russia has annexed one part of Ukraine, and is actively contributing to destabilising another. The EU and Russia have imposed economic sanctions on each other. EU leaders and Russian leaders – well, a leader – mostly communicate over the phone. Is this really 2014 or has someone put us in a time machine?

I would like to approach my topic through the following three windows and chapters.

1. What happened to Russia? In the 1990s many hoped Russia could become a European country like others. Is all hope lost?
2. Russia and the EU: How the events in Georgia were followed by those in Ukraine, and how we must remain true to our values.
3. Finland and Russia: The challenge of intellectual maturity, and the road ahead.

1. What happened to Russia?

European history of the past 25 years does not need to be narrated in detail, not here in Berlin. You have lived through it. And yet, let me look back to the early days of the current relationship between the EU and Russia, the 1990s. Let me look, for instance, at the year 1995, for it bears certain significance for us Finns. I hope you still remember why.

Back then, the EU was as upbeat and energetic as an approximately 45-year old can be. A new enlargement had just happened, the Cold War was over – there was space to breathe. Democracy and the market economy was the winning recipe for the whole of Europe.

Russia, then, was going through very difficult times. The self-confidence of the newly born Russia and the whole nation was weak – had they lived and worked through the past 70 years in vain? The country’s economy was in ruins. Their politics was a mess.

In this situation, the EU reached out to Russia: open your hearts and minds, democracy and market economy will help you rebuild a strong Russia, and it will help us all build a strong and secure Europe. We hoped Russia could become a European country like others, abiding by our set of rules and principles. Maybe it was – and is – the geographic proximity that made us think Russia could be more similar to us than it actually was – and is.

But we forgot one thing: these things cannot be planted top-down. They can only grow bottom-up. And they need time, lots of time, as they had done also in the course of our own history. Russia was not yet ready or willing to embrace this road. We must not forget that Russian democracy did take some positive steps in the 1990s, and back then Russia did repeatedly commit itself to European principles. Russia did manage to dismantle the Soviet command economy, and it did leap forward economically in the 2000s. The mental proximity between Europe and Russia did increase. But recently, we have seen the clock turn back in so many ways.

What I am saying is: looking at Russia since the early 90s, our hopes and expectations have gone through several ups and downs. But, even so, let’s not give up all hope. Let’s put this into a longer perspective. In 25 years, a human being becomes a somewhat mature young adult. But for a country and a society it is a very short time.

Ladies and Gentlemen,

Many of us must also have asked – were we blind? Why did we really try and believe in a democratic, European Russia? Yes, first of all, there was unfounded idealism in the spirit of the 90s. “The end of history”, remember?

But secondly, we perhaps did not work hard enough to understand what Russia was truly like. We wanted Russia to become a rule-taker, while it has always seen itself as a rule-setter. How many of us really know Russia from within?

And thirdly, and very importantly, Russia has taken turns that even the best of experts could not entirely foresee.

Today, it would be fair to admit that Russia’s political system will not turn into a European democracy like ours. I say this, even though I know there are also many people in Russia who would want this to happen. We can and must support them in the process, but we cannot impose anything on them.

Unfortunately the time is not yet ripe, and the future also looks a little gloomy. For instance, until recently, many people laid their faith in the so-called new generation, those born after the breakdown of the Soviet Union. They would be free from Soviet memories and experiences and grow up as global citizens. But even this story has another side: since these youngsters did not experience the Soviet Union, they can now be charmed by the patriotic glory and the sheer propaganda of the past. And, therefore, we have seen the revival of things as shocking as glorifying Stalin’s rule.

So – are we back to square one? Back to being suspicious neighbours? Wondering if we can still call ourselves strategic partners, or even partners?

I believe we can co-exist. We need not be alike to be good neighbours, or even strategic partners again. We should aim at that. But setting this goal does not mean we should accept the things that are happening in Russian society today.

Let me also examine our respective home turfs a bit. What attributes do we attach to today’s Russia? The Russians underline their great history and national pride. They nurture nostalgia for things lost. They are suspicious of the foreign. They seek refuge in a strong leader. They defend traditional family values, and reject liberal thought. They play down the importance of the European Union.

Have we not heard this populist discourse also elsewhere in Europe? Also at home, perhaps?

We might need to widen our scope. This might not be a rift between “Europe” and “Russia”. This might be a rift within Europe.

2. Russia and the EU

I became the Finnish Foreign Minister in April 2008. This was a time when Finland chaired the work of the Organisation for Security and Cooperation in Europe. That is how I also got to see the Georgian war from an even closer distance than I otherwise would have.

In my address to the Finnish ambassadors’ meeting at the end of August 2008, I gave a speech that came to be known as the 08-08-08 speech. In it, I had three main points. One: the Russian aggression – which had started on 8th August 2008 – against Georgia was a turning point in international politics. Two: it posed a new challenge to the international system. Three: it also affected the long-term agenda of Finnish foreign and security policy.

Back then, many people told me I had overreacted to the events in Georgia. They no longer think so.

Russia has continued along the same lines in Ukraine. And we do not know whether Ukraine will remain the last chapter in this story. Russia may have new plans, either short-term or longer-term. As I said, even 25 years is a short time in a country’s history.

That is why we need to counter this aggression. We need to do it firmly, and we need to do it now.

We need to understand that our fundamental values – including liberal democracy and international law – have been challenged not only in faraway lands but also in our own continent. We must stand up and defend those values. We still do not live in an era of “Perpetual Peace”.

Russia has turned inwards. Many think it is now turning also east and therefore drifting away from Europe. The extent of this turn remains to be seen and, frankly, I do not think such a turn is only a negative thing. In fact, I think it would be wise for Russia to finally make better use of being geographically so Asian. It would profit their economy – and therefore indirectly, also ours. It certainly would not exclude co-operation with Europe.

Why am I so confident about this? Let us look at some simple figures. 75 per cent of Russian territory is east of the Ural Mountains. But only one quarter of their population – that means 35 million people, slightly less than the population of Poland – lives in that very vast territory that stretches over so many time zones. The entire Russian Far East has some six million inhabitants, slightly more than Finland. For Russia, being a European power remains a much more realistic option than becoming an Asian power.

And, by turning to China, Russia certainly has not chosen the easiest path. With us, “soft” Europeans, they can try and act a little tough, refusing to conform to our set of rules. But with China, they are dealing with a partner who can play equally tough – and who is actually stronger.

Dear Friends,

Our policy vis-à-vis Russia must be true to our values, also and especially in difficult times. We defend principles, in a principled manner. We do not flex muscles. We do not do tit-for-tat. That’s why we have made it very clear to Russia: there can only be a diplomatic solution to the Ukraine crisis. That’s why several European leaders have spent endless hours working on the issue. I would personally like to commend the efforts of Chancellor Merkel and Minister Steinmeier in this respect.

Now, more than ever, we must remember why European integration came about: for peace. We are made of steel – and coal.

Peace in Europe was to be built by economic means. It is therefore only logical that we also defend peace by economic means. That is the power we have, and the power we can rely on.

Once again: we must have a long-term perspective. Negotiations are not a shortcut to a solution, but they are the only sustainable way to get there. Similarly, economic sanctions are not a gunshot. They need time to show their true strength. Patience is one of the greatest virtues in international politics.

Since negotiations have not yet succeeded in opening the tightest knots of the crisis, we have had to look for other means. With sanctions, we have done exactly the right thing.

It is very important to remember that this is not a trade war. Russia has violated the sovereignty and territorial integrity of Ukraine. We have countered this with well-planned, well-timed, well-targeted economic sanctions. Any further sanctions – or repealing the existing ones – will only be based on Russia’s actions on the ground, not on any economic counter-measures they might impose on us.

In the past few months, we have heard criticism towards the Eastern Partnership initiative of the European Union. Some have wanted to label it as the reason for Russia’s actions in Ukraine. I strongly disagree.

It is true that we, perhaps, could have kept Russia even better informed, we could have communicated more. We maybe should not have left so much of the work only in the corridors of Brussels. We also should have understood that Russia’s foreign policy today is not driven by trust but by suspicion; we were illiterate in the language of the Russian zero-sum-driven foreign policy.

But let us be honest: the Russians could also have shown some interest in the matter already several years ago when we first started talking about it.

And now, we must not give Russia the right to veto our relations with the countries of the Eastern Partnership. I most certainly would not have liked to see Russia oversee or veto our negotiations for the EU membership in the 1990s.

The Eastern Partnership has not been the reason for what we have seen. The true reason is somewhere much deeper. And that reason is Russia’s concern for its diminishing influence in Europe, and the rest of the world.

3. Finland and Russia

I referred earlier to the year 1995, the most important year in our recent history. Becoming an EU member was long overdue and most natural thing to happen. We are where we belong.

This is also where we firmly place ourselves in the current situation. We are in the EU family, fully committed to our common cause. In fact, Finland and Germany have a very similar approach to the crisis.

But let me make one point very clear. I think we all need to be intellectually mature enough to differentiate between three things in our approach to Russia and things Russian. Firstly, Moscow-level, very hawkish decision-making and its implications. Secondly, mutually beneficial, still functioning business relations and people-to-people contacts; at the end of the day they can be our best guarantee for peace. And thirdly, Russian-speaking minorities living in our own countries.

Finland has a longer common border with Russia, 1300 kilometres, than the rest of the EU countries put together. This means that we have a very pragmatic and common-sense approach in all of our Russia policies, knowing we will be in this relationship “in sickness and in health”.

Ladies and Gentlemen,

There are some things we have managed to build in the past 25 years that we must not break in this crisis. One of them is the human-level interaction with Russians – through increased travel and mobility, and within our societies.

Russian-speakers are the largest immigrant group in Finland. In sheer numbers – some 66,000 – they are, of course, nothing compared with the immigrant population in Germany, and yet, they constitute an important part of our society. I met some of my Russian-origin compatriots just last week, and had a great discussion about our common concerns.

These times do not make the differentiation between the Kremlin and the grassroots always easy, but we as decision-makers must lead the way. We cannot draw this picture with one big brush only.

Neighbours are actually a bit like relatives – you cannot choose them. You could also call them arranged marriages – there is no option of divorce. You stay together in sickness and in health, no matter how rocky the road. Unfortunately, this is no guarantee of a happy marriage. For that end, both parties would actually have to want to work in the same direction. With our relationship to Russia, this is unfortunately not the case at the moment.

Russia is right there. And will be. And we, the EU, need to know what we want from Russia.

We need common denominators, both within the EU, and vis-à-vis Russia. Some people may claim we in the EU are too different to have common goals towards Russia. I disagree. This is about political will, and political maturity.

We also need to revise our own language. “Integrating Russia into Western structures” sounds, frankly, a little 1990s. Firstly, because it has the motherly approach of taking Russia by the hand and taking it along to greener pastures. Secondly, because Russia already is in most “Western” structures it can realistically be a part of.

I think we all – both Europeans and Russians – want a stable and prosperous Russia. The big divide, then, comes from the definition of what constitutes stability: top-down control or an open society.

We must stand firm with our own values and principles. We must oppose the “divide and rule” games that Russia is constantly playing with the EU.

And yet, even when times are difficult, even when we fundamentally disagree, there has to be a basic respect towards the other. We need to listen, and we need dialogue, including in many international issues where Russian participation is essential for achieving results.

At the end of the day, diplomacy works along the same lines as human relations.

Ladies and Gentlemen,

What would I like you to take home from this speech? Three things.

First, we must not give up all hope on Russia. At the same time, we should give a serious thought to the rift within Europe.

Second, we have to take Russian aggression very seriously. But in countering that, we must remain true to our values.

Third, we need to retain our intellectual maturity when analysing our relationship with Russia. And at the same time, we need to know what we want from that relationship.

Meine Damen und Herren,

Thank you again for this opportunity to speak to you today.

Keskuskauppakamarin veropäivä 24.9.2014
Finlandia-talo, kongressisiiven A-sali
Klo 9.05 – 9.30

Talous- ja veropoliittinen katsaus

Jos sallitte, niin pitäisin pohtivamman, eteenpäin katsovamman puheenvuoron.

Ensimmäinen pointti pääministerin ominaisuudessa taaksepäin katsoen, seitsemän enemmän Kokoomuksen puheenjohtajan ominaisuudessa katsoen ensi kevään eduskuntavaalien jälkeistä aikaa.

Ensimmäinen huomio: Mitä ollaan tehty?

Tämä hallitus on aloittanut työnsä vaikeassa tilanteessa. Suomen talous on ollut kaksi vuotta taantumassa ja tänäkin vuonna ponnistamme hädin tuskin nollakasvuun. Heikko talouskehitys on johtanut siihen, että Suomi on viime vuosina velkaantunut huolestuttavaa vauhtia. Valtion velka nousee vuoden 2008 54 miljardista eurosta noin 102 miljardiin euroon ensi vuoden loppuun mennessä.

Tällä vaalikaudella on jouduttu tekemään ikäviä päätöksiä tämän kehityksen kääntämiseksi. Vaalikauden aikana on päätetty noin 6,5 miljardin euron menosäästöistä ja veronkorotuksista. Budjetin loppusumma pienenee ensi vuonna toista vuotta peräkkäin. Näin on edellisen kerran käynyt Lipposen 1. hallituksen aikaan. VM arvioi, että sopeutustoimet riittävät kääntämään valtion velan suhteen kokonaistuotantoon laskuun vuonna 2017.

Samalla kun finanssipolitiikkaa on jouduttu merkittävästi kiristämään, niin hallitus on tehnyt kohdennettuja investointeja kasvuun ja työllisyyteen. Esimerkiksi Pisara-radan ja Länsimetron jatkon rakentaminen yhdessä tonttitarjonnan lisäämisen kanssa tarkoittavat miljardiluokan investointeja infraan ja asumiseen. Viime keväänä hallitus päätti valtion omaisuuden myymisestä 1,9 miljardilla eurolla, mistä 600 miljoonaa euroa kohdennettiin esimerkiksi yritysten kasvuhankkeisiin ja yliopistoille.

Lyhyen aikavälin sopeutustoimien ja kohdennettujen kasvutoimien rinnalla vieläkin tärkeämpi kokonaisuus on viime syksynä käynnistetty rakennepoliittinen ohjelma. Valtiovarainministeriö arvioi, että jos ohjelma kyetään toimeenpanemaan tehokkaasti, niin se riittää kattamaan julkisen talouden kestävyysvajeen. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että tavoitteiden mukainen eläkeuudistus ja tavoitteiden mukainen sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus saadaan maaliin.

Hyvät kuulijat,

Tehtyjen päätösten kertaamisen ja kehumisen sijaan haluaisin esittää joitakin omia ajatuksiani siitä, mitä tästä eteenpäin. Eli siitä, miten saamme Suomen uuteen nousuun. Suomen on oltava paras maa syntyä, elää ja kuolla kun itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta.

Haluan puhua enemmän tulevaisuudesta kuin menneestä. Nyt laitan Kokoomuksen puheenjohtajan hatun päähän.

Kun Suomen tilanne on vaikea ja tulevaisuus näyttää epävarmalta, on luotettava perusarvoihin. Kokoomukselle nämä perusarvot ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Keskeistä on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen.

Uskon vahvasti, että tekemällä näiden arvojen mukaista politiikkaa saamme Suomen uuteen nousuun.

Toinen huomio: Finanssipolitiikan linja

Tällä vaalikaudella on jouduttu merkittävästi leikkaamaan menoja ja korottamaan veroja. Tämä finanssipolitiikan linjan kiristys on myös heikentänyt talouskasvua. Linja on ollut oikea ja velkaantumisen taittamiseksi välttämätön. Linjan merkittävään keventämiseen ei myöskään tulevalla vaalikaudella ole mahdollisuuksia.

Ensinnäkin, Suomen talouden ongelmat liittyvät rakenteisiin ja kilpailukykyyn. Nämä ongelmat eivät ratkea velkaelvytyksellä.

Toiseksi, Suomen julkisen talouden rakenteellinen alijäämä on nousemassa yli kansallisessa ja EU-lainsäädännössä sallitun. Suomen rakenteellinen – eli suhdannekorjattu – alijäämä saisi olla enintään puoli prosenttia suhteessa kokonaistuotantoon, siis noin miljardi euroa. Tämä raja on tänä ja tulevina vuosina ylittymässä. Alijäämän nopeaan vähentämiseen ei ole muuta keinoa kuin finanssipolitiikan linjan kiristäminen. Tämä sääntely on tervetullut velkaantumista hillitsevä pakkopaita, jonka myös seuraava hallitus joutuu päällensä pukemaan.

Huoli heikosta kokonaiskysynnästä on kuitenkin aivan aiheellinen. Tähän tavoitteeseen oikea tie ovat rakenteelliset uudistukset. Tarvitsemme uudistuksia, jotka lisäävät työllisyyttä ja työn tuottavuutta sekä tehostavat julkista sektoria. Nämä toimet itsessään parantavat ostovoimaa. Lisäksi ne luovat pidemmällä aikavälillä liikkumatilaa tehdä kohdennettuja menolisäyksiä ja veronkevennyksiä.

Velkaelvytykseen ei siis lähivuosina ole suuria mahdollisuuksia. Tämän vuoksi on lähdettävä siitä periaatteesta, että jos verotusta halutaan keventää, niin julkisia menoja on vastaavasti vähennettävä. Tämä on tuottavuuden ja ostovoiman näkökulmasta oikea linja.

Suomen vaihtotase on viime vuosina heikentynyt huolestuttavasti. Kun vuonna 2002 Suomen vaihtotase oli 12 miljardia euroa ylijäämäinen, viime vuonna se oli neljä miljardia euroa alijäämäinen. Vaihtotaseen alijäämä tarkoittaa, että Suomi velkaantuu suhteessa ulkomaailmaan. Vaihtotaseen korjaaminen edellyttää Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn palauttamista.

Kolmas huomio: Osaaminen, koulutus ja tutkimus

Suomen menestys voi perustua vain koulutukseen ja osaamiseen. Meidän on rakennettava mahdollisuuksien tasa-arvon ja sivistyksen arvojen varaan.

Koulutus ei ole kuluerä vaan investointi. Jotta voi tulevina vuosina niittää koulutuksen satoa, tänään on kylvettävä. Vaikka tiukka taloustilanne edellyttää tiukkaa menokuria, koulutuksen saralla se edellyttää tulevaisuudessa päinvastoin lisää investointeja.

Suomen menestyksellisestä koulutusjärjestelmästä on muodostunut ehkä tärkein osa kansallista identiteettiämme ja kansainvälistä brändiä. Suomalaista koulua on kehitetty vastavirtaan monien muiden maiden koululaitoksiin verrattuna, ja hyvin tuloksin. Oppivelvollisuuden pidentämiskeskustelun aikana kävi ilmi, miten sitoutuneita suomalaiset opettajat, rehtorit ja vanhemmat ovat lasten koulutukseen. Nähtiin, että kaavamaisilla ratkaisuilla ei koulupudokkaiden ongelmista selvitä, vaan tarvitaan luovempia ratkaisuja.

Kun kierrän maailmalla, niin ensimmäinen asia, joka nousee esiin, on koulutus. Se on yksi parhaimpia brändejä, mitä meillä voi olla.

Tässä ammatissa olen kiertänyt aktiivisesti kouluja, nyt jo noin 125 koulua. Koulujemme hyvästä hengestä voi ammentaa tulevaisuudenuskoa.

Otetaan tieto- ja viestintäteknologia hyötykäyttöön kouluissa, oppilaiden ehdoilla. Luodaan jokaiselle omanlainen koulutuspolku.

Korkea osaaminen edellyttää myös korkeakoulujemme uudistamista. Sekä ammattikorkeakoulujen että yliopistojen on keskityttävä omiin vahvuuksiinsa. Parhaiden yliopistojen ja huippuyksiköiden pärjääminen on tärkeää koko Suomelle. Koulutuksen ja tutkimuksen perusrahoitusta on vahvistettava ja samalla panostettava koulutusvientiin.

Neljäs huomio: ICT:n ja digitalisaation hyödyntäminen

Jos pitää sanoa yksi sana Suomen tulevaisuuden mahdollisuutena, se on digitalisaatio. Emme ole ICT:n tuottavuushyötyjen osalta päässeet vielä alkua pidemmälle. Mitä meidän sitten tulisi tehdä, jotta tuo tuottavuuspotentiaali myös realisoituisi?

Ensinnäkin, voimme ottaa oppia Yhdysvaltojen tuottavuuden kasvusta. Olennaista on kaikkialle ulottuva informaatio- ja kommunikaatioteknologian soveltaminen eri organisaatioiden toimintaan. Suurimmat muutoshaasteet kohdistuvat asiakkaan ja yrityksen väliseen vuorovaikutukseen eli liiketoimintamalleihin. Tämä koskee kaikkia toimialoja, julkista ja yksityistä sektoria yhtä lailla.

Tuottavuushyötyjen saavuttaminen edellyttää rohkeutta tarttua teollisen internetin, robotisaation, pilvipalvelujen, avoimen datan ja 3D-maailman mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin, unohtamatta vahvaa osaamistamme mobiilissa internetissä.

Olemme rakentamassa yhteistyössä Viron kanssa avoimilla rajapinnoilla ja avoimella ohjelmakoodilla kansallista palveluväylää, joka on iso perusinfrastruktuuri-investointi, kuten perinteiset tiet ja lentokentät ovat aikoinaan olleet. Jokainen ymmärtää niiden positiivisen kasvuvaikutuksen, ja samaa haetaan nyt palveluväylän rakentamisella. Sen avulla julkinen hallinto ja yritykset voivat kytkeytyä siihen liittyneisiin palveluihin ja tietovarantoihin.

Viides huomio: Tehokkaampi verotus

Maailman talousfoorumin tuoreen tutkimuksen mukaan korkea veroaste on Suomen suurin kilpailukykyhaitta. Suomen veroaste lähestyy maailman huippua, ensi vuonna veroasteen arvioidaan nousevan yli 44 prosenttiin. Pitkällä aikavälillä veroasteessa tulisi pyrkiä eurooppalaiseen keskitasoon.

Taloustieteellisessä tutkimuksessa arvioidaan, että verotuksen rakenne on kasvun kannalta vieläkin merkittävämpi kysymys kuin verotuksen taso. Tutkimusten mukaan talouskasvun kannalta haitallisimpia veroja ovat yritysverot, pääomaverot ja työn verottaminen. Kasvun kannalta vähiten haitallisia veroja ovat kulutus- ja kiinteistöverot.

Suomen kilpailukyvyn kannalta olennainen kysymys on myös verotuksen ennustettavuus. Myönnän, että tällä vaalikaudella veropolitiikka on ollut tempoilevaa, mikä on huono asia. Verotus on politiikan ala, jonka olisi oltava korostetun ennakoitavaa ja vakaata.

Tulevalla vaalikaudella verotuksen uudistamiselle olisi asetettava kaksi päämäärää ylitse muiden:

1) Verotuksen yksinkertaisuus ja selkeys: Verojärjestelmää on kyettävä yksinkertaistamaan.
2) Verotuksen painopistettä on siirrettävä veroihin, jotka vähiten vaikuttavat talouden toimijoiden aktiivisuuteen.

Mitä nämä kaksi tavoitetta tarkoittavat käytännössä?

Ensinnäkin, veropohjia on laajennettava esimerkiksi verotukia vähentämällä ja poistamalla. Tällä vaalikaudella aloitettua työtä on aihetta jatkaa. Kun veropohja on laaja ja yhtenäinen, se mahdollistaa myös verokantojen alentamisen.

Verotuksen painopistettä on siirrettävä työn ja yrittämisen verotuksesta kohti ympäristölle haitallisen kuluttamisen verotusta. Näin on toimittu edellisellä vaalikaudella, näin on toimittu tällä vaalikaudella ja tällä tiellä on aihetta jatkaa myös ensi vaalikaudella.

Ensi vaalikaudella työn verotusta on merkittävästi kevennettävä. Työn verotusta tulisi keventää kautta linjan – niin pienituloisten, keskituloisten kuin suurituloistenkin palkkaveroa on kevennettävä. Tämän rahoittamiseksi on vähennettävä julkisia menoja ja kiristettävä kulutusveroja.

Työn verokiilaa on kyettävä kaventamaan. Työn verotuksen keventämisen rinnalla työllistämisen sivukuluja on vähennettävä ja sekä työeläkemaksujen että kunnallisverotuksen korotuksia on kyettävä patoamaan.

Valtiosihteeri Hetemäen vetämä verotuksen kehittämistyöryhmä esitti vuonna 2010, että ansiotulojen verotusta pitäisi keventää kautta linjan kahdella miljardilla eurolla ja että ylintä rajaveroastetta alennettaisiin noin 50 prosenttiin. Tämä on oikea ohjenuora seuraavan hallitusohjelman pohjaksi.

Tulevalla vaalikaudella maltillisten palkkaratkaisujen ja tuloverojen kevennysten on paiskattava kättä. Suomen viennin kilpailukyvyn palauttaminen edellyttää tulevina vuosina maltillista palkkapolitiikkaa. Hallituksen olisi aihetta tukea maltillisten nimelliskorotusten palkkaratkaisuja – keskitettyjä tai hajautettuja – parantamalla palkansaajien ostovoimaa työn verotusta keventämällä.

Palkkaveron keventäminen tarkoittaa myös parempaa työllisyyttä, kannustinloukkujen purkamista ja korkeampaa ostovoimaa.

Tulevalla vaalikaudella myös yritys- ja pääomaverotusta on aihetta keventää. Meidän on kysyttävä itseltämme: tarvitseeko Suomi enemmän yrittäjyyttä, enemmän kotimaista omistusta ja enemmän investointeja? Jos vastaus on kyllä, niin tällöin meidän on kevennettävä niihin kohdistuvaa verotaakkaa.

Nykyinen yritys- ja pääomaverotus on sekava ja edellyttää rakenteellista uudistamista. Kilpailukykyisemmän ja selkeämmän järjestelmän laatiminen on tehtävä harkiten, ajan kanssa ja parhaan asiantuntemuksen varassa.

Kuudes huomio: Lisää työvoiman tarjontaa

Suomessa väestö ikääntyy. Kun työikäinen väestö vähenee, myös työpanoksen ja siten hyvinvoinnin määrä vähenee. Työllisyysasteen nostaminen edellyttää työvoiman tarjonnan lisäämistä. Eli sitä, että työmarkkinoille osallistuu nykyistä enemmän ihmisiä. Seuraavalla vaalikaudella ohjenuoraksi on otettava työlinja. Eli on käytettävä sekä keppiä että porkkanaa, jotta yhä useampi suomalainen tulisi mukaan työelämään.

Voimme ottaa esimerkkiä Ruotsista, jossa on viimeisen 10 vuoden aikana tehty rohkea valinta työn tekemisen ja teettämisen puolesta.

Ensinnäkin, nykyistä suurempi osa työikäisestä väestöstä tarvitaan mukaan työelämään.

Työuria on pidennettävä alusta, keskeltä ja lopusta. Nuoret tarvitaan nopeammin koulun penkiltä työelämään. Pienten lasten vanhempien poissaoloja työelämästä on lyhennettävä. Työmarkkinoiden vuotokohtia on tukittava. Vanhuuseläkeikää on nostettava. Työssä jaksamista on parannettava levittämällä yritysten parhaita käytäntöjä ja lisäämällä joustoja. Eläkkeellä työskentelemisestä on tehtävä joustavaa, helppoa ja kannustavaa.

Työmarkkinoiden ulkopuolella on suuri joukko suomalaisia, jotka haluaisivat tehdä töitä. Esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeellä on noin 200 000 suomalaista, joista moni olisi valmis tekemään töitä, jos sopivia mahdollisuuksia olisi tarjolla. Tarvitaan esimerkiksi mahdollisuuksia osa-aikaiseen työhön sekä palkan ja yhteiskunnan tukien yhteensovittamista. Tämä on tärkeä viesti: kaikkien suomalaisten panos on arvokas.

Toiseksi, tarvitaan kunnianhimoisia toimia, joilla alennetaan rakenteellista työttömyyttä.

Työttömien työnhakijoiden ja avoimien työpaikkojen parempi kohtaanto edellyttää ennen muuta parempaa työvoiman liikkuvuutta ja parempia uudelleenkoulutusmahdollisuuksia. Työvoiman liikkuvuuden parantaminen edellyttää asuntorakentamisen lisäämistä. Erityisesti pääkaupunkiseudulla asumisen korkea hinta tekee matalapalkkatöiden vastaanottamisen vaikeaksi.

Rakenteellisen työttömyyden vähentämisessä sosiaaliturvan uudistaminen on avainkysymys. Nykyinen järjestelmä on paitsi kallis, myös passivoiva. Turvan rakennetta on uudistettava siten, että lyhytaikaisenkin työn vastaanottaminen on aina kannattavaa. Olisi hyvä, jos työttömyysturva tarjoaisi paremman turvan lyhytaikaisten työttömyysjaksojen varalta, mutta toisaalta kannustaisi ottamaan nopeasti myös vähän pienempipalkkaisempaa työtä vastaan.

Samalla tarvitaan myös työhön patistamista. Työttömälle on tarjottava apua ja neuvontaa. Työtarjouksia on tehtävä nykyistä enemmän. Tarjotusta työstä kieltäytymisestä on seurattava myös taloudellinen sanktio.

Kolmanneksi, Suomi tarvitsee myös työperäistä maahanmuuttoa.

Suomen on oltava houkutteleva maa ulkomaisille huippuosaajille.

Yliopistoihimme tarvitaan merkittävästi lisää ulkomaisia opiskelijoita, joista osa toivottavasti jää Suomeen työskentelemään. Yliopistojen kansainvälistymisen kannalta mahdollisuus periä lukukausimaksuja EU/ETA-alueen ulkopuolisilta opiskelijoilta olisi tärkeä uudistus.

Työlupien tarveharkinnasta luopuminen tarkoittaisi sitä, että yritysten olisi nykyistä helpompi palkata työntekijöitä avoimiin työpaikkoihin myös ulkomailta.

Seitsemäs huomio: Joustavammat työmarkkinat

Hyvät kuulijat,

Työmarkkinoiden joustavoittamisen on kuljettava käsi kädessä työvoiman tarjonnan lisäämisen kanssa. Työmarkkinoiden joustavuus tarkoittaa monipuolisia mahdollisuuksia järjestää yritys- ja työpaikkatasolla etenkin työaikoja, palkkausta ja palkankorotuksia. Tavoitteena on ylläpitää yrityksen kilpailukykyä ja työllistämismahdollisuuksia.

Maailman talousfoorumi on arvioinut, että rajoittava työlainsäädäntö, työntekijöiden palkkaamiseen ja irtisanomiseen liittyvä kankeus, työn korkea verotus sekä palkan ja tuottavuuden heikko kytkös ovat Suomen suurimpia kilpailukykyhaittoja.

Paikalliseen sopimiseen liittyy monia aiheellisiakin huolia. Neuvotteluasetelman on oltava tasapainoinen yrityksen ja työntekijöiden välillä. Tässä voimme ottaa mallia muista maista.

Esimerkiksi Saksassa paikallinen sopiminen on yksi kilpailukyvyn tärkeä osatekijä. Kyse on joustoista, joiden vastapainona yritys voi esimerkiksi sitoutua välttämään irtisanomisia ja turvaamaan työntekijöiden työpaikkojen säilymisen tietyn ajanjakson.

Esimerkiksi Tanskassa on tehty määrätietoisesti uudistuksia, joilla on alennettu palkkaamisen kynnystä. Tämä tarkoittaa, että sekä palkkaaminen että irtisanominen on helppoa, joka puolestaan tarkoittaa korkeampaa työllisyyttä.

Tanskan mallin mukainen joustoturva perustuu kolmeen osatekijään:
– Heikkoon irtisanomissuojaan
– Korkeaan työttömyysturvaan
– Aktiiviseen työvoimapolitiikkaan.

Jäykkien työmarkkinoiden uudistaminen on ensi vaalikauden keskeisimpiä kysymyksiä. Olennaista on osata katsoa myös ympärilleen ja ottaa oppia sieltä, missä tässä on onnistuttu.

Kahdeksas huomio: Lisää yrittäjyyttä ja kilpailua, vähemmän sääntelyä

Talouskasvun vahvistaminen edellyttää paitsi suurempaa työpanosta, myös korkeampaa tuottavuutta. Tuottavuuden ajureita yhteiskunnassa ovat yritykset. Mitä enemmän poistamme esteitä yrittäjyydeltä ja reilulta kilpailulta, sitä korkeampi on työntekijöiden tuottavuus.

Olen kutsunut kaikkien puolueiden edustajat neuvonpitoon, jossa käydään läpi eri ehdotukset sääntelyn purkamiseksi vielä tämän vaalikauden aikana. Tätä työtä lähtee vetämään Kokoomuksen uusi ympäristöministeri.

Reilu kilpailu markkinoilla tarkoittaa sitä, että paremmat tuotteet ja ratkaisut voittavat. Toisaalta reilu kilpailu tarkoittaa enemmän valinnanmahdollisuuksia ja edullisempia hintoja.

Tällä vaalikaudella on toteutettu terveen kilpailun ohjelma. Tämä ohjelma on oikeansuuntainen, mutta tavoitteiltaan aivan liian vaatimaton. Tarvitaan uusi, kunnianhimoinen kilpailun edistämisen ohjelma, jonka tavoitteena on purkaa kilpailun esteitä ja siten parantaa tuottavuutta. Ohjelmalle on asetettava kunnianhimoiset tavoitteet, joiden vartijaksi on asetettava kilpailu- ja kuluttajavirasto.

Kilpailun edistäminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tarkastelemme kriittisesti kaikkia suojeltuja toimialoja. Esimerkiksi junaliikenteessä, lääkkeiden ja alkoholin myynnissä tai taksiliikenteessä kilpailun rajoittamisella on sinänsä hyviä perusteita. Jos kuitenkin haluamme lisätä tuottavuutta ja lisätä kuluttajien valinnanmahdollisuuksia, niin kaikista aiheista on kyettävä keskustelemaan.

Osana uutta reilun kilpailun ohjelmaa olisi myös purettava kilpailua estävää sääntelyä. Esimerkiksi Suomen vähittäiskauppasektori on edelleen EU:n säännellyimpiä. Onko esimerkiksi kauppojen aukioloaikojen rajoittaminen kaikkine poikkeuksineen enää tätä päivää? Onko nykyinen suurien kauppojen rakentamista kuristava sääntely kuluttajien etujen mukaista? Tästä on voitava keskustella.

Kilpailua on lisättävä myös julkisten palveluiden tuotannossa. Esimerkiksi OECD on toistuvasti kehottanut Suomea pitämään huolta siitä, että julkiset ja yksityiset palveluntuottajat ovat markkinoilla tasavertaisessa asemassa.

Ensimmäinen tärkeä askel on se, että kuntien on tiedettävä, mitä heidän palveluidensa tuottaminen maksaa. Kun palvelujen kustannukset on avattu nettiin ja tehty vertailukelpoiseksi, palveluiden kustannustehokkuutta on helppo vertailla eri kuntien välillä. Tämä mahdollistaa hyvien käytäntöjen ja ideoiden levittämisen.

Palveluiden parantamiseksi kuntien tulisi ottaa vastaan palvelualoitteita ja käsitellä ne määräajassa. Tämä tarkoittaa, että kuntalaisten, kunnan työntekijöiden, järjestöjen ja yritysten on voitava ehdottaa uusia tapoja tuottaa palvelut laadukkaammin ja edullisemmin.

Myös palveluseteleiden käytön laajentaminen tarkoittaa kilpailua ja valinnanvapautta. Se antaa kuluttajalle mahdollisuuden äänestää jaloillaan. Jos yksityinen palveluntuottaja tuottaa saman palvelun paremmin ja edullisemmin kuin kunnan oma tuotanto, niin miksi kuluttaja pitäisi pakottaa julkiselle?

Hyvät kuulijat,

Tässä oli ensimmäinen hahmotelma siitä, mistä teemoista mielestäni on syytä tulevissa vaaleissa keskustella. Kyse on siitä, millä tavalla saamme Suomen uuteen nousuun. Suomen on oltava vuonna 2017 maailman paras maa syntyä, elää ja kuolla.



26.8.2014 11.19


Pääministeri Alexander Stubb edustustonpäällikköpäivillä 26.8.2014




Arvoisat Suomen ulkomaanedustustojen päälliköt, Hyvät kollegat ja ystävät,


Tämä on jo seitsemäs peräkkäinen vuosi, kun olen puhumassa edustustonpäällikköpäivillä. On hienoa olla taas keskuudessanne ja nähdä teitä kaikkia. Kulunut vuosi on ollut meille kaikille työntäyteinen – kansainvälisessä politiikassa ei varsinaisesti eletä hiljaiseloa. Lämpimät kiitokset erinomaisesta yhteistyöstämme jälleen kerran. Omat suuret uutiseni ovat, että olen vaihtanut duunia, minkä tosin ehkä jo huomasittekin.


Aiempina seitsemänä vuotena olen käsitellyt tässä tilaisuudessa laajasti ulkopolitiikan teemoja:


– Ensimmäisessä puheessani ulkoministerinä vuonna 2008 käsittelin Georgian kriisin merkitystä kansainvälisessä politiikassa.

– Vuonna 2009 oli puolestaan talouskriisin arvioinnin aika. Talousmyllerrys kiihdytti kansainvälisen politiikan muutosprosesseja.

– Vuonna 2010 puhuin kuuntelemisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta kansainvälisessä politiikassa, arvokkaasta ulkopolitiikasta.

– Vuonna 2011 roolini oli vaihtunut eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi. Peräänkuulutin aktiivisempaa otetta Suomen taloudellisten ulkosuhteiden edistämiseen.

– Vuonna 2012 käsittelin Euroopan talouden tulevaisuudennäkymiä ja Suomen sitoutumista euroon.

– Ja viime vuonna, vuonna 2013, puhuin Eurooppa-politiikasta laajemmin – integraatioon kohdistuvista paineista, Euroopan taloushaasteista ja Eurooppa-politiikkamme priorisoinnin tarpeesta. Päätin tuon puheeni sanoihin: ”Yhdessä vaikutetaan, yksin ajaudutaan. Yhtenäisinä kukoistetaan, hajanaisina hävitään.”


Tässä uudessa tehtävässäni katson Suomea ja maailmaa – siis myös teidän toimikenttäänne – taas monesta uudesta näkökulmasta. Tänään haluaisin jakaa kanssanne ajatuksia seuraavista kolmesta:


I SUOMEN TALOUS – Kaikkein tärkein aihe minulle ja meille tällä hetkellä on Suomen talouden tilanne. Se on vakava, mutta tahto ratkaisujen löytymiseen on kova.

II EUROOPPA – Euroopan unioni on joutunut talouskriisin jälkeen ulkopoliittisen kriisin koittelemaksi. On aika arvioida tapahtunutta ja hahmotella johtopäätöksiä.

III MAAILMA YMPÄRILLÄMME – Meidän on tietysti katsottava myös kokonaisuutta. Millaisessa maailmassa me nyt toimimme? Ja mitä me täällä Suomessa teiltä odotamme?




Ensin, Suomen taloustilanne, jota lähestyn kolmen kokonaisuuden kautta. Ensiksi kysymällä – miten Suomella nyt oikeastaan menee? Toiseksi, mitä hallitus on tehnyt budjetin tasapainottamiseksi. Ja kolmanneksi, millaisia rakenneuudistuksia Suomi tarvitsee.


1. Miten Suomella nyt menee?


On todettava avoimesti ja rehellisesti: Suomen talouden tilanne on vaikea. Tämä vuosi on kuudes laiha vuosi putkeen. Tarkoitan tällä sitä, että Suomen talouden tuotanto on edelleenkin pienempi kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Valtiovarainministeriö arvioi, että Suomen talouden tuotanto yltää vuoden 2008 tasolle vasta vuonna 2018. Heikko talouskasvu on johtanut myös Suomen ripeään velkaantumiseen. Valtion velan määrä kaksinkertaistuu vuodesta 2008 vuoteen 2018.


Elämme siis talouskasvun kannalta menetettyä vuosikymmentä.


Olemme kärsineet sekä sisäisistä että ulkoisista ongelmista. Monet ulkoisista ongelmista juontavat juurensa finanssi- ja velkakriiseihin. Ja nyt sylissämme on myös Ukrainan kriisi kerrannaisvaikutuksineen. Nämä ovat merkittäviä tekijöitä, mutta kaikkein merkittävimmät ongelmat löytyvät silti kotoa. Elinkeinorakenteen murros, väestön ikääntymisestä seuraava talouskasvun hidastuminen ja Suomen nopeasti heikentynyt hintakilpailukyky painavat harteillamme.


Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Laitetaan lappu Suomen luukulle? Vedetään ovet kiinni, odotetaan kaamosta sisällä ja pelätään entistä pahempaa? Ei, ei todellakaan. Tosiasiat pitää tunnistaa ja tunnustaa avoimesti. Väitän, että meillä on ollut näkö- ja luuloharha omasta tilanteestamme. Olemme jo jonkin aikaa olleet hitaan näivettymisen vaiheessa. On ollut vaikea mieltää ja hyväksyä isoa kuvaa, kun siihen ei ole – sinänsä onneksi – liittynyt yhtäkkistä rysähdystä.


Suomen vahvuuksia ei ole kukaan vienyt pois. Olemme toimiva, turvallinen ja tehokas yhteiskunta – monella mittarilla yksi maailman parhaista maista. Tämä onnellinen asiaintila ei kuitenkaan kestä, jos emme saa taloutta taas kuntoon.


Viimeistään tässä vaiheessa on syytä lopettaa haihattelu siitä, että muutama onnistunut budjetti tai kasvutoimia koskeva päätös ratkaisisi tilanteen. Kyse on paljon pitkäaikaisemmasta muutoksesta. Muutoksesta, jota vielä seuraava hallituskin joutuu tekemään. En lupaa ihan verta, hikeä ja kyyneleitä tuleville vuosille. Mutta en paljon parempaakaan.


Poliitikot ovat minusta töissä ennen muuta tuleville sukupolville. Siksi kipeätkin päätökset on uskallettava toteuttaa. Euroopan ohjelmamaissa palvelevat kollegat tietävät hyvin, kuinka vaikeaksi yhteiskunnan tilanne menee, jos ongelmiin ei reagoida ajoissa.


Tällä vaalikaudella on jo jouduttu tekemään merkittäviä päätöksiä, jotta julkisen talouden heikentynyttä kehityssuuntaa on saatu muutettua. Yksin politiikalla ei Suomen taloustilannetta avoimessa markkinataloudessa käännetä – mutta voimme kuitenkin tehdä paljon muutoksen edellytysten luomiseksi. Kaikki lähtee pienistä ja vähän suuremmista askeleista. Sitkeällä työllä hyvä tulee.


2. Budjettipäätökset


Mitä me sitten hallituksessa teemme Suomen suunnan muuttamiseksi? Käännämme valtiolaivan kurssia yhtäältä ajassa elävien budjettipäätösten, toisaalta hyvin pitkälle tulevaisuuteen katsovien rakennepoliittisten päätösten kautta.


Hallituksen budjettiriihi alkaa huomenna. Harjoitus ei tule olemaan helppo, mutta olen vakuuttunut siitä, että kaikilta hallituspuolueilta löytyy tahtoa kestävien ratkaisujen tekemiseen.


Ensimmäinen budjettiin liittyvä iso päätöskokonaisuus on valtion velkaantumisen taittaminen. Koska talouden kehitys on tämän vaalikauden aikana mennyt huonompaan suuntaan, olemme jo tähänkin mennessä joutuneet tekemään merkittäviä menosäästöjä ja veronkorotuksia.


Leikkauslistoja on tehty neljään otteeseen: hallitusohjelmassa, kevään 2012 kehysriihessä, kevään 2013 kehysriihessä ja vielä nyt viime keväänä. Hallitusneuvotteluissa saatiin aikaan 2,5 miljardin euron sopeutustoimet; sen jälkeen leikkauksia ja veronkorotuksia on tehty noin seitsemällä miljardilla eurolla. Ensi vuoden budjetissa laitamme toimeen uusia leikkauksia noin kahden miljardin euron arvosta ja uusia veronkorotuksia noin miljardin euron arvosta. Valtion velkakierteen katkaiseminen on välttämätöntä.


Tämä on ensi vuoden budjettiesityksen iso kuva. Finanssipolitiikan linja on siis merkittävästi kiristävä. Myös tulokset alkavat pikkuhiljaa näkyä. Valtion velkaantuminen vähenee kolmella miljardilla. Tänä vuonna otamme yli seitsemän miljardia euroa uutta velkaa, kun taas ensi vuonna velkaa joudutaan ottamaan enää neljä miljardia euroa. Se on silti liikaa.


Tiukkojen säästöjen seurauksena ensi vuoden budjetti tulee olemaan toisen kerran peräkkäin pienempi kuin edellisenä vuonna. Tällaista peräkkäistä useamman vuoden budjetin menojen laskua on tapahtunut viimeksi 90-luvun laman jälkihoidossa Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana. Silloin budjetti laski kolmena ensimmäisenä vuonna peräkkäin. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta budjetti on siitä lähtien tähän vuoteen saakka kasvanut joka kerta vuodesta toiseen. Nyt Suomessa tehdään siis itse asiassa varsin isoa linjanmuutosta.


Hallituksen on toki elettävä ajassa. Taloustilanteemme on sen verran epävakaa, että tilannetta on seurattava budjettiriihenkin jälkeen pitkin syksyä. Meillä tulee tarvittaessa olla valmiutta reagointiin.


3. Rakenneuudistukset


Teemme työtä myös rakenteellisella puolella. Rakennepaketin toimeenpano on edellä mainittujen finanssipolitiikan kiristystoimien ohella toinen osa ensi vuoden budjettiesityksen isoa kuvaa.


Rakennepoliittinen ohjelma käynnistettiin viime vuoden budjettiriihessä. Sen tavoitteena on kuroa umpeen julkisen talouden kestävyysvajetta monin kauaskantoisin keinoin: sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä tehdään suuri uudistus; kuntarakennetta remontoidaan kestävämmäksi; kuntien tehtäviä ja velvoitteita karsitaan; eläkeuudistuksella pidennetään työuria puolellatoista vuodella; rakenteellista työttömyyttä vähennetään ja opintoaikoja lyhennetään.


Minulta kysyttiin viime viikolla eräässä haastattelussa, joudummeko nyt koko ajan käymään puolustustaistelua velkaantumista vastaan. Vastasin siteeraamalla Jyrki Kataista. Hänen mukaansa meidän pitää puolustaa ja hyökätä samaan aikaan. Tiukan julkisen talouden puolustamisen lisäksi meidän pitää laittaa sopivasti joukkoon hyökkäysarsenaalia eli kohdennettuja kasvutoimia. Lisärahat kansainvälistymiseen, tärkeisiin liikenneinframme pullonkauloihin sekä esimerkiksi yliopistoille ovat myös tarpeellisia.


Kuten jo edellä sanoin: hallitus ei luo kasvua – sen tekevät yritykset, sen tekevät työtä tekevät suomalaiset – mutta voimme tukea kasvun edellytyksiä.


Meillä on edessämme vaativa poliittinen syksy. Ennen ensi kevään vaaleja pitää saada aikaan monia suuria ratkaisuja. Nyt ei ole aika puoluepolitikoinnille, vaan kaikki tarmo on pantava Suomen asioiden hoitamiseen.


Olen tilanteen vakavuudesta huolimatta vakuuttunut, että tästäkin me suomalaiset varmasti selviämme. Meillä on valtavia vahvuuksia, jotka täytyy nyt hyödyntää täysimääräisesti. Yrityskentästämme nousee uusia menestyssektoreita ja yrityksiä vanhojen rinnalle. Olemme tehneet Suomesta entistä paremman maan ulkomaisille investoinneille. Koulutuspääomamme on edelleen kansainvälisesti todella kovaa luokkaa. Mutta kaikista tärkein tekijä on asenne. Suomessa on tapahtumassa asennemuutos, joka on tehnyt meitä entistä rohkeampia yrittämään, onnistumaan – ja epäonnistumaan. Tarvitsemme itseluottamusta, vastuunottoa ja tulevaisuudenuskoa. Ja sitä meiltä varmasti löytyy.




Toinen pääaiheeni tänään on Eurooppa. Tulen tekemään kolme huomiota Euroopan unionista kansainvälisenä toimijana: Yksi – viimeistään nyt Euroopan unionin tulee tiivistää yhteistä ulkoista toimintaansa ja katsoa enemmän ulospäin. Kaksi – kysyn, miten EU on hoitanut Ukrainan kriisiä. Ja kolme – kysyn, millaisia johtopäätöksiä Suomen tulee vetää Ukrainan kriisistä EU-politiikkaamme.


1. Euroopan unionin on tiivistettävä yhteistä ulkoista toimintaansa


Olemme keskustelleet tällä joukolla monta kertaa tarpeesta vahvistaa Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Lissabonin sopimukseen sisältyvä lupaus yhtenäisemmästä toiminnasta on jäänyt valitettavasti lunastamatta, kun talouskriisi on vienyt päähuomiomme jo monen vuoden ajan.


Vuosi sitten sanoin suurlähettiläspäivillä: ”Jos kenraalit käyvät joskus edellistä sotaa, niin EU-politiikassa vastaava riski olisi keskittyä vain ja ainoastaan rahoituskriisin hoitamiseen.”


Vielä viime syksynä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan heikkouden harmittelu oli kuitenkin enemmän akateemista puuhastelua, joka ei herättänyt suuria intohimoja. Kevään ja kesän aikana yhteisen ulkoisen toimintamme tarve on tullut akuutiksi ja hyvin ilmeiseksi EU:n lähialueiden kriisien myötä.


Eurooppa on katsonut liian monta vuotta ensisijaisesti sisäänpäin. Tätä virhettä ei voi kuitenkaan ulkoistaa pelkästään Brysselin ja EU-toimielinten viaksi. Yhteinen toiminta vaatii jäsenmaiden yhteistä tahtoa, aloitteitakin.


2. Miten EU on hoitanut Ukrainan kriisin?


Unionin lähialueiden kriiseistä Ukraina on Suomelle läheisin. Tarkoitukseni on esittää ensin muutama huomio siitä, miten ja miksi olemme hoitaneet kriisiä EU-tasolla. Ensin lähtökohdista, toiseksi pakotteista ja kolmanneksi neuvotteluista. Tämän jälkeen hahmottelen ensimmäisiä alustavia johtopäätöksiä, joita kriisistä pitäisi EU-politiikassamme vetää.


Ensin lähtökohta. Venäjä on rikkonut kansainvälisen oikeuden periaatteita ja Ukrainan – toisen eurooppalaisen valtion – suvereniteettia tavalla, johon meidän on ollut pakko reagoida. Euroopassa ei kerta kaikkiaan voi tinkiä kansainvälisen oikeuden periaatteista ja valtioiden alueellisesta koskemattomuudesta. Vahvemman oikeutta on tässä maanosassa nähty tarpeeksi.


Toiseksi, pakotteet. EU:n voima perustuu talouteen ja kauppaan. On siis luonnollista, että käytämme taloudellisia instrumentteja ulkopoliittisen kriisin ratkaisuun painostamiseksi. On tärkeää huomata, että vaikka pakotteet eivät ole kenenkään – yhdenkään jäsenmaan tai koko unionin – kannalta helppoja, on EU kuitenkin kyennyt tässä tilanteessa tarttumaan päättäväisiin toimenpiteisiin. EU on pysynyt yhtenäisenä. Kansainvälinen yhteistyö on ollut tätäkin laajempaa – EU toimii pakoteasiassa yhdessä Yhdysvaltain, Kanadan, Norjan, Islannin, Sveitsin, Albanian, Japanin, Australian ja Uuden-Seelannin kanssa.


Haluan painottaa, että pakotteissa ei EU:lle ole kyse ”kauppasodasta”. EU on asettanut Venäjän-vastaisia pakotteita ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä. Myös mahdollisten tulevien pakotepäätösten – kiristävien tai löysentävien – tulee perustua vain siihen, miten Venäjä Ukrainan kriisin kontekstissa toimii.


Pakotevalmistelujen aloittamisesta päätettiin maaliskuun Eurooppa-neuvostossa. Olemme sen jälkeen osallistuneet tiiviisti pakotteiden valmistelutyöhön. Tavoitteenamme on ollut löytää sellaisia Venäjään tehokkaasti vaikuttavia toimia, joiden vaikutus Suomen talouteen olisi mahdollisimman vähäinen. Harjoitus on ollut haastava, niin monella tavalla Suomen talous on kytköksissä Venäjään. Niin monet pk-yritykset ja työpaikat ovat osa Venäjän-kauppaan liittyviä kaupan arvoketjuja. Ministeriöt ja Suomen pankki ovat tehneet pakotteisiin varautumisessa ja niiden vaikutusanalyysissä ensiluokkaista valmistelutyötä, mistä kuuluu antaa julkinen tunnustus.


Olen tyytyväinen siihen, miten vaikuttamistyömme EU:n sisällä on onnistunut. EU:n 1.8. käyttöönottamat, Venäjään kohdistetut toimet koskevat vain hyvin pientä osaa Suomen ja Venäjän välisestä kaupasta. Tämä ei tietysti lohduta niissä yrityksissä, joihin toimet iskevät. On kuitenkin helpottavaa huomata erilaisista kyselyistä, että toimilla on niin yritysten kuin suomalaisten ihmisten enemmistön tuki.


EU:n päätöksillä ja myös niitä seuranneilla Venäjän vastapakotteilla on seurausvaikutuksineen tietysti myös kansantaloudellista merkitystä. Tulemme esittämään huomenna keskiviikkona Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön arvion siitä, kuinka paljon Venäjä-pakotteet vaikuttavat meidän talouteemme ylipäätään. Tämä otetaan myös budjettiriihen päätöksissä huomioon. Maatalouteen, erityisesti maitosektorille, koituvia haittoja pystytään osittain paikkaamaan kansallisen budjetin ja EU-budjetin kautta. On kuitenkin muistettava, että Venäjä-pakotteita suurempaa merkitystä meille on Venäjän talouskehityksen yleisellä hidastumisella.


Kolmanneksi diplomatia. Tältä osin on myönnettävä rehellisesti, että Euroopan unioni – siis me – emme ole toistaiseksi onnistuneet riittävän hyvin. Kriisin alkuvaiheissa emme täysin hahmottaneet, miten suhtautua Kiovan protesteihin. Itä-Ukrainan kriisin kärjistyttyä sotilaalliseksi on neuvotteluja puolestaan käyty hyvin erilaisissa kokoonpanoissa. EU-toimielimien ohessa ja sijaan neuvottelupöydässä on ollut välillä kaksi, välillä kolme suurta jäsenmaata. Tämänpäiväiseen Minskin kokoukseen osallistuu kuitenkin EU-komissio, mikä on positiivinen askel.


Erityisen tärkeä askel se on siksikin, että tämä kriisi voi ratketa vain neuvottelupöydässä. Tätä myös Suomi on vahvasti korostanut pitkin matkaa. Olemme pitäneet yhteyttä eurooppalaisiin kollegoihimme ja Venäjän johtoon tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin voimin. Omien keskustelujeni ja teidän raporttienne perusteella tällainen yhteydenpito nähdään arvokkaana muissakin unionin jäsenmaissa.


Pidän tasavallan presidentin hiljakkoista matkaa Sotšiin ja Kiovaan merkittävänä. Se myötävaikutti neuvotteluyhteyksien avautumiseen. Sen lisäksi on muistettava, että tämäkin kriisi päättyy vielä joskus, vaikkei välttämättä kovin pian. Sen jälkeenkin Venäjä on Suomen naapurimaa ja meille tärkeä kumppani. Siksikin meidän on pidettävä yllä rakentavaa vuoropuhelua myös Venäjän kanssa myös nyt, kun on vaikea hetki.


Kotimaisessa keskustelussa on pyritty asettamaan pakotteet ja diplomatia vastakkain, vaihtoehdoiksi. Ajatus on erikoinen. Joskus kriisin ratkaisuun tarvitaan erilaisia keinoja, niin myös nyt.


On tärkeää, että ulkopolitiikan ratkaisuista pystytään puhumaan Suomessa avoimesti ja kriittisesti.


Teennäisen yksituumaisuuden aikaan ei ole paluuta. Jotta avoin keskustelu ei näyttäydy ulkopuolisten silmissä Suomen linjan horjumiselta, olisi keskustelun osallistujilta kuitenkin edellytettävä johdonmukaisuutta. Tämä on kesäkeskusteluissa tupannut välillä unohtumaan.


Kriisitilanteissa korostuu valtiojohdon yhtenäisen toiminnan merkitys. Uutena pääministerinä olen kiinnittänyt tähän erityistä huomiota. Linjaukset, kannanotot, matkalle lähdöt ja lähtemättä jättämiset on sovittu yhteistoiminnassa tasavallan presidentin ja valtioneuvoston kesken, kummankin toimivaltaa kunnioittaen. Olen erittäin tyytyväinen siihen, miten perustuslakimme käytännössä toimii ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa. Ulkoministeriöllä on tässä luonnollisesti keskeinen rooli.


3. Mitä johtopäätöksiä EU:n pitäisi vetää Ukrainan kriisistä?


Sitten johtopäätökset. Mitä johtopäätöksiä Ukrainan kriisistä pitäisi EU:n toiminnan kehittämisen ja Suomen EU-politiikan kannalta vetää?


Ette varmasti ylläty, kun kerron, että minulla on kolme alustavaa havaintoa: Ensinnäkin, EU:n yhteisen toiminnan vahvistamisen on välttämätöntä. Toiseksi, Suomen rakentava linja EU-politiikassa mahdollistaa kansallisten intressiemme ajamisen vaikeina hetkinä. Kolmanneksi, EU-jäsenyys ei estä kahdenvälistä ulkopolitiikkaa, vaan vahvistaa sen edellytyksiä.


Ensin, EU:n yhteisen toiminnan vahvistamisesta. Unionin piirissä on käytävä itsekriittinen tarkastelu siitä, miksi suuret jäsenmaat ottivat – tai joutuivat ottamaan – johtajuuden omiin käsiinsä kriisin kärjistyessä. Viikonvaihteen Eurooppa-neuvostossa valittavilla Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalla sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkealla edustajalla tulee olemaan tässä työssä avainrooli. Uudet henkilöt voivat tuoda mukanaan myös uusia toimintatapoja.


Toiseksi, Suomen linjasta. On ollut ilahduttavaa huomata, että eurokriisin vaikeista hetkistä huolimatta Suomen käytännönläheistä ja rakentavaa EU-politiikkaa arvostetaan muissa jäsenmaissa ja EU-toimielimissä. Tämä on ollut meille tärkeää ja hyödyllistä pakotteiden valmistelun yhteydessä. Esimerkiksi raja-yhteistyöohjelmien jatkamiseen tarvitsimme aktiivista tukea sellaisilta jäsenmailta, joilla ei ollut asiassa omaa intressiä.


Kolmanneksi, kahdenvälisen ulkopolitiikan mahdollisuuksista. Suomessa asetetaan turhan usein vastakkain oma ulkopolitiikkamme ja toimiminen EU:n kautta. Todellisuus on tietysti monitahoisempi – kumpaakin reittiä tarvitaan. Meillä on, totta kai, omaa kahdenvälistä ulkopolitiikkaa. Mutta sen tulee tukea EU-politiikkaamme, samalla tapaa kuin EU-politiikkamme tukee kahdenvälisen ulkopolitiikkamme edellytyksiä. EU:n yhteinen toiminta paitsi vaatii jäsenmaiden yhteistä tahtoa, myös tarvitsee jäsenmaiden aloitteita.




Hyvät ystävät, te edustatte maailmalla mahtavaa maata. Suomi tulee pärjäämään; me teemme sen kovalla työllä. Sitä me teemme täällä kotikentällä, ja sitä me odotamme myös teiltä. Työnne on erittäin tärkeää. Muistakaa se joka ikinen päivä. Edustakaa Suomea jokaisessa tapaamisessa niin kuin se olisi uranne tärkein.


Näillä suurlähettiläspäivillä on puhuttu paljon Ukrainasta ja Venäjästä sekä muusta Euroopasta. Emme kuitenkaan saa unohtaa koko muuta maailmaa. Katseemme täytyy olla myös Yhdysvalloissa, Kiinassa ja muualla Aasiassa; Afrikassa, Lähi-idässä ja Latinalaisessa Amerikassa.


Erityisesti tässä taloustilanteessa on tärkeää, että hyödynnämme täysimääräisesti Team Finlandin mahdollisuuksia. Moniin vertaismaihin nähden olemme lähteneet tehostamaan ja järkiperäistämään toimintatapojamme takamatkalta, mutta työ etenee suunnitellusti ja edistymme nyt kovaa. Kuluneen vuoden aikana olemme keskittyneet erityisesti eri organisaatioiden työnjakoa ja palveluita koskeviin uudistuksiin. Nyt tulemme vaiheeseen, jossa työn tulokset näkyvät entistä selvemmin ulospäin, eli asiakkaille. Te olette Team Finlandin kasvot maailmalla; jokainen teistä on Suomen paikallinen ”flagship”. Jalkautukaa, näkykää, viekää viestiä Suomesta maailmaan.


Siihen maailmaan, joka on muuttunut ympärillämme nopeammin kuin kukaan meistä osasi odottaa.


Näemme ympärillämme paitsi monia dynaamisia ja positiivisia trendejä, myös sisäänpäin kääntyviä vastareaktioita globalisaatiokehitykseen, paluuta vanhoihin perinteisen turvallisuuden kysymyksiin ja sovittujen pelisääntöjen rikkomista. Tämä pakottaa myös meidät ajattelemaan omaa paikkaamme ja rooliamme, toimintatapojamme ja tavoitteitamme.


Vuonna 2008, ensimmäisessä edustustonpäällikköpäivillä ulkoministerinä pitämässäni puheessa totesin: Varmaa on vain se, että Georgian kriisi antaa meille karulla kielellään kolme laajakantoista oppituntia: 080808 on 1) käännekohta kansainvälisessä politiikassa; 2) asettaa kansainväliselle järjestelmälle uuden haasteen ja 3) vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työlistaan.


Elämme muuttuneessa maailmassa, jossa kansainvälinen oikeus, liberaali demokratia ja vapaa markkinatalous on haastettu monilta suunnilta, myös omalla mantereellamme.


Meille tärkeiden demokraattisten, avoimien ja taloudellista hyvinvointia tuottavien arvojen rakentamiseksi ja puolustamiseksi on tehtävä hartiavoimin töitä. Ikuinen rauha ei ole koittanut, vaan sitä täytyy puolustaa joka päivä. Tätä työtä on tehtävä periaatteellisesti, mutta myös muita ääniä kuunnellen ja keskustellen.



Kalenteriin on hyvä pyrkiä jättämään tilaa taustamateriaalien, kirjojen ja raporttien lukemiselle. Viime viikolla onnistuin siinä parina päivänä ja lukulistalla oli mm. toimittaja Raine Tiessalon EVA:lle tekemä raportti ”Euroopan parhaat reseptit – 14 testattua rakenneuudistusta”.


Raportti on erityisen ajankohtainen, koska rakenneuudistuksia on tehtävänä meilläkin. Työ on jo aloitettu, mutta isot uudistukset eivät ole helppoja. Hallituksen kanssa jatkamme rakenneuudistuksia Suomessa vielä pitkin syksyä. Ongelmamme ovat samoja useiden Euroopan maiden kanssa. Miksi ei siis ottaa opiksi myös ratkaisuista?

Meillä ei ole varaa raportissakin mainittuun poliittiseen omahyväisyyteen, kuvitelmaan siitä, että kyllä me täällä Suomessa itse parhaiten tiedämme, miten asiat hoidetaan. Tämän voin sanoa myös lähes 20 vuotta ulkomailla asuneena. Ulkopuolelta saa aina erilaisen kuvan.  Aina voi ottaa oppia myös muilta. Voimme olla ylpeitä siitä, mitä jo osaamme. Hyvää tekee kuitenkin arvioida avoimesti, mitä voisimme tehdä vielä paremmin.


Tiessalo esittelee 14 eri puolilla Eurooppaa testattua rakenneuudistusta.


Sveitsissä kansa kyllästyi nopeaan velkaantumiseen ja äänesti kansanäänestyksellä velkajarrun puolesta selvin luvuin. Virossa velkajarru on otettu käyttöön vähitellen ja se koskee nykyisin koko julkista sektoria, ei ainoastaan valtion budjettia. Kansallinen tahtotila tarkempaan taloudenpitoon syntyi, koska alhaista velkaantumista pidetään taloudellisen ja poliittisen itsenäisyyden takeena.


Latvia ja Espanja ovat joutuneet kovien uudistuksiin pakon edessä ja tie on ollut kivulias. Latviassa turvauduttiin nopeisiin leikkauksiin. Espanjassa vienti käännettiin kasvuun palkkoja laskemalla ja vahvistamalla yrityskenttää luovan tuhon kautta. Näistä esimerkeistä on syytä oppia ainakin se, että helpommalla pääsee, kun tarttuu rakenteiden uudistamiseen ajoissa.


Eläkejärjestelmän kehittäminen on meilläkin erittäin ajankohtainen aihe. Tiessalo esittelee raportissaan Ruotsin ja Tanskan uudistuksia. Tanskassa eläkeuudistus tehtiin 2011 ja vuoteen 2022 mennessä eläkeikä nostetaan 67 vuoteen. Varsinainen juju on eläkeiän kiinnittäminen elinajanodotteeseen. Ruotsissa joustaa eläkkeen taso.


Tanska on esimerkkimaa myös terveydenhuollon uudistuksissa. Siellä on edetty tietojärjestelmien keskittämiseen ja digitalisointiin Suomea reippaammin. Hollannissa on puolestaan löydetty avain julkisen ja yksityisen sektorin yhteispeliin terveydenhuollon järjestämisessä. Hollannin järjestelmää viilataan edelleen lisäämällä kilpailua. Molemmissa uudistuksissa pohja-ajatuksena on ollut hoidon laatu, saatavuus ja kustannustehokkuus. Suomessa soisin otettavan mallia vähintään siitä, että palvelua tarvitseva on tärkein, eikä hallinnolla tai palveluntuottajalla ole itseisarvoa.


PISA-vertailuissa Suomi on ollut kärkimaita, mutta haitaksi ei ole ottaa mallia myös muilta menestyjiltä. Hollanti on ottanut oppia Suomelta mm. puolittamalla koulukiusaamisen täällä kehitetyn KiVa-konseptin avulla. Puolassa on tehty kouluremonttia nopeassa tahdissa ja painotuksena on ollut mm. opettajien roolin korostaminen.


Työmarkkinoiden toimivuuden kehittämisessä Tanskan ”flexicurity” eli joustoturva on ollut jo pitkään seurattu malli. Joustoturva joutui kovalle koetukselle finanssikriisin myötä. Mallin vahvuudeksi osoittautui työntekijöiden luottamus uuden työn löytymiseen irtisanomistilanteissa sekä yritysten luottamus siihen, että päteviä työntekijöitä löytyy. Malli on tuonut rohkeutta synnyttää uusia työpaikkoja. Saksassa työmarkkinajoustoja on etsitty erityisesti paikallisen sopimisen kautta.


Kilpailukykymalleista Tiessalo nostaa esiin Ruotsin palkkamalttia tukevan työmarkkinasopimusten järjestelmän. Sopimukset tehdään ensimmäisenä vientiteollisuudessa ja neuvotteluille varataan paljon aikaa. Sveitsissä on mahdollistettu nopeita rakenneuudistuksia suoralla demokratialla. Kansa on usein äänestänyt rakenneuudistuksille laajan tuen. Tästä esimerkkinä alussa mainittu velkajarru. Kabinettien ja työryhmien sijaan tuki uudistuksille on saatu suoraan kansalta.


Vaikka harvoja malleja voi suoraan kopioida suomalaiseen järjestelmään, ei muiden maiden oppeja ja kokemuksia kannata jättää hyödyntämättä. Vaikka esim. Sveitsin kaltainen kansanäänestysmalli ei meillä sormia napsauttamalla toimisi, ei varmasti olisi huono idea lisätä päätöksenteon avoimuutta: vähemmän kabinetteja, enemmän avointa kuuntelua ja keskustelua.


Mitä sinä arvelet?

Tilanne Itä-Ukrainassa on edelleen vakava. Alueelle on pyydetty ja tarjottu humanitääristä apua. Humanitäärisen avun tarve on todellinen, mutta on erittäin tärkeää, että avun antamisesta päättää kansainvälinen yhteisö yhdessä, esimerkiksi YK:n piirissä. Tilanteen kärjistymisellä ei ole voittajia.

Ukrainan kriisin aikana avoin diplomatia on ollut aktiivista. EU on käynyt aktiivisesti keskusteluja, niin myös eri maiden päättäjät keskenään. Suomessa tasavallan presidentti on ollut yhteydessä presidentti Putiniin Venäjällä, ulkoministeri keskustellut kollegoidensa kanssa. Itse olen runsaan kuukauden aikana käynyt parisenkymmentä keskustelua eri maiden johdon kanssa. Ukrainan presidentti Poroshenkon kanssa olen keskustellut kerran ja Venäjän pääministeri Medvedevin kanssa kahdesti. On selvää, että yhteydenpidon tulee jatkua tiiviisti. Kaikilla on kuitenkin vain yksi tavoite – Ukrainan kriisin ratkaisu.

Viime viikolla kansallinen keskustelu kiihtyi entisestään, kun Venäjä asetti vastapakotteita EU:n ja Yhdysvaltojen asettamia toimia vastaan. Mediassa väläytettiin jo kauppasotaa. Suomi ja EU eivät kuitenkaan vastaa pakotteisiin vastapakotteilla. Pitää mieltää, miksi pakotteista ylipäätään puhutaan. Kriisiä on pyritty ratkaisemaan kuukausia diplomaattisin keinoin. Edistystä ei ole kuitenkaan tapahtunut. Emme voi seurata sivusta, kun itsenäisen valtion suvereniteetti on uhattuna. Yksi käänteentekijä oli myös malesialaisen matkustajakoneen alas ampuminen heinäkuun puolivälissä.

Vaarallinen ajatusleikki, mutta pohditaan kuitenkin: Mitä jos isku olisi osunut Finnairin koneeseen ja 193 matkustajaa kuollut? Mitkä olisivat silloin olleet odotukset vastatoimille?

Sapeleiden kalistelulla tätä kriisiä ei pystytä ratkaisemaan. Kansainvälistä dialogia tarvitaan. Se, joutuuko EU pohtimaan tilanteessa vielä uusia pakotetoimia, riippuu Ukrainan tilanteen kehittymisestä. Toki pakotteita ollaan valmiita myös purkamaan, jos tilanne kehittyy positiiviseen suuntaan.

Suomalaisessa keskustelussa ollaan täysin aiheellisesti huolissaan pakotteiden vaikutuksista. Olen alusta asti arvioinut, että EU:n Venäjälle asettamilla pakotteilla ei ole merkittäviä suoria vaikutuksia Suomen talouteen, vaikka yrityskohtaisia eroja tietysti onkin. Sen sijaan epäsuorasti noillakin toimilla voi olla vaikutuksia myös Suomelle – sillä Venäjän talouden kehittymisellä on meille luonnollisesti merkitystä. Venäjän EU:lle asettamat vastapakotteet puolestaan totesimme heti kannaltamme vakaviksi.

Pakotepäätökset vaikuttavat myös Suomeen. Erityisesti tässä tilanteessa on tärkeää katsoa isoa kuvaa – Ukrainan kriisiin on haettava ratkaisua. Samalla katsomme tilannetta tietysti myös Suomen kannalta. Kriisin taloudellisten heijastusvaikutusten synnyttämä kokonaistilanne arvioidaan budjettiriihessä. Lisäksi olen tarjoutunut eduskunnalle avaamaan tilannetta suuressa salissa heti, kun niin halutaan. Tilanne ansaitsee laajan ja avoimen keskustelun.

Kansainvälinen kriisi on kuitenkin liian vakava paikka poliittisten pistevoittojen keräämiseen. Aivan kuten presidentti Sauli Niinistö totesi torstaina – ei kuulostaisi kovin valtiomaiselta, jos ensin olemme olleet asettamassa pakotteita ja sitten haluamme niistä eroon.

Kokoomuksen puheenjohtajana ajattelen, että kaikki ei voi olla kaupan. Etenkään periaatteet. Ihmishenkien uhraaminen kapealla kansallisella lyhyen edun tavoittelulla ei ole tapamme toimia. Oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus sen sijaan ovat.

On tärkeää kertoa asioista avoimesti ja maltillisesti. Vaikka tilanne tuntuisi joskus kuumalta, kannattaa oma pää pitää kylmänä.

EU päätti tänään uusista pakotetoimista Venäjälle Ukrainan kriisin vuoksi. Itse asiassa jo kesäkuussa Eurooppa-neuvostossa päätettiin Venäjälle asetettavista ehdoista tilanteen ratkaisemiseksi. Kun merkittävää edistymistä ei valitettavasti ole nähty, seurauksena on EU-tason toimien kiristäminen.


Yksi käännekohdista oli 17. heinäkuuta tapahtunut malesialaisen matkustajakoneen järkyttävä alas ampuminen, joka johti noin kolmensadan täysin sivullisen siviilin – heistä suurin osa hollantilaisia – kuolemaan.


EU ja koko kansainvälinen yhteisö olivat siinä tilanteessa, että nyt oli pakko toimia. Viimeisimmät tapahtumat Ukrainassa eivät voi jäädä vaille unionin vahvaa reaktiota.  Pakotteet ovat valitettavia – ei kukaan tällaista tilannetta halua. Tärkein tavoite on edelleen saada Ukrainan kriisi lientymään ja ratkaistua. EU:n päättämät toimet toivottavasti vauhdittavat ratkaisun etsintää, mutta ratkaisu kriisin osapuolten on lopulta löydettävä neuvotteluteitse. Tuemme presidentti Porošenkon rauhansuunnitelmaa.


EU:n Venäjä-pakotteet ovat tähän saakka olleet pitkälti henkilöihin kohdistuneita matkustusrajoituksia ja varojen jäädytyksiä. Uudet ja yksimielisesti sovitut uudet rajoittavat toimet koskevat neljää sektoria:


  • Venäläisten valtio-omisteisten pankkien toiminnan rajoittamista pääomamarkkinoilla
  • Aseiden tuonti- ja vientikieltoa
  • Niin sanottujen kaksikäyttötuotteiden, eli sekä sotilas- että siviilikäyttöön soveltuvien tuotteiden, viennin rajoituksia
  • Niin sanotun arkaluonteisen teknologian viennin rajoituksia


Kriisin aikana Suomi on aktiivisesti painottanut, että uudet pakotteet on kohdistettava oikeudenmukaisesti EU-tasolla. Nyt voi aiheellisesti kysyä, miten kolmannen vaiheen pakotteet oikein iskevät Suomeen?


Asia ei ole yksinkertainen. Ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia.


Nyt päätettävillä toimilla ei suoraan ole merkittäviä vaikutuksia Suomen kansantaloudelle, mutta yrityskohtaisia eroja on kyllä. Epäsuorasti, Venäjän taloudellisen aktiviteetin hidastumisen kautta, myös Suomen talouteen voi toki kohdistua vaikutuksia. Näistä toimista ei kuitenkaan aiheudu sellaisia seuraamuksia, joista Suomessa on viime päivinä puhuttu – kuten tuhansien työpaikkojen menettäminen.


Suorista vaikutuksista puhutaan vasta, jos EU joutuu menemään paljon raskaampiin taloudellisiin toimiin Venäjää vastaan. Ja tätä meistä ei kukaan halua.


Olemme tehneet kevään ja kesän kuluessa hartiavoimin töitä sen eteen, että toimien vaikutukset meihin olisivat mahdollisimman tasapainoiset ja toimenpiteet olisivat Suomen kannalta hyväksyttävissä. Olen tyytyväinen vaikuttamistyömme onnistumiseen. Puhelinlangat ovat laulaneet ja viestejä on vaihdettu aktiivisesti eurooppalaisten päättäjien kanssa.


Olen keskustellut viime viikkoina lomaillessani kriisin ratkaisusta niin Ukrainan presidentti Porošenkon kuin Venäjän pääministeri Medvedevin kanssa. Lisäksi Suomessa niin tasavallan presidentti kuin ulkoministerikin ovat vaikuttaneet aktiivisesti.


Suomen Venäjä-suhteiden tila on edelleen hyvä. Ukrainan vaikeasta tilanteesta ja EU:n Venäjään kohdistamista toimista huolimatta emme näe Venäjä-suhteitamme nollasummapelinä. Olemme tiivisti mukana EU-rintamassa mutta haluamme pitää keskusteluyhteyden Venäjään auki.


Jatkamme vaikuttamista Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi niin EU-tasolla kuin kahdenvälisestikin.


On kuitenkin selvää, että EU:n ja Venäjän näkemykset Ukrainan tilanteesta eroavat osin suurestikin toisistaan. Kyse on viime kädessä Euroopan vakaudesta, ja myös Suomen turvallisuudesta.


Näille asioille ei voi laskea yksiselitteistä hintalappua.


Kuluneella viikolla keskustelua on herättänyt eduskunnan lakivaliokunnan äänestys koskien kansalaisaloitetta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Vaikka en ollutkaan ilahtunut valiokunnan kannasta, ei se kuitenkaan tullut minulle suurena yllätyksenä. Samainen valiokunta nimittäin torppasi vastaavan lakialoitteen pari vuotta sitten, mikä johti aloitteen käsittelyn päättymiseen. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Kuten Twitterissäkin sanoin, tasa-arvoinen avioliittolaki tulee suureen saliin todennäköisesti syksyn aikana.


Ensiksikin – käydäänpä läpi mitä asialle nyt tapahtuu. Lakivaliokunnan enemmistön kannan mukaisesti valiokunta valmistelee mietinnön siltä pohjalta, että kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista hylättäisiin. Tämä mietintö valmistuu syksyn aikana ja sen valmistuttua asia käsitellään eduskunnan täysistunnossa. Samassa yhteydessä lakivaliokunnassa vähemmistöön jääneet kansanedustajat tuonevat oman, kansalaisaloitetta kannattavan esityksensä istunnon päätettäväksi. Mikäli eduskunnasta löytyy silloin enemmistö kansanedustajista tasa-arvoisen avioliittolain taakse, se on mahdollista hyväksyä. Toivon niin käyvän ja aion äänestää tasa-arvoisen avioliittolain puolesta.


Toiseksi – omasta ja puolueeni kannasta. Pidän yhdenvertaisuutta lain edessä keskeisenä oikeusvaltion periaatteena, eikä ihmisiä pidä laittaa eriarvoiseen asemaan seksuaalisen suuntautumisensa perusteella. Seksuaalinen suuntautuminen ei tee toisesta ihmisestä parempaa tai huonompaa puolisoa, saati enemmän tai vähemmän rakastavaa vanhempaa lapselle, mutta seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvalla syrjinnällä voi olla monia kielteisiä vaikutuksia yksittäisen ihmisen elämään.


Minulle jokainen meistä on yhtä tärkeä.


Niinpä tasa-arvoinen avioliittolaki on mielestäni luonnollinen askel siinä kehityskulussa, jossa ensin homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista, sitten tautiluokituksesta ja viime vuosina lainsäätäjä on mahdollistanut rekisteröidyt parisuhteet ja perheen sisäisen adoption. Olen toiminut johdonmukaisesti tämän näkemykseni puolesta muun muassa Euroopan parlamentin LGBT-intergroupin varapuheenjohtajana, Helsinki Priden suojelijana sekä pari vuotta sitten ollessani ensimmäinen allekirjoittaja lakialoitteelle tasa-arvoisesta avioliittolaista.


Myös Kokoomus on ottanut kantaa tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Jyväskylän puoluekokous vuonna 2010 hyväksyi puoluehallituksen tukemana suurella enemmistöllä Kokoomuksen Naisten Liiton ja opiskelijayhdistysten aloitteet, joissa ehdotettiin avioliittolain muuttamista sukupuolineutraaliksi. Puoluekokous katsoi, että avioliiton solmimisen perusteiden tulisi olla aviopuolisoiden päätettävissä olevia kysymyksiä, eikä valtiolla tulisi olla tarvetta puuttua siihen, mitä sukupuolta tai suuntausta avioliiton solmijat edustavat.


Samalla puoluekokous linjasi, että tällä kannalla ei haluta puuttua kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien sisäisiin asioihin kirkollista toimitusta koskien ja että kyse on ns. omantunnon asiasta mahdollisessa eduskuntakäsittelyssä. Ymmärrän, että puolueessamme on asiasta erilaisia näkemyksiä ja kunnioitan niitä puoluekokouspäätöksen mukaisesti. Maaliskuisen Taloustutkimuksen kyselytutkimuksen perusteella Kokoomuksen kannattajista lähes 70% tukee tasa-arvoista avioliittolakia ja noin neljännes vastustaa sitä.


Olen kannattanut monessa muussa teemassa, kuten vaikka EU- ja turvallisuuspolitiikassa avointa sekä kiihkotonta keskustelua. Näin toivon myös tasa-arvoisen avioliittolain osalta. Emme paranna tilannetta jyrkällä vastakkainasettelulla. On ajatuksen kypsyyttä ymmärtää myös vastakkaiset näkemykset. Kunnioitus ei saa kadota kiivaassakaan keskustelussa. Toivon, että keskustelemalla saamme mahdollisimman paljon lakikäsittelyn epäselviä kohtia avattua. Toivon laille mahdollisimman paljon kannatusta. Silti kunnioitan jokaisen omaa, henkilökohtaista näkemystä. Nyt kun aloite tulee eduskunnan suureen saliin, demokratia saa toteutua.


Kolmantena asiana haluaisin puuttua avioliittolaista käytävän keskustelun lisäksi yhä esiintyvään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintään. Valitettavasti seksuaalivähemmistöt kokevat edelleen syrjintää niin arjen tilanteissa kuin työelämässäkin. Euroopan perusoikeusviraston selvityksen mukaan syrjintä on yleistä Suomessa, ja moni joutuu piilottamaan seksuaalista suuntautumistaan. Minusta jokaisen on saatava olla oma itsensä, niin työpaikalla, kaveri- tai urheiluporukassa kuin läheistensäkin kesken. Siksi on hyvä, että käynnissä oleva Helsinki Pride -viikko on valinnut teemakseen syrjimättömyyden työelämässä. Vain hyväksymällä toisen sellaisena kuin hän on, saamme parhaat voimavaramme käyttöön. Kenenkään ei pitäisi joutua tuntemaan pelkoa, ahdistusta tai yksinäisyyttä seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.


Lopuksi haluaisin tuoda esiin iloni siitä, että suomalaisessa urheiluelämässä on kuluneen vuoden aikana puhuttu enemmän kuin aikaisemmin siitä, että myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvat tuntisivat olonsa tervetulleiksi. Nostan hattua muun muassa Ari-Pekka Liukkoselle, joka rohkeasti kertoi oman tarinansa. Uskon, että yhdenvertaisuus ja tasa-arvo tulevat avoimuuden ja esimerkkien kautta askel askeleelta todemmiksi. Kunnioitetaan ja arvostetaan toinen toisiamme.