Monthly Archives: syyskuu 2014

The Art of Going International

3 Comments

30.9.2014

Pääministeri Stubbin puhe Kööpenhaminassa

Tiivistelmä suomeksi: http://vnk.fi/ajankohtaista

***

THE ART OF GOING INTERNATIONAL

Check against delivery

***

Mr Chairman,
Prime Minister,
Ladies and Gentlemen,

It is a great pleasure to speak at Dansk Industris Topmøde today. I greatly value your work and the close ties that exist between Denmark and Finland. We Nordics are always a bit like a family.

I also feel privileged to speak in the company of my good friend and colleague Prime Minister Helle Thorning-Schmidt and of course Senator Mario Monti, a true European giant whose work I have always admired.

My speech today is titled ”The Art of Going International”. The theme is important for us all, but especially so to me. I was born in Finland into a bilingual family – I spoke Finnish with my mother and Swedish with my father – and I have lived twenty years of my life abroad – in the United States, Britain, France and Belgium. I am married to a Brit, and our children have dual nationality. All of my studies took place abroad and I got my PhD from the London School of Economics.

Internationalism has always been a big part of me personally. And it has always been a big part of both Danish and Finnish societies. Trade, immigration and emigration have shaped both our nations throughout the centuries.

Today, my plan is to first, consider internationalisation as a global megatrend; second, comment on the European debate on mobility; and third, address how Finland has tried to seize the new opportunities.

**

Internationalisation is the megatrend of our time. There are over 230 million immigrants in the world. Tourism generates around 1,159 billion US dollars a year in revenue. Around one billion tourist trips are made in the world each year. More than 4 million students are studying each year away from their home country.

This is a natural result of technological advances and the spread of basic freedoms. More and more people can choose where they want to live their lives – whether it is their birthplace or somewhere completely different. This opportunity should be heartily welcomed.

At the same time, we should not turn a blind eye to those who have been forced to flee their home countries. The number of refugees has exceeded 50 million for the first time since the Second World War. It is everyone’s responsibility to help those in dire need.

Globalisation has given rise to new political divisions. Divisions that have in many industrialised countries partly replaced the traditional concepts of left and right. This is seen in Finland, too. The world is divided into globalists and localists. Globalists see an integrating world as an opportunity, while localists seek to protect themselves from it by turning inward.

There is an on-going debate about the costs caused by immigrants, for example in the social and health care systems. This phenomenon must be set in proportion. Finland, like the other ageing industrialised countries, needs to increase labour supply. And when workers move, often their families move, too. It becomes an economic problem only if these resources are not utilised. All of the work done in Finland – by anyone – is good for the economy. Helsinki would not be built without foreign labour: about one third of those working on Helsinki Metropolitan Area building sites are foreigners.

Obviously, this is not only a matter of labour supply. New people bring new ideas, dynamism, and diversity. Internationalism is the oxygen we need to succeed.

The world cannot be stopped or turned backwards by politicians. But neither should we ignore the questions and worries that immigration brings up. I have been told of a Greenlandic proverb ”Denying the existence of a ghost will only make it grow bigger.” Since it was quoted in the TV series Borgen, there has to be a point – right?

We need to embrace change but also cushion the cultural and economic bruises it might inflict.

**

For European integration, free movement is a key achievement. It is the foundation and backbone of the European project.

The four European freedoms – free movement of people, goods, services and capital – are interdependent. They form an entity. It is not possible to develop one freedom and restrict another. Together they form the internal market, our best European policy for economic growth.

Workforce mobility fuels economic growth in regions suffering from the shortage of labour supply. It also alleviates the pressure on social security systems in regions with a high unemployment rate. In that regard, we should rather be worried about the lack of mobility: annually, cross-border mobility in the EU is 0.29%, while in the USA it is 2.40%. While the unemployment rate in some areas of Europe is very high, other areas and sectors are suffering from labour shortages. This prevents growth.

The Single European Market is still far from perfect. In the coming years we need to take it into new areas. We need to make sure that there is a genuine digital single market, a well-developed market in services and capital markets and to realize a European energy market. We need to remove barriers where none should exist.

At the same time, free movement has come under fierce attack. In Denmark, Finland and many other EU Member States we hear voices decrying foreigners. Ten years ago it was mostly the French discussion about the now-legendary ”Polish plumber”, but now we are hearing similar talk almost everywhere.

In the face of such popular concerns, one should stick to facts. The OECD’s latest International Migration Outlook shows that in most cases immigrants pay the host country more in taxes and social security contributions than they receive in benefits. This is largely because they are generally younger than the rest of the population.

Much of the criticism around the free movement of people is concentrated around possible misuse of social security. The cases are rare, but obviously abuses must be tackled. Also, we must improve the compatibility of our national social security systems. For example in Finland, social security is based on residence whereas in most Member States it is provided through employment.

**

Speaking of Finland allows me to move to my third point. In three years’ time, Finland celebrates one hundred years of independence. We have always been dependent on international markets as well as on the companies that succeed in them. Openness to the world has created Finland’s modern large-scale industry and enabled Finland to rise economically and socially.

Nowadays, when you look at any comparison of world countries, Finland is almost always ranked among the top three: whether it concerns quality of life, competitiveness, least failed state or least corrupt country. And we remain one of the few countries in the EU to be AAA-rated by all the major credit rating agencies.

Why did this rise come about? Not because we were closed and inward-looking, but because we have opened up. To Europe and to the world.

Currently, the Finnish economy is highly integrated into the global economy. Our exports are valued at just over 38% of Finland’s GDP. Slightly more than half of Finland’s exports go to the EU’s internal market and 45% to markets outside the EU. The integration can be also seen in the increasing number of Finnish subsidiaries – datterselskaber – abroad and foreign ones in Finland. And I am happy to mention that Denmark is among those countries that have invested the most in Finland.

Russia accounts for just fewer than 10% of our exports and was valued last year at 5.4 billion Euros. The recent Russian import restrictions have affected our food exports, as is the case with Denmark. And, just like Denmark, we have brought our producers and companies together to find new markets.

The Finnish technology and forest industries have been declining, but alongside them the Finnish start-up industry is on the rise. The Slush event, to be held in Helsinki in November, has become a leading European investor event, and it was attended last year by 118 international venture capital funds. By the summer, they had made direct investments valued at over 180 million euros in around 1,200 companies that attended Slush from 68 different countries.

The economic success of a country is built on its ability to embrace internationality, and to grasp the major trends driving it: digitalisation, climate change, urbanisation and ageing.

The basis for governments’ actions should be an understanding of today’s business. Even mundane products are the result of global value chains, where one part is made here, another part there, assembled elsewhere, but the greatest value is created in the creative reaches of the process. Production processes once centralised in one place have been dispersed throughout the world. This is why focusing on trade statistics and balance sheets may be misleading.

To better respond to these challenges, we have formed an umbrella for all state-funded organisations doing internationalisation work. This Team Finland network enables the provision of joint services to companies. The Government sets annual priorities for activities, including focus markets and sectors. We have been developing Team Finland for two years now and the first results are beginning to be seen. For example, the Finnish maritime industry has gained a strong foothold in Brazil as a result of cooperation.

**

Dear friends,

Man har et standpunkt, til man tager et nyt.

I don’t know if my words have led you to a new standpoint, but I hope to have given some food for thought on three topics concerning internationalisation.

First, internalisation will not be stopped or reversed by political decisions. Turning inward is not a solution in today’s world. Competitiveness, education and openness are Nordic strengths we should use to the full.

Second, free movement of people is an incremental building block of the European Union and also vitally important economically. There should be no new barriers to free movement in Europe.

And third, traditional export promotion is no longer enough; we need a broader perspective. Just as important as exporting products to the world is attracting investment into the lucrative parts of global value chains.

Thank you for your attention.

European policy towards Russia

2 Comments

Speech by Prime Minister Alexander Stubb: European policy towards Russia
Körber-Stiftung, Berlin
29 September 2014

Tiivistelmä suomeksi: http://vnk.fi/ajankohtaista

Meine Damen und Herren,
Liebe Kollegen und Freunde,

It is always great to be back in Berlin. People here in Germany have their jokes about the “friendliness” and “hospitality” of Berliners – but personally I truly feel very welcome every time I come here. This was also the case yesterday when I ran through the streets of Berlin with thousands of others sports enthusiasts. The atmosphere was absolutely wonderful. Seas of people were cheering us runners; bands were playing along the route.

I would also like to thank the Körber-Stiftung for the warm welcome and the opportunity to share with you all a few thoughts on Europe and Russia from the Finnish perspective. This is a topic on everyone’s lips throughout our continent.

In the past few months, many of us must have asked: How on earth did we get where we are now? Russia has annexed one part of Ukraine, and is actively contributing to destabilising another. The EU and Russia have imposed economic sanctions on each other. EU leaders and Russian leaders – well, a leader – mostly communicate over the phone. Is this really 2014 or has someone put us in a time machine?

I would like to approach my topic through the following three windows and chapters.

1. What happened to Russia? In the 1990s many hoped Russia could become a European country like others. Is all hope lost?
2. Russia and the EU: How the events in Georgia were followed by those in Ukraine, and how we must remain true to our values.
3. Finland and Russia: The challenge of intellectual maturity, and the road ahead.

1. What happened to Russia?

European history of the past 25 years does not need to be narrated in detail, not here in Berlin. You have lived through it. And yet, let me look back to the early days of the current relationship between the EU and Russia, the 1990s. Let me look, for instance, at the year 1995, for it bears certain significance for us Finns. I hope you still remember why.

Back then, the EU was as upbeat and energetic as an approximately 45-year old can be. A new enlargement had just happened, the Cold War was over – there was space to breathe. Democracy and the market economy was the winning recipe for the whole of Europe.

Russia, then, was going through very difficult times. The self-confidence of the newly born Russia and the whole nation was weak – had they lived and worked through the past 70 years in vain? The country’s economy was in ruins. Their politics was a mess.

In this situation, the EU reached out to Russia: open your hearts and minds, democracy and market economy will help you rebuild a strong Russia, and it will help us all build a strong and secure Europe. We hoped Russia could become a European country like others, abiding by our set of rules and principles. Maybe it was – and is – the geographic proximity that made us think Russia could be more similar to us than it actually was – and is.

But we forgot one thing: these things cannot be planted top-down. They can only grow bottom-up. And they need time, lots of time, as they had done also in the course of our own history. Russia was not yet ready or willing to embrace this road. We must not forget that Russian democracy did take some positive steps in the 1990s, and back then Russia did repeatedly commit itself to European principles. Russia did manage to dismantle the Soviet command economy, and it did leap forward economically in the 2000s. The mental proximity between Europe and Russia did increase. But recently, we have seen the clock turn back in so many ways.

What I am saying is: looking at Russia since the early 90s, our hopes and expectations have gone through several ups and downs. But, even so, let’s not give up all hope. Let’s put this into a longer perspective. In 25 years, a human being becomes a somewhat mature young adult. But for a country and a society it is a very short time.

Ladies and Gentlemen,

Many of us must also have asked – were we blind? Why did we really try and believe in a democratic, European Russia? Yes, first of all, there was unfounded idealism in the spirit of the 90s. “The end of history”, remember?

But secondly, we perhaps did not work hard enough to understand what Russia was truly like. We wanted Russia to become a rule-taker, while it has always seen itself as a rule-setter. How many of us really know Russia from within?

And thirdly, and very importantly, Russia has taken turns that even the best of experts could not entirely foresee.

Today, it would be fair to admit that Russia’s political system will not turn into a European democracy like ours. I say this, even though I know there are also many people in Russia who would want this to happen. We can and must support them in the process, but we cannot impose anything on them.

Unfortunately the time is not yet ripe, and the future also looks a little gloomy. For instance, until recently, many people laid their faith in the so-called new generation, those born after the breakdown of the Soviet Union. They would be free from Soviet memories and experiences and grow up as global citizens. But even this story has another side: since these youngsters did not experience the Soviet Union, they can now be charmed by the patriotic glory and the sheer propaganda of the past. And, therefore, we have seen the revival of things as shocking as glorifying Stalin’s rule.

So – are we back to square one? Back to being suspicious neighbours? Wondering if we can still call ourselves strategic partners, or even partners?

I believe we can co-exist. We need not be alike to be good neighbours, or even strategic partners again. We should aim at that. But setting this goal does not mean we should accept the things that are happening in Russian society today.

Let me also examine our respective home turfs a bit. What attributes do we attach to today’s Russia? The Russians underline their great history and national pride. They nurture nostalgia for things lost. They are suspicious of the foreign. They seek refuge in a strong leader. They defend traditional family values, and reject liberal thought. They play down the importance of the European Union.

Have we not heard this populist discourse also elsewhere in Europe? Also at home, perhaps?

We might need to widen our scope. This might not be a rift between “Europe” and “Russia”. This might be a rift within Europe.

2. Russia and the EU

I became the Finnish Foreign Minister in April 2008. This was a time when Finland chaired the work of the Organisation for Security and Cooperation in Europe. That is how I also got to see the Georgian war from an even closer distance than I otherwise would have.

In my address to the Finnish ambassadors’ meeting at the end of August 2008, I gave a speech that came to be known as the 08-08-08 speech. In it, I had three main points. One: the Russian aggression – which had started on 8th August 2008 – against Georgia was a turning point in international politics. Two: it posed a new challenge to the international system. Three: it also affected the long-term agenda of Finnish foreign and security policy.

Back then, many people told me I had overreacted to the events in Georgia. They no longer think so.

Russia has continued along the same lines in Ukraine. And we do not know whether Ukraine will remain the last chapter in this story. Russia may have new plans, either short-term or longer-term. As I said, even 25 years is a short time in a country’s history.

That is why we need to counter this aggression. We need to do it firmly, and we need to do it now.

We need to understand that our fundamental values – including liberal democracy and international law – have been challenged not only in faraway lands but also in our own continent. We must stand up and defend those values. We still do not live in an era of “Perpetual Peace”.

Russia has turned inwards. Many think it is now turning also east and therefore drifting away from Europe. The extent of this turn remains to be seen and, frankly, I do not think such a turn is only a negative thing. In fact, I think it would be wise for Russia to finally make better use of being geographically so Asian. It would profit their economy – and therefore indirectly, also ours. It certainly would not exclude co-operation with Europe.

Why am I so confident about this? Let us look at some simple figures. 75 per cent of Russian territory is east of the Ural Mountains. But only one quarter of their population – that means 35 million people, slightly less than the population of Poland – lives in that very vast territory that stretches over so many time zones. The entire Russian Far East has some six million inhabitants, slightly more than Finland. For Russia, being a European power remains a much more realistic option than becoming an Asian power.

And, by turning to China, Russia certainly has not chosen the easiest path. With us, “soft” Europeans, they can try and act a little tough, refusing to conform to our set of rules. But with China, they are dealing with a partner who can play equally tough – and who is actually stronger.

Dear Friends,

Our policy vis-à-vis Russia must be true to our values, also and especially in difficult times. We defend principles, in a principled manner. We do not flex muscles. We do not do tit-for-tat. That’s why we have made it very clear to Russia: there can only be a diplomatic solution to the Ukraine crisis. That’s why several European leaders have spent endless hours working on the issue. I would personally like to commend the efforts of Chancellor Merkel and Minister Steinmeier in this respect.

Now, more than ever, we must remember why European integration came about: for peace. We are made of steel – and coal.

Peace in Europe was to be built by economic means. It is therefore only logical that we also defend peace by economic means. That is the power we have, and the power we can rely on.

Once again: we must have a long-term perspective. Negotiations are not a shortcut to a solution, but they are the only sustainable way to get there. Similarly, economic sanctions are not a gunshot. They need time to show their true strength. Patience is one of the greatest virtues in international politics.

Since negotiations have not yet succeeded in opening the tightest knots of the crisis, we have had to look for other means. With sanctions, we have done exactly the right thing.

It is very important to remember that this is not a trade war. Russia has violated the sovereignty and territorial integrity of Ukraine. We have countered this with well-planned, well-timed, well-targeted economic sanctions. Any further sanctions – or repealing the existing ones – will only be based on Russia’s actions on the ground, not on any economic counter-measures they might impose on us.

In the past few months, we have heard criticism towards the Eastern Partnership initiative of the European Union. Some have wanted to label it as the reason for Russia’s actions in Ukraine. I strongly disagree.

It is true that we, perhaps, could have kept Russia even better informed, we could have communicated more. We maybe should not have left so much of the work only in the corridors of Brussels. We also should have understood that Russia’s foreign policy today is not driven by trust but by suspicion; we were illiterate in the language of the Russian zero-sum-driven foreign policy.

But let us be honest: the Russians could also have shown some interest in the matter already several years ago when we first started talking about it.

And now, we must not give Russia the right to veto our relations with the countries of the Eastern Partnership. I most certainly would not have liked to see Russia oversee or veto our negotiations for the EU membership in the 1990s.

The Eastern Partnership has not been the reason for what we have seen. The true reason is somewhere much deeper. And that reason is Russia’s concern for its diminishing influence in Europe, and the rest of the world.

3. Finland and Russia

I referred earlier to the year 1995, the most important year in our recent history. Becoming an EU member was long overdue and most natural thing to happen. We are where we belong.

This is also where we firmly place ourselves in the current situation. We are in the EU family, fully committed to our common cause. In fact, Finland and Germany have a very similar approach to the crisis.

But let me make one point very clear. I think we all need to be intellectually mature enough to differentiate between three things in our approach to Russia and things Russian. Firstly, Moscow-level, very hawkish decision-making and its implications. Secondly, mutually beneficial, still functioning business relations and people-to-people contacts; at the end of the day they can be our best guarantee for peace. And thirdly, Russian-speaking minorities living in our own countries.

Finland has a longer common border with Russia, 1300 kilometres, than the rest of the EU countries put together. This means that we have a very pragmatic and common-sense approach in all of our Russia policies, knowing we will be in this relationship “in sickness and in health”.

Ladies and Gentlemen,

There are some things we have managed to build in the past 25 years that we must not break in this crisis. One of them is the human-level interaction with Russians – through increased travel and mobility, and within our societies.

Russian-speakers are the largest immigrant group in Finland. In sheer numbers – some 66,000 – they are, of course, nothing compared with the immigrant population in Germany, and yet, they constitute an important part of our society. I met some of my Russian-origin compatriots just last week, and had a great discussion about our common concerns.

These times do not make the differentiation between the Kremlin and the grassroots always easy, but we as decision-makers must lead the way. We cannot draw this picture with one big brush only.

Neighbours are actually a bit like relatives – you cannot choose them. You could also call them arranged marriages – there is no option of divorce. You stay together in sickness and in health, no matter how rocky the road. Unfortunately, this is no guarantee of a happy marriage. For that end, both parties would actually have to want to work in the same direction. With our relationship to Russia, this is unfortunately not the case at the moment.

Russia is right there. And will be. And we, the EU, need to know what we want from Russia.

We need common denominators, both within the EU, and vis-à-vis Russia. Some people may claim we in the EU are too different to have common goals towards Russia. I disagree. This is about political will, and political maturity.

We also need to revise our own language. “Integrating Russia into Western structures” sounds, frankly, a little 1990s. Firstly, because it has the motherly approach of taking Russia by the hand and taking it along to greener pastures. Secondly, because Russia already is in most “Western” structures it can realistically be a part of.

I think we all – both Europeans and Russians – want a stable and prosperous Russia. The big divide, then, comes from the definition of what constitutes stability: top-down control or an open society.

We must stand firm with our own values and principles. We must oppose the “divide and rule” games that Russia is constantly playing with the EU.

And yet, even when times are difficult, even when we fundamentally disagree, there has to be a basic respect towards the other. We need to listen, and we need dialogue, including in many international issues where Russian participation is essential for achieving results.

At the end of the day, diplomacy works along the same lines as human relations.

Ladies and Gentlemen,

What would I like you to take home from this speech? Three things.

First, we must not give up all hope on Russia. At the same time, we should give a serious thought to the rift within Europe.

Second, we have to take Russian aggression very seriously. But in countering that, we must remain true to our values.

Third, we need to retain our intellectual maturity when analysing our relationship with Russia. And at the same time, we need to know what we want from that relationship.

Meine Damen und Herren,

Thank you again for this opportunity to speak to you today.

Miten tästä eteenpäin? Veropäivän talous- ja veropoliittinen katsaus 24.9.

4 Comments

Keskuskauppakamarin veropäivä 24.9.2014
Finlandia-talo, kongressisiiven A-sali
Klo 9.05 – 9.30

Talous- ja veropoliittinen katsaus

Jos sallitte, niin pitäisin pohtivamman, eteenpäin katsovamman puheenvuoron.

Ensimmäinen pointti pääministerin ominaisuudessa taaksepäin katsoen, seitsemän enemmän Kokoomuksen puheenjohtajan ominaisuudessa katsoen ensi kevään eduskuntavaalien jälkeistä aikaa.

Ensimmäinen huomio: Mitä ollaan tehty?

Tämä hallitus on aloittanut työnsä vaikeassa tilanteessa. Suomen talous on ollut kaksi vuotta taantumassa ja tänäkin vuonna ponnistamme hädin tuskin nollakasvuun. Heikko talouskehitys on johtanut siihen, että Suomi on viime vuosina velkaantunut huolestuttavaa vauhtia. Valtion velka nousee vuoden 2008 54 miljardista eurosta noin 102 miljardiin euroon ensi vuoden loppuun mennessä.

Tällä vaalikaudella on jouduttu tekemään ikäviä päätöksiä tämän kehityksen kääntämiseksi. Vaalikauden aikana on päätetty noin 6,5 miljardin euron menosäästöistä ja veronkorotuksista. Budjetin loppusumma pienenee ensi vuonna toista vuotta peräkkäin. Näin on edellisen kerran käynyt Lipposen 1. hallituksen aikaan. VM arvioi, että sopeutustoimet riittävät kääntämään valtion velan suhteen kokonaistuotantoon laskuun vuonna 2017.

Samalla kun finanssipolitiikkaa on jouduttu merkittävästi kiristämään, niin hallitus on tehnyt kohdennettuja investointeja kasvuun ja työllisyyteen. Esimerkiksi Pisara-radan ja Länsimetron jatkon rakentaminen yhdessä tonttitarjonnan lisäämisen kanssa tarkoittavat miljardiluokan investointeja infraan ja asumiseen. Viime keväänä hallitus päätti valtion omaisuuden myymisestä 1,9 miljardilla eurolla, mistä 600 miljoonaa euroa kohdennettiin esimerkiksi yritysten kasvuhankkeisiin ja yliopistoille.

Lyhyen aikavälin sopeutustoimien ja kohdennettujen kasvutoimien rinnalla vieläkin tärkeämpi kokonaisuus on viime syksynä käynnistetty rakennepoliittinen ohjelma. Valtiovarainministeriö arvioi, että jos ohjelma kyetään toimeenpanemaan tehokkaasti, niin se riittää kattamaan julkisen talouden kestävyysvajeen. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että tavoitteiden mukainen eläkeuudistus ja tavoitteiden mukainen sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus saadaan maaliin.

Hyvät kuulijat,

Tehtyjen päätösten kertaamisen ja kehumisen sijaan haluaisin esittää joitakin omia ajatuksiani siitä, mitä tästä eteenpäin. Eli siitä, miten saamme Suomen uuteen nousuun. Suomen on oltava paras maa syntyä, elää ja kuolla kun itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta.

Haluan puhua enemmän tulevaisuudesta kuin menneestä. Nyt laitan Kokoomuksen puheenjohtajan hatun päähän.

Kun Suomen tilanne on vaikea ja tulevaisuus näyttää epävarmalta, on luotettava perusarvoihin. Kokoomukselle nämä perusarvot ovat vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Keskeistä on vapauden ja vastuun tasapainon tavoittelu sekä yksilöllisyyden ja yritteliäisyyden korostaminen.

Uskon vahvasti, että tekemällä näiden arvojen mukaista politiikkaa saamme Suomen uuteen nousuun.

Toinen huomio: Finanssipolitiikan linja

Tällä vaalikaudella on jouduttu merkittävästi leikkaamaan menoja ja korottamaan veroja. Tämä finanssipolitiikan linjan kiristys on myös heikentänyt talouskasvua. Linja on ollut oikea ja velkaantumisen taittamiseksi välttämätön. Linjan merkittävään keventämiseen ei myöskään tulevalla vaalikaudella ole mahdollisuuksia.

Ensinnäkin, Suomen talouden ongelmat liittyvät rakenteisiin ja kilpailukykyyn. Nämä ongelmat eivät ratkea velkaelvytyksellä.

Toiseksi, Suomen julkisen talouden rakenteellinen alijäämä on nousemassa yli kansallisessa ja EU-lainsäädännössä sallitun. Suomen rakenteellinen – eli suhdannekorjattu – alijäämä saisi olla enintään puoli prosenttia suhteessa kokonaistuotantoon, siis noin miljardi euroa. Tämä raja on tänä ja tulevina vuosina ylittymässä. Alijäämän nopeaan vähentämiseen ei ole muuta keinoa kuin finanssipolitiikan linjan kiristäminen. Tämä sääntely on tervetullut velkaantumista hillitsevä pakkopaita, jonka myös seuraava hallitus joutuu päällensä pukemaan.

Huoli heikosta kokonaiskysynnästä on kuitenkin aivan aiheellinen. Tähän tavoitteeseen oikea tie ovat rakenteelliset uudistukset. Tarvitsemme uudistuksia, jotka lisäävät työllisyyttä ja työn tuottavuutta sekä tehostavat julkista sektoria. Nämä toimet itsessään parantavat ostovoimaa. Lisäksi ne luovat pidemmällä aikavälillä liikkumatilaa tehdä kohdennettuja menolisäyksiä ja veronkevennyksiä.

Velkaelvytykseen ei siis lähivuosina ole suuria mahdollisuuksia. Tämän vuoksi on lähdettävä siitä periaatteesta, että jos verotusta halutaan keventää, niin julkisia menoja on vastaavasti vähennettävä. Tämä on tuottavuuden ja ostovoiman näkökulmasta oikea linja.

Suomen vaihtotase on viime vuosina heikentynyt huolestuttavasti. Kun vuonna 2002 Suomen vaihtotase oli 12 miljardia euroa ylijäämäinen, viime vuonna se oli neljä miljardia euroa alijäämäinen. Vaihtotaseen alijäämä tarkoittaa, että Suomi velkaantuu suhteessa ulkomaailmaan. Vaihtotaseen korjaaminen edellyttää Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn palauttamista.

Kolmas huomio: Osaaminen, koulutus ja tutkimus

Suomen menestys voi perustua vain koulutukseen ja osaamiseen. Meidän on rakennettava mahdollisuuksien tasa-arvon ja sivistyksen arvojen varaan.

Koulutus ei ole kuluerä vaan investointi. Jotta voi tulevina vuosina niittää koulutuksen satoa, tänään on kylvettävä. Vaikka tiukka taloustilanne edellyttää tiukkaa menokuria, koulutuksen saralla se edellyttää tulevaisuudessa päinvastoin lisää investointeja.

Suomen menestyksellisestä koulutusjärjestelmästä on muodostunut ehkä tärkein osa kansallista identiteettiämme ja kansainvälistä brändiä. Suomalaista koulua on kehitetty vastavirtaan monien muiden maiden koululaitoksiin verrattuna, ja hyvin tuloksin. Oppivelvollisuuden pidentämiskeskustelun aikana kävi ilmi, miten sitoutuneita suomalaiset opettajat, rehtorit ja vanhemmat ovat lasten koulutukseen. Nähtiin, että kaavamaisilla ratkaisuilla ei koulupudokkaiden ongelmista selvitä, vaan tarvitaan luovempia ratkaisuja.

Kun kierrän maailmalla, niin ensimmäinen asia, joka nousee esiin, on koulutus. Se on yksi parhaimpia brändejä, mitä meillä voi olla.

Tässä ammatissa olen kiertänyt aktiivisesti kouluja, nyt jo noin 125 koulua. Koulujemme hyvästä hengestä voi ammentaa tulevaisuudenuskoa.

Otetaan tieto- ja viestintäteknologia hyötykäyttöön kouluissa, oppilaiden ehdoilla. Luodaan jokaiselle omanlainen koulutuspolku.

Korkea osaaminen edellyttää myös korkeakoulujemme uudistamista. Sekä ammattikorkeakoulujen että yliopistojen on keskityttävä omiin vahvuuksiinsa. Parhaiden yliopistojen ja huippuyksiköiden pärjääminen on tärkeää koko Suomelle. Koulutuksen ja tutkimuksen perusrahoitusta on vahvistettava ja samalla panostettava koulutusvientiin.

Neljäs huomio: ICT:n ja digitalisaation hyödyntäminen

Jos pitää sanoa yksi sana Suomen tulevaisuuden mahdollisuutena, se on digitalisaatio. Emme ole ICT:n tuottavuushyötyjen osalta päässeet vielä alkua pidemmälle. Mitä meidän sitten tulisi tehdä, jotta tuo tuottavuuspotentiaali myös realisoituisi?

Ensinnäkin, voimme ottaa oppia Yhdysvaltojen tuottavuuden kasvusta. Olennaista on kaikkialle ulottuva informaatio- ja kommunikaatioteknologian soveltaminen eri organisaatioiden toimintaan. Suurimmat muutoshaasteet kohdistuvat asiakkaan ja yrityksen väliseen vuorovaikutukseen eli liiketoimintamalleihin. Tämä koskee kaikkia toimialoja, julkista ja yksityistä sektoria yhtä lailla.

Tuottavuushyötyjen saavuttaminen edellyttää rohkeutta tarttua teollisen internetin, robotisaation, pilvipalvelujen, avoimen datan ja 3D-maailman mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin, unohtamatta vahvaa osaamistamme mobiilissa internetissä.

Olemme rakentamassa yhteistyössä Viron kanssa avoimilla rajapinnoilla ja avoimella ohjelmakoodilla kansallista palveluväylää, joka on iso perusinfrastruktuuri-investointi, kuten perinteiset tiet ja lentokentät ovat aikoinaan olleet. Jokainen ymmärtää niiden positiivisen kasvuvaikutuksen, ja samaa haetaan nyt palveluväylän rakentamisella. Sen avulla julkinen hallinto ja yritykset voivat kytkeytyä siihen liittyneisiin palveluihin ja tietovarantoihin.

Viides huomio: Tehokkaampi verotus

Maailman talousfoorumin tuoreen tutkimuksen mukaan korkea veroaste on Suomen suurin kilpailukykyhaitta. Suomen veroaste lähestyy maailman huippua, ensi vuonna veroasteen arvioidaan nousevan yli 44 prosenttiin. Pitkällä aikavälillä veroasteessa tulisi pyrkiä eurooppalaiseen keskitasoon.

Taloustieteellisessä tutkimuksessa arvioidaan, että verotuksen rakenne on kasvun kannalta vieläkin merkittävämpi kysymys kuin verotuksen taso. Tutkimusten mukaan talouskasvun kannalta haitallisimpia veroja ovat yritysverot, pääomaverot ja työn verottaminen. Kasvun kannalta vähiten haitallisia veroja ovat kulutus- ja kiinteistöverot.

Suomen kilpailukyvyn kannalta olennainen kysymys on myös verotuksen ennustettavuus. Myönnän, että tällä vaalikaudella veropolitiikka on ollut tempoilevaa, mikä on huono asia. Verotus on politiikan ala, jonka olisi oltava korostetun ennakoitavaa ja vakaata.

Tulevalla vaalikaudella verotuksen uudistamiselle olisi asetettava kaksi päämäärää ylitse muiden:

1) Verotuksen yksinkertaisuus ja selkeys: Verojärjestelmää on kyettävä yksinkertaistamaan.
2) Verotuksen painopistettä on siirrettävä veroihin, jotka vähiten vaikuttavat talouden toimijoiden aktiivisuuteen.

Mitä nämä kaksi tavoitetta tarkoittavat käytännössä?

Ensinnäkin, veropohjia on laajennettava esimerkiksi verotukia vähentämällä ja poistamalla. Tällä vaalikaudella aloitettua työtä on aihetta jatkaa. Kun veropohja on laaja ja yhtenäinen, se mahdollistaa myös verokantojen alentamisen.

Verotuksen painopistettä on siirrettävä työn ja yrittämisen verotuksesta kohti ympäristölle haitallisen kuluttamisen verotusta. Näin on toimittu edellisellä vaalikaudella, näin on toimittu tällä vaalikaudella ja tällä tiellä on aihetta jatkaa myös ensi vaalikaudella.

Ensi vaalikaudella työn verotusta on merkittävästi kevennettävä. Työn verotusta tulisi keventää kautta linjan – niin pienituloisten, keskituloisten kuin suurituloistenkin palkkaveroa on kevennettävä. Tämän rahoittamiseksi on vähennettävä julkisia menoja ja kiristettävä kulutusveroja.

Työn verokiilaa on kyettävä kaventamaan. Työn verotuksen keventämisen rinnalla työllistämisen sivukuluja on vähennettävä ja sekä työeläkemaksujen että kunnallisverotuksen korotuksia on kyettävä patoamaan.

Valtiosihteeri Hetemäen vetämä verotuksen kehittämistyöryhmä esitti vuonna 2010, että ansiotulojen verotusta pitäisi keventää kautta linjan kahdella miljardilla eurolla ja että ylintä rajaveroastetta alennettaisiin noin 50 prosenttiin. Tämä on oikea ohjenuora seuraavan hallitusohjelman pohjaksi.

Tulevalla vaalikaudella maltillisten palkkaratkaisujen ja tuloverojen kevennysten on paiskattava kättä. Suomen viennin kilpailukyvyn palauttaminen edellyttää tulevina vuosina maltillista palkkapolitiikkaa. Hallituksen olisi aihetta tukea maltillisten nimelliskorotusten palkkaratkaisuja – keskitettyjä tai hajautettuja – parantamalla palkansaajien ostovoimaa työn verotusta keventämällä.

Palkkaveron keventäminen tarkoittaa myös parempaa työllisyyttä, kannustinloukkujen purkamista ja korkeampaa ostovoimaa.

Tulevalla vaalikaudella myös yritys- ja pääomaverotusta on aihetta keventää. Meidän on kysyttävä itseltämme: tarvitseeko Suomi enemmän yrittäjyyttä, enemmän kotimaista omistusta ja enemmän investointeja? Jos vastaus on kyllä, niin tällöin meidän on kevennettävä niihin kohdistuvaa verotaakkaa.

Nykyinen yritys- ja pääomaverotus on sekava ja edellyttää rakenteellista uudistamista. Kilpailukykyisemmän ja selkeämmän järjestelmän laatiminen on tehtävä harkiten, ajan kanssa ja parhaan asiantuntemuksen varassa.

Kuudes huomio: Lisää työvoiman tarjontaa

Suomessa väestö ikääntyy. Kun työikäinen väestö vähenee, myös työpanoksen ja siten hyvinvoinnin määrä vähenee. Työllisyysasteen nostaminen edellyttää työvoiman tarjonnan lisäämistä. Eli sitä, että työmarkkinoille osallistuu nykyistä enemmän ihmisiä. Seuraavalla vaalikaudella ohjenuoraksi on otettava työlinja. Eli on käytettävä sekä keppiä että porkkanaa, jotta yhä useampi suomalainen tulisi mukaan työelämään.

Voimme ottaa esimerkkiä Ruotsista, jossa on viimeisen 10 vuoden aikana tehty rohkea valinta työn tekemisen ja teettämisen puolesta.

Ensinnäkin, nykyistä suurempi osa työikäisestä väestöstä tarvitaan mukaan työelämään.

Työuria on pidennettävä alusta, keskeltä ja lopusta. Nuoret tarvitaan nopeammin koulun penkiltä työelämään. Pienten lasten vanhempien poissaoloja työelämästä on lyhennettävä. Työmarkkinoiden vuotokohtia on tukittava. Vanhuuseläkeikää on nostettava. Työssä jaksamista on parannettava levittämällä yritysten parhaita käytäntöjä ja lisäämällä joustoja. Eläkkeellä työskentelemisestä on tehtävä joustavaa, helppoa ja kannustavaa.

Työmarkkinoiden ulkopuolella on suuri joukko suomalaisia, jotka haluaisivat tehdä töitä. Esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeellä on noin 200 000 suomalaista, joista moni olisi valmis tekemään töitä, jos sopivia mahdollisuuksia olisi tarjolla. Tarvitaan esimerkiksi mahdollisuuksia osa-aikaiseen työhön sekä palkan ja yhteiskunnan tukien yhteensovittamista. Tämä on tärkeä viesti: kaikkien suomalaisten panos on arvokas.

Toiseksi, tarvitaan kunnianhimoisia toimia, joilla alennetaan rakenteellista työttömyyttä.

Työttömien työnhakijoiden ja avoimien työpaikkojen parempi kohtaanto edellyttää ennen muuta parempaa työvoiman liikkuvuutta ja parempia uudelleenkoulutusmahdollisuuksia. Työvoiman liikkuvuuden parantaminen edellyttää asuntorakentamisen lisäämistä. Erityisesti pääkaupunkiseudulla asumisen korkea hinta tekee matalapalkkatöiden vastaanottamisen vaikeaksi.

Rakenteellisen työttömyyden vähentämisessä sosiaaliturvan uudistaminen on avainkysymys. Nykyinen järjestelmä on paitsi kallis, myös passivoiva. Turvan rakennetta on uudistettava siten, että lyhytaikaisenkin työn vastaanottaminen on aina kannattavaa. Olisi hyvä, jos työttömyysturva tarjoaisi paremman turvan lyhytaikaisten työttömyysjaksojen varalta, mutta toisaalta kannustaisi ottamaan nopeasti myös vähän pienempipalkkaisempaa työtä vastaan.

Samalla tarvitaan myös työhön patistamista. Työttömälle on tarjottava apua ja neuvontaa. Työtarjouksia on tehtävä nykyistä enemmän. Tarjotusta työstä kieltäytymisestä on seurattava myös taloudellinen sanktio.

Kolmanneksi, Suomi tarvitsee myös työperäistä maahanmuuttoa.

Suomen on oltava houkutteleva maa ulkomaisille huippuosaajille.

Yliopistoihimme tarvitaan merkittävästi lisää ulkomaisia opiskelijoita, joista osa toivottavasti jää Suomeen työskentelemään. Yliopistojen kansainvälistymisen kannalta mahdollisuus periä lukukausimaksuja EU/ETA-alueen ulkopuolisilta opiskelijoilta olisi tärkeä uudistus.

Työlupien tarveharkinnasta luopuminen tarkoittaisi sitä, että yritysten olisi nykyistä helpompi palkata työntekijöitä avoimiin työpaikkoihin myös ulkomailta.

Seitsemäs huomio: Joustavammat työmarkkinat

Hyvät kuulijat,

Työmarkkinoiden joustavoittamisen on kuljettava käsi kädessä työvoiman tarjonnan lisäämisen kanssa. Työmarkkinoiden joustavuus tarkoittaa monipuolisia mahdollisuuksia järjestää yritys- ja työpaikkatasolla etenkin työaikoja, palkkausta ja palkankorotuksia. Tavoitteena on ylläpitää yrityksen kilpailukykyä ja työllistämismahdollisuuksia.

Maailman talousfoorumi on arvioinut, että rajoittava työlainsäädäntö, työntekijöiden palkkaamiseen ja irtisanomiseen liittyvä kankeus, työn korkea verotus sekä palkan ja tuottavuuden heikko kytkös ovat Suomen suurimpia kilpailukykyhaittoja.

Paikalliseen sopimiseen liittyy monia aiheellisiakin huolia. Neuvotteluasetelman on oltava tasapainoinen yrityksen ja työntekijöiden välillä. Tässä voimme ottaa mallia muista maista.

Esimerkiksi Saksassa paikallinen sopiminen on yksi kilpailukyvyn tärkeä osatekijä. Kyse on joustoista, joiden vastapainona yritys voi esimerkiksi sitoutua välttämään irtisanomisia ja turvaamaan työntekijöiden työpaikkojen säilymisen tietyn ajanjakson.

Esimerkiksi Tanskassa on tehty määrätietoisesti uudistuksia, joilla on alennettu palkkaamisen kynnystä. Tämä tarkoittaa, että sekä palkkaaminen että irtisanominen on helppoa, joka puolestaan tarkoittaa korkeampaa työllisyyttä.

Tanskan mallin mukainen joustoturva perustuu kolmeen osatekijään:
– Heikkoon irtisanomissuojaan
– Korkeaan työttömyysturvaan
– Aktiiviseen työvoimapolitiikkaan.

Jäykkien työmarkkinoiden uudistaminen on ensi vaalikauden keskeisimpiä kysymyksiä. Olennaista on osata katsoa myös ympärilleen ja ottaa oppia sieltä, missä tässä on onnistuttu.

Kahdeksas huomio: Lisää yrittäjyyttä ja kilpailua, vähemmän sääntelyä

Talouskasvun vahvistaminen edellyttää paitsi suurempaa työpanosta, myös korkeampaa tuottavuutta. Tuottavuuden ajureita yhteiskunnassa ovat yritykset. Mitä enemmän poistamme esteitä yrittäjyydeltä ja reilulta kilpailulta, sitä korkeampi on työntekijöiden tuottavuus.

Olen kutsunut kaikkien puolueiden edustajat neuvonpitoon, jossa käydään läpi eri ehdotukset sääntelyn purkamiseksi vielä tämän vaalikauden aikana. Tätä työtä lähtee vetämään Kokoomuksen uusi ympäristöministeri.

Reilu kilpailu markkinoilla tarkoittaa sitä, että paremmat tuotteet ja ratkaisut voittavat. Toisaalta reilu kilpailu tarkoittaa enemmän valinnanmahdollisuuksia ja edullisempia hintoja.

Tällä vaalikaudella on toteutettu terveen kilpailun ohjelma. Tämä ohjelma on oikeansuuntainen, mutta tavoitteiltaan aivan liian vaatimaton. Tarvitaan uusi, kunnianhimoinen kilpailun edistämisen ohjelma, jonka tavoitteena on purkaa kilpailun esteitä ja siten parantaa tuottavuutta. Ohjelmalle on asetettava kunnianhimoiset tavoitteet, joiden vartijaksi on asetettava kilpailu- ja kuluttajavirasto.

Kilpailun edistäminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tarkastelemme kriittisesti kaikkia suojeltuja toimialoja. Esimerkiksi junaliikenteessä, lääkkeiden ja alkoholin myynnissä tai taksiliikenteessä kilpailun rajoittamisella on sinänsä hyviä perusteita. Jos kuitenkin haluamme lisätä tuottavuutta ja lisätä kuluttajien valinnanmahdollisuuksia, niin kaikista aiheista on kyettävä keskustelemaan.

Osana uutta reilun kilpailun ohjelmaa olisi myös purettava kilpailua estävää sääntelyä. Esimerkiksi Suomen vähittäiskauppasektori on edelleen EU:n säännellyimpiä. Onko esimerkiksi kauppojen aukioloaikojen rajoittaminen kaikkine poikkeuksineen enää tätä päivää? Onko nykyinen suurien kauppojen rakentamista kuristava sääntely kuluttajien etujen mukaista? Tästä on voitava keskustella.

Kilpailua on lisättävä myös julkisten palveluiden tuotannossa. Esimerkiksi OECD on toistuvasti kehottanut Suomea pitämään huolta siitä, että julkiset ja yksityiset palveluntuottajat ovat markkinoilla tasavertaisessa asemassa.

Ensimmäinen tärkeä askel on se, että kuntien on tiedettävä, mitä heidän palveluidensa tuottaminen maksaa. Kun palvelujen kustannukset on avattu nettiin ja tehty vertailukelpoiseksi, palveluiden kustannustehokkuutta on helppo vertailla eri kuntien välillä. Tämä mahdollistaa hyvien käytäntöjen ja ideoiden levittämisen.

Palveluiden parantamiseksi kuntien tulisi ottaa vastaan palvelualoitteita ja käsitellä ne määräajassa. Tämä tarkoittaa, että kuntalaisten, kunnan työntekijöiden, järjestöjen ja yritysten on voitava ehdottaa uusia tapoja tuottaa palvelut laadukkaammin ja edullisemmin.

Myös palveluseteleiden käytön laajentaminen tarkoittaa kilpailua ja valinnanvapautta. Se antaa kuluttajalle mahdollisuuden äänestää jaloillaan. Jos yksityinen palveluntuottaja tuottaa saman palvelun paremmin ja edullisemmin kuin kunnan oma tuotanto, niin miksi kuluttaja pitäisi pakottaa julkiselle?

Hyvät kuulijat,

Tässä oli ensimmäinen hahmotelma siitä, mistä teemoista mielestäni on syytä tulevissa vaaleissa keskustella. Kyse on siitä, millä tavalla saamme Suomen uuteen nousuun. Suomen on oltava vuonna 2017 maailman paras maa syntyä, elää ja kuolla.

Kiitos!