Helsingissä järjestettiin eilen upea cleantech-seminaari . Paikalla olivat ”kaikki”. Puhuin tilaisuudessa Euroopan unionin roolista cleantechin edistämisessä.

Aloitin muistuttamalla, että cleantech ei ole muoti-ilmiö. Oikein ymmärrettynä se on osa välttämätöntä teollisuuden rakennemuutosta. Kestävän kehityksen vaatimukset luovat sekä markkinavetoista uutta kysyntää että julkisen vallan uutta sääntelyä. Näin syntyvä prosessi tuottaa tarpeen luoda uutta ja luopua vanhasta. Tämä asetelma on onneksi Suomessa ymmärretty hyvin.

Cleantechin luomasta kasvupotentiaalista voi luetella loputtoman listan lukuja. Cleantechin maailmanmarkkinat ovat arvoltaan noin 2000 miljardia euroa, ja alan liikevaihto on Suomessakin vuosittain jo ainakin 25 miljardia euroa. Markkinat kasvavat globaalisti noin seitsemän prosentin vuosivauhtia, ja Suomessa liikevaihto kasvaa jo noin 15 % vuodessa. Suomi on jo nyt cleantech-suurvalta: osuutemme maailman cleantech-markkinoista on yli kaksinkertainen BKT-osuuteemme nähden. Euroopassa cleantechin osuus taloudesta on ohittanut jo ainakin teräs-, lääke- ja autoteollisuuden. Ja mikä parasta, cleantechin kasvuprosentit ovat ainakin toistaiseksi välittyneet lähes sellaisenaan työllisyyden kasvuun. Cleantech näyttää olevan myös vähemmän suhdanneherkkä kuin useimmat muut toimialat.

Esitin alustuksessani viisi tapaa, joilla EU voi edistää cleantechiä:

1. EU:n tulee luoda realistiset ilmastotavoitteet, jotka tuottavat markkinalähtöisiä kannustimia cleantech-innovaatioille. Uusi päästövähennystavoite synnyttää merkittäviä investointeja kaikilla päästöjä aiheuttavilla sektoreilla. Se luo kysyntää uusille ratkaisuille, joissa Suomella voi olla tarvittavaa osaamista ja teknologiaa. Päästötavoite vauhdittaa myös muuta cleantech-kysyntää, lisää energiansäästöä, parantaa ilmanlaatua ja vähentää energian tuontiriippuvuutta. Suomella on merkittävää potentiaalia erityisesti bioenergian sekä resurssi- ja energiatehokkuuden alalla.

2. EU:n tulee luoda kannusteet kestäviin investointeihin käyttäen täysimääräisesti hyväksi EU 2020 ?strategiaa, joka tukee nimenomaan älykästä ja energiatehokasta kasvua. Erityisen tärkeää on panna toimeen innovaatiounioni ja ekoinnovointia koskeva toimintasuunnitelma. EU voi kannustaa investointeja useilla puiteohjelmilla, joiden yhteenlaskettu potentiaali on ”reilusti suurempi kuin Sotshin olympialaisten budjetti” niin kuin yleisöstä hauskasti todettiin.

3. EU:n tulee luoda monivuotisia rahoituslähteitä, joilla käytetään täysimääräisesti hyväksi unionin synergioita ja mittakaavaetuja. Rahoituksen saatavuus on erityisen tärkeää pk-yrityksille. Suurin osa riskipääomasta tulee Euroopassakin edelleen yksityiseltä sektorilta mutta pienyritysten on vaikea saada rahoitusta ekoinnovointiin, jossa liiketoiminnallinen riski on suuri. Ekoinnovoinnin vauhdittamiseen tarvitaan siis myös julkista rahoitusta. Yhdysvalloissa ja Kiinassa riskisijoitukset cleantechiin ovat moninkertaistuneet lyhyessä ajassa. EU:n erityisvahvuus on Horisontti 2020 ?puiteohjelman tarjoama rahoitus.

4. EU:n tulee vähentää säädösympäristöä koskevaa epävarmuutta, joka vaikuttaa sekä kysyntään että tarjontaan. EU-lainsäädännön tulee luoda vahvoja ja vakaita kannustimia ekoinnovoinnille ja riittävästi ennustettavuutta sijoittajille. Kaikkea sääntelyä tulee seuloa cleantech-näkökulmasta. Näin voidaan luoda ekoinnovointia edistävä, yhtenäinen lainsäädäntökehys. Tulee nimetä mahdolliset puutteet, ottaa käyttöön uusia sääntöjä ja tarkistaa nykyisiä. EU:n ympäristölainsäädäntö on perinteisesti ollut yksi tärkeimmistä tavoista edistää ekoinnovointia ja kehittää vahvaa eurooppalaista teollisuutta sellaisilla aloilla kuin vesi, ilmansaasteet, jätehuolto, kierrätys ja ilmastonmuutoksen hillitseminen. Sääntelyllä voidaan myös ohjata tutkimus- ja kehittämistoimia ja vaikuttaa teknologian muutosvauhtiin.

5. EU:n tulee kannustaa cleantechin suosimiseen julkisissa hankinnoissa, jotka muodostavat 17% alueen BKT:stä. Cleantechin edistäminen julkisissa hankinnoissa onnistuu parhaiten kannustavien esimerkkien kautta. Suomi on näyttänyt hyvää esimerkki hyväksyessään viime kesänä periaatepäätöksen, joka sitouttaa valtion ja kunnat merkittävästi edistämään cleantech-ratkaisuja. Suomen julkisissa hankinnoissa käytetään jatkossa noin 350 miljoonaa euroa vuosittain uusiin cleantech-ratkaisuihin.

Odotan innostuneena maaliskuun Eurooppa-neuvostoa, joka toivottavasti kirjaa ainakin osan toiveistani koko Eurooppaa sitoviksi tavoitteiksi.

Ukrainan tilanne on muuttunut viikon aikana nopeasti. Suurlähetystömme Kiovassa ja muualla ovat tehneet erinomaista työtä ja pitäneet valtiojohdon jatkuvasti ajan tasalla. Kuolonuhreihin johtanut väkivalta on ollut tuskallista seurattavaa. Nyt tilanne näyttää rauhoittuneen jonkin verran, ja Kiova, parlamentti ja ministeriöt ovat siirtyneet aiemman opposition haltuun.

Ukraina itsenäistyi Neuvostoliitosta vuonna 1991, mutta sen kehitys on jäänyt kauas esim. Baltian maista. Poliittinen järjestelmä on rakentunut muutaman johtohahmon ja heidän tukiverkostojensa ympärille. Siirtyminen markkinatalouteen oli vaikea. Erityisesti Itä-Ukrainassa on runsaasti teollisuutta, mutta taloudellinen valta on keskittynyt oligarkkien käsiin. Maan talous on taantumassa, ja valtion on pelätty ajautuvan maksukyvyttömyyteen. Transparency Internationalin 177 maata kattaneen korruptioselvityksen mukaan Ukraina sijoittuu surulliselle sijalle 144 yhdessä mm. Kamerunin ja Keski-Afrikan tasavallan kanssa. Ukrainalaisten tyytymättömyys purkautui jo 2004 presidentinvaalien yhteydessä ja nyt uudestaan vajaat kymmenen vuotta myöhemmin.

Kyse on myös Ukrainaa laajemmasta ilmiöstä. Viime vuosien talouskriisin myötä huonot hallinnot on haastettu ympäri maailmaa. Itsevaltiutta ja korruptiota on entistä vaikeampi puolustaa, kun taloustilannekin on huono. Luottamus vallanpitäjään on kadonnut, kuten tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi valtiopäivien avajaisissa. Tämä on nähty aiemmin Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, nyt Ukrainassa ja Venezuelassa.

Euroopan unioni on tukenut Ukrainan ja muiden alueen maiden kehitystä 1990-luvulta lähtien, ja vuodesta 2009 alkaen Itäisen kumppanuuden ohjelman kautta. Kumppanuuden tavoitteena on ollut myös edistää alueen maiden taloudellista integroitumista Eurooppaan. Suomen ja EU:n tavoite Itäisen kumppanuuden suhteen on ollut alusta asti selvä: tavoitteemme on vakauden, vaurauden ja turvallisuuden edistäminen, ei valtapeli Venäjää vastaan. Ukrainan pakottaminen valintaan ”idän” ja ”lännen” välillä ei olisi kenenkään etu. Maa tarvitsee kumpaakin – riippumatta siitä, kuka on presidentti.

Vallankumouksiin liittyy aina suuria odotuksia, joiden täyttäminen osoittautuu useimmiten hyvin vaikeaksi. Hallinnon kaatuminen ei saman tien lopeta korruptiota, luo uusia työpaikkoja ja vakauta julkista taloutta. Toukokuun presidentinvaalien jälkeen Ukrainalla ovat edessään uudistusten vuodet. Ne eivät tule olemaan helppoja.

Kansainvälinen yhteisö on valmis auttamaan Ukrainaa auttamaan itseään. Eurooppa ei osta vaikutusvaltaa ja ystäviä rahalla, vaan tarjoaa kumppanuutta ja apua uudistuksiin. Myös aiemmin neuvoteltu EU:n ja Ukrainan assosiaatio- ja vapaakauppasopimus odottaa allekirjoitustaan.

Tarkoitus on koota rahoituspaketti, johon tulisivat toivottavasti mukaan niin Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki, Euroopan investointipankki kuin Euroopan unionikin. Komissaari Olli Rehn totesi eilen aivan oikein, ettei tämä tuki saa olla hukkaan heitettyä rahaa. Kyse on lainoista, joiden myöntämiseen liittyy ehtoja. Ukrainan on sitouduttava sellaisiin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin uudistuksiin, joiden avulla se pystyy nousemaan omille jaloilleen. IMF:n aiempi tukiohjelma keskeytyi ennen aikojaan, kun Ukrainan silloinen johto ei vienyt sovittuja uudistuksia eteenpäin.

Viime vuosien kansannousut ovat johtaneet hyvin erilaisiin tuloksiin. Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä löytyy sekä lupaavia että erittäin surullisia esimerkkejä. Alkava viikko näyttää suuntaa siitä, mille tielle Ukraina lähtee. Odotuksia nostattaa, että Kiovassa on ollut vallanvaihdon jälkeen suhteellisen rauhallista, eikä valtiollista omaisuutta ole ilmeisesti lähdetty ryöstelemään. Väkivallan välttäminen, maan alueellisen koskemattomuuden kunnioittaminen ja kaikkien osapuolten ottaminen mukaan uuteen hallintoon ovat jatkossa avainasemassa.

Tänään eduskunnassa puhutaan tärkeästä asiasta. Lähetekeskustelussa on kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista. Kansalaisaloitteen on allekirjoittanut 166 851 suomalaista, mikä on kolme kertaa enemmän kuin kansalaisaloitteen käsittelyyn tarvittavat 50 000 nimeä. Allekirjoittajia on enemmän kuin minkään muun kansalaisaloitteen kohdalla tähän mennessä.  Lähetekeskustelun jälkeen asia menee lakiasiainvaliokunnan käsittelyyn, joka päättää, tuodaanko aloite käsittelyyn suureen saliin.

Olen kirjoittanut täällä blogissa aiheesta aiemminkin (Tasa-arvoinen avioliittolaki on luonnollinen askel, Tasa-arvoinen avioliittolaki, Ei lannistuta). Tuen kansalaisaloitetta, koska kunnioitan toisia ihmisiä ja haluan, että kaikki ovat yhdenvertaisia lain edessä. Suomalaisilla on oltava samat oikeudet – rakastivatpa he miehiä tai naisia.

Kokoomuksen puoluekokous otti kesällä 2010 kantaa sukupuolineutraalin avioliiton puolesta. Eduskuntaryhmässä tämä on niin sanottu omantunnon kysymys, eli kansanedustajat voivat äänestää asiassa vakaumuksensa mukaan. Aloite jakaa mielipiteitä, ja se on ok. Kunnioitan toisten mielipiteitä.

Homoparien oikeuksista keskusteltaessa puurot ja vellit sekoittuvat jatkuvasti. Avioliittolain muutos koskee vain siviilivihkimistä, ei kirkkojen vihkimisoikeutta. Siitä kirkko päättää itse. Kansalaisaloitteen tavoitteena on, että samaa sukupuolta olevat parit voisivat avioitua samalla tavalla kuin heterotkin ja ottaa yhteisen sukunimen. Pareille tulisi myös mahdollisuus tulla adoptiovanhemmiksi yhdessä.

Tasa-arvoinen avioliittolaki on tällä hetkellä voimassa 16 valtiossa, 18 Yhdysvaltojen osavaltiossa ja kahdessa Meksikon osavaltiossa. Se on voimassa Alankomaissa, Argentiinassa, Belgiassa, Brasiliassa, Espanjassa, Etelä-Afrikassa, Islannissa, Iso-Britanniassa Englannin ja Walesin osalta, Kanadassa, Norjassa, Portugalissa, Ranskassa, Ruotsissa, Tanskassa, Uruguayssa ja Uudessa-Seelannissa. Lisäksi USAn liittovaltio ja Israel tunnustavat samaa sukupuolta olevien avioliitot. Kysymys kuuluu, mihin leiriin Suomi haluaa kuulua? Samaistummeko kulttuurisesti enemmän yllä mainittuihin maihin vai niihin maihin, joita ei listassa mainita? Kannattaa huomata myös se, että Suomi on ainoa Pohjoismaa, jossa tasa-arvoista avioliittolakia ei vielä ole.

Matka kohti seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatonta tasa-arvoa on ollut pitkä, ja olemme melkein perillä. Ei ole mitään syytä vastustaa lakia, jolla ei ole mitään kielteisiä vaikutuksia ja joka ei ole keneltäkään toiselta pois. Tasa-arvoisen avioliittolain toteuttaminen ei edes edellytä suuria taloudellisia satsauksia. Lainmuutoksella on vain myönteisiä vaikutuksia kansalaisten yhdenvertaisuuteen ja yksittäisten ihmisten elämään.

Loppujen lopuksi kysymys on siitä, että jokainen saa olla oma itsensä. Riippumatta siitä, ketä sattuu rakastamaan. Ei lakaista kansalaisaloitetta maton alle, vaan otetaan aloite käsittelyyn suuressa salissa.

Pidin tänään puheen Brysselissä EU:n virkaelimissä työskenteleville suomalaisille. Paikalla oli noin sata henkeä. Kyseessä on vuonna 2009 aloitettu luentosarja, jonka otsikko on 100 puheenvuoroa Euroopasta. Tässä puheeni. Mitä pidät?

 

Hyvät ystävät,

On suuri ilo olla jälleen tapaamassa teitä. Toimielinten suomalaisvirkamiehet ovat arvokas porukka, johon mielelläni pidän yhteyttä. Olemme töissä monella eri taholla, mutta samalla asialla suomalaisina Eurooppaa rakentamassa. Meille kaikille tuttu suurlähettiläs Jan Store aloitti tämän puheperinteen – 100 puheenvuoroa Euroopasta – ja on kunnia olla yhtenä puhujana tässä pitkässä sarjassa.

Vuosi 2014 on hyvä hetki pohtia, mitä Euroopalta haluamme. Eurooppa hakee vaaleissa uutta suuntaa, ja unionin keskeiset toimielimet saavat uudet vetäjät ja ohjelman. Alustan lyhyesti siitä, minkälaisena näen Euroopan haasteet, mikä on Euroopassa olennaista ja miten Eurooppaa pitäisi kehittää.

Missä jamassa Eurooppa on tällä hetkellä?

Euroopan unionia haastetaan monella rintamalla. Puhutaan toimivallan palauttamisesta ja eurooppalaisesta ylisääntelystä. Asetetaan kyseenalaiseksi vapaa liikkuvuus ja unionin muita perusarvoja. Kun EU nähtiin aiemmin ratkaisuna, yhä useammalla taholla EU halutaan nähdä ongelmana.

Teille ei tule yllätyksenä, että en ollenkaan jaa tätä kriittistä ajan henkeä. Uskallan sen sijaan väittää, että tarvitsemme Eurooppaa ja ilman integraatiota edellytyksemme kohdata ajankohtaiset haasteet olisivat heikot.

Keskustelussa toimivallasta ja subsidiariteetissa on vallalla henki, että unionilta olisi jotenkin mopo karannut ja Brysselistä olisi tullut jonkinlainen sääntelylinko, joka suoltaa turhaa ja epäonnistunutta lainsäädäntöä. Olemme Suomessa joskus totista väkeä, ja kun tämä kysymys nousi pintaan, ryhdyimme ministeriöiden ja eturyhmien kanssa arvioimaan EU-lainsäädännön tilaa. Halusimme tuoda faktat pöytään.

Keskustelu liiallisesta sääntelystä ja julkisen sektorin paisumisesta ei rajoitu Suomessa vain EU-politiikkaan. Integraation ystävien ei kannata loukkaantua tästä harjoituksesta, eikä säikähtää sitä. Hallitus on aloittanut kuntien tehtävien perkaamisen ja sitoutunut välttämään teollisuudelle aiheutuvien kustannusten tai sääntelytaakan lisäämistä. EU-sääntelyn tarkastelussa on kyse tästä samasta työstä talouskasvun edellytysten vahvistamiseksi.

EU-lainsäädännön osalta tehty kattava selvitystyö on osoittanut, että EU-lainsäädäntö on varsin hyvin kohdillaan ja tasapainoista. Esimerkkejä yksiselitteisen epäonnistuneesta sääntelystä on vaikea löytää. Päinvastoin ? uskon, että EU on tehnyt paljon, myös asioissa, jotka näkyvät hyvin konkreettisesti ihmisten arjessa. Ei olisi esimerkiksi kohtuuhintaisia verkkovierailuja (roaming) tai korvauksia myöhästyneistä lennoista ilman EU:ta. Ja se perusasia on hyvä muistaa, että EU-sääntelyn poistuminen ei merkitsisi sääntelyn keventymistä, vaan yhtenäisen EU-säännöstön korvaamista 28:lla kansallisella sovelluksella. Se niistä sisämarkkinoista.

Todellinen haaste on maailmanlaajuinen ? Eurooppa ja muu läntinen maailma oli pitkään ylivertainen, mutta viimeiset vuosikymmenet ovat merkinneet suurta murrosta maailmantaloudessa. Globalisaatio on onneksi peruuttamaton kehitys. Ihmiskunta kasvaa ja luonnonvarat ovat kovassa kulutuksessa. Maailmassa on monta valtakeskusta. Olen ehkä kulumiseen saakka käyttänyt Merkelin 50-25-7 -dilemmaa: kun EU edustaa 7% maailman väestöstä, 25% tuotannosta ja 50% sosiaalimenoista, niin Euroopan on oltava taloudellisesti todella kovassa iskussa, jotta tätä vaativaa yhtälöä voidaan ylläpitää.

Samalla on todettava, että ihmisten voimattomuuden tunne isojen taloudellisten ja yhteiskunnallisten muutosten keskellä on todellista ja se on otettava tosissaan. En yhtään ihmettele, että ihmiset ovat tyytymättömiä päättäjiin, kun tehtaita suljetaan tai väkeä vähennetään. Tässä olemme kuitenkin tekemisissä uuden taloudellisen maaston kanssa ? taloudellisesta kilpailusta on tullut maailmanlaajuista ja valtioiden kyky vaikuttaa suoraan talouteen on yhä rajallisempi. Siksi meillä pitää olla selkeä näkemys siitä, miten eurooppalaiseen hyvinvointiin voidaan tänä päivänä menestyksellisesti vaikuttaa. Työttömyyttä ei voi lailla kieltää, talouskasvua määrätä asetuksella ja innovaatioita toteuttaa juhlapuheilla. Jos tätä odottaa parlamentaariselta demokratialta, niin vääjäämättä pettyy.

Kansallinen tai eurooppalainenkaan politiikka ei pysty kontrolloimaan globaalia markkinataloutta. Eikä sen pidäkään. Nykypäivänä julkisen vallan rooli ? oli se sitten kansallisella tai eurooppalaisella tasolla ? on enemmänkin luoda oikeat puitteet elinkeinoelämälle, huolehtia toimivasta yhteiskunnasta ja pelisäännöistä kuin suoraan osallistua yrityselämän taloudellisiin päätöksiin. Jätetään ne vapaalle markkinataloudelle ja elinkeinoelämän osaajille. Enkä puhu nyt mistään paluusta 1800-luvun yövartijavaltioon, vaan modernista yhteiskunnasta, jossa julkisen vallan ja elinkeinoelämän roolit ovat entistä selkeämmät ja perustuvat nykytalouden realiteetteihin. Sama pätee unioniin ? EU voi luoda hyvät puitteet eurooppalaiselle teollisuudelle, mutta se ei voi luoda itse teollisuutta. Tästä on kysymys kilpailukyvyssä.

Mikä on Euroopassa olennaista?

Haaste on siis olemassa, mutta miten Eurooppa oikeasti toimii. Väitän, että se peruslogiikka, jolle integraatio perustuu, on yhä voimassa: integraatio on tukemassa kansallisvaltioita tilanteessa, jossa monet niiden tehtävistä eivät ole hoidettavissa yhden valtion ahtaissa rajoissa.

Nämä kansallisvaltioiden tosiasialliset rajat ovat ilmeiset ? ei esimerkiksi ilmastopolitiikkaa voi hoitaa yhden maan toimesta. Ei Euroopassa saavuteta riittäviä skaalaetuja ilman sisämarkkinoita. Ei Eurooppa kykene vaikuttamaan kansainväliseen kehitykseen vain yksittäisinä jäsenmaina, vaan yhdessä. Ei liikenneverkkoja eikä energiainfrastruktuuria kannata katsoa vain yhden maan näkökulmasta. Ja saman logiikan olemme nähneet pätevän myös pankkitoimintaan ? ei ylikansallista rahoitusjärjestelmää voi onnistuneesti valvoa kansallisista lähtökohdista.

Moni kysyy oliko talous- ja rahaliitto virhe, oliko euro loikka liian pitkälle. En tähänkään usko. Talous- ja rahaliitto oli looginen askel yhtenäismarkkinoille, mutta sitä rakennettaessa tiedettiin, että sen toiminta edellyttää taloudellista kurinalaisuutta. Ei ole koneen vika, jos käyttöohjetta ei noudateta. Nyt näitä valuvirheitä on korjattu ja väitän, että euron vakauttaminen on esimerkki onnistuneesta eurooppalaisesta päätöksentekokyvystä ? on otettu isoja askelia, lyhyessä ajassa.

Presidentti Obaman väitetään aikoinaan soittaneen liittokansleri Merkelille ja kysyneen, mitä Eurooppa aikoo tehdä finanssikriisin ratkaisemiseksi. Merkel olisi tähän vastannut, että pidämme tietenkin kokouksen. Voi naurattaa, mutta tässä piilee myös vakava sanoma ? teemme asioita Euroopassa yhdessä sopimalla.

Joskus on hyödyllistä asettaa kysymys ? mikä on muuttunut ja mikä ei ole muuttunut. Mikä ei ole muuttunut, on integraation peruslogiikka ? eurooppalaiset maat tarvitsevat toisiaan. Mikä taas on radikaalisti muuttunut, on se toimintaympäristö, jossa Eurooppa joutuu pärjäämään. Globalisaatio asettaa Euroopan uuteen kehykseen.

Kuvasin äsken, kuinka EU on onnistunut varsin hyvin perustehtävässään ? eurooppalaisen lainsäädännön lähteenä. Silti meillä pitää olla jatkuvasti kyky kehittyä. Komission puheenjohtaja Barroso asetti tavoitteen naulan kantaan ? EU:n pitää olla pieni pienissä asioissa ja iso isoissa asioissa. Uudella komissiolla pitää olla kirkas kuva siitä, mihin se keskittyy.

Jos minulta kysytään, niin tehtävänanto on aika selvä. Kymmenen käskyä:

1. Euroopan pitää puolustaa arvojaan, myös sisäisesti

2. Euroopan pitää huolehtia sisämarkkinoistaan viemällä ne digitaalisen aikaan

3. Euroopan pitää kasvaa mittansa mukaiseksi ulkopoliittiseksi vaikuttajaksi

4. Euroopan pitää olla johtaja kansainvälisessä ilmastopolitiikassa

5. Euroopan pitää olla edelläkävijä puhtaassa teknologiassa

6. Euroopan pitää edistää vapaakauppaa maailmassa

7. Euroopan pitää vahvistaa julkisen talouden vastuullisuutta

8. Euroopan pitää olla avoin uusille jäsenille

9. Euroopan pitää edesauttaa ihmisten liikkumista

10. Euroopan pitää edustaa parasta osaamista

 

Mikä on oikea visio Euroopalle?

Kansalaisten kannalta hyvä Eurooppa on sellainen, joka toimii – tulosten Eurooppa. On täysin ymmärrettävää, että EU:ta katsotaan sillä mittatikulla, että auttaako se talouskasvua, tukeeko se työllisyyttä, luoko se turvallisuutta, tuoko se mahdollisuuksia.

Suomella on oma pitkä linjansa EU-jäsenenä. Haemme yhteisiä ratkaisuja, toimimme rakentavasti, kunnioitamme muita. Tiedän, että taiteellinen vaikutelma ei viime vuosina ole aina ollut särötön, mutta ajat ovat olleet poikkeukselliset. Itse uskon siihen, että toimimalla myönteisesti ja rakentavasti pidämme huolta omasta vaikutusvallastamme. ?EU vahvemmaksi ? Suomi vahvemmaksi EU:ssa?, kuten yksi suuresti arvostamani EU-vaikuttaja on todennut, on minusta oikea tavoite.

Oma eurooppalainen tieni on myös kulkenut jonkun matkaa. Winston Churchill sanoi jotain sen tapaista, että jos ei nuorena ole liberaali, on sydämetön, ja jos ei keski-ikäisenä ole konservatiivi, on älytön. Jotain samaa on tapahtunut omalle uskolleni eurooppalaiseen liittovaltioon. Olen itse muuttunut samalla kun EU ja ympäröivä maailma ovat muuttuneet.

Akateemisessa maailmassa oli helppo päätyä loogiseen johtopäätökseen, että toimiakseen unionissa on oltava enemmän federalistisia piirteitä. Sittemmin virkamiehenä, europarlamentaarikkona ja ministerinä näkökulmani on tullut moniulotteisemmaksi. En kannata liittovaltiota, jos sillä tarkoitetaan yhteisvastuuta veloista tai sellaista päätöksentekoa, jossa jäsenvaltiot joutuisivat takapenkille. Euroopan integraatiolla ei ole ”finalité”:ta, lopullista päämäärää. Integraatio on prosessi, tapa käsitellä yhteisten arvojemme pohjalta yhteisiä haasteitamme. Unionin päätöksenteko ankkuroituu jatkossakin tasapainoiselle yhteisömenetelmälle, jossa unionin eri toimielimet hoitavat oman osansa. Aktiivinen, eteenpäin katsova ja olennaiseen keskittyvä Euroopan komissio on keskeinen osa tätä kokonaisuutta. Samoin kuin lainsäädäntövaltaansa itsevarmasti, mutta vastuullisesti käyttävä Euroopan parlamentti. En kaipaa Euroopan Yhdysvaltoja, minulle riittää Euroopan unioni.

Mikä omalta kannaltani näyttää keskeiseltä haasteelta Euroopalle on arvot ja instituutiot. Arvot ovat Euroopan ydintä ja niistä me emme voi tinkiä menettämättä sitä mikä Euroopassa on arvokkainta ? usko oikeusvaltioon, demokratiaan ja ihmisoikeuksiin. Demokratiaa, oikeusvaltiota ja kansalaisten hyväksi toimivia vakaita instituutioita pidetään itsestään selvinä silloin kun ne ovat olemassa, mutta suuri osa ihmiskuntaa elää näitä ilman.

Ukrainassa käydään kamppailua siitä mikä on maan suunta tässä arvovalinnassa ? suuntautuuko se Eurooppaan vai loitontuuko se tästä arvopohjasta. Eurooppalaiset arvot ovat meille niin itsestään selviä, että emme aina osaa pitää niitä riittävän korkeassa kurssissa. EU:n ulkopuoliselle edustamme kuitenkin yhä sellaista edistystä, jota kannattaa tavoitella ? sen näkee niin Maidanin torilla kuin laajentumisneuvotteluissa.

Joskus on hyvä katsoa asioita pidemmällä perspektiivillä ? moni historioitsija pitää vuotta 1914 tärkeänä vedenjakajana ? sitä ennen Eurooppa oli kehittynyt monikulttuurisena, vuorovaikutteisena ja suvaitsevana mantereena, jossa ihmiset ja ajatukset liikkuivat vapaammin. Sitten alkoi nationalismin värittämä pitkä sota, joka ulottui ensimmäisestä maailmansodasta toiseen ja jatkui kylmänä sotana aina 1990-luvun alkuvuosiin. Eurooppaa tuhottiin, jaettiin, sorrettiin. Jos jotain tuosta ajasta opimme, niin se on se totuus, että raja-aitojen pystyttäminen ei ole koskaan ollut oikea vastaus Euroopalle, vaan se on tuonut aina vain ongelmia. Integraatiossa on kyse raja-aitojen purkamisesta ja siksi se on oikeaa eurooppalaista politiikkaa.

Kiitän huomiostanne. Arvostan tilaisuutta puhua kanssanne. Arvostan sitä työtä, jota teette Euroopan eteen.

Sveitsissä järjestettiin eilen kansanäänestys maahanmuuton rajoittamisesta. Tulos oli niukka, mutta sveitsiläisten tahto on, että maahanmuuttoa EU-maista aletaan rajoittaa kiintiöillä.

Päätös on haitaksi erityisesti Sveitsille itselleen. OECD:n International Migration Outlook 2013 -raportin mukaan Sveitsi on yksi eniten maahanmuutosta hyötyneistä eurooppalaisista maista. Vaalitulosta pitää tietysti kunnioittaa niin EU:ssa kuin Sveitsissäkin, koska tulos on demokraattisen prosessin tulos. On vain harmillista, että maahanmuuttoon tuntuvat suhtautuvan erityisen nuivasti siitä eniten hyötyvät maat.

Kansanäänestysaloitteen ehtojen mukaan Sveitsin liittohallituksella on nyt kolme vuotta aikaa neuvotella uusi sopimus EU:n kanssa. Veikkaan, että neuvotteluista tulee vaikeat. Nyt pitää miettiä, mitä vaalitulos käytännössä merkitsee ja millainen ratkaisu löydetään. Molemmille osapuolille sopiva ratkaisu on sekä Euroopan unionin että Sveitsin etu, koska Sveitsi on jatkossakin olennainen osa Euroopan talousaluetta.

Vaikka Sveitsi alkaisi sulkea rajojaan, ei EU:n pidä ryhtyä vastatoimiin rankaisuasenteella. Neuvotteluissa on toki oltava tiukkana. EU:n vapaa liikkuvuus koskee ihmisiä, tavaroita, palveluita ja rahaa. Ne kulkevat käsi kädessä, eikä mikään maa voi poimia niistä vain itselleen parhaiten sopivia.

Fiilis on todella hyvä. Kokoomus asetti tänään Musiikkitalolla seitsemän uutta eurovaaliehdokasta. Tunnelma oli katossa ja rentoutunut. Jyrki tiivisti monen ajatukset puheensa alussa. Vaikka ulkona sataa, niin sisällä paistaa aurinko joukolle, joka nämä eurovaalit tulee voittamaan.

Ehdokkaiksi asetettiin uutena tänään Lisa Sounio-Ahtisaari, Thai Quach, Antti Häkkänen, Mari-Leena Talvitie, Arto Ojala, Henna Virkkunen ja minä. Kuusi ensimmäistä ovat erinomaisia ehdokkaita, joilla osaamista ja asennetta riittää. Viimeisen kohdalla taidan olla jäävi sanomana mitään. Intoa on ainakin edelleen kuin pienellä oravalla.

Kun aikaisemmin ehdokkaiksi on valittu Aura Salla, Sirpa Pietikäinen, Petri Sarvamaa, Eija-Riitta Korhola, Jari Andersson, Pertti Hemmilä ja Pia Kauma ? kokoomuksen lista tulevissa eurovaaleissa on todella vahva. Kasassa on nyt neljätoista ehdokasta, joten kuusi yllätystä on vielä luvassa. Tällä joukkueella lähdemme ennennäkemättömään eurovaalikampanjaan. Odotan jo innolla kunnon debattia EU:n suunnasta.

Jyrki puhui omassa puheessaan hyvin. Mieleen jäi erityisesti ajatus Suomen vahvuuksista. Korkeatasoinen opettajakoulutus ja sähäkkä start-up skene saavat aina kiitosta ja herättävät positiivista ihmetystä kotimaan ulkopuolella. Vienninedistämismatkani maailmalla vahvistavat tämän. Suomella on paljon annettavaa Euroopalle ja koko maailmalle. Sitä hyvää tarinaa viemään ja puutteita korjaamaan tarvitaan ahkeria ja osaavia suomalais-meppejä.

Peace ja viikonloppuja!

P.s. Ilmoitan muuten pian uuden kampanjapäällikköni nimen. Kannattaa seurata siis Twitteriä.

Tuttu paikka, tutut kaverit ja tuttu aihe. Vierailin viime marraskuussa täällä Strasbourgissa Euroopan parlamentin täysistuntoviikolla lobbaamassa Suomen kantoja pankkiunionissa. Pankkiunioni on pääteemana tänäänkin.

EP:ssä kuhunkin asiaan valitaan esittelijä parlamentaarikkojen joukosta. Kukin ryhmä valitsee lisäksi oman pääneuvottelijansa. Tässä porukassa on aina keskeisin parlamentin kantaan vaikuttava joukko.

Pankkiunionin osalta tapaan tänään liberaalien neuvottelijan Sylvie Goulardin, vihreiden neuvottelijan Sven Giegoldin ja EPP-ryhmän neuvottelijan Corien Wortmann-Koolin. Lisäksi tapaan suurimpien ryhmien puheenjohtajat, joilla on tässäkin asiassa vaikutusvaltaa.

Tapaamisemme osuu juuri kuumimpaan neuvotteluaikaan. Neuvosto ja parlamentti neuvottelevat yksityiskohdista tapaamistemme jälkeen samana päivänä. Ehdimme osaltamme vielä puolustaa neuvostossa saavutettua jäsenmaiden yhteisymmärrystä.

Itse kysymyksessä on kyse mekanismista, jolla tulevat pankkikriisit voidaan hoitaa hallitusti. Tätä varten täytyy päättää kriisitoimien päätöksentekomallista, rahastosta ja sen varojen keräämisestä. Meille on tärkeää, että pankkiunioni aloittaa puhtaalta pöydältä. Vanhoja ongelmia ei voi tuoda pankkiunionin kautta muiden jäsenmaiden huoleksi.

Neuvoston kanta neuvoteltiin ECOFINissä joulukuussa. Yhteisen rahaston osalta sovittiin mallista, jossa rahasto perustuu alkuvaiheessa kansallisiin rahasto-osuuksiin, jotka sulautuvat portaittain siirtymäajan kuluessa. Kriisitoimista päätettäisiin mahdollisimman itsenäisen kriisinratkaisuviranomaisen toimesta. Mikäli rahaston varoja tarvittaisiin erityisen paljon, päätöksenteossa olisivat mukana myös euromaiden pankkivalvontaviranomaiset. Erityisen hankalissa tilanteissa myös komissio ja neuvosto olisivat mukana prosessissa. Linjamme avainsanat ovat olleet laaja sijoittajavastuu ja kriisinratkaisuviranomaisen itsenäisyys.

Parlamentti haluaa osaltaan muun muassa rahaston yhteisvastuun nopeampaa toteutumista, komission ja parlamentin itsensä roolia vahvemmaksi ja soveltamisalan laajemmaksi koskemaan kaikkia pankkeja. He näkevät myös neuvoston esittämän päätöksentekomallin turhan monimutkaisena.

Uskon, että kompromissi löytyy vielä tällä vaalikaudella. Asia on aivan liian tärkeä lykättäväksi epämääräiseen tulevaisuuteen. Yhteinen pankkikriisinratkaisuviranomainen rahastoineen tarvitaan mahdollisia tulevia kriisejä varten. Niitä ei kukaan toivo, kuten ei tulipalojakaan. Rahoitusmaailma on rajat ylittävää toimintaa: tulipalo yhdessä nurkassa leviää helposti toiseen. Valmius pitää olla, kuten palokuntakin.

Euroopan parlamentilla on tämän viikon jälkeen enää kolme täysistuntoviikkoa ennen vaaleja. Parlamentissa on loppurutistus päällä.