Osaltani ensimmäinen kesätauon jälkeinen EU-kokous järjestetään Kyproksen Nikosiassa. Epävirallisesta eurooppaministerikokouksesta on hyvä lähteä liikkeelle taatusti vilkkaaseen EU-syksyyn.

Kokouksessa jatkamme vääntöä EU:n monivuotisesta rahoituskehyksestä, eli käytännössä vuosien 2014-2020 EU:n budjetista. Kyproksen kokousta voisi kutsua ajankohtaan sopivasti EU:n budjettiriiheksi, vaikka vielä ei olla harjoituksessa ihan niin pitkällä. Rahoituskehysneuvotteluja on käyty nyt vuoden verran ja vanhojen merkkien mukaan puolimatka olisi ohitettu. Kesäkuussa Eurooppa-neuvosto asetti tavoitteeksi sovun vuoden loppuun mennessä, mutta minua ei yllätä, jos asiasta väännetään vielä keväällä, Irlannin puheenjohtajakaudella.

EU:n budjetti on vuositasolla 125 miljardin euron luokkaa, kun kansallinen budjettimme on siihen suhteutettuna vajaat puolet, n. 55 miljardia euroa. Kokoluokka on eri, mutta niin ovat käyttäjäryhmän koko kuin käyttötarkoituskin.  EU:n budjetista valtaosa menee yhteiseen maatalouspolitiikkaan sekä rakennepolitiikkaan.  Nämä kaksi erää ovat samaa kokoluokkaa, muodostaen lähes 80% budjetin menoista. Nimenomaan tästä 80%:sta käydään jäsenmaiden kesken kovin vääntö. Kaikilla on omat kansalliset intressinsä, joita yritetään reilun pelin hengessä sovittaa eurooppalaisen lisäarvon tavoitteluun.

Tässä riihessä Suomi yrittää pitää yllä budjettikuria, tukipolitiikan tiukkaa ehdollisuutta ja tukea kasvun edellytyksiä. Samalla vaadimme toimia, joilla maatalouttamme ja itäisen sekä pohjoisen Suomen erityisolosuhteita tuetaan. On siis selvää, etteivät asiat etene helpoimman kautta, mutta turnauskestävyys ja pelisilmä yhdessä faktojen kanssa johtavat parhaaseen mahdolliseen kompromissiin. Budjettineuvottelujen tuloshan on aina kompromissi ja vielä enemmän näinä aikoina, kun niukkuutta jaetaan.

Tässä tänään suurlähettiläspäivillä eduskunnan Pikkuparlamentissa pitämäni puhe.

Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb
Suurlähettiläspäivät 2012, 20.8.2012

(muutosvarauksin)

SUOMI JA EURO

Arvoisat suurlähettiläät,

On jälleen suuri ilo olla edessänne. Haluan ensinnäkin kiittää teitä siitä suurenmoisesta työstä, jota olette tehneet Suomen ja suomalaisten eteen. Monet teistä olenkin tavannut toiminnassa kentällä, niin Euroopan asioissa, kuin suomalaisten elinkeinojen edistämistyössä. Suuri kiitos kuuluu teille.

Meillä on toisessa yhteydessä hyvä mahdollisuus syventyä vienninedistämiseen ja sen uudistuneisiin käytäntöihin. Tänään haluan puhua kanssanne Euroopasta, erityisesti eurosta ja Suomen politiikasta.

Tarkoitukseni on ensinnäkin käsitellä Suomen europolitiikkaa, toiseksi eurokriisin ratkaisemista ja kolmanneksi Euroopan talouden laajempia näkymiä.

Tiedän, että moni teistä on välillä ollut helteessä selittäessään Suomen eurokantoja ja vaatimuksia. Siksi haluan tänään käydä seikkaperäisemmin ja myös henkilökohtaisemmin läpi niitä näkökohtia, joita pidän olennaisina ja toivon, että tämä antaa teille myös hyvät eväät Suomen tahtotilan ja näkemysten esilletuonnille, kun palaatte asemapaikkoihinne.

Hyvät ystävät,

Suomen europolitiikan osalta haluan todeta kolme asiaa: ensinnäkin Suomen sitoutuneisuuden euroon, toiseksi tarpeen kehittää talous- ja rahaliittoa ennakkoluulottomalla mielellä ja kolmanneksi sen, kuinka tärkeää on keskittyä itse asiaan, ei sivuseikkoihin.

Mitä tulee Suomen europolitiikan perustaan, niin olennaisin viesti, jonka haluan teidän vievän kentälle, on se perustavanlaatuinen tosiasia, että Suomi on mitä vahvimmin sitoutunut euroon. Haluan tehdä selväksi, että tässä ei ole horjuntaa eikä taka-ajatuksia. Euro on Suomelle peruuttamaton valinta. Suomen kaltaiselle vahvasti viennistä riippuvaiselle pienelle kansantaloudelle on suuri etu, että olemme samassa valuutassa päämarkkinamme kanssa. Vaikka eurokriisi hallitsee otsikoita, on tosiasia, että euro on tuonut Suomen talouteen vakautta. Se on myös aivan kouriintuntuvasti tuottanut hyötyjä kaikille suomalaisille. Suomalaisten kotitalouksien käytettävissä olevat reaalitulot ovat kasvaneet kaikissa tuloluokissa euroaikana.

En malta olla kiinnittämättä huomiota siihen, että sitoutuminen euroon ei rajoitu Suomessa hallituksen piiriin. Esimerkiksi Koneen toimitusjohtaja Matti Alahuhta korosti juuri viime viikolla euron tärkeyttä Suomen elinkeinoelämälle. Hänen mielestään Suomen olisi ilman muuta pysyttävä eurossa. Alahuhta ei suostunut edes pohtimaan eurosta eroamisen mahdollisuutta.

Tästä perusasiasta on välillä ollut sekavia viestejä ja uutisointia, mutta tätä perustaa ei pidä kyseenalaistaa.

Suomi on vahvasti euron ytimessä – niiden valitettavan pienilukuisten euromaiden joukossa, jotka ovat hoitaneet taloutensa kurinalaisesti ja pitäneet kiinni yhteisistä pelisäännöistä. Tässä ytimessä meillä on suuri vaikutusvalta ja vastuu, läheisessä yhteistyössä mm. Saksan ja Alankomaiden kanssa.

Toinen Suomen europolitiikkaan liittyvä tärkeä näkökohta liittyy euron kehittämiseen, talous- ja rahaliitto Emun syventämiseen, joka on käsittelyssä tulevana syksynä. Mielestäni on ilmeistä, että talous- ja rahaliittoa tulee syventää. Rahaliitto tarvitsee rinnalleen yhtenäisemmän talouspoliittisen kehyksen.

Euroa perustettaessa lähdettiin siitä, että euroalueen maiden taloudet yhdentyisivät yhteisen valuutan siivittäminä nopeammin ja sääntöjä noudatettaisiin. Niin ei vain tapahtunut ? virhe ei ollut suunnitelmassa, vaan toteutuksessa.

Olen itse vakuuttunut siitä, että euroon sitoutuminen edellyttää sen syventämistä. Mielestäni ei voi samaan aikaan sanoa, että tukee euroa, mutta ei ole valmis parantamaan sen toimintaedellytyksiä. Paikoilleen jääminen ei ole tässä tilanteessa todellinen vaihtoehto.

Keskustelu talous- ja rahaliiton syventämisestä on käynnistymässä ja meidän pitää valmistautua tähän keskusteluun rakentavassa hengessä ? miettimällä käytännönläheisesti mitä haluamme edistää ja miten haemme yhteisiä toimivia ratkaisuja. Negatiivisella ei-hengellä emme tähän keskusteluun vaikuta, eikä se palvelisi etujamme euron jäsenenä. Tämä ei ole ideologinen, vaan käytännöllinen asia. On hyvä, että rahaliiton syventämisestä käydään perusteellinen keskustelu niin hallituksessa kuin eduskunnankin kanssa syksyn aikana.

On hyvä muistaa, että Suomella ei EU-pöydissä ole hallituksen ja eduskunnan erillisiä kantoja, vaan kannanmuodostus rakentuu siten, että käsillä on Suomen kanta. Toimintalinja, jonka hallitus keskustelee yhdessä eduskunnan kanssa, mutta se ei poista hallituksen vastuuta ja johtoa. Emme ole neuvottelupöydissä eduskunnan selän takana.

En itse jaksa uskoa, että Suomella on säntillisenä maana hävittävää euroalueen talouspolitiikan ryhdistämisessä ja sääntöjen tiukentamisessa. Lähtökohtana on luontevasti se, että kun pysytään yhteisesti sovitussa kehyksessä, niin maat ovat vapaita tekemään valintojaan, mutta jos pelisääntöjä rikotaan, niin sillä on seurauksia.

Rahaliitto on yhteinen sitoumus ? ei voi olla niin, että budjettisuvereniteetin nimissä rahaliiton jäsen voi harjoittaa politiikkaa, joka vahingoittaa muita. En siksi usko, että meidän pitäisi periaatteellisista tai ideologisista lähtökohdista olla jarruna euroalueen syventämisessä, vaan tarttua tähän mahdollisuuteen.

Euron tulevaisuutta koskeva keskustelu antaa mahdollisuuden pohtia ennakkoluulottomasti kaikkia vaihtoehtoja. Hyödyllisintä olisi kuitenkin keskittyä sellaisiin vaihtoehtoihin, jotka ovat todennäköisiä. Niille yhteinen nimittäjä on suunnilleen nykyinen määrä eurovaltioita.

Kolmantena asiana Suomen europolitiikasta haluan vielä sanoa sen, että meidän on kyettävä näkemään metsä puilta. On hienoa, että olemme onnistuneet vakuuspolitiikassamme ja saaneet uusille tukitoimille hallitusohjelman mukaiset Suomen sitoumuksia turvaavat vakuudet. Mutta ei pidä unohtaa sitä tosiasiaa, että sellaisia vakuuksia ei ole, jotka suojaisivat meitä Euroopan talouden suhdanteilta. Suomen talous hengittää Euroopan tahdissa, kuten olemme aivan tuoreista taloustilastoista nähneet. Jos Euroopan talous sukeltaa, niin Suomen talous uppoaa.

Siksi emme saa tuudittautua sellaiseen itsetyytyväisyyteen, että kun vakuudet ovat kunnossa, niin meillä ei ole mitään hätää. Tästä asenteesta voi jopa välittyä väärä ja ylimielinen vaikutelma ? ikään kuin emme olisi kiinnostuneita euroalueen laajemmasta kokonaisuudesta ja talouden kehitysnäkymästä. Ollaan tyytyväisiä, kun tuuletusikkuna on tilkitty, vaikka avoimesta ulko-ovesta tuulee kylmä puhuri.

Kyllä se oikea kokonaiskuva on kasvu ? miten saadaan Euroopan talous kasvamaan. Nyt on näkyvissä miten euroalueen talous supistuu ja orastavaa kasvua jännitetään teelehtien lailla prosentin kymmenyksistä. Oikeampi tavoitetaso pitäisi olla terveet kokonaiset kasvuprosentit. Kasvussa on hyvinvointi, vauraus ja työllisyys. Eurooppa tarvitsee vahvaa kasvua ja dynaamisuutta, jotta se pärjää väestönsä ikääntyessä.

Myös talous- ja rahaliiton syventämisessä sekä euron vakauttamisessa valmistelua tärkeämpiä ovat tulokset. Pidän luontevana, että päätöksenteon pohjaksi laaditaan esitys, niin kuin kaikissa muissakin unionin päätöksissä. Kesäkuun Eurooppa-neuvostossa todettiin, että jäsenvaltiot liitetään tiiviisti tähän pohdintaan ja niitä kuullaan säännöllisesti jo valmisteluvaiheessa. Jäsenvaltiothan viime kädessä tekevät Emun ja euron tulevaisuutta koskevat päätökset ? sekä unionin toimielimissä että kansallisesti. Mennään ennakkoluulottomasti mukaan eikä huudella lehtereiltä.

Poliittinen keskustelu euron vakaudesta taas tuntuu häviävän pohdintaan kansainvälisten sopimusten johdantojen juridisesta tulkinnasta. En halua sanoa, että tälläkin keskustelulla ei olisi luontevaa paikkaa, mutta se ei euroalueen kriisissä ole se olennaisin poliittinen kysymys, vaan euroalueen kasvu.

Arvoisat kuulijat,

Kasvu on siis olennaisinta euroalueen kriisin ratkaisemisessa. Tässä emme voi olla tyytyväisiä saavutuksiin. EU:n kilpailukyvystä on puhuttu toista vuosikymmentä, mutta konkreettiset toimenpiteet ovat jääneet puutteellisiksi. Euroopan kilpailukyky on jo pitkään muistuttanut sananparren savolaista projektia ? toteuttamista vaille valmis.

Eurokriisin ratkaisemisen kannalta on tärkeää todeta kolme asiaa: ensinnäkin paluuta entiseen ei ole, toiseksi talousuudistukset ovat välttämättömiä ja kolmanneksi sen, että euro tarvitsee uusia rakenteita.

1. Uskon, että arvokasta aikaa on menetetty eurokriisissä siihen, että moni kriisimaa on halunnut ratkaista kriisin toimilla, jotka kollektiivisesti poistaisivat markkinapaineen. Tähän ei ole edellytyksiä. Edes Saksa ei kykene sellaiseen vastuunottoon, että se ryhtyisi kaikkien muiden takaajaksi. Eikä se olisi tervettä. Paluuta entiseen menoon, jossa raha oli halpaa ja velkaantumisella ei ollut kattoa, ei yksinkertaisesti ole. Sellaista taikasauvaa ei ole kenelläkään, ei edes Euroopan keskuspankilla.

Solidaarisuutta on kuitenkin riittänyt ? tukipaketit ovat olleet mittavia. Myös Suomi on osoittanut solidaarisuutta.

Suomen Kreikalle annettavaa kahdenvälistä lainaa on maksettu noin miljardi euroa. Siitä on saatu korkotuottoja ja palkkioita kesäkuun 2012 loppuun mennessä yhteensä 53 miljoonaa euroa.

Suomen takausosuus ERVV:n helmikuussa 2012 hyväksytystä 241 miljardin euron varainhankintaohjelmasta on noin 8,2 miljardia euroa. Ohjelma kattaa Kreikan, Irlannin ja Portugalin tukiohjelmien rahoituksen. Tästä on käytössä noin 135 miljardia euroa, josta Suomen laskennallinen takausosuus korkoineen ja ylitakauksineen on noin 4,55 miljardia euroa.

Suomella on laskennallisia vastuita IMF:n ja ERVM:n kautta yhteensä noin 1,2 miljardia euroa. Ne muodostuvat Suomen laskennallisesta osuudesta IMF:n ja ERVM:n Irlannille, Portugalille ja Kreikalle myöntämästä rahoitustuesta. Suomen takausosuus Espanjan 100 miljardin euron tukipaketista on tietyin oletuksin noin 3,6 miljardia euroa. Suomen ERVV:n varainhankinnalle antamien takauksien yhteismäärä nousee päätöksen myötä noin 11,8 miljardiin euroon.

Sellaista puhetta ei pidä sietää, että Suomi ei olisi ollut solidaarinen.

Euroalueen kriisi ei kuitenkaan ratkea vain käyttämällä rahaa. Rahoitustuki on ensiapua, ei osa pysyvää ongelmanratkaisua.

2. Uudistukset ovat ainoa oikea tie eteenpäin. EU-tasolla se merkitsee erityisesti sisämarkkinoiden syventämistä. Kaikki tietävät, että tarvitsemme erityisesti digitaalista sisämarkkinaa, mutta ei siinä ole edistytty aikeista konkretiaan, vaikka kaikki tietävät mitä pitäisi tehdä. Tässä menetetään koko ajan kasvua, työpaikkoja ja kilpailukykyä.

Suurimmat puutteet ovat kuitenkin kansallisissa rakenteissa. Liikaa sääntelyä, liikaa rajoituksia, liikaa jäykkyyttä. Eikä Suomi ole tässä mikään putipuhdas mallioppilas ? kyllä komissio näkee puutteita Suomessakin – kilpailuolosuhteet, työmarkkinat. Kriisistä ei päästä kasvuun ennen kuin euromaat uusivat reippaalla otteella rakenteitaan. Enemmän elinkeinojen vapautta, vähemmän byrokratiaa.

Tässä yhteydessä haluan kuitenkin todeta myös sen, että en hyväksy sellaista ajattelutapaa, että eteläiset maat olisivat jotenkin lähtökohtaisesti kykenemättömiä uudistuksiin ja tuomittuja inertiaan. Portugali on hyvä esimerkki vastuullisesta uudistamistahdosta. Helppoa se ei ole kenellekään, mutta välttämätöntä.

Muistakaa pidempi perspektiivi ? pohjoinen Eurooppa oli ihan yhtä kuralla muutama vuosikymmen sitten. Britannia koki ehkä oman pitkälle viedyn sääntelytaloutensa rajat ensimmäisenä ja päätyi uudistuksiin. Suomessa uudistukset tulivat laman pakottamina, Ruotsissa pankkikriisin, Tanskassa ja Alankomaissa kilpailukyvyn romahdettua. Saksassakin reformeihin tartuttiin vasta kymmenen vuotta sitten ja tulokset nähdään nyt. Se mitä haluan tässä sanoa, että pohjoisessakin uudistukset ovat syntyneet taloudellisesta pakosta, ei jostain erityisestä valistuneisuudesta. Nyt näitä uudistuksia pitää toteuttaa viipymättä koko euroalueen laajuudessa. Reformipolitiikalle ei ole vaihtoehtoa.

3. Myös euroalueen hallinnan pitää tässä kriisissä uudistua. Pitää toki muistaa kaikki se mitä on jo saavutettu ? tiukempi talouspolitiikan koordinaatio, jossa on uskottavat rajat alijäämille ja sanktiot. Nyt ollaan ottamassa askeleita kohti pankkiunionia ? erityisesti uskottavaa eurotason valvontaa. Uskon sellaiseen välttämättömyyteen, että pankkivalvonta on aidosti yhteistä ja myös talletussuojaan ja huonoihin pankkeihin haetaan eurooppalainen ratkaisu. Mutta ei veronmaksajan kukkarolta, vaan alan omaa vastuuta lisäämällä.

En usko, että euroalueen kehittäminen voi tapahtua täysin myös harkitsematta uusia ratkaisuja ja niitä pitää harkita osana syksyn syventämiskeskustelua, mutta se mikä tässä on olennaista, että euroalueen kehittäminen ei ole vain sitä, että osa antaa ja osa vain ottaa. Kaikki toimet edellyttävät tiukkaa vastavuoroisuutta. Ei ole apua ilman sitä, että avunsaajat sitoutuvat vastavuoroisesti omiin tervehdyttämistoimiin ja uudistuksiin. Keskustelu on välillä kääntynyt päälaelleen ? ikään kuin kriisimaat olisivat itse syyttömiä korkeaan korkotasoon.

Siksi Suomi on pitänyt esillä mm. vakuudellisia velkakirjoja. Helppo tapa kohtuullistaa omaa lainanhankintaa on antaa velkakirjojen vakuudeksi omaisuutta tai tuloja. Näin Suomikin teki 90-luvun laman syövereissä, kun ulkomainen rahoitus oli kuihtumassa. Näitä vakuudellisia malleja tulisi tutkia ennakkoluulottomasti ? eivät avuntarvitsijat voi vain sanoa, että ei huvita.

Olen itse puhunut myös mallista, jossa vahvat euromaat ? ne jotka täyttävät Maastrichtin kriteerit, ne jotka eivät ole alijäämämenettelyn piirissä ? voisivat siirtyä yhteisiin velkakirjoihin. Näin luotaisiin vahvempi ja likviidimpi eurovelkakirjamarkkina ja samalla vahva kannustin sääntöjen noudattamiselle. Mutta tämä siis voisi tapahtua vain sillä tavalla, että sen piirissä ovat yhteisiä pelisääntöjä noudattavat vankat euromaat.

Hyvät työtoverit,

Siirryn nyt alustukseni kolmanteen osaan ja haluan tässä vaiheessa valaa optimistisen perusvireen ? Euroopalla on hyvä tulevaisuus, europessimismille ei tule antaa sijaa. Velkakriisi ei ole Euroopan nykyhetken talouden koko kuva.

En siedä sellaista viisastelua, jossa Eurooppaa maalataan vain auringonlaskun mantereeksi, jonka kiinat, amerikat ja intiat jättävät taakseen. Se, että nousevat taloudet ottavat meitä kiinni, ei tarkoita, että ne olisivat vielä edes samalla kierroksella.

Kiinnitän huomionne siihen, että Euroopassa on tälläkin hetkellä erittäin kilpailukykyisiä kansantalouksia. Maailman talousfoorumin kymmenen kilpailukykyisimmän maan listalla on kuusi EU-maata. Euroopassa on maailman parhaita yrityksiä ja yliopistoja. 2010-luvulla vaadittava talouden perusta on siis kunnossa. Kasvun askelmerkit ovat selkeitä, mutta tämä kaikki edellyttää oikeaa politiikkaa.

1. Jos haluaisi oikein kärjistää, niin voisi sanoa, että Euroopassa on sekä erittäin hyviä kansantalouksia että erittäin hyviä yrityksiä, mutta toimintaympäristö unionin tasolla ? esim. sisämarkkinat – ei ole sitä, mitä yritykset ja kansantaloudet ansaitsivat. Hyvät yritykset, osaavat työntekijät, kehno hallinto.

Kansainvälisessä tarkastelussa euroalue ei myöskään kokonaisuutena pärjää huonosti Yhdysvalloille tai Japanille. Yhdysvaltojen on turha antaa opetuksia velkaongelmasta. Oppia voidaan kyllä ottaa toimivasta sisämarkkinasta.

2. Ei eurooppalaisella osaamisella ole hävettävää maailmalla ? Euroopalta ja eurooppalaisilta yrityksiltä kopioidaan asioita ympäri maailmaa. Vaikka maailma on vähemmän eurosentrinen kuin aikaisemmin, Eurooppa on yhä monessa asiassa malli. Eurooppalainen teknologia ja merkkituotteet revitään käsistä nousevissa talouksissa. Euroopassa on maailmanluokan suuryrityksiä ja monen nousevan talouden kasvussa eurooppalaisten yritysten investoinnit ovat olleet aivan keskeisiä. Etumatkaa on paljon. Mutta Euroopan ongelmat alkavat juuri edellä kuvaamistani puutteista ? puutteellinen sisämarkkina, reformilaiskuus ja tukahduttava sääntely, jotka haittaavat eurooppalaisten yritysten kasvua globaaliin ykkössarjaan.

Jotain kertoo se, että eurooppalaiset kasvuyritykset eivät ole viime vuosikymmeninä nousseet aivan maailman huipulle. Tuoreella Forbes-500 listalla on vain yksi eurooppalainen yritys, joka on perustettu 1975 jälkeen. Kaliforniasta vastaavia on 26.

3. Euroalueen kriisi/talouden heikkoudet on pohjimmiltaan politiikan kriisi: emme ole kyenneet riittävänä määrätietoiseen toimintaan ja luomaan edellytyksiä kasvulle. Euroalueen kriisissä äänessä ovat lähinnä populistit ja ekonomistit. Nyt on politiikan paikka ratkaista kriisi. Siksi euroalueen syventämiseen ja eurooppalaiseen kasvupolitiikkaan pitää tarttua tässä ja nyt. Rakentavassa hengessä. Euroalueen kriisi on politiikan kriisi. Kyvyttömyys tehdä oikeita päätöksiä.

Hyvät ystävät,

On ollut hieno voida puhua teille suoraan ja henkilökohtaisemmin. Tältä euroalueen kriisi omasta perspektiivistäni näyttää.

Kun palaatte asemapaikkoihinne, niin haluan teidän pitävän kirkkaana mielessä kolme perusasiaa:

Suomi on sitoutunut euroon – sen ytimessä – ja haluaa kehittää talous- ja rahaliittoa rakentavassa hengessä.

Kasvu on kaikkein olennaisin eurooppalainen kysymys eikä kasvuun päästä ilman uudistuksia.

Velkakriisi ei ole Euroopan talouden koko kuva ? Euroopan taloudessa on suuria vahvuuksia eikä europessimismille pidä antautua.

Euroalueen kriisi on perimmiltään poliittinen ja se pitää ratkaista oikealla politiikalla, joka vapauttaa eurooppalaisen elinkeinoelämän tuottamaan kasvua ja hyvinvointia. Minä uskon Eurooppaan – vastaukset kriisin löydetään yhdessä, ei linnoittautumalla kansallisiin poteroihin.

Kiitos teille kaikille.

Linkki puheeni videotallenteeseen YouTubessa. 

Parliament House, Annual Meeting of Finnish Heads of Mission

20 August 2012

(Check Against Delivery)

Distinguished Ambassadors,

It is once again a great pleasure to be in front of you. I would firstly like to thank you for the magnificent work you have done for Finland and the Finns. I have met many of you in action in the field, both in European affairs and in work representing Finnish trade and industry.

You deserve a big thank you.

We will have a separate occasion to look at the promotion of exports and the revamped practices in this area. Today, I want to talk to you about Europe, particularly the euro and Finland?s policy in that regard.

My intention is to discuss firstly Finland?s euro policy, secondly the resolution of the euro crisis, and thirdly the broader outlook for the European economy.

I know that many of you have had a hard time explaining Finland?s euro positions and demands. Today, therefore, I want to examine in more detail and also more personally those aspects that I consider to be essential, and I hope that this will provide a good launch pad for explaining Finland?s strategic intent and views when you return to your host countries.

Ladies and Gentlemen,

With respect to Finland’s euro policy, I want to make three things clear: firstly, Finland’s commitment to the euro; secondly, the need to develop the Economic and Monetary Union with an open mind; and thirdly, how important it is to focus on the main topic, not on side issues.

When it comes to the basis of Finland’s euro policy, the key message that I want you to take back into the field is the fundamental fact that Finland is very committed to the euro. I want to make it clear that there is no uncertainty or ulterior motive in this. For Finland, the euro is an irrevocable choice. For a small economy like Finland that is strongly dependent on exports it is a great benefit to be in the same currency as its main market. Although the euro crisis is dominating the headlines, the fact remains that the euro has brought stability to the Finnish economy. It has also produced very tangible benefits for all Finns. Finnish households’ real disposable income has increased in all income groups during the euro era.

I must also draw your attention to the fact that commitment to the euro is not restricted in Finland to government circles. For example, President & CEO of Kone Corporation Matti Alahuhta emphasised just last week the importance of the euro for Finnish trade and industry. In his view, Finland should absolutely remain within the euro. Alahuhta refused to even consider the possibility of withdrawal from the euro.

Although, at times, there have been confusing messages and news about this fundamental point, it should not be called into question.

Finland is at the heart of the euro ? among those regrettably few euro countries that have managed their economies with discipline and adhered to the common ground rules. In this group, we have great influence and responsibility, in close cooperation with, among others, Germany and the Netherlands.

Another important aspect of Finland?s euro policy relates to the development of the euro and the deepening of the Economic and Monetary Union, which will be under discussion this coming autumn. To my mind, it is obvious that the Economic and Monetary Union should be deepened. The monetary union needs alongside it a more coherent economic policy framework.

When the euro was launched, it was assumed that, spurred by the common currency, the economies of the euro countries would integrate more quickly and that the rules would be obeyed. This just didn?t happen ? the mistake was not in the planning, but in the implementation.

I myself am convinced that a commitment to the euro requires its deepening. We cannot simultaneously say, on one hand, that we give our support to euro, but, on the other, are not prepared to contribute to its proper functioning. Doing nothing in this situation is not a real option.

Discussion on deepening the Economic and Monetary Union is about to begin and we must approach this debate in a constructive spirit ? by exploring hands-on solutions to what we want to promote and how we will find effective joint solutions. A negative attitude will not promote this discussion, nor serve our interests as a euro member. This is not an ideological but a practical matter. It?s good that a thorough discussion on deepening the monetary union will take place in both the Government and Parliament during the autumn.

It?s important to remember that Finland does not have separate Government and Parliament positions within the EU; policy formation takes place so that the outcome is Finland?s position. The Government discusses policy with Parliament, but this does not absolve the Government of responsibility and leadership. We do not negotiate behind Parliament?s back.

I personally do not believe that Finland, as a meticulous country, has anything to lose in the tightening of euro area economic policy and rules. It is obvious that within a jointly agreed framework countries are free to make choices, but breaking the ground rules has its consequences.

Monetary union is a common undertaking ? it cannot be that in the name of budget sovereignty a member of the monetary union can practise a policy that harms others. Even so, I don?t believe that from a principled or ideological standpoint we should slow down the deepening of the euro area; rather we should grasp this opportunity.

Discussion on the future of the euro presents an opportunity to consider all the options in an open-minded manner. It would be most beneficial, however, to focus on options that are probable. For these, the common denominator is roughly the present number of euro countries.

Thirdly, with respect to Finland?s euro policy, I would like to add that we must be able to see the wood for the trees. It’s fine that we have succeeded in our collateral policy and received assurances for the agreed new support measures in accordance with our Government Programme. But let?s not forget the fact that there is no such collateral that would protect us from upheavals in the European economy. Finland?s economy breathes in time with Europe, as we have seen in the latest economic statistics. If the European economy nosedives, the Finnish economy will sink.

Therefore we must not be lulled into a kind of complacency in which ? collateral granted ? we do not have anything to worry about. This attitude could even lead to a false impression of arrogance ? suggesting that we were not interested in the euro area as a whole nor in the economic outlook. That we’re happy that a ventilation window has been sealed, even though a cold gust of wind is blowing from the front door.

The correct objective is growth ? how to get the European economy to grow. Now it?s clear that the euro area economy is contracting and that any eagerly awaited growth will be measured in tenths of one per cent. A more appropriate target should be growth in healthy, whole percentage figures. Growth means well-being, prosperity and employment. Europe needs strong growth and dynamism in order to prosper as its population ages.

In deepening the Economic and Monetary Union and in stabilising the euro, results are more important than preparation. I consider it natural that a proposal be drawn up to serve as a basis for decision-making, like in any other European Union decision-making process. The June European Council concluded that the Member States will be linked closely into this deliberation process and that they will be consulted regularly even in the preparation phase. The Member States, indeed, will ultimately make the decisions relating to the future of the EMU and the euro ? both in the Union’s institutions and nationally. Let’s open-mindedly join the process and stop shouting from the sidelines.

The political debate on the stability of the euro again seems to be disintegrating into discussions about the legal interpretation of preambles to international agreements. I don?t deny that there is a natural place for such discussions, but in the euro area crisis it is not the main political question ? the key issue is euro area growth.

Ladies and Gentlemen,

Growth is therefore essential in resolving the euro area crisis. In this, we cannot be satisfied with what we have achieved. For more than a decade, much has been spoken about the EU?s competitiveness, but concrete measures have proved to be inadequate. European competitiveness has long been reminiscent of the proverbial never-ending project.

With respect to resolving the euro crisis, there are three important things that should be said: firstly, there is no going back; secondly, economic reforms are essential; and thirdly, the euro needs new structures.

1. I believe that valuable time has been lost in the euro crisis as many crisis countries have sought to resolve the crisis with measures that collectively would eliminate market pressure. There is no basis for this. Not even Germany could take on the responsibility of becoming the guarantor for everyone else. Nor would this be healthy. Returning to a time when money was cheap and indebtedness had no ceiling simply cannot happen. No-one has a magic wand like this, not even the European Central Bank.

There has been no lack of solidarity on display, however ? the bailouts have been huge. Finland, too, has shown such solidarity.

Of Finland?s bilateral loan to Greece, around one billion euros has been paid. From this, interest income and fees totalling EUR 53 million had been received by the end of June 2012.

Finland?s guarantee share of the EFSF?s EUR 241 billion funding programme approved in January 2012 is around EUR 8.2 billion. The programme covers the funding of the Greece, Ireland and Portugal bailouts. Of this, around EUR 135 billion is in use, of which Finland?s imputed guarantee share plus interest and over-guarantees is around EUR 4.55 billion.

Finland has imputed liabilities via the IMF and the EFSM totalling around EUR 1.2 billion. These consist of Finland?s imputed share of the funding granted by the IMF and the EFSM to Ireland, Portugal and Greece. Finland’s guarantee share of the EUR 100 billion aid package to Spain is, with certain assumptions, around EUR 3.6 billion. The total sum of the guarantees given by Finland to the EFSF funding programme will rise through the decision to around EUR 11.8 billion.

So there is no reason to tolerate any suggestion that Finland has not shown solidarity.

The euro area crisis will not be resolved, however, simply by spending money. Financial support is first aid, not part of a permanent solution to the problem.

2. Reforms are the only way forward. At the EU level, this means in particular a deepening of the internal market. We need a digital internal market, but intentions have not evolved into concrete measures, even though everyone knows what should be done. Thus, we are constantly losing on growth, jobs and competitiveness.

The biggest shortcomings, however, are in national structures. Excessive regulation, too many restrictions, too much inflexibility. In this respect, Finland is less than a squeaky-clean model student; the Commission does observe shortcomings even in Finland, for example in the competitive environment and the labour market. The crisis will not turn into growth until the euro countries radically reform their structures. More freedom for the business sector, less bureaucracy.

I would also like to point out that I do not accept the view that the southern countries were in some way fundamentally incapable of reform and condemned to inertia. Portugal is a good example of responsible willingness to reform. This is not easy for anyone, but necessary.

Remember the longer perspective ? Northern Europe was in a similar mess a few decades ago. The UK was perhaps the first to realise the limits of its own highly regulated economy and resorted to reforms. In Finland reforms were forced by a recession, in Sweden by a banking crisis, and in Denmark and the Netherlands by a collapse of competitiveness. Germany, too, made reforms only a decade ago, and the results can now be seen. My point is that in the north reforms were born of economic necessity, not of any special sense of enlightenment. Now these reforms have to be implemented without delay throughout the entire euro area. There is no alternative to a policy of reform.

3. The management of the euro area should also be reformed in this crisis. We should, of course, remember all that has already been achieved ? tighter economic policy coordination with credible limits on deficits and sanctions. Now we are taking steps towards a banking union ? particularly credible euro-level supervision. I believe in the necessity of genuinely joint banking supervision, and also that a European solution should be found for deposit protection and bad banks. But not with taxpayer’s money; rather by increasing the sector?s own responsibility.

I don?t believe that the development of the euro area can take place fully without considering new solutions, and that these should be examined as part of the autumn discussions on deepening. Moreover, it is essential that the development of the euro area does not simply mean that some give and others take. All measures will require strict reciprocity. The recipients of aid must, in return, commit to undertaking own recovery measures and reforms. Now and then the debate has been turned on its head ? as if the crisis countries themselves were completely innocent of the high level of interest rates.

Finland has therefore proposed, among other things, covered bonds. An easy way to facilitate one?s borrowing is to provide property or income as security for bonds. This is what Finland did in the depths of the early 1990s’ recession, when foreign funding was drying up. These securitized models should be studied with an open mind ? those in need of aid cannot simply say that it does not suit them.

I myself have also spoken of a model in which the strong euro countries ? those that fulfil the Maastricht criteria, those which do not fall within the scope of the deficit procedure ? could introduce joint bonds. This would create a stronger and more liquid euro bond market and at the same time a strong incentive to comply with the rules. But this, indeed, could only take place in such a way that it involves the strong euro countries that adhere to common ground rules.

Ladies and Gentlemen,

I turn now to the third part of my outline, and at this point I would like to give room for optimism ? Europe has a good future, and no room should be given to euro pessimism. The debt crisis is not the whole picture of Europe?s present economy.

I cannot stand the kind of sophistry that paints Europe as a continent in decline that the chinas, americas and indias are leaving far behind. The fact that the emerging economies are catching up does not mean that they are even on the same lap yet.

Even at the moment, there are many highly competitive economies in Europe. There are six EU countries on the World Economic Forum?s list of the ten most competitive countries in the world. Some of the best companies and universities of the world are in Europe. In other words, the economic foundations required in the 2010s are in good shape. The prerequisites for growth are clear, but all this requires the correct policies.

1. To put it really simply, I could say that Europe has both very good economies and very good companies, but the operating environment on a European level ? for example, the internal market ? is not what these companies and economies deserve. Good companies, skilled workers, poor governance.

Examined internationally, the euro area, moreover, does not as a whole stand up badly when compared with the United States or Japan. The United States can scarcely lecture us about debt problems, but it could teach us a thing or two about an efficient internal market.

2. European know-how can hold its head up high in the world ? many aspects of Europe and European companies are copied around the globe. Although the world is less eurocentric than in the past, Europe is still a model in many ways. There is huge demand for European technology and brand products in the emerging economies. Europe has world-class major companies, and the investments of European companies have been absolutely essential in the growth of many emerging economies. We have a good head start. But Europe?s problems start precisely with the shortcomings I described above ? an inadequate internal market, laziness in reform and stifling regulation, which adversely affect the growth of European companies into the global premier league.

It tells us something that no European growth companies have risen in recent decades into the world?s elite. The latest Forbes 500 list has only one European company founded after 1975 while California has 26.

3. Fundamentally, the euro area crisis is a political crisis: we have been unable to act in a sufficiently goal-oriented way and to create conditions for growth. In the euro area crisis, it has been mainly populists and economists who have made themselves heard. Now it’s time for politicians to solve the crisis. That?s why deepening of the euro area and European growth policy should be addressed in a constructive spirit here and now. The euro area crisis is a political crisis, showing an inability to make the right decisions.

Ladies and Gentlemen,

It has been a pleasure to speak to you directly and more personally. This is how the euro area crisis looks from my perspective.

When you return to your host countries, I would like you to keep three basic facts clearly in mind:

Finland is committed to the euro ? at the very heart of it ? and is willing to develop the Economic and Monetary Union in a constructive spirit.

The key to solving the euro area crisis is growth, and growth cannot be achieved without reforms. The debt crisis is not the whole picture of the European economy ? the European economy has great strengths and we should not give in to euro pessimism.

Fundamentally, the euro area crisis is political in nature, and it must be solved by policies that will free the European business sector to produce growth and well-being. I believe in Europe: the answers to the crisis will be found together, not by entrenching ourselves in national foxholes.

Thanks to you all.

Riksdagen, ambassadörsdagarna

20 augusti 2012

(med reservation för ändringar)

Ärade ambassadörer,

Än en gång har jag den stora glädjen att få tala inför er. Jag vill börja med att tacka er för det utomordentliga arbete ni gör för Finlands och finländarnas bästa. Flera av er har jag ju träffat på fältet, både i europaärenden och i ert arbete för att främja det finländska näringslivet. Ni ska ha ett stort tack.

Vid ett annat tillfälle kommer vi att ha goda möjligheter att fördjupa oss i den exportfrämjande verksamheten och dess nya former. I dag vill jag emellertid tala med er om Europa, och i synnerhet om euron och Finlands politik.

Jag kommer i tur och ordning att behandla Finlands europolitik, lösningar på eurokrisen och Europas ekonomiska utsikter i ett bredare perspektiv.

Jag vet att många av er tidvis varit i hetluften när ni ombetts förklara Finlands euroståndpunkter och krav. Därför vill jag nu i detalj och också mer personligen ta upp de synpunkter som jag anser vara viktiga. Jag hoppas att detta också ger er god vägledning i uppdraget att föra fram Finlands vilja och uppfattning, när ni återvänder till era stationeringsorter.

Bästa vänner,

När det gäller Finlands europolitik vill jag konstatera tre saker: för det första att Finland är starkt bundet till euron, för det andra att vi måste utveckla den ekonomiska och monetära unionen med ett öppet sinne och för det tredje att det är ytterst viktigt att vi inte fastnar i ovidkommande detaljer utan fokuserar på själva huvudfrågan.

Vad gäller fundamentet i Finlands europolitik är mitt viktigaste budskap, och det budskap som jag vill att ni förmedlar till fältet, det grundläggande faktum att Finland är ytterst starkt bundet till euron. Jag vill göra det klart att vi inte vacklar på denna punkt, och vi har heller ingen dold agenda. Euron är ett definitivt val för Finland. För en liten exportberoende ekonomi som Finland är det en stor fördel att ha samma valuta som huvudmarknaden. Trots att eurokrisen dominerar tidningsrubrikerna är det ett faktum att euron har betytt stabilitet för Finlands ekonomi. Den har också helt handgripligen medfört fördelar för alla finländare. Realinkomsterna i de finländska hushållen har stigit i alla inkomsklasser under den tid vi haft euron.

Jag kan inte låta bli att uppmärksamma er på det inte är bara regeringen i Finland som är engagerad i euron. Exempelvis Matti Alahuhta, verkställande direktören vid Kone, betonade så sent som i förra veckan hur viktig euron är för näringslivet i Finland. Han ansåg det vara självklart att Finland ska ha kvar euron och vägrade ens spekulera om ett eventuellt utträde.

I denna grundläggande fråga har det tidvis förekommit förvirrande budskap och nyhetsrapporteringar. Detta fundament bör emellertid inte ifrågasättas.

Finland är stadigt förankrad i eurons kärna – tillsammans med de beklagligt fåtaliga euroländer som har skött sin ekonomi med disciplin och följt de gemensamma spelreglerna. Inom denna kärna har vi stort inflytande och stort ansvar, och har ett nära samarbete med bl.a. Tyskland och Nederländerna.

En annan viktig synpunkt på Finlands europolitik har att göra med utvecklandet av euron bl.a. genom en fördjupning av den ekonomiska och monetära unionen EMU, som kommer att behandlas denna höst. Jag anser det vara uppenbart att den ekonomiska och monetära unionen måste fördjupas. Den monetära unionen behöver kompletteras med en mer enhetlig ekonomisk-politisk ram.

När euron infördes utgick man ifrån att den gemensamma valutan skulle främja en snabbare integration av ekonomierna i länderna inom euroområdet. Man utgick också ifrån att alla skulle följa reglerna. Så gick det nu inte – och felet låg inte i planen utan i genomförandet.

Jag är själv övertygad om att engagemanget för euron förutsätter ett tätare eurosamarbete. Enligt min åsikt kan vi inte säga att vi stöder euron och samtidigt vara ovilliga att förbättra förutsättningarna för att den ska fungera. Stagnation är inte ett alternativ i detta läge.

Diskussionen om en tätare ekonomisk och monetär union börjar komma igång. Vi måste förbereda oss för denna diskussion i en konstruktiv anda genom att konkret fundera på vad vi vill främja och hur vi ska ta fram gemensamma, funktionella lösningar. Genom att alltid säga nej kan vi inte påverka denna diskussion. Det skulle inte heller tjäna våra intressen som medlemmar i euron. Detta är inte en ideologisk utan en praktisk fråga. Det är bra att frågan om en tätare monetär union behandlas utförligt både i regeringen och i riksdagen denna höst.

Det är värt att komma ihåg att Finlands riksdag och regering inte har olika ståndpunkter vid EU-borden, utan ståndpunkten utarbetas så att resultatet utgör Finlands officiella ställningstagande. Vi har en verksamhetslinje, som regeringen diskuterar fram tillsammans med riksdagen. Detta fråntar emellertid inte regeringen dess ansvar och ledning. Vi går inte bakom riksdagens rygg vid förhandlingsborden.

Själv har jag svårt att tro att Finland som ett skötsamt land kunde ha något att förlora på att man skärper euroområdets ekonomiska politik och reglerna. Utgångspunkten är att de enskilda länderna, så länge de håller sig inom den gemensamt överenskomna ramen, har frihet att träffa egna val. Men om någon bryter mot spelreglerna ska detta ha konsekvenser.

Den monetära unionen är ett gemensamt åtagande – det kan inte vara så att en euromedlem genom att åberopa budgetsuveränitet ska få driva en politik som skadar andra. Därför tycker jag inte heller att vi, utifrån principiella eller ideologiska utgångspunkter, ska agera bromskloss för ett fördjupat eurosamarbete. Tvärtom ska vi se det fördjupade samarbetet som en möjlighet.

Diskussionen om eurons framtid ger oss möjlighet att fördomsfritt granska alla alternativ. Vi har emellertid mest nytta av att fokusera på de alternativ som är sannolika. En gemensam nämnare för dem är ungefär det nuvarande antalet euroländer.

Som en tredje punkt när det gäller Finlands europolitik vill jag tillägga att vi måste kunna se skogen för träden. Det är fint att vi har lyckats i vår politik med säkerheter och att vi, på det sätt som regeringsprogrammet förutsätter, för de nya stödåtgärderna har fått säkerheter som tryggar Finlands åtaganden. Faktum kvarstår emellertid att inga säkerheter i världen kan skydda oss från konjunktursvängningarna i den europeiska ekonomin. Finlands ekonomi andas i samma takt som Europa – det visar oss den allra färskaste statistiken. Om Europas ekonomi gör en djupdykning sjunker Finlands ekonomi till botten.

Därför får vi inte förfalla till en sådan självgodhet att vi tror att vi har vårt på det torra så länge vi har våra säkerheter. Denna attityd kan ge ett felaktigt och arrogant intryck – som om vi inte var intresserade av euroområdet i dess helhet och dess framtida ekonomiska utveckling. Kalla vindar blåser in genom ytterdörren, men vi är nöjda över att ha fått vädringsfönstret tätat.

Den rätta helhetsbilden är nog tillväxt – hur vi ska få Europas ekonomi att växa. Nu ser vi hur euroområdets ekonomi försvagas och den spirande tillväxten med stor spänning förutspås i tiondelsprocenter. Den rätta målnivån borde ju vara sunda, hela tillväxtprocenter. Av tillväxt följer välfärd, välstånd och sysselsättning. Europa behöver stark tillväxt och dynamik för att kunna klara sig när befolkningen blir allt äldre.

Också när det gäller fördjupandet av den ekonomiska och monetära unionen och stabiliseringen av euron är resultaten viktigare än förberedelserna. Jag ser det som naturligt att besluten kommer att fattas utgående från förslag, så som alla beslut i EU. I Europeiska rådet i juni konstaterade man att medlemsstaterna ska engageras att spela en viktig roll i den här diskussionen och de ska höras regelbundet redan under beredningen. I sista hand är det ju medlemsstaterna som fattar besluten om EMU och eurons framtid – såväl inom unionens institutioner som nationellt. Vi ska delta fördomsfritt i stället för att sitta och ropa från läktaren.

När det gäller den politiska diskussionen om eurons stabilitet förefaller den ju drunkna i debatten om den juridiska tolkningen av ingresserna till de internationella fördragen. Jag vill inte påstå att inte också dessa diskussioner har sin givna plats. Med tanke på krisen i euroområdet är det emellertid tillväxten som är den centrala politiska frågan.

Ärade åhörare

Det är alltså tillväxten som är central om vi ska kunna lösa krisen i euroområdet. Här kan vi inte vara nöjda med vad vi åstadkommit. Redan i närmare tjugo år har det talats om EU:s konkurrenskraft. Trots det brister det i konkreta åtgärder. Europas konkurrenskraft påminner sedan länge om vad ordspråket säger om det tavastländska projektet – det är nästan klart, fastän i planeringsstadiet.

Med tanke på lösningen på eurokrisen bör vi konstatera tre saker: för det första finns det ingen återgång till det som varit, för det andra är ekonomiska reformer nödvändiga och för det tredje behöver vi nya strukturer för euron.

1. Jag tror att vi i samband med eurokrisen har förspillt värdefull tid genom att många krisländer har velat lösa krisen med åtgärder som kollektivt skulle avlägsna marknadstrycket. Det finns det inga förutsättningar för. Inte ens Tyskland skulle kunna ta på sig ett sådant ansvar att landet skulle gå i borgen för alla andra. Det skulle inte heller vara någon sund lösning. Det finns helt enkelt ingen återvändo till de svunna tider, när pengarna var billiga och det inte fanns något tak för skuldsättningen. Ingen har en sådan trollstav, inte ens Europeiska centralbanken.

Däremot har det funnits gott om solidaritet – stödpaketen har varit omfattande. Också Finland har visat solidaritet.

Av Finlands bilaterala lån till Grekland har cirka en miljard euro betalats ut. Av det hade vi vid utgången av juni 2012 fått ränteintäkter och arvoden till ett belopp av sammanlagt 53 miljoner euro.

Finlands borgensandel av det belopp på 241 miljarder euro som godkändes för EFSF:s finansieringsprogram i februari 2012 är ca 8,2 miljarder euro. Programmet täcker finansieringen av stödprogrammen för Grekland, Irland och Portugal. Av detta används ca 135 miljarder euro, varav Finlands kalkylerade borgensandel inklusive räntor och överborgen är ca 4,55 miljarder euro.

Finlands kalkylerade exponeringar via IMF och EFSF uppgår till sammanlagt ca 1,2 miljarder euro. Exponeringarna består av Finlands kalkylerade andel i det finansiella stöd som IMF och EFSF beviljat Irland, Portugal och Grekland. Finlands borgensandel av stödpaketet på 100 miljarder euro till Spanien är utifrån vissa antaganden ca 3,6 miljarder euro. Finlands totala borgen för finansieringen av EFSF stiger i och med beslutet till ca 11,8 miljarder euro.

Påståenden om att Finland inte skulle ha visat solidaritet behöver vi inte finna oss i.

Krisen i euroområdet kan emellertid inte lösas bara med pengar. Finansiellt stöd utgör bara första hjälpen, inte ett led i en permanent lösning.

2. Förnyelse är den enda rätta vägen framåt. På EU-nivå innebär det framför allt att den inre marknaden måste fördjupas. Det vi särskilt behöver är en digital inre marknad. Där har vi inte lyckats avancera från avsikt till handling fastän alla vet vad som måste göras. Här förlorar vi hela tiden möjligheter att skapa tillväxt, arbetsplatser och konkurrenskraft.

De största bristerna finns ändå i de nationella strukturerna. För mycket reglering, för mycket begränsningar, för mycket stelhet. Och Finland är ingen mönsterelev, kommissionen pekar nog ut brister här också, i konkurrensförhållandena och arbetsmarknaden. Vi kommer inte från kris till tillväxt förrän euroländerna med friska tag förnyar sina strukturer. Mer frihet för näringslivet, mindre byråkrati.

Här vill jag emellertid också konstatera att jag skarpt avvisar tanken om att de sydliga länderna på något sätt a priori skulle vara oförmögna till reformer och dömda att förbli passiva. Portugal är ett gott exempel på ansvarstagande reformvilja. Lätt är det inte för någon, men det är nödvändigt.

Se tillbaka i ett längre perspektiv – för några årtionden sedan var norra Europa i precis lika dåligt skick. Storbritannien torde ha varit det första landet som nådde gränsen för sin egen, omfattande regleringsekonomi, och genomförde reformer. I Finland genomfördes reformerna av nödtvång på grund av depressionen, i Sverige på grund av bankkrisen, i Danmark och Nederländerna på grund av att konkurrenskraften rasade. Också i Tyskland började man genomföra reformer först för tio år sedan, och resultaten ser vi nu. Det som jag vill säga med detta är att reformerna också i norra Europa har genomförts av ekonomiskt tvång, inte på grund av att vi varit särskilt upplysta. Nu måste sådana reformer genomföras omedelbart över hela euroområdet. Det finns inget alternativ till reformpolitiken.

3. Också kontrollen av euroområdet måste förnyas i samband med krisen. Vi ska givetvis inte glömma allt det vi redan har uppnått, t.ex. den tätare samordningen av den ekonomiska politiken, som ställer trovärdiga gränser för underskotten och fastställer sanktioner. Nu börjar vi ta de första stegen mot en bankunion och i synnerhet mot en trovärdig tillsyn på europeisk nivå. Jag tror på nödvändigheten av en genuint gemensam banktillsyn och av att vi försöker få en europeisk lösning också i fråga om insättningsgarantier och osunda banker. Lösningarna ska emellertid inte bekostas av skattebetalarna utan genom att man ökar branschens eget ansvar.

Jag tror inte att euroområdet kan utvecklas utan att man också överväger helt nya lösningar, som man bör överväga att ta in i höstens diskussion om fördjupat samarbete. Det som är viktigt här är däremot att utvecklandet av euroområdet inte bara innebär att en del ger medan andra bara tar emot. Alla åtgärder kräver ovillkorlig ömsesidighet. Stöd beviljas inte om inte stödtagarna i sin tur förbinder sig att genomföra egna saneringsåtgärder och reformer. Här har diskussionen tidvis tagit en helsväng – som om krisländerna själva vore oskyldiga till den höga räntenivån.

Därför har Finland hållit bl.a. de säkerställda obligationerna på agendan. Ett enkelt sätt att hålla den egna upplåningens kostnader på en skälig nivå är att ge tillgångar eller inkomster som säkerhet för obligationerna. Så gjorde också Finland mitt i 90-talets depression när den utländska finansieringen höll på att sina. Dessa modeller med säkerhet borde granskas fördomsfritt – de som behöver stöd kan inte bara säga att de inte är intresserade av att ge säkerheter.

Själv har jag också fört fram en modell där de starka euroländerna – alltså de som uppfyller Maastrichtkriterierna och som inte omfattas av förfarandet vid alltför stora underskott – övergår till att använda gemensamma obligationer. På så sätt skapas en starkare och mer likvid marknad för eurobonder samtidigt som länderna ges starka incitament att följa reglerna. Men detta kunde alltså endast ske genom att stabila euroländer som följer de gemensamma reglerna tillämpar modellen.

Tästä on hyvä aloittaa syyskausi 3 viikon loman jälkeen – olin nimittäin eilen sunnuntaina puhumassa Joroisissa Koskenhovin kartanon juhlassa. Alla ajatuksiani siitä, kuinka Suomi on noussut yhdestä Euroopan köyhimmistä maista yhdeksi maailman menestyksekkäimmäksi maaksi. Millaisia ajatuksia herättää teissä, arvon kommentaattorit?

Suomi 1862

Suomi oli 150 vuotta sitten hyvin erilainen maa kuin se on tänään. Olimme kaukana nykyisistä mitalisijoista millä tahansa mittarilla. Elintasoltaan Suomi oli yksi Euroopan köyhimpiä maita; esimerkiksi BKT asukasta kohden oli noin puolet siitä, mitä Ranskassa ja selvästi vähemmän kuin puolet esimerkiksi Belgian luvuista. Vientimme oli pääasiassa sahatavaraa ja maataloustuotteita, maksuvälineinä maassamme käytettiin rinnakkain ruplaa ja markkaa. Kansakouluja oli vähän ja imeväiskuolleisuus oli suurempaa kuin esimerkiksi tällä hetkellä Afganistanissa. Nälkävuodet ? jolloin 8 prosenttia väestöstä kuoli nälkään ja tauteihin ? olivat vielä edessä.

Suomi oli kuitenkin jo toteuttanut keskeisiä talousreformeja ja teollisuuden kehitys oli lähtenyt liikkeelle. Pietarin merkitys Suomen taloudelle oli suuri. Nyt Suomi on maailman johtavia maita millä tahansa mittarilla, ja pari vuotta sitten olimme Newsweekin mukaan maailman paras maa. Ranskan kanssa olemme tasoissa BKT/asukas -mittarilla ja Belgiaa edellä.

Miten tähän on päästy?

Ensinnäkin Suomen nousu on perustunut ulkomaankauppaan ja kilpailukykyyn. Vaurautemme on syntynyt erityisesti kilpailukyvystä vientimarkkinoilla. Viennin osuus BKT:sta oli 1870-luvulta 1900-luvun alkuun oli noin viidenneksen ja vuosina 1860 ? 1913 ulkomaankauppa kasvoi keskimäärin 5,1 % vuodessa. Sitten seurasi hitaampaa kasvua ja maailmansotien välisenä aikana Suomikin kärsi Euroopan protektionismista ja 1930-luvun lamasta. Ulkomaankaupan sääntely jatkui sodan jälkeen vuoteen 1957. Vuonna 1958 siirryttiin vapaamman kaupan ja talousintegraation aikaan, minkä jälkeen BKT on yli kolminkertaistunut. Vuosien 1960 -2008 välillä viennin BKT-osuus on vaihdellut 18%:n ja 45%:n välillä. Korkeimmillaan se oli yli 45%, vuosina 2006 ? 2007.

Suomen tärkeimmät kauppakumppanit ovat olleet kuluneen 150 vuoden aikana samat maat. Tärkeimmät kauppakumppanimme 150, 100 ja 50 vuotta sitten eli 1862, 1912, 1962 olivat Ruotsi, Venäjä, Saksa ja Iso-Britannia. Tämän vuoden alkupuoliskolla Ruotsi, Venäjä ja Saksa ovat taas ne top-3-maata.

Ulkomaisten investointien ja yrittäjien merkitys teollisuuden käynnistymiselle oli keskeinen. Teollistumisen alussa tarvittiin sekä pääomia että osaamista. Tiivis taloudellinen yhteys Eurooppaan on taannut sen, että teknologia kehittyy vähintään samaa vauhtia.

Viennissä Suomi on noussut vähitellen yhä korkeamman jalostusasteen tuottajaksi ja erikoistumista on tapahtunut. Esimerkiksi metsäteollisuudessa on siirrytty sahatavaran tuottajasta parhaiden paperilaatujen valmistajaksi. Samalla yrityksistämme on tullut osa globaalia taloutta ja ne ovat alttiina globaaleille suhdanteille.

Toiseksi on huomioitava maailman talouskehityksen vaikutus markkaan. Suomi otti käyttöön oman valuuttansa 1860, mutta aluksi ruplaa käytettiin sen rinnalla. Poliittisena tavoitteena oli irrottaa Suomi lopullisesti Ruotsista, integroida Suomi tiiviimmin Venäjään ja vahvistaa sitä kautta Suomen taloutta. Samoihin aikoihin muualla Euroopassa Italia otti käyttöön liiran ja Espanja pesetan, Ranska oli ottanut frangin käyttöön jo aiemmin, vallankumouksen yhteydessä.

Suomen markka oli kautta historiansa ulkopuolisten voimien ja maailman talouskehityksen riepoteltavana. Vuonna 1878 markka sidottiin kultakantaan ja se oli samanarvoinen Ranskan, Belgian ja Sveitsin frangien sekä Italian liiran kanssa. Vuonna 1926 markka liitettiin kultakantaan sitomalla se kultakannassa olleeseen Englannin puntaan, mutta 1929 Yhdysvaltain pörssiromahduksesta seuranneen maailmanlaajuisen laman myötä kultakannasta jouduttiin luopumaan. Uudelleen vakauttamiseksi markka sidottiin Englannin puntaan (1933) ja sitten Yhdysvaltain dollariin (1939).

II maailmansodan jälkeen 1946-47 Suomi devalvoi useita kertoja, myös 1957. 1950-luvulla markan arvo oli pudonnut sadasosaan verrattuna I maailmansotaa edeltäneeseen aikaan! Suomi liittyi kultakantaan Bretton Woods -järjestelmän kautta 1951, mutta erosi siitä 1959. Rahauudistuksessa 1963 100 vanhaa markkaa korvattiin yhdellä markalla. Markka devalvoitiin vielä 1960-70-luvuilla neljä kertaa ja vielä 1990-luvulla.

Nykyinen ​euroaika näyttäytyy markka-aikaan nähden vakaana aikana, jossa Suomi on itse mukana päättämässä mitä sen valuutalle tapahtuu. Onkin hyvä muistaa koko markan historia, eikä vain 1990-luvun loppupuolen hyvän talouskehityksen vuosia. Toki omalla valuutalla oli merkitystä oman valtion synnyssä, mutta niin on ollut kaikilla muillakin. Euroon on liittynyt hyvin erilaisia valuuttoja, esim. Alankomaiden guldeni on ollut käytössä jo 1200-luvulla.

Kolmantena Suomen kehitykseen vaikuttaneena tekijänä ottaisin esiin kauppapolitiikan merkityksen talouden tukena. 1800-luvulla keskeistä oli varmistaa hyvät edellytykset kotimaisen teollisuuden nousulle. Niinpä kotimaiset reformit, esimerkiksi viennin vapauttaminen, oli tärkeä askel talouskehityksessä. Vientimarkkinoilla oli tärkeää turvata asema Venäjän markkinoilla metalliteollisuuden tuotteille ja länsimarkkinoilla metsäteollisuuden tuotteille. Suomelle oli tärkeää, että muun muassa Iso-Britannia vapautti puutavaran tulleja 1840-luvulla. 1800-luvun loppu olikin vapaan kansainvälisen kaupan aikaa, josta Suomi hyötyi.

Sotien välisenä aikana pääasiallisena tavoitteena oli taata erityisesti metsäteollisuuden tuotteille pääsy länsimarkkinoille. Vienti itään tyrehtyi lähes täysin. Toisen maailmansodan jälkeen tavoitteena oli niin ikään varmistaa markkinoillepääsy Länsi-Euroopan markkinoille ja vähitellen liittyä läntiseen integraatioon. Idänkauppa perustui hyvään suhteisiin Neuvostoliittoon ja lujitti suhteita.

Opetukset Suomelle tästä eteenpäin

Ensinnä korostaisin sitä, että elintasomme nousu on perustunut ja perustuu avoimeen talouteen ja maailmanmarkkinoiden tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntämiseen. Suomen lähellä on kuluneen 150 vuoden aikana ollut maailman suurimpia talouksia: Saksa, Venäjä ja Iso-Britannia, jotka ovat olleet Suomen tärkeimpiä kauppakumppaneita. Etenkin Saksan ja Britannian markkinat ovat olleet myös hyvin tiukasti kilpailtuja markkinoita.

Tänä päivänä ei enää riitä, että pystymme toimimaan Suomea lähellä olevilla Euroopan markkinoilla. Aasian ja muiden nousevien talouksien merkitys kasvaa. Ulkomaisten investointien ja yrittäjien merkitys oli Suomen teollisuuden käynnistymisessä tärkeä ja Suomi tarvitsee investointeja jatkossakin.

Toinen huomioni koskee Suomen rahayksikköä, joka on ollut eri aikakausina sekä taloudellinen että poliittinen valinta. Suomen otti aikanaan käyttöön oman modernin valuutan samoihin aikoihin kuin monet muutkin Euroopan maat. Toisaalta kansallisten valuuttojen historia 1900-luvulla oli aikamoista vuoristorataa ja kansainväliset suhdanteet heiluttelivat markkaa. Ankkuri vaihteli, mutta kesti harvoin kovia talouden myrskyjä. Markka myös devalvoitiin (ja revalvoitiin) useaan otteeseen ? vaikutukset markan arvoon olivat suurimmillaan useita kymmeniä prosentteja.

Suomi on siis ollut riippuvainen muiden ? suurempien – maiden talouksien ja valuuttojen kohtaloista. Nytkään jokin muu järjestely kuin euro ei antaisi Suomelle varmempaa asemaa ja jalansijaa.

Kolmanneksi toteaisin, että Suomella on enemmän vaikutusvaltaa kuin koskaan päättää omaan talouteensa vaikuttavista voimista. Suomen taloushistoria on 150 vuoden aikana ollut sopeutumisen mestarisuoritus, mutta nyt olemme EU:ssa päättämässä myös omaan talouteemme vaikuttavista voimista. Istumme päättämässä Euroopan suunnasta ja EU:n kautta olemme myös vahvemmissa neuvotteluasemissa nousevien suurten kansantalouksien, kuten Kiinan, kanssa.

Suomella on enemmän vaikutusvaltaa maailman taloudesta päätettäessä kuin monella muulla viiden miljoonan asukkaan maalla. On Suomen omasta viisaudesta kiinni, miten tuon aseman käytämme. Vaikutusvalta perustuu hyvin hoidettuun omaan talouteen.

Hyvin hoidettu talous ja vahva kansainvälinen asema ovat liittyneet toisiinsa. Myös vahva ulkopoliittinen asema perustuu vahvaan talouteen ja taitavalla ulko- ja kauppapolitiikalla tuetaan talouden kasvua. Markkinoiden avaamisesta ei ole hyötyä, jos tuotteet eivät ole kilpailukykyisiä. Vahvaa julkista taloutta, kilpailukyvystä huolehtimista ja yritysten kansainvälisen toiminnan tukemista ei voi ulkoistaa, vaan Suomen on huolehdittava niistä itse.

Haloo blogi! Lomat on pidetty ja fiilis mahtava. Akut täynnä virtaa. Tänään Hesarissa muutama ajatus huippu-urheilun rahoittamisesta. Mitä sinä olet mieltä?

Avustajana olet osa kabinettiani. Osallistut kokouksiin niin ulkoministeriössä, valtioneuvoston kansliassa kuin eduskunnassa. Työhuoneesi on eduskunnassa.

Avustajana teet työtä ihmisten kanssa. Lähimmät työkaverisi ovat kabinetin muut jäsenet sekä kokoomuksen eduskuntaryhmän muut avustajat ja ryhmäkanslian väki. Olet osa tätä yhteisöä.

Hakijan ei tarvitse olla kokoomuksen jäsen. Tosin kokoomuslainen arvomaailma, eteenpäin katsova ja positiivinen elämänasenne auttavat kummasti työssä menestymisessä.

Työ vaatii oma-aloitteisuutta, sillä Eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä minulle kertyy 120 matkapäivää vuodessa.

Twittaan lähes päivittäin (@alexstubb). Tämä ilmoitus julkaistaan kotisivujeni lisäksi Facebookissa (www.fb.com/alexanderstubb). Sosiaalinen media on minulle luonteva yhteys.

Eduskunta-avustajan palkka on 2315?/kk ja viikoittainen työaika 36h15min. Työt alkaisivat heti syysistuntokauden käynnistyessä 5.9.2012.

Kerro vapaamuotoisessa hakemuksessa itsestäsi ja tavoitteistasi. Lähetä hakemus CV:n kanssa 30.7.2012 mennessä osoitteeseen alexander.stubb@eduskunta.fi. Haastattelut järjestetään elokuussa.

Lisätietoja antaa erityisavustaja Lauri Tierala 09 160 56306, lauri.tierala@formin.fi ja nykyinen avustaja Jussi Salonranta 094324169, jussi.salonranta@eduskunta.fi.

Osallistun sunnuntaina Frankfurtin Ironmaniin. Meitä on yhteensä 17 kaverusta ja joukkueemme nimi on Ironbirds Finland.