Pidin eilen asianajajaliiton 90-vuotisjuhlassa Helsingin yliopistolla oheisen puheen kansainvälisestä oikeudesta ja politiikasta. Kuulisin mielelläni arvon blogikommentaattoreiden kommentteja puheesta:
Arvoisa Rouva Tasavallan Presidentti, arvoisat juhlavieraat,
Esitän lämpimät onnittelut 90-vuotiaalle Asianajajaliitolle! Myös Suomen ulkoministeriö viettää 90-vuotisjuhlavuottaan. Asianajajia ja ulkopolitiikan tekijöitä on tarvittu suomalaisessa yhteiskunnassa sen itsenäisyyden alkumetreiltä asti.
Asianajajaliiton juhlavuoden tunnuslauseena on ?oikea ratkaisu syntyy yhteistyössä?. Siihen on helppo yhtyä entisen mepin ja kansainvälisen yhteistyön ammattilaisenkin.
Kansainvälisen politiikan ja kansainvälisen oikeuden suhdetta on määritellyt kulloinenkin kansainvälispoliittinen tilanne. Usein marssijärjestys on ollut se, että kansainvälisen politiikan suuret kriisit tai murrokset ovat johtaneet uuteen pohdintaan siitä, mikä on kansainvälisen oikeuden mukaista.
Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi, kansainvälisesti tunnustettu osaaja, on pohdiskellut tätä kysymystä siten, että politiikan ja oikeuden suhdetta kansainvälisessä elämässä jäsennettiin pitkään realismin ja idealismin vastakkaisuutena ja keskinäisriippuvuutena. Politiikka edusti realismia, reaalipolitiikkaa, joka on eteenpäin vievä voima. Oikeus tarjosi kansainväliselle elämälle periaatteet ja ihanteet, idealismin. Se tuli kuitenkin usein vähän jälkijunassa, vasta seuraavassa vaiheessa.
Esittelen muutamia kehityskulkuja, jotka ehkä herättävät meidät ajattelemaan, olemmeko tehneet riittävästi, jotta oikeus toteutuisi kansainvälisellä tasolla. Olemmeko muistaneet idealismin? Päteekö kansainvälisissä oikeudessa Olaus Petrin tuomarinohje: Se mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan?
Ensimmäiseksi käsittelen kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan välillä olevaa vahvaa keskinäisriippuvuutta. Toiseksi haluan tuoda esille sen, että rankaisemattomuus ei ole enää vaihtoehto ? se tuo uusia haasteita kansainvälisille suhteille. Kolmanneksi on muistettava, että valtioiden toiminta lähtee niiden omista arvoista ? Suomella kansainvälisenä toimijana on vahva legalistinen perinne.
Kansainvälisen oikeuden nykytila
Elämme vahvaa kansainvälisen oikeuden murrosvaihetta. Menneellä vuosisadalla vallinnutta kansainvälisen oikeuden kukoistuskautta on seurannut ajanjakso, jolloin kansainvälinen oikeuden auktoriteetti on asetettu kyseenalaiseksi. Kansainvälistä oikeuden on katsottu jopa junnaavan paikoillaan tai ottavan pahimmillaan takapakkia.
Kansainvälinen oikeus on jatkuvasti kehittyvä oikeudenala; siinä missä siviilijuttuja hoitava asianajaja hakee ratkaisunsa lähinnä normatiivisesta oikeusjärjestyksestä, kansainvälinen oikeus on vahvasti sidoksissa kansainvälispoliittiseen tilanteeseen ja kehittyy jatkuvasti.
Esimerkin nykytilanteesta tarjoaa rauhan ja oikeudenmukaisuuden (peace and justice) välisestä monimutkaisesta suhteesta käytävä kädenvääntö. Erityisesti Afrikan monien konfliktien rauhanneuvottelut käydään yhä useammin hallituksen ja todellista valtaa pitävien kapinallisliikkeiden välillä. Kun 1990-luvulla perustettiin kansainvälisiä rikostuomioistuimia, 2000-luvulle tultaessa pidettiin koko lailla selviönä, että osana kestävää rauhaa tulee olla vakavimpiin rikoksiin syyllistyneiden saattaminen vastuuseen (accountability).
Esimerkiksi Ugandan Lord?s Resistance Armyn ja Joseph Konyn asettamana ehtona aseista luopumiselle on kuitenkin täysi armahdus sekä takeiden saaminen siitä, että Ugandan hallitus ei luovuta Konya Haagin Kansainväliselle rikostuomioistuimelle, joka on etsintäkuuluttanut Konyn epäiltynä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Suomen kaltaiselle oikeusvaltion puolustajalle on vaikeaa hyväksyä käydyssä keskustelussa rauhan ja oikeudenmukaisuuden yhteensovittamisesta se, että keskeiset toimijat ovat olleet valmiita neuvottelemaan rauhasta oikeuden hinnalla. Suomi on johdonmukaisesti peräänkuuluttanut näkemystä, jonka mukaan asetelma ei ole ?joko tai? vaan ?sekä että?; rauha ja oikeudenmukaisuus eivät ole toisiaan poissulkevia vaan toisiaan vahvistavia päämääriä.
Rankaisemattomuus ei ole enää vaihtoehto
Taistelu rankaisemattomuutta vastaan on teema, jossa kansainvälisen politiikan ja kansainvälisen oikeuden väliset jännitteet näyttäytyvät selvästi. Tie on ollut pitkä ja vaikea, mutta tänä päivänä kaikkien vakavimpiin rikoksiin syyllistyneet joutuvat ennen pitkää vastuuseen.
Lyhyesti historiaa: Välittömästi toisen maailmansodan ja Nürnbergin oikeudenkäyntien jälkeen käynnistyi keskustelu pysyvästä kansainvälisestä rikostuomioistuimesta, jossa voitaisiin tuomita hirmutekoihin syyllistyneitä. Julmat kriisit eri puolilla maailmaa, mutta erityisesti entisessä Jugoslaviassa ja Ruandassa, johtivat tämän välillä jo unohtuneenkin hankkeen toteutumiseen. Balkanin sotien aikaisten rikosten selvittämiseksi perustettiin ensin turvallisuusneuvoston alainen väliaikainen entisen Jugoslavian kansainvälinen rikostuomioistuin (ICTY, International Criminal Tribunal for the Former Yugoslavia).
Lopullinen herätys tuli Ruandan vuoden 1994 kansanmurhan myötä, kun maassa tapettiin arviolta 800.000, jopa miljoona ihmistä mielettömän kansanmurhan seurauksena. Rikoksia tutkimaan asetettiin väliaikainen Ruanda-tuomioistuin, mutta kansainvälisen yhteisön piirissä oli kasvanut määrätietoisuus nujertaa rankaisemattomuuden kulttuuri pysyvällä tavalla.
Kansainvälisen rikostuomioistuimen, ICC:n, pohjana oleva Rooman perussääntö hyväksyttiin lopulta 1998. Suomi on tuomioistuimen vahva tukija, ja korostamme sen itsenäisyyttä ja riippumattomuutta. Voimme olla ylpeitä siitä, että suomalainen Erkki Kourula toimii tuomioistuimen tuomarina.
ICC:llä on käynnissä tutkimukset neljässä Afrikan maassa (Kongon demokraattinen tasavalta, Uganda, Keski-Afrikan tasavalta, Sudan/Darfur), ja tuomioistuimen ensimmäiset oikeudenkäynnit ovat alkumetreillä. Edistyksestä huolimatta myös kriittiset äänet ovat voimistuneet. Kansainvälinen paine tuomioistuinta vastaan on kasvanut. ICC:tä syytetään keskittymisestä vain Afrikan maihin ja, ennen muuta Sudanin presidentin Al-Bashirin pidätysmääräyksen myötä, puuttumisesta maiden sisäisiin asioihin. Al-Bashiria tukevat alueen maat ovat korostavat suvereniteettia ja valtioiden itsemääräämisoikeutta. ICC:n olemassaolon oikeutus on kyseenalaistettu väittäen sen heijastavan vain länsimaista oikeuskäsitystä
Haluan kuitenkin korostaa, että Afrikan valtioilla on erittäin merkittävä rooli ICC:ssä. Afrikkalaiset valtiot muodostavat suurimman alueellisen ryhmän sopimusvaltioiden joukossa. On virheellistä yksinkertaistamista sanoa, että Afrikka olisi kääntänyt selkänsä ICC:lle.
ICC:n kehityskulku osoittaa, että valtioiden rajat ylittävä globaali omatunto on saavuttanut pisteen, josta ei ole paluuta; rankaisemattomuus ei ole vaihtoehto. Samalla periaate valtioiden suvereniteetista ja itsemääräämisoikeudesta elää murrosvaihetta, mikä koettelee kansainvälisiä suhteita. Esimerkkejä on lukuisia, mainitsen tässä kaksi:
Suojeluvastuu
Kansainvälinen yhteisö hyväksyi 2005 suojeluvastuun nimellä kulkevan käsitteen (Responsibility to Protect, R2P), jonka mukaan jokaisella valtiolla on vastuu suojella kansalaisiaan kansanmurhalta, sotarikoksilta, etnisiltä puhdistuksilta ja rikoksilta ihmisyyttä vastaan. Muussa tapauksessa kansainvälisen yhteisön tulee toimia kollektiivisesti tilanteen ratkaisemiseksi. Valtioiden itsemääräämisoikeus ja alueellinen koskemattomuus ovat lähtökohtia, joita tulee kunnioittaa, mutta valtion suvereniteettia ei saa käyttää väärin.
Kansainvälinen yhteisö pohtii suojeluvastuun sisältöä YK:n piirissä, mutta monet valtiot ovat skeptisiä peläten kyseessä olevan pohjoisen pyrkimys puuttua niiden sisäisiin asioihin.
Case Kosovo
Balkanin sodista kärsinyt Kosovo julistautui itsenäiseksi vuoden 2008 keväällä. Serbian aloitteesta YK:n yleiskokous on pyytänyt asiasta Kansainvälisen tuomioistuimen lausunnon.
Kansainvälisen oikeuden asiantuntijat odottavat henkeään pidätellen Kansainvälisen tuomioistuimen lausuntoa siitä, oliko itsenäisyysjulistus kansainvälisen oikeuden mukainen. Serbia ja sen tukijat katsovat, jotkut sisäpoliittisista syistä, että itsenäisyysjulistus rikkoi Serbian suvereniteettia ja alueellista koskemattomuutta. Asia on jakanut näkemykset myös EU:n sisällä.
Suomi korosti Kosovon tunnustaessaan demokratiaa, oikeusvaltioperiaatetta, ihmisoikeuksien ja Kosovon kaikkien yhteisöjen kunnioitusta. Näitä arvoja tulee kunnioittaa
Haluaisin korostaa, ettei Kosovon ja Serbian välisiä suhteita voi ratkaista tuomioistuimessa. Olen toiveikas sen suhteen, että nämä Balkanin valtiot tosissaan pyrkivät rakentamaan yhteiskuntiaan uuteen suuntaan. Meillä oli myönteiset keskustelut Serbian ulkoministeri Vuk Jeremicin kanssa New Yorkissa muutama viikko sitten. Serbia tähyää kohti Euroopan Unionia, ja pidän erittäin hyvänä kehityskulkuna sitä, että maa pyrkii kohti yhteisiä eurooppalaisia arvoja.
Arvoista on pidettävä kiinni vaikeissakin tilanteissa
Mainitsemani esimerkit antavat toivottavasti kuvan todellisuudesta, jossa kansainvälinen oikeus, osana kansainvälisiä suhteita, jatkuvasti kehittyy. Kolmas huomioni liittyy arvoihin. Muuttuvan todellisuuden keskellä arvot ovat se viitekehys, josta valtioiden tulee pitää kiinni. Johdonmukaisten, meille tärkeiden arvojen tulee ohjata Suomenkin ulkopolitiikkaa. Annan pari esimerkkiä, joista ensimmäinen on varmasti tuttu:
Kansanmurhaoikeudenkäynti Porvoon käräjäoikeudessa
Seuratessamme Ruandan karmivia tapahtumia viitisentoista vuotta sitten emme ehkä osanneet kuvitella, että vuonna 2009 kansallisessa tuomioistuimessamme olisi vireillä näihin tapahtumiin liittyvä kansanmurhaoikeudenkäynti Suomessa asuvaa ruandalaismiestä vastaan. Lakiimme sisältyvän universaalitoimivaltasäännöksen mukaan Suomen rikoslaki ulottuu kaikkein vakavimpiin rikoksiin siitä huolimatta, mikä syytettyjen tai heidän uhriensa kansallisuus on tai missä rikokset tapahtuivat.
On pohdiskeltu sitä, onko Suomen asia ottaa kantaakseen näin mittava haaste, ja suuret kustannukset. Vastaus on yksiselitteisesti kyllä. Tuomioistuimen tehtävänä on ratkaista, onko syytetty syyllistynyt rangaistavaan tekoon ? siihen en ota tässä kantaa. Kun Suomessa ei pidetty mahdollisena epäillyn luovuttamista Ruandaan, on oikeudenkäynti järjestettävä Suomessa. Kyse on politiikkamme uskottavuudesta, ja seisomisesta arvojemme takana. Kaikkein vakavimmat rikokset on sovitettava, rankaisemattomuuden kulttuuri tulee murtaa, ja yhteiskunnat on rakennettava konfliktien jälkeen kestävälle oikeusvaltiopohjalle.
Kansainvälisten rikosten uhrien aseman parantaminen
Perusarvoihimme kuuluu heikoimmassa asemassa olevien oikeuksien puolustaminen. Painotamme erityisesti naisten ja lasten oikeuksia. Valitettavasti brutaalien kansainvälisten rikosten kohteeksi joutuneet naiset ja tytöt jäävät usein huomiotta. Järjestelmällisten raiskausten uhreina he jäävät yhteisönsä ulkopuolelle, ja koko yhteiskunta kärsii. Myös lasten oikeuksia poljetaan monin tavoin.
Entisten taistelijoiden yhteiskuntaan sopeuttamiseen on panostettu paljon enemmän kuin uhrien asemaan. Se ei ole oikeus eikä kohtuus. Kansainvälisen oikeuden toimeenpanoa sotarikosten uhrien osalta täytyy parantaa. Se on Suomen edistämien arvojen mukaista.
Kansainvälinen humanitaarinen oikeus (Geneven sopimusten juhlavuosi)
Tämä vuosi ei ole vain Asianajajaliiton ja ulkoministeriön 90-vuotissyntymäpäivä, vaan myös ns. Geneven sopimusten 60. juhlavuosi. Ne ovat kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kulmakivi määritellen sitä, miten konfliktitilanteissa kohdellaan ihmisiä, jotka eivät osallistu taisteluihin. Niiden avulla suojellaan siviilejä, sairaita, haavoittuneita, sotavankeja. Suomi antaa vahvan tukensa Geneven sopimuksen mukaisille sodan oikeussäännöille.
Keskeinen haaste humanitaarisen oikeuden tosiasialliselle toteutumiselle on, että avustusjärjestöt, kuten Punaisen Ristin kansainvälinen komitea, tarvitsevat toimintaan kohdevaltion suostumuksen. Monissa tilanteissa vallanpitäjät ovat poliittisista syistä vaikeuttaneet avustusjärjestöjen toimintaa. Arvojemme mukaista on muistuttaa kohdevaltioita vastuusta, joka niillä on konfliktien uhreja kohtaan. On lisättävä kansainvälistä poliittista painetta, jotta humanitaarinen apu saadaan perille.
Meidän tulee uskaltaa sanoa mielipiteemme niissä valitettavan usein toistuvissa tilanteissa, joissa kansainvälistä oikeutta ja humanitaarista oikeutta selvästi loukataan. Kansainvälinen oikeus tarjoaa meille mittapuun ja normin, mutta kansallisen oikeuden tavoin kansainvälinen oikeuskin on voimaton, jos sitä ei panna täytäntöön. Vaikeneminen poliittisen mukavuuden nimissä ei ole arvojemme mukaista.
Multilateralismin paluu kansainvälisessä oikeudessa
Optimismia herättää kansainvälisen yhteisön paluu vahvemmin monenväliseen yhteistyöhön vuosikymmenen kestäneen yksinapaisen kauden jälkeen. Presidentti Obaman uuden hallinnon myötä Yhdysvallat on tekemässä paluuta monenkeskisen diplomatian pariin. Norjan Nobel-komitea piti tätä uutta yhteistyöhön perustuvaa painotusta rauhanpalkinnon arvoisena.
Uskon vakaasti, että käänne on hyvä uutinen kansainvälisessä oikeudessa. Pari esimerkkiä: Yhdysvallat allekirjoitti Kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC:n perussäännön, mutta Bushin hallinnon myötä perussääntöä ei ratifioitu ja suhtautuminen siihen muuttui kielteiseksi. Obaman hallinnon ulkoministeri Hillary Clinton on puhunut tuomioistuimesta myönteiseen sävyyn.
Guantanamo on toinen esimerkki. Eräs presidentti Obaman ensimmäisiä avauksia virassaan oli ilmoitus Guantanamon vankileirin sulkemisesta. Uusi administraatio on antanut selvän viestin, ettei se hyväksy kidutusta.
Vahvempi monenkeskinen yhteistyö tuo haasteita myös muille valtioille, se haaste meidän on kyettävä ottamaan vastaan.
