Monipuolinen maanantai. Aamu alkoi hyvillä palavereilla, taustoituksilla ja muutamalla puhelulla. 

Lounaaksi kiirehdin Meri-Rastilan ala-asteelle, jossa Jorma Ollillan johtama brändiryhmä piti tänään kokoustaan. Söimme maukkaan lasagne-lounaan. Kiitos siitä.

Meri-Rastila on hieno koulu Vuosaaressa. Oppilaista yli 40% ovat maahanmuuttajataustaisia. Todella kansainvälinen paikka.

Lounaan jälkeen olin neljännen luokan tentattavana. Oli muuten elämäni vilkkain kyselytunti. Minua grillattiin oikein kunnolla: ”Miten sinusta tuli ulkoministeri? Mitä kieliä sinä osaat? Missä maissa olet käynyt? Mihin ulkoministeriä tarvitaan? Onko sinulla lapsia? Mikä on kivintä sinun työssäsi? Miten vanha sinä olet? Väsyttääkö sinua? Mikä on diplomaatti?”

Vastasin sen kun kerkesin. Kysymyksiä oli yhteensä varmaan yli sata. Naurettiin.

Yleensä kierrän lukoissa. Pitäisi ehkä kiertää enemmän ala- ja ylä-asteilla. Oli meinaa sen verran hieno kokemus.

Iltapäivällä perhetuttumme Pertti Jenytin kävi toimistossani luovuttamassa kauniin valokuvan, jonka hän otti Lapissa vuonna 1968. Suomen luonto kauneimmillaan (kts kuva alla). Kiitos Jeny.

Tapasin myös uusimman Kavaku-kurssin, eli 18 nuorta diplomaattia, jotka ovat juuri aloittaneet hommat ulkoasiainministeriössä. Tervetuloa!

Juttelimme muun muassa ulkoasianhallinnon murroksesta. Peräänkuulutin avoimuutta, analyysia ja mielipiteitä. Erinomainen, keskusteleva porukka!

Ennen päivän päättymistä tapasin vielä suurlähettiläs Antti Kuosmasen. Hän siirtyy Pekingistä Pariisiin hoitamaan OECD-asiota. Antilla on yksi ulkoasiainministeriön terävimmistä kynistä. Yritän aina lukea kaikki hänen raportit.

Viikosta on ylipäätään tulossa mielenkiintoinen. Käyn muuten Tukholmassa kahteen otteeseen. Niistä enemmän seuraavien päivien aikana.

Uusia kavakulaisia UMssä (kuva: Raino Heinonen)

 

Pertti Jenytin, Lehtikuvan entinen toimitusjohtaja ja ammattivalokuvaaja.

Osallistun tänään iltapäivällä Suomen YK-liiton ja Hanasaaren kulttuurikeskuksen järjestämään perinteiseen Hanafoorumiin. Teemana on suojeluvastuu, josta on täällä blogissakin käyty aiemmin hyvää keskustelua. Kiitos siitä!

Jatkokeskustelua varten ajattelin alla vähän taustoittaa sitä, mistä suojeluvastuussa (R2P, Responsibility to Protect) oikeastaan on kyse. Teksi perustuu Hanafoorumiin valmistautuessani lukemaani taustamuistioon, jonka erinomaiset virkamiehemme ovat aiheesta koonneet.

Suojeluvastuun perusperiaatteet

Suojeluvastuu juontaa juurensa 1990-luvun Ruandan, Bosnian ja Kosovon kriisien yhteydessä käytyyn keskusteluun, jossa kansainvälistä yhteisöä kritisoitiin voimakkaasti kyvyttömyydestä reagoida kaikkein vakavimpiin ihmisarvoa loukkaaviin rikoksiin.

Suojeluvastuulla tarkoitetaan, että velvoite siviiliväestön suojeluun sisältyy valtioiden täysivaltaisuuteen eikä ole sen kanssa ristiriitainen periaate. Mikäli valtio on kyvytön tai haluton estämään laajamittaista humanitaarista katastrofia tai osallistuu itse sen toteuttamiseen, kansainvälisen yhteisön vastuulla on puuttua asiaan. Suojeluvastuun periaate korostaa valtiosuvereenisuutta velvollisuutena ja vastuuna suojella omia kansalaisiaan. Suojeluvastuun ulottuvuudet koskevat niin ennaltaehkäisyä, interventiota kuin jälleenrakentamistakin.

Suojeluvastuu rakentuu kolmen lähtökohdan varaan:

1. valtioilla on ensisijainen velvollisuus suojella omia kansalaisiaan
2. Kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus auttaa ja tukea valtioita suojelemaan kansalaisiaan
3. kansainvälisellä yhteisöllä on viimekätisenä keinona velvollisuus interventioon

Suojeluvastuu käsite YK:ssa

YK:n yleiskokous hyväksyi vuoden 2005 huippukokouksen loppuasiakirjassa suojeluvastuun yleiskäsitteenä rajaten sen joukkotuhonnan, ihmisyyteen kohdistuvien rikosten, etnisen puhdistuksen ja (vakavien) sotarikosten estämiseen ja torjumiseen ja korostaen YK:n turvallisuusneuvoston valtuuksia puuttua tällaisiin tilanteisiin tarvittaessa voimatoimin. Loppuasiakirjassa korostuvat turvallisuusneuvoston valtuudet ja toimintavapaudet suojeluvastuuseen liittyen.

Vuoden 2005 jälkeen kysymys suojeluvastuusta on luonut YK:n piirissä näkemyseroja ihmiskunnan moraalisesta velvollisuudesta estää räikeimpien ihmisoikeusrikkomusten toteuttaminen ja valtioiden suvereenin itsemääräämisoikeuden puolustajien välille. Suosiollisimmin suojeluvastuuseen ovat perinteisesti suhtautuneet Euroopan, Pohjois-Amerikan ja eräät Afrikan valtiot, vastustusta on tullut etenkin Lähi-Idästä. G77-ryhmä ja NAM-maat ovat epäilleet suojeluvastuuta käytettävän laajemman turvallisuuspoliittisen agendan naamioimiseen ja siten sotilaallisten interventioiden oikeuttamiseen.

Suojeluvastuu ja ihmisoikeudet

Ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisen vahvistaminen on oleellinen osa suojeluvastuun toteutumista. Pääpaino on aseelliseen väliintuloon johtavien tilanteiden ennaltaehkäisyssä. Kansallisten ihmisoikeusrakenteiden tukeminen, YK:n näihin liittyvän avun lisääminen ja YK:n sekä kansainvälisten ihmisoikeuselinten välittämän analyysin ja ennakkovaroitusten huomioiminen poliittisessa päätöksenteossa ovat avainasemassa. Esimerkkinä tästä on mm. Ruandan kansanmurha, jossa kuoli yli 800 000 ihmistä. Vuonna 1993, vuosi ennen kansanmurhaa, silloinen YK:n laittomia teloituksia käsittelevä asiantuntija julkisti kattavan raportin Ruandasta, jossa mm. todettiin yhteisöjen välisen väkivallan perustuvan etniseen ryhmään kuulumiseen ja väkivallan täyttävän kansanmurhan tunnusmerkit. Erityisraportoija antoi voimakkaan varoituksen kansainväliselle yhteisölle, vaati välitöntä toimintaa ja hänen suosituksensa toimeenpaneminen olisi todennäköisesti ainakin osaltaan pystynyt ehkäisemään konfliktia.

Suojeluvastuu käytännössä

Kansainvälisen yhteisön tulisi päästä sopuun suojeluvastuun sisällön rinnalla myös suojeluvastuun piiriin kuuluvista tilanteista. YK:n pääsihteeri on painottanut erimielisyyksien minimoimiseksi ns. kapeaa, mutta syvää lähestymistapaa, jossa suojeluvastuu rajataan tiukasti vuoden 2005 huippukokouksen loppuasiakirjan määritelmään eli neljään rikoskategoriaan. Lisäksi käsite määritellään koskemaan vain konflikteja, ei esim. luonnonkatastrofeja.

Hirmumyrsky Nargisin yhteydessä Ranska ehdotti väliintuloa suojeluvastuun nimissä Myanmarin sotilasjuntan ollessa haluton sallimaan kansainvälisen yhteisön avustustoimia. Aloite ei kuitenkaan saanut tukea kansainväliseltä yhteisöltä. Tähän asti ainoan – ja onnistuneen – esimerkin suojeluvastuun täytäntöönpanosta tarjoaa YK:n toiminta Kenian poliittisissa levottomuuksissa alkuvuonna 2008. Zimbabwen tilanteesta YK:n turvallisuusneuvosto ei ole kyennyt muodostamaan yhtenäistä kantaa. Suojeluvastuun koetinkivenä pidettyyn Darfurin konfliktiin suojeluvastuuta ei ole onnistuttu soveltamaan, kuten ei myöskään Somalian tilanteeseen.

YK:n pääsihteeri laati tammikuussa 2009 raportin suojeluvastuusta. Raportista käytännössä vastannut pääsihteerin suojeluvastuun erityisedustaja Edward Luck. YK:n yleiskokous käsitteli raporttia heinäkuussa.

Lopuksi EU:n ja Suomen kannoista

EU on yksimielinen suojeluvastuukäsitteen kapeasta tulkinnasta eli sen rajoittamista YK-keskustelussa niihin neljään rikoskategoriaan, jotka on mainittu vuoden 2005 huippukokouksen loppuasiakirjassa. Sen sijaan painotuksen osalta on eroja toisten korostaessa ennaltaehkäisyä, toisten sotilaallista väliintuloa.

EU tukee suojeluvastuun periaatteen toteuttamista käytännössä. Tavoitteena on saada asiasta hyväksytyksi yleiskokouksen päätöslauselma. Suomen kantana on, että yleiskokouksessa tulisi pyrkiä pääsihteerin raportin suositusten toimeenpanoa edistävään päätöslauselmaan.

Suojeluvastuun toteuttamisessa Suomi on korostanut YK:n olemassa olevien mekanismien ja instrumenttien hyödyntämistä. Painotamme ennaltaehkäisyä ja siihen liittyen kansallisten ihmisoikeustoimijoiden tukemista sekä ihmisoikeuselinten tuottaman analyysin parempaa huomioimista.

PS. Odotan myös innolla muutamien blogikommentaattoreiden tapaamista Hanasaaressa.

Tänään päivää värittävät kaksi asiaa. Ensinnäkin tietysti hallituksen budjettiriihi, jonka tuloksista UM:n osalta pari sanaa lopussa. Toisekseen meillä oli tänään ulkoministeriön suurlähettiläspäivien perinteinen telttavastaanotto. Tilaisuudesta teki ainutkertaisen se, että Helsingin kaupunki on päättänyt nimetä Katajanokalla ulkoministeriön sisäpihana toimivan aukion Martti Ahtisaaren aukioksi (Martti Ahtisaaris plats). Näin kaupunki haluaa kunnioittaa Ahtisaaren ansioita niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Olen todella iloinen asiasta. Hieno asia koko ulkoministeriölle! 

Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen luovutti kaupungin päätöksen Martti Ahtisaarelle keskellä juhlaväkeä. Tunnelma oli katossa.  Aikanaan mietin, että Nobel-palkittu Ahtisaari ansaitsisi tämäntyyppisen huomionosoituksen, ja olin sitten yhteydessä Pajuseen. Kiitokset Helsingin kaupungille, joka innostui asiasta ja vei sen päätökseen. Kaupunginhallitus totesi päätöksessä (24.8.), että aukio Carl Ludvig Engelin suunnittelemalla Merikasarmilla ulkoministeriön yhteydessä on arvokas ja sopiva Martti Ahtisaaren toiminnan muistamiseen. 


Vas. Martti Ahtisaari ja Jussi Pajunen. (Kuva: Raino Heinonen)

Merikasarmin alueen historia on kiinnostava. Merikasarmin kortteli on rakennettu useassa eri vaiheessa 1770-luvulta lähtien. Alun perin aluetta käytettiin Suomenlinnaa täydentävänä tykistövarikkona. Nimettävä aukio sai muotonsa tuon ajan tykistöpihasta. Engel laati Merikasarmista venäläistä varuskuntaa varten useita suunnitelmia, jotka toteutuivat vaiheittain pääosin 1800-luvulla.

Suomen itsenäistyttyä alue siirtyi puolustusvoimille. Sodan jälkeen valtio perusti alueelle Valmetin telakan, joka toimi alueella vuoteen 1975. Vuosina 1984 – 1989 Merikasarmin alueen rakennuksia kunnostettiin ulkoministeriölle. 

Helsingissä on aiemminkin nimetty alueita presidenttien mukaan. Edellisen kerran nimettiin vuonna 2007 presidentti Mauno Koiviston aukio, joka sijaitsee Kampissa.


Telttavastaanoton kutsuvieraita Martti Ahtisaaren aukiolla.                                                                           


Ihan lopuksi pari sanaa bujetista UM:n osalta. Kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen lopputulokseen. Ajat ovat vaikeat ja on selvää, että läheskään kaikille ministeriöiden sinänsä tärkeille hankkeille ei rahoitusta löydy. Asioita pitää priorisoida, panostaa kasvuun, työllisyyteen ja hyvinvointipalveluihin. 

UM:n hallinonalalta isoin ennakkojulkisuus koski kehitysyhteistyömäärärahoja. Lopputulos on hyvä, kehitysyhteistyömäärärahat kasvavat ensi vuonna niin absoluuttisesti euroissa laskien kuin suhteellisesti prosenttiosuutena bruttokansantuotteesta laskien.

Virallisen kehitysyhteistyön (ODA) määrärahat ovat vuoden 2010 talousarviossa noin 50 miljoonaa euroa suuremmat kuin vuoden 2009 varsinaisessa talousarviossa. Niiden suhde arvioituun bruttokansantuloon nousee 0,55 prosenttiin. Tämä ylittää EU-maiden asettaman tavoitetason vuonna 2010. Varsinaisen kehitysyhteistyön määrärahat kasvavat ensi vuonna noin 4 miljoonalla eurolla, joka on 60 miljoonaa euroa vähemmän kuin kehyspäätöksessä suunniteltu lisäys, mutta merkittävä lisäys nykyiseen kuitenkin.

Päivä vierähti Säätytalolla budjettiriihessä. Taitavat nämä nykyajan budjettiriihet olla vähän helpompia kuin ennenvanhaan jolloin pilkkua viilattiin vuorokausitolkulla.

Nykyään muotti on suunnilleen seuraava: totiset valtionvarainministeriön virkamiehet lukevat madonlukuja taloudesta ja sanovat, että mitään ei voida lisätä. Sen jälkeen pidetään yleisiä puheenvuoroja omasta hallinnonalasta.

Lounaan jälkeen neljän hallituspuolueiden puheenjohtajat kokoontuvat niin sanottuun ”kvartetin” kokoukseen ja päättävät miten homma menee. Sillä välin muut ministerit odottelevat.

Tänään sovittiin yleisestä alvista sekä ruoan- ja kauppojen alvista. Huomenna käydään kukin hallinnonala läpi yksitellen.

Ulkoministeriön osuus valtionbudjetista on pieni. Suurin osa siitä on kehitysyhteistyörahoja, eli Paavo Väyrysen heiniä. Itse vastaan toimintamenoista yleisesti, kriisinhallintamenoista ja esimerkiksi suurlähetystöjen avaamisesta tai sulkemisesta. Toistaiseksi kaikki on mennyt ihan hyvin.

Neuvottelut jatkuvat ja päättyvät huomenna. Illalla on luvassa suurlähettiläspäivien vastaanotto, jossa meillä on pieni yllätys. Siitä enemmän huomenna.

 

Terveisiä Varsinais-Suomesta. Tulin tänne eilen Kouchner-lounaan jälkeen. Eilen osallistuin kolmeen yleisötilaisuuteen Salossa, Paraisilla ja Kaarinassa.

Vietimme iltaa Kokoomuksen eduskuntaryhmän ja toimittajien kanssa Ala-Lemussa. Ohjelmassa oli erinomainen kesäteatteriesitys merkkivuoden kunniaksi.

Tänään meillä oli eduskuntaryhmän kokous Turun kaupungintalolla. Jyrki Katainen piti puheen ulkopolitiikasta. 

Näkemykset allekirjoittaneen eilisestä puheesta ovat erinomaisia. Niistä näkee puheen puutteet ja vahvuudet.

Lounaan jälkeen kävin Raision Lukiossa. Aivan mahtava keikka. Noin 350 oppilasta läsnä. Loistavia kysymyksiä. Alustuspuheenvuorossa kerroin ulkoministerin työstä, ulkopolitiikkamme haasteista ja erityistapauksena Afganistanista.

Vierailulla Raision lukiossa. Kuva: Juhana Tuomola.

Raision lukiossa. Kuva: Juhana Tuomola.

 

Nyt olen matkalla Kultarantaan, jossa osallistun presidentti Tarja Halosen emännöimille rapuillallisille, jotka järjestetään kuningas Kaarle Kustaan ja kuningatar Silvian kunniaksi. Hieno ilta luvassa.

Aamulla suurlähettiläspäivillä pitämäni puheen löydät alta. Mitä mieltä arvon blogikommentaattorit ovat?

Oli hienoa myös tavata kollegani, Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner. Hän piti tilaisuudessa hienon puheen, joka keskittyi EU-politiikkaan. Söin Bernardin kanssa myös työlounaan. Muistelimme yhteisiä kokemuksiamme viime elokuisesta Georgian sodasta.

 

Talouskriisistä kohti poliittisia kriisejä?

Hyvät kollegat ja ystävät,

olen iloinen voidessamme tavata jälleen edustustonpäällikköpäivien merkeissä. Kuluneen vuoden aikana ovat yhä useammat teistä tulleet minulle tutuiksi. Jotkut muistan ansiokkaista analyyseista. Yhä suuremman osan olen saanut myös tavata vierailuillani milloin minnekin. Kiitän kaikkia teitä panoksestanne ja tuestanne. Minun on ollut helppo toimia kokeneen verkoston varassa.

Kun puhuin tälle joukolle viime vuoden elokuussa, oli Georgian sota polttava aihe. Voimapolitiikka oli palannut Euroopan poliittiselle näyttämölle valtioiden välisen aseellisen konfliktin muodossa. Georgian sota horjutti Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittista asetelmaa ja synnytti epävarmuutta. Sodan vaikutus kuitenkin jäi mittakaavaltaan vieläkin suuremman ilmiön eli talouskriisin varjoon.

Tänään kysymys kuuluu ? millainen poliittinen laskeuma talouslamasta seuraa? Pääteesini on, että talousmyllerrys kiihdyttää kansainvälisessä politiikassa jo alkanutta muutosta. Heijastusvaikutukset ulottuvat laajalle ja ovat merkittäviä. Toiseksi kriisi asettaa EU:n entistä haasteellisempaan asemaan. Kolmanneksi, efekti tuntuu vahvana myös omilla lähialueillamme. Muutos, turbulenssi ja riskit leimaavat Suomen ulkopolitiikan toimintaympäristöä.

* * *

Maailmantalouden vapaa pudotus on ohi. Kasvu on monin paikoin hiljalleen elpymässä. Nobelisti Paul Krugman totesi vastikään New York Timesissa, että pahimmalta vältyttiin nimenomaan valtiovallan voimakkaan väliintulon ansiosta. Laskuvarjot saatiin kuitenkin auki myös kansainvälisen yhteistyön myötä. Esimerkiksi G20-yhteistyö helpotti kriisiin vastaamista, EU:n toimintaa unohtamatta. Talouden orastavan toivon rinnalla on lisäksi nähty merkkejä kansainvälisen politiikan yhteistyöhakuisuudesta. Merkittävin piristysruiske on todennäköisesti ollut presidentti Obaman Yhdysvallat, jonka ulkopolitiikka on vahvistanut yhteistyön henkeä.

Valonpilkahduksista huolimatta kansainvälisen politiikan haastavat ajat eivät suinkaan ole takana. Ne ovat vasta edessäpäin. Talouskriisi nimittäin kiihdyttää ja syventää kansainvälisen järjestelmän rakenteellista muutosta. Tähän liittyy epävakautta ja riskejä.

Ensinnäkin talouskriisi kiihdyttää kehitystä kohti moninapaista kansainvälistä järjestelmää. Uusien voimakeskusten, ennen muuta Kiinan ja Intian, asema vahvistuu. Lama tai ei, Kiinan talouden ennustetaan tänäkin vuonna porhaltavan miltei 8 % nousuun. Intiakin kasvaa yli 5 % vauhtia. Yksinapaista maailmaa johtaneen Yhdysvaltain johtoasema vastaavasti väljentyy. Sen kasvuennuste on 2,6 % pakkasella ja velkakuorma murskaavan suuri. Taloudellinen dynamiikka keskittyy yhä enemmän Aasiaan. Tämä heijastuu myös kansainväliseen politiikkaan. Yhdysvaltain ja Kiinan keskinäissuhde on nykyään maailman tärkein valtiosuhde.

Toiseksi: globaalia hallintajärjestelmää ja siihen kuuluvia instituutioita on entistä vaikeampi rakentaa talouskriisin oloissa. Näin siitä huolimatta, että kansainvälisen järjestelmän rakennemuutos ja aidosti maailmanlaajuisten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen, esiinmarssi edellyttäisivät entistäkin vahvempaa hallintakykyä. Resurssit ovat nyt rajoitetummat ja poliittinen tahto horjuvampi. Instituutioiden uudistamisen ja vahvistamisen tilalle on tullut Risto Penttilän sanoin ?multilateralism light?, kevyempien ja joustavampien yhteistyöryhmittymien aika. Ne ovat olleet hyödyllisiä ja välttämättömiäkin, mutta eivät riitä täyttämään tulevaisuuden vaatiman globaalihallinnan saappaita.

Kolmanneksi: talouskriisi synnyttää uusia epävakausilmiöitä ja kärjistää entisiä maailmanlaajuisesti. Se johtaa paheneviin sosiaalisiin, humanitaarisiin ja lopulta poliittisiin ongelmiin. Maailmanpankin mukaan arviolta 53 miljoonaa ihmistä putoaa tänä vuonna absoluuttiseen köyhyyteen. Erityisesti valmiiksi heikkojen valtioiden ja ihmisryhmien asema vaikeutuu. Uhkaavin tilanne on Afrikassa. Jännitteet kasvavat ja voivat purkautua aseellisina konflikteina.

Samanaikaisesti kehittyneillä mailla on kasvaneista tarpeista huolimatta vähemmän resursseja ongelmien lievittämiseen. Lama iskee lovia budjetteihin. Talouskriisi näkyy myös sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa. Vastuunkanto vaikeutuu, puhumattakaan panostuksien lisäämisestä. Kansainvälisen yhteisön suurin testi tällä hetkellä on Afganistan. Mutta se ei ole ainoa eikä varmasti viimeinen.

Talouskriisi tuo terävämmin esiin maailmanpolitiikan kohtalonkysymykset. Kyetäänkö systeemimuutos hallitsemaan? Entä millaisin periaattein tuleva järjestelmä toimii? Ja kykeneekö se vastaamaan yhteisiin uhkiin?

Suomen tehtävänä on omien arvojensa pohjalta edesauttaa myönteisten vastausten löytymistä. Oma tulevaisuutemme riippuu siitä, muovautuuko moninapainen maailma konfliktien vai yhteistyön kautta. Yhtä tärkeää on varmistaa se, ettei tuleva järjestelmä perustu voimapolitiikkaan, blokkeihin ja protektionismiin. Sellainen maailma olisi köyhempi ja vaarallisempi, eikä se pystyisi vastaamaan vuosisatamme haasteisiin.

Suomen on kannettava vastuuta myös lisääntyvän epävakauden lievittämisestä. Ikävä kyllä vastuullisuuteen kuuluu sekin, ettemme voi valita vain helppoja ja miellyttäviä keinoja. Sotilaallinen kriisinhallinta kuuluu vastuuseen. Sen keinoin on puututtava luonteeltaan vaikeampiinkin konflikteihin, jotka leimaavat tätä päivää – ja pelkäänpä pahoin, myös tulevaisuutta. Kyse on omasta edustamme. Emme ole suojainen Impivaara.

Tietenkin talouskriisin tulehduttaman maailman on löydettävä yhdessä lääkkeet paitsi sairauden hoitoon, myös kestävään terveyteen. Tässä työssä myös YK:llä on tärkeä rooli. YK-politiikassa Suomella on sekä kunniakas rekordi että vahva valmius. Siksi haemme vaihtuvaa jäsenyyttä YK:n turvallisuusneuvostossa. Tämä hanke on globaalipolitiikkamme keskiössä.

* * *

Luin kesälomalla Charles Grantin esseen ”Is Europe doomed to fail as a power?”. Suosittelen samaa kaikille. Kevyttä kesälukemista se ei ole. Grant katsoo Euroopan unionin pettäneen siihen vielä 90-luvulla asetetut odotukset. Siitä ei olekaan kasvamassa maailmanpoliittista voimatekijää.

Grantin argumentti on kaksiosainen. Ensinnäkin Euroopan unionin vaikutusvallan perusta eli talous on rapautumassa. Toiseksi EU ei ole kyennyt myöskään kehittämään riittävän vahvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen edellyttämiä sotilaallisia valmiuksia. EU juoksee molemmat kengännauhat auki!

Grantin EU-ruoskinta voi vaikuttaa kohtuuttomalta. Onhan unioni sentään selvinnyt kolossaalisista tehtävistä. Se on luonut pysyvän rauhan Länsi-Eurooppaan ja vakauttanut kommunismista vapautuneen Itä-Euroopan. Silti Grantin väitteet iskevät herkkään kohtaan. Entiset saavutukset eivät automaattisesti takaa EU:n relevanssia tulevassa maailmanjärjestyksessä.

Ensimmäinen huomioni onkin tämä: taantuman vain kiihdyttäessä kansainvälisen järjestelmän rakennemuutosta, on EU:n vahvistaminen ja uusi onnistuminen nyt aiempaakin eksistentiaalisempi ja kiireellisempi kysymys. Miksi? Juuri siksi, että EU:n täytyy pystyä vaikuttamaan talouskriisin kiihdyttämään muutokseen entistä voimallisemmin. Unionin täytyy varmistaa, että muutos on hallittua ja etteivät sille elintärkeät periaatteet jauhaudu muutoksen alle. Ja myös siksi, että EU.n täytyy kyetä hillitsemään talouskriisin lisäämää globaalia epävakautta niin ulkopolitiikan, kriisinhallinnan kuin kehitysyhteistyönkin keinoin. Näihin haasteisiin ei mikään jäsenmaa pysty yksin, tai edes pikkuporukassa, vastaamaan. Tarvitaan koko unionin voima.

Mutta jo toinen pointti sisältää jälleen paradoksin. Vaikka EU:n kehittämistarve on talouskriisin myötä akuutti, heikentää kriisi tämän työn edellytyksiä. Euroopan talouskasvu sakkaa pahasti. Ennuste tälle vuodelle on -4,7 %. Taantuma kääntää jäsenmaiden katseita sisäänpäin. Ruohonjuuritasolla kansallismielisyys on kasvussa ja EU:a heikentämään pyrkivät voimat nousussa. Lopputulos on pessimistinen, uudistumista pelkäävä ja vailla yhteistä tahtotilaa oleva unioni. Horisontissa ei pahimmillaan häämötä vain hitusen heikompi EU, vaan jopa eurooppalaisen yhteiskuntamallin kriisi.

EU selvisi toisen maailmansodan ja kylmän sodan jälkeisistä haasteista. Silloin painittiin kuitenkin Euroopan sarjassa. 2010-luvun suuri kysymys kuuluu, miten unioni kykenisi siirtymään seuraavalle sarjatasolle?

EU:n ulkoinen voima on perustunut kauppaan ja talouteen. Tätä kuvaa sen asema maailman suurimpana kauppapoliittisena toimijana ja kehitysavun antajana. EU:n onneksi maailman keskeisimmät haasteet, kuten ilmastonmuutos, terveysuhat ja ydinaseiden leviäminen ovat sellaisia, ettei niitä yksinkertaisesti voi ratkaista kovalla voimalla. Ne edellyttävät neuvotteluja, diplomatiaa ja koalitioiden rakennuskykyä eli juuri sitä, mitä EU on.

Varmaa on, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen elinvoima on jatkossakin EU:n kansainvälisen vaikutusvallan fundamentti. Kaiken lähtökohtana ovat siten hyvin tehdyt kotiläksyt. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea EU:n talouden elinkyvyn ja sosiaalisen koheesion varmistamista. Ellei unionin malli pärjää edes kotimarkkinoilla, ei siitä ole vientituotteeksikaan. Jos EU onnistuu, paranevat myös sen ulkopolitiikan edellytykset. Ellei, seisoo ulkopolitiikkakin savijaloilla.

Vaikkei EU:sta tulisikaan klassista suurvaltaa, olisi siitä tultava vahva ja monipuolinen toimija kansainväliselle areenalle. Tällöin sen tulee kyetä vastaamaan mitä erilaisimpiin haasteisiin. Siksi kauppapolitiikka ja kehitysyhteistyö eivät riitä, vaan EU:n on rakennettava myös vahva ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Tämän ennakkoehtona on Lissabonin sopimuksen voimaantulo. Mikäli siinä onnistutaan, tulee EU:n tavoitella kolmea asiaa: vahvaa presidenttiä, vahvaa ulkoministeriä ja vahvaa ulkosuhdehallintoa. Niiden avulla unionin ulkopoliittinen vahvistuminen saa uuden sysäyksen. Tämän aikaansaaminen on edessä olevan syksyn tärkein tavoite.

On silti myönnettävä, että viime kädessä EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen kyky ei ole riippuvainen vain institutionaalisista järjestelyistä. Tärkein tekijä on lopulta poliittinen tahto tai sen puute. Vahvatkaan rakenteet eivät auta, ellei EU:n piirissä ole yhtenäistä näkemystä ja sen myötä halua vaikuttaa. Toistaiseksi jäsenmaiden erilainen sijainti ja erilaiset turvallisuuspoliittiset kulttuurit heikentävät yhteisen toiminnan edellytyksiä. Tämän muuttamiseksi ei ole pikakonsteja. Koko Euroopan laajuisen turvallisuuspoliittisen keskustelun syntyminen todennäköisesti hitsaisi jäsenmaita paremmin yhteen.

EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen identiteetin ja kapasiteetin rakentaminen on kestänyt yli kaksi vuosikymmentä. Löysät on otettu pois. Edessä on yhä suurempien kynnysten ylittäminen.

* * *

Talouskriisi varjostaa voimallisesti Suomen lähialueita. Se luo epävarmuutta ja vaikeuttaa kehitysnäkymiä niin idässä kuin etelässä.

Venäjän talouteen kriisi on tuonut siperialaista säätä. Naapurimme talouden ennustetaan laskevan tänä vuonna yli 8 prosenttia. Näin siitä huolimatta, että öljyn hinta on jo noussut parin vuoden takaiselle tasolle. Pakkanen iskee luihin ja ytimiin. Valtiontalous on kääntynyt vahvan alijäämäiseksi. Ja ennen kaikkea Venäjän talouden rakennemuutos pakenee kohti horisonttia.

Meille Venäjän talousahdinko on yksiselitteisen huono uutinen. Venäjän kasvu ei ole tasapainottamassa länsitaantumaa ja kiskomassa Suomen taloutta ylös. Päinvastoin: kauppa vähenee, vientitulot pienenevät, transito hiipuu. Kaakkois-Suomea vain hetki sitten ahdistaneet rekkajonot ovat kuin muisto vain.

Talouskriisin poliittiset seuraukset ovat vielä käytännössä kirjoittamaton luku. Venäjä näyttää yleisesti ottaen vakaalta ja maan johdon suosio vankalta. Pohjois-Kaukasuksen järkyttävät terrori-iskut ja ihmisoikeuspuolustajien toistuvat murhat muodostavat huolestuttavan poikkeuksen tähän kuvaan. Mikäli terroriteot jatkuvat ja surmatyöt jäävät selvittämättä ? huolimatta presidentti Medvedevin selvistä kannanotoista ? eivät ne voi olla herättämättä vakavia kysymyksiä Venäjän tilanteesta.

Kriisin ulkopoliittinen kuvaruutu on rakeinen. Vahvempi keskusteluyhteys, yhteisymmärrys strategisten ydinaseiden vähentämisestä ja yhteinen huoli esimerkiksi Afganistanista ovat tuoneet Venäjää ja Yhdysvaltoja lähemmäs toisiaan. Venäjän ja Naton suhteetkin on otettu pois pakkasesta. Talouskriisi on ajanut Venäjänkin hakemaan yhteistyötä.

Mutta huolta herättävistä piirteistäkään ei ole pulaa. Ensinnäkin Venäjän naapurisuhteita leimaavat jännitteet yhä useampien maiden kanssa. Tämä näkyy toistuvina kiistoina ja syytöksinä etupiiripolitiikasta. Toinen murhe on Venäjän WTO-jäsenyysprosessin mutkistuminen ja pitkittyminen. Ja kolmanneksi: talouskriisi ei ole tuonut Venäjää ja EU:ta lähemmäs. Pikemminkin suhteen ongelmat ovat jähmettyneet pysyväisluontoisiksi.

EU:n ja Venäjän nihkeä suhdekehitys on tämän päivän Euroopan suuri paradoksi. EU on Venäjän paras kuviteltavissa oleva naapuri. Se on vakaa ja vauras kauppakumppani, jonka suunnasta Venäjään ei voi villeimmässäkään mielikuvituksessa kohdistua minkäänlaista turvallisuusuhkaa.

EU:n jäsenenä Suomi on jatkossakin sitoutunut unionin ja Venäjän välisten suhteiden vahvistamiseen. Valtioneuvoston tuore Venäjä-ohjelma on tämän työn massiivinen manuaali. Me käännämme kaikki kivet löytääksemme toimivia keinoja, joiden kautta suhteet kehittyisivät myönteisesti, oli sitten kyse politiikasta, kaupasta tai vaikkapa viisumeista. Mutta on tunnustettava, etteivät näkymät ole lupaavat ilman, että myös Venäjä tulee projektiin mukaan 2000-luvun Euroopan hengessä.

 

Talouskriisin toinen lähivarjostuma ovat Baltian maat. Niissä voidaan puhua jo talousromahduksesta. Tämä uhka on meille kaikkea muuta kuin kuriositeetti. Baltikums sak är vår.

Viro, Latvia ja Liettua ovat 1990- ja 2000-luvun menestystarinoita. Ne ravistivat pakkovallan kaavun nopeasti yltään ja palasivat eurooppalaisille juurilleen liittyen sekä EU:iin että Natoon. Niiden asema vahvistui. Nopea talouskasvu siivitti tulevaisuudenuskoa ja kasvatti itseluottamusta. Baltian menestys hyödytti myös Suomea.

Nyt Baltian maiden talous on supistumassa kaksinumeroisin luvuin. Sen sijaan työttömyys, köyhyys ja rikollisuus ovat kasvusuunnassa. Varjot vielä pitenevät syksyllä kun lämmityskausi alkaa ja alkuvuodesta työttömäksi jääneet putoavat korvausten ulkopuolelle. Vuosi 2009 merkitsee Virolle, Latvialle ja Liettualle taloudellista talvisotaa. Se asettaa yhteiskunnat testiin. On tärkeää, että Baltian maat kykenisivät vakaina pysyen selviämään ja löytämään uuden menestysreseptin.

Mitä voimme tehdä? Suora avustaminen on yksi keino. Pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, osallistuvat yhteensä 1,8 miljardilla eurolla avustusoperaatioon Latviassa. Ulkopolitiikan sektorilla pidän tärkeänä Baltian ja Pohjoismaiden yhteistyömekanismien ja ryhmäidentiteetin vahvistamista. Viro, Latvia ja Liettua ovat meille tärkeitä EU-kumppaneita ja luonteva osa pohjoiseurooppalaista maaryhmää. Myös kahdenväliset suhteet kaipaavat tiivistämistä. Olen osaltani koettanut parantaa tilannetta tekemällä keväällä ulkoministerivierailut Latviaan ja Liettuaan, jälkimmäiseen peräti 9 vuoden tauon jälkeen.

Lokakuussa hyväksyttävä EU:n Itämeri-strategia saapuu keskelle ristiaallokkoa. Kriisin oloissa sen taloudellinen pohja on hyllyvä. Mutta se tulee nähdä uuden nousun perustana. Nyt jos koskaan tarvitsemme Itämeren alueella uutta aktiivista verkottumista ja kasvua hakevaa strategiaa.

* * *

Ulkoasiainministeriön vastuulla on kuunnella maailmanpolitiikan pulssia herkällä korvalla ja hakea Suomelle kulkukelpoista polkua kaikissa maasto- ja sääolosuhteissa. Tätä työtä ei kukaan muu kuin UM suomalaisten puolesta tee. Onnistuaksemme meidän on kuitenkin jatkuvasti kehitettävä itseämme. Haluan jatkossa panostaa erityisesti kolmeen parannettavaan ulottuvuuteen: johtamiseen, avoimuuteen ja raportointiin.

Olen kohdannut niin ministeriössä kuin edustustoissammekin mittaamattoman määrän hyvää ammattitaitoa, tinkimätöntä vastuuntuntoa ja ihailtavaa asennetta. Ja nimenomaan kaikissa eri tehtävissä, oli sitten kyse vahtimestarista, viisumivirkailijasta, sihteeristä tai suurlähettiläästä. Meillä ei ole toissijaisia töitä tai tekijöitä. Jokaisen panos vaikuttaa ja on välttämätön. Koko henkilökuntamme ansaitseekin tulla johdetuksi hyvin: tavoitteellisesti, kannustavasti ja arvostavasti. Johtamiskoulutukseen on viime vuosina panostettu. Jatkossa panostetaan myös sen tuloksiin. Johtamisosaaminen, myös henkilöjohtaminen, tulee olemaan erityisen merkittävä kriteeri.

Ulkoministeriö on osa suomalaista yhteiskuntaa, ei erillinen salaisuuksien saareke. Olemme etuoikeutettuja, mutta vain siinä mielessä, että meillä on runsain mitoin tietämystä ja kokemusta kansainvälisestä politiikasta. Samalla meillä on velvollisuus jakaa omastamme. Siksi kannustan kaikkia osaajiamme osallistumaan suomalaiseen keskusteluun yhä aktiivisemmin. Näin kansallinen debattimme on monipuolisempi ja paremmin informoitu. Kuuntelen mieluummin osaavaa UM:n virkamiestä kuin päivystävää dosenttia. Merikasarmin ikkunoiden tulee pysyä avoimina ympäröivään maailmaan.

Kolmas tärkeä hanke on raportoinnin kehittäminen. Terävä analyysi on onnistuneen ulkopolitiikan ehto. Se haistaa nousevat mahdollisuudet ja kuulee junan tulon ajoissa. Vahva raportointi ei ole vain oikea-aikaisia tietoja. Se on aina myös rohkeutta esittää omia arvioita ja ehdotuksia. Tällaisen raportoinnin tulee vastaavasti johtaa palautteeseen, keskusteluun ja toimenpiteisiin. Korostan – ei siis kurinpitotoimenpiteisiin!

Tässä hengessä päätän puheeni jälleen tehtävänantoon. Pyydän kultakin edustustonpäälliköltä tiivistä arviota talouskriisin kansainvälispoliittisista vaikutuksista ja ajatuksia Suomen suunnasta tässä myräkässä. Näkökulma voi luonnollisesti painottua oman asemapaikan olosuhteisiin. Aikaa on kolme viikkoa. Enkä kavahda toisinajattelua, vaan suorastaan pyydän sitä!

Toivotan työn iloa ja menestystä!

Viikonloppu meni rauhallisissa merkeissä. Tänään viimeistelin huomista suurlähettiläspäivien puhetta yhdessä diplomaattiavustajani Mikko Hautalan kanssa.

Puhe käsittelee talouskriisin vaikututuksia ulkopolitiikkaan. Tulokulmia on kolme: globaali, EU ja lähialueet.

Pistän puheen huomenna blogiin. Odotan innolla kommentteja.

Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner kunnioittaa suurlähettiläspäiviämme läsnäolollaan. Hän pitää tilaisuudessa puheen. Sen lisäksi meillä on työlounas.

Edessä mielenkiintoinen viikko budjettineuvotteluineen.

Terveiset Reykjavikistä, jossa pidettiin Pohjoismaiden ja Baltian maiden eli NB8-ulkoministerikokous. Eilen meillä oli onnistunut työillallinen Viöeyn saarella.

Kylmä ja myrskyisä sää viritti vilkkaan keskustelun. Käsittelimme Ruotsin EU-puheenjohtajuuskauden asioita, Islannin taloustilannetta ja EU-jäsenyyshanketta sekä Afganistania. Itse alustin keskustelun Afganistanista. Pääpaino oli vaalipäivän tilanteessa.

Nordic-Baltic 8-ulkoministeriryhmästä on hitsautunut hyvä porukka. Meillä on yhdessä myös hauskaa. Huumori kukkii asiakeskustelun lomassa. Isäntänä toiminut Islannin ulkomininisteri Össur Skarphéðinsson on erinomainen lisä joukkoomme.

Islannissa on vain yksi huono puoli. Nimittäin hieman epämukavat yhteydet. Eilen matkustin Reykjavikiin Tukholman kautta kuusi tuntia. Ja aikaero päälle, mikä merkitsi, että illallisemme päättyi klo 02.00 Suomen aikaa.

Loppuun pari sanaa eilisistä Afganistanin vaaleista. Kaiken kaikkiaan vaalit vietiin turvallisuusolosuhteisiin nähden onnistuneesti läpi. Uhkauksista huolimatta suurilta iskuilta vältyttiin. Uhreiltakaan ei kuitenkaan vältytty, surmansa sai valitettavasti arviolta 26 ihmistä, valtaosa paikallisten turvallisuusjoukkojen työntekijöitä. Turvallisuusjoukot onnistuivat kuitenkin hyvin vaativassa tehtävässään, ja mahdollistivat vaalien läpiviemisen suurimmassa osassa maata.

Äänestysprosentista odotetaan kohtuullista, mitä on pidettävä olosuhteisiin nähden hyvänä tuloksena.  Äänestysaktiivisuus osoittaa, että ihmiset haluavat ennen kaikkea rauhaa.

Suomalaisen sotilasosaston vastuualueella Pohjois-Afganistanissa nähtiin joitakin levottomuuksia. Itse äänestyspaikoilla tilanne oli rauhallinen. Tämänhetkisten tietojen mukaan ruotsalaisten ja suomalaisten valvomalla neljän maakunnan alueella kaikki noin 700 äänestyspaikkaa olivat avoinna.

Vaaliprosessi on edelleen kesken. Kaikkien on syytä odottaa maltillisesti varsinaisia vaalituloksia – ja niiden selvittyä kunnioittaa niitä. Seuraavien päivien ja viikkojen työtä seuraa osaltaan EU:n vaalitarkkailumissio, johon Suomikin osallistuu. Alustavia tuloksia odotetaan lähipäivinä. 

Yleinen vaalien jälkeinen tilanne on edelleen jännittynyt ja levottomuudet varmastikin jatkuvat.

Kysymys siitä, onko Afganistanissa käynnissä sota vai ei kirvoitti arvon blogikommentaattoreiden kesken vilkkaan näkemystenvaihdon. Kiitos vielä siitä.

Koko kansainvälisen yhteisön huomio kiinnittyy lähipäivät edelleen Afganistaniin. Maassa huomenna järjestettävät presidentin- ja maakuntaneuvoston vaalit ovat Afganistanin lähitulevaisuuden ehkä suurin haaste. Vaalien mahdollisimman rauhallinen sujuminen ja uskottava järjestäminen on edellytys demokratian vahvistamiselle maassa. Oleellisinta on, että vaalitulos olisi riittävän legitiimi, jotta kaikki afgaaniosapuolet voisivat sen hyväksyä. Kyse on hyvin tärkeästä etapista. Miten Afganistanin demokratisoitumisprosessi etenee, heijastuu lisäksi väistämättä myös alueelliseen turvallisuuskehitykseen, ja loppukädessä myös muualle, kuten Eurooppaan. Siksi asia koskettaa suoraan myös meitä.

Vaalien järjestämisessä ei ole kyse mistään pienestä logistiikkaharjoituksesta. Rekisteröityjä äänestäjiä Afganistanissa on kaikkiaan 17 miljoonaa, mikä on enemmän kuin viime vaaleissa. Presidentinvaalien tulokset tullaan antamaan noin kuukauden kuluessa ja mahdollinen toinen äänestyskierros järjestettäneen 1. lokakuuta.

Vaalien lähestyessä turvallisuustilanne on heikentynyt selvästi. Viimeisimmät iskut kohdistettiin eilen presidentin palatsia ja viikonloppuna ISAF:in päämajaa vastaan Kabulissa. Viime vaaleista poiketen demokratisoitumista vastaan taisteleva taleban on ilmoittanut iskevänsä myös äänestyspaikoille ja kehottanut ihmisiä olemaan äänestämättä. Toisaalta joidenkin taleban-ryhmittymien kanssa kerrotaan päästyn sopimukseen siitä, ettei vaaleja häirittäisi.

Vaaleja varten on ollut tarkoitus perustaa noin 6700 äänestyspaikkaa, mutta turvallisuustilanteen takia lopullinen määrä voi olla jopa kymmenyksen pienempi. Tällä hetkellä kymmenkunta piirikuntaa (kaikkiaan 365:sta) ei ole hallituksen valvonnassa, ja niissä vaalien järjestäminen riippuu meneillään olevien kapinallisten vastaisten operaatioiden onnistumisesta. Piirikunnista peräti 120 kuuluu korkean turvariskin luokkaan. Päävastuu vaalien turvallisuudesta on Afganistanin poliisilla (ANP) ja maan armeijalla (ANA), joiden työtä ISAF tukee.

Afganistanissa ehdokkaiden alueellinen ja etninen tausta on poliittisia puolueita merkittävämpi tekijä. Vaaleissa on kolme pääehdokasta. Heistä nykyisellä presidentillä Hamid Karzailla, joka on pataani, on vahvin kannatus (35%). Kaksi muuta pääehdokasta, entinen ulkoministeri Abdullah Abdullah (tadzikki, kannatus 26 %) ja entinen suunnitteluministeri Ramazan Bashardoost (hazara, kannatus noin 10 %), ovat vahvistaneet asemiaan ja on mahdollista, että vaalien ensimmäinen kierros ei tuo vielä ratkaisua. Abdullah Abdullahin lisääntynyt kannatus näyttäisi nostavan hänet Karzain päävastustajaksi. Kaikkiaan ehdokkaita on jäljellä 37, joista naisia on kaksi.

Riski väkivaltaisuuksille vaalien jälkeen on olemassa, mikäli vaaleissa katsotaan tapahtuneen paljon vilppiä.

Afganistaniin liittyneen runsaan uutisoinnin joukossa saapui myös tieto, että presidentti Karzai hyväksyi kiistellyn shiia-lain uudistetun version. Olen asiasta hyvin huolestunut. Lakihan vedettiin takaisin keväällä tarkastettavaksi vahvan kansainvälisen painostuksen jälkeen. Uudistettunakin sen silti edelleen tulkitaan heikentävän ja rajoittavan naisten asemaa. Laki koskettaa noin 15 prosenttia väestöstä. Parlamentti oli lain hyväksynnän aikaan vielä kesätauolla, joten keskustelu siitä tulee vielä jatkumaan.

Afganistanista siirrän nyt omat ajatukseni illaksi Suomen ja Ruotsin suhteisiin. Isännöin illalla Turun linnassa joukkoa ruotsalaisia päätoimittajia. He ovat parin päivän ajan Suomessa ulkoministeriön vieraana, tarkoituksenamme on esitellä monipuolisesti Suomen asioita talouden, politiikan ja kulttuurin saralla. Mukava ilta tulossa, varmasti hyvää ruokaa ja mielenkiintoista keskustelua.

Kajaanista bussilla Ouluun. Siellä aurinkoinen toritilaisuus ja maukas lounas Aleksinkulmalla.

Päivä meni pitkälti papereita lukiessa. Lähetin myös surunvalittelut kollegalleni Sergei Lavroville Pohjois-kaukasian pommi-iskujen johdosta.

Afganistanissa levottomuudet jatkuvat. Olen huolestunut turvallisuustilanteesta kaksi päivää ennen vaaleja. Pitää vain toivoa, että vältytään pahoilta iskuilta.