Aamulla suurlähettiläspäivillä pitämäni puheen löydät alta. Mitä mieltä arvon blogikommentaattorit ovat?
Oli hienoa myös tavata kollegani, Ranskan ulkoministeri Bernard Kouchner. Hän piti tilaisuudessa hienon puheen, joka keskittyi EU-politiikkaan. Söin Bernardin kanssa myös työlounaan. Muistelimme yhteisiä kokemuksiamme viime elokuisesta Georgian sodasta.
Talouskriisistä kohti poliittisia kriisejä?
Hyvät kollegat ja ystävät,
olen iloinen voidessamme tavata jälleen edustustonpäällikköpäivien merkeissä. Kuluneen vuoden aikana ovat yhä useammat teistä tulleet minulle tutuiksi. Jotkut muistan ansiokkaista analyyseista. Yhä suuremman osan olen saanut myös tavata vierailuillani milloin minnekin. Kiitän kaikkia teitä panoksestanne ja tuestanne. Minun on ollut helppo toimia kokeneen verkoston varassa.
Kun puhuin tälle joukolle viime vuoden elokuussa, oli Georgian sota polttava aihe. Voimapolitiikka oli palannut Euroopan poliittiselle näyttämölle valtioiden välisen aseellisen konfliktin muodossa. Georgian sota horjutti Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittista asetelmaa ja synnytti epävarmuutta. Sodan vaikutus kuitenkin jäi mittakaavaltaan vieläkin suuremman ilmiön eli talouskriisin varjoon.
Tänään kysymys kuuluu ? millainen poliittinen laskeuma talouslamasta seuraa? Pääteesini on, että talousmyllerrys kiihdyttää kansainvälisessä politiikassa jo alkanutta muutosta. Heijastusvaikutukset ulottuvat laajalle ja ovat merkittäviä. Toiseksi kriisi asettaa EU:n entistä haasteellisempaan asemaan. Kolmanneksi, efekti tuntuu vahvana myös omilla lähialueillamme. Muutos, turbulenssi ja riskit leimaavat Suomen ulkopolitiikan toimintaympäristöä.
* * *
Maailmantalouden vapaa pudotus on ohi. Kasvu on monin paikoin hiljalleen elpymässä. Nobelisti Paul Krugman totesi vastikään New York Timesissa, että pahimmalta vältyttiin nimenomaan valtiovallan voimakkaan väliintulon ansiosta. Laskuvarjot saatiin kuitenkin auki myös kansainvälisen yhteistyön myötä. Esimerkiksi G20-yhteistyö helpotti kriisiin vastaamista, EU:n toimintaa unohtamatta. Talouden orastavan toivon rinnalla on lisäksi nähty merkkejä kansainvälisen politiikan yhteistyöhakuisuudesta. Merkittävin piristysruiske on todennäköisesti ollut presidentti Obaman Yhdysvallat, jonka ulkopolitiikka on vahvistanut yhteistyön henkeä.
Valonpilkahduksista huolimatta kansainvälisen politiikan haastavat ajat eivät suinkaan ole takana. Ne ovat vasta edessäpäin. Talouskriisi nimittäin kiihdyttää ja syventää kansainvälisen järjestelmän rakenteellista muutosta. Tähän liittyy epävakautta ja riskejä.
Ensinnäkin talouskriisi kiihdyttää kehitystä kohti moninapaista kansainvälistä järjestelmää. Uusien voimakeskusten, ennen muuta Kiinan ja Intian, asema vahvistuu. Lama tai ei, Kiinan talouden ennustetaan tänäkin vuonna porhaltavan miltei 8 % nousuun. Intiakin kasvaa yli 5 % vauhtia. Yksinapaista maailmaa johtaneen Yhdysvaltain johtoasema vastaavasti väljentyy. Sen kasvuennuste on 2,6 % pakkasella ja velkakuorma murskaavan suuri. Taloudellinen dynamiikka keskittyy yhä enemmän Aasiaan. Tämä heijastuu myös kansainväliseen politiikkaan. Yhdysvaltain ja Kiinan keskinäissuhde on nykyään maailman tärkein valtiosuhde.
Toiseksi: globaalia hallintajärjestelmää ja siihen kuuluvia instituutioita on entistä vaikeampi rakentaa talouskriisin oloissa. Näin siitä huolimatta, että kansainvälisen järjestelmän rakennemuutos ja aidosti maailmanlaajuisten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen, esiinmarssi edellyttäisivät entistäkin vahvempaa hallintakykyä. Resurssit ovat nyt rajoitetummat ja poliittinen tahto horjuvampi. Instituutioiden uudistamisen ja vahvistamisen tilalle on tullut Risto Penttilän sanoin ?multilateralism light?, kevyempien ja joustavampien yhteistyöryhmittymien aika. Ne ovat olleet hyödyllisiä ja välttämättömiäkin, mutta eivät riitä täyttämään tulevaisuuden vaatiman globaalihallinnan saappaita.
Kolmanneksi: talouskriisi synnyttää uusia epävakausilmiöitä ja kärjistää entisiä maailmanlaajuisesti. Se johtaa paheneviin sosiaalisiin, humanitaarisiin ja lopulta poliittisiin ongelmiin. Maailmanpankin mukaan arviolta 53 miljoonaa ihmistä putoaa tänä vuonna absoluuttiseen köyhyyteen. Erityisesti valmiiksi heikkojen valtioiden ja ihmisryhmien asema vaikeutuu. Uhkaavin tilanne on Afrikassa. Jännitteet kasvavat ja voivat purkautua aseellisina konflikteina.
Samanaikaisesti kehittyneillä mailla on kasvaneista tarpeista huolimatta vähemmän resursseja ongelmien lievittämiseen. Lama iskee lovia budjetteihin. Talouskriisi näkyy myös sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa. Vastuunkanto vaikeutuu, puhumattakaan panostuksien lisäämisestä. Kansainvälisen yhteisön suurin testi tällä hetkellä on Afganistan. Mutta se ei ole ainoa eikä varmasti viimeinen.
Talouskriisi tuo terävämmin esiin maailmanpolitiikan kohtalonkysymykset. Kyetäänkö systeemimuutos hallitsemaan? Entä millaisin periaattein tuleva järjestelmä toimii? Ja kykeneekö se vastaamaan yhteisiin uhkiin?
Suomen tehtävänä on omien arvojensa pohjalta edesauttaa myönteisten vastausten löytymistä. Oma tulevaisuutemme riippuu siitä, muovautuuko moninapainen maailma konfliktien vai yhteistyön kautta. Yhtä tärkeää on varmistaa se, ettei tuleva järjestelmä perustu voimapolitiikkaan, blokkeihin ja protektionismiin. Sellainen maailma olisi köyhempi ja vaarallisempi, eikä se pystyisi vastaamaan vuosisatamme haasteisiin.
Suomen on kannettava vastuuta myös lisääntyvän epävakauden lievittämisestä. Ikävä kyllä vastuullisuuteen kuuluu sekin, ettemme voi valita vain helppoja ja miellyttäviä keinoja. Sotilaallinen kriisinhallinta kuuluu vastuuseen. Sen keinoin on puututtava luonteeltaan vaikeampiinkin konflikteihin, jotka leimaavat tätä päivää – ja pelkäänpä pahoin, myös tulevaisuutta. Kyse on omasta edustamme. Emme ole suojainen Impivaara.
Tietenkin talouskriisin tulehduttaman maailman on löydettävä yhdessä lääkkeet paitsi sairauden hoitoon, myös kestävään terveyteen. Tässä työssä myös YK:llä on tärkeä rooli. YK-politiikassa Suomella on sekä kunniakas rekordi että vahva valmius. Siksi haemme vaihtuvaa jäsenyyttä YK:n turvallisuusneuvostossa. Tämä hanke on globaalipolitiikkamme keskiössä.
* * *
Luin kesälomalla Charles Grantin esseen ”Is Europe doomed to fail as a power?”. Suosittelen samaa kaikille. Kevyttä kesälukemista se ei ole. Grant katsoo Euroopan unionin pettäneen siihen vielä 90-luvulla asetetut odotukset. Siitä ei olekaan kasvamassa maailmanpoliittista voimatekijää.
Grantin argumentti on kaksiosainen. Ensinnäkin Euroopan unionin vaikutusvallan perusta eli talous on rapautumassa. Toiseksi EU ei ole kyennyt myöskään kehittämään riittävän vahvaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja sen edellyttämiä sotilaallisia valmiuksia. EU juoksee molemmat kengännauhat auki!
Grantin EU-ruoskinta voi vaikuttaa kohtuuttomalta. Onhan unioni sentään selvinnyt kolossaalisista tehtävistä. Se on luonut pysyvän rauhan Länsi-Eurooppaan ja vakauttanut kommunismista vapautuneen Itä-Euroopan. Silti Grantin väitteet iskevät herkkään kohtaan. Entiset saavutukset eivät automaattisesti takaa EU:n relevanssia tulevassa maailmanjärjestyksessä.
Ensimmäinen huomioni onkin tämä: taantuman vain kiihdyttäessä kansainvälisen järjestelmän rakennemuutosta, on EU:n vahvistaminen ja uusi onnistuminen nyt aiempaakin eksistentiaalisempi ja kiireellisempi kysymys. Miksi? Juuri siksi, että EU:n täytyy pystyä vaikuttamaan talouskriisin kiihdyttämään muutokseen entistä voimallisemmin. Unionin täytyy varmistaa, että muutos on hallittua ja etteivät sille elintärkeät periaatteet jauhaudu muutoksen alle. Ja myös siksi, että EU.n täytyy kyetä hillitsemään talouskriisin lisäämää globaalia epävakautta niin ulkopolitiikan, kriisinhallinnan kuin kehitysyhteistyönkin keinoin. Näihin haasteisiin ei mikään jäsenmaa pysty yksin, tai edes pikkuporukassa, vastaamaan. Tarvitaan koko unionin voima.
Mutta jo toinen pointti sisältää jälleen paradoksin. Vaikka EU:n kehittämistarve on talouskriisin myötä akuutti, heikentää kriisi tämän työn edellytyksiä. Euroopan talouskasvu sakkaa pahasti. Ennuste tälle vuodelle on -4,7 %. Taantuma kääntää jäsenmaiden katseita sisäänpäin. Ruohonjuuritasolla kansallismielisyys on kasvussa ja EU:a heikentämään pyrkivät voimat nousussa. Lopputulos on pessimistinen, uudistumista pelkäävä ja vailla yhteistä tahtotilaa oleva unioni. Horisontissa ei pahimmillaan häämötä vain hitusen heikompi EU, vaan jopa eurooppalaisen yhteiskuntamallin kriisi.
EU selvisi toisen maailmansodan ja kylmän sodan jälkeisistä haasteista. Silloin painittiin kuitenkin Euroopan sarjassa. 2010-luvun suuri kysymys kuuluu, miten unioni kykenisi siirtymään seuraavalle sarjatasolle?
EU:n ulkoinen voima on perustunut kauppaan ja talouteen. Tätä kuvaa sen asema maailman suurimpana kauppapoliittisena toimijana ja kehitysavun antajana. EU:n onneksi maailman keskeisimmät haasteet, kuten ilmastonmuutos, terveysuhat ja ydinaseiden leviäminen ovat sellaisia, ettei niitä yksinkertaisesti voi ratkaista kovalla voimalla. Ne edellyttävät neuvotteluja, diplomatiaa ja koalitioiden rakennuskykyä eli juuri sitä, mitä EU on.
Varmaa on, että taloudellinen ja yhteiskunnallinen elinvoima on jatkossakin EU:n kansainvälisen vaikutusvallan fundamentti. Kaiken lähtökohtana ovat siten hyvin tehdyt kotiläksyt. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea EU:n talouden elinkyvyn ja sosiaalisen koheesion varmistamista. Ellei unionin malli pärjää edes kotimarkkinoilla, ei siitä ole vientituotteeksikaan. Jos EU onnistuu, paranevat myös sen ulkopolitiikan edellytykset. Ellei, seisoo ulkopolitiikkakin savijaloilla.
Vaikkei EU:sta tulisikaan klassista suurvaltaa, olisi siitä tultava vahva ja monipuolinen toimija kansainväliselle areenalle. Tällöin sen tulee kyetä vastaamaan mitä erilaisimpiin haasteisiin. Siksi kauppapolitiikka ja kehitysyhteistyö eivät riitä, vaan EU:n on rakennettava myös vahva ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Tämän ennakkoehtona on Lissabonin sopimuksen voimaantulo. Mikäli siinä onnistutaan, tulee EU:n tavoitella kolmea asiaa: vahvaa presidenttiä, vahvaa ulkoministeriä ja vahvaa ulkosuhdehallintoa. Niiden avulla unionin ulkopoliittinen vahvistuminen saa uuden sysäyksen. Tämän aikaansaaminen on edessä olevan syksyn tärkein tavoite.
On silti myönnettävä, että viime kädessä EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittinen kyky ei ole riippuvainen vain institutionaalisista järjestelyistä. Tärkein tekijä on lopulta poliittinen tahto tai sen puute. Vahvatkaan rakenteet eivät auta, ellei EU:n piirissä ole yhtenäistä näkemystä ja sen myötä halua vaikuttaa. Toistaiseksi jäsenmaiden erilainen sijainti ja erilaiset turvallisuuspoliittiset kulttuurit heikentävät yhteisen toiminnan edellytyksiä. Tämän muuttamiseksi ei ole pikakonsteja. Koko Euroopan laajuisen turvallisuuspoliittisen keskustelun syntyminen todennäköisesti hitsaisi jäsenmaita paremmin yhteen.
EU:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen identiteetin ja kapasiteetin rakentaminen on kestänyt yli kaksi vuosikymmentä. Löysät on otettu pois. Edessä on yhä suurempien kynnysten ylittäminen.
* * *
Talouskriisi varjostaa voimallisesti Suomen lähialueita. Se luo epävarmuutta ja vaikeuttaa kehitysnäkymiä niin idässä kuin etelässä.
Venäjän talouteen kriisi on tuonut siperialaista säätä. Naapurimme talouden ennustetaan laskevan tänä vuonna yli 8 prosenttia. Näin siitä huolimatta, että öljyn hinta on jo noussut parin vuoden takaiselle tasolle. Pakkanen iskee luihin ja ytimiin. Valtiontalous on kääntynyt vahvan alijäämäiseksi. Ja ennen kaikkea Venäjän talouden rakennemuutos pakenee kohti horisonttia.
Meille Venäjän talousahdinko on yksiselitteisen huono uutinen. Venäjän kasvu ei ole tasapainottamassa länsitaantumaa ja kiskomassa Suomen taloutta ylös. Päinvastoin: kauppa vähenee, vientitulot pienenevät, transito hiipuu. Kaakkois-Suomea vain hetki sitten ahdistaneet rekkajonot ovat kuin muisto vain.
Talouskriisin poliittiset seuraukset ovat vielä käytännössä kirjoittamaton luku. Venäjä näyttää yleisesti ottaen vakaalta ja maan johdon suosio vankalta. Pohjois-Kaukasuksen järkyttävät terrori-iskut ja ihmisoikeuspuolustajien toistuvat murhat muodostavat huolestuttavan poikkeuksen tähän kuvaan. Mikäli terroriteot jatkuvat ja surmatyöt jäävät selvittämättä ? huolimatta presidentti Medvedevin selvistä kannanotoista ? eivät ne voi olla herättämättä vakavia kysymyksiä Venäjän tilanteesta.
Kriisin ulkopoliittinen kuvaruutu on rakeinen. Vahvempi keskusteluyhteys, yhteisymmärrys strategisten ydinaseiden vähentämisestä ja yhteinen huoli esimerkiksi Afganistanista ovat tuoneet Venäjää ja Yhdysvaltoja lähemmäs toisiaan. Venäjän ja Naton suhteetkin on otettu pois pakkasesta. Talouskriisi on ajanut Venäjänkin hakemaan yhteistyötä.
Mutta huolta herättävistä piirteistäkään ei ole pulaa. Ensinnäkin Venäjän naapurisuhteita leimaavat jännitteet yhä useampien maiden kanssa. Tämä näkyy toistuvina kiistoina ja syytöksinä etupiiripolitiikasta. Toinen murhe on Venäjän WTO-jäsenyysprosessin mutkistuminen ja pitkittyminen. Ja kolmanneksi: talouskriisi ei ole tuonut Venäjää ja EU:ta lähemmäs. Pikemminkin suhteen ongelmat ovat jähmettyneet pysyväisluontoisiksi.
EU:n ja Venäjän nihkeä suhdekehitys on tämän päivän Euroopan suuri paradoksi. EU on Venäjän paras kuviteltavissa oleva naapuri. Se on vakaa ja vauras kauppakumppani, jonka suunnasta Venäjään ei voi villeimmässäkään mielikuvituksessa kohdistua minkäänlaista turvallisuusuhkaa.
EU:n jäsenenä Suomi on jatkossakin sitoutunut unionin ja Venäjän välisten suhteiden vahvistamiseen. Valtioneuvoston tuore Venäjä-ohjelma on tämän työn massiivinen manuaali. Me käännämme kaikki kivet löytääksemme toimivia keinoja, joiden kautta suhteet kehittyisivät myönteisesti, oli sitten kyse politiikasta, kaupasta tai vaikkapa viisumeista. Mutta on tunnustettava, etteivät näkymät ole lupaavat ilman, että myös Venäjä tulee projektiin mukaan 2000-luvun Euroopan hengessä.
Talouskriisin toinen lähivarjostuma ovat Baltian maat. Niissä voidaan puhua jo talousromahduksesta. Tämä uhka on meille kaikkea muuta kuin kuriositeetti. Baltikums sak är vår.
Viro, Latvia ja Liettua ovat 1990- ja 2000-luvun menestystarinoita. Ne ravistivat pakkovallan kaavun nopeasti yltään ja palasivat eurooppalaisille juurilleen liittyen sekä EU:iin että Natoon. Niiden asema vahvistui. Nopea talouskasvu siivitti tulevaisuudenuskoa ja kasvatti itseluottamusta. Baltian menestys hyödytti myös Suomea.
Nyt Baltian maiden talous on supistumassa kaksinumeroisin luvuin. Sen sijaan työttömyys, köyhyys ja rikollisuus ovat kasvusuunnassa. Varjot vielä pitenevät syksyllä kun lämmityskausi alkaa ja alkuvuodesta työttömäksi jääneet putoavat korvausten ulkopuolelle. Vuosi 2009 merkitsee Virolle, Latvialle ja Liettualle taloudellista talvisotaa. Se asettaa yhteiskunnat testiin. On tärkeää, että Baltian maat kykenisivät vakaina pysyen selviämään ja löytämään uuden menestysreseptin.
Mitä voimme tehdä? Suora avustaminen on yksi keino. Pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, osallistuvat yhteensä 1,8 miljardilla eurolla avustusoperaatioon Latviassa. Ulkopolitiikan sektorilla pidän tärkeänä Baltian ja Pohjoismaiden yhteistyömekanismien ja ryhmäidentiteetin vahvistamista. Viro, Latvia ja Liettua ovat meille tärkeitä EU-kumppaneita ja luonteva osa pohjoiseurooppalaista maaryhmää. Myös kahdenväliset suhteet kaipaavat tiivistämistä. Olen osaltani koettanut parantaa tilannetta tekemällä keväällä ulkoministerivierailut Latviaan ja Liettuaan, jälkimmäiseen peräti 9 vuoden tauon jälkeen.
Lokakuussa hyväksyttävä EU:n Itämeri-strategia saapuu keskelle ristiaallokkoa. Kriisin oloissa sen taloudellinen pohja on hyllyvä. Mutta se tulee nähdä uuden nousun perustana. Nyt jos koskaan tarvitsemme Itämeren alueella uutta aktiivista verkottumista ja kasvua hakevaa strategiaa.
* * *
Ulkoasiainministeriön vastuulla on kuunnella maailmanpolitiikan pulssia herkällä korvalla ja hakea Suomelle kulkukelpoista polkua kaikissa maasto- ja sääolosuhteissa. Tätä työtä ei kukaan muu kuin UM suomalaisten puolesta tee. Onnistuaksemme meidän on kuitenkin jatkuvasti kehitettävä itseämme. Haluan jatkossa panostaa erityisesti kolmeen parannettavaan ulottuvuuteen: johtamiseen, avoimuuteen ja raportointiin.
Olen kohdannut niin ministeriössä kuin edustustoissammekin mittaamattoman määrän hyvää ammattitaitoa, tinkimätöntä vastuuntuntoa ja ihailtavaa asennetta. Ja nimenomaan kaikissa eri tehtävissä, oli sitten kyse vahtimestarista, viisumivirkailijasta, sihteeristä tai suurlähettiläästä. Meillä ei ole toissijaisia töitä tai tekijöitä. Jokaisen panos vaikuttaa ja on välttämätön. Koko henkilökuntamme ansaitseekin tulla johdetuksi hyvin: tavoitteellisesti, kannustavasti ja arvostavasti. Johtamiskoulutukseen on viime vuosina panostettu. Jatkossa panostetaan myös sen tuloksiin. Johtamisosaaminen, myös henkilöjohtaminen, tulee olemaan erityisen merkittävä kriteeri.
Ulkoministeriö on osa suomalaista yhteiskuntaa, ei erillinen salaisuuksien saareke. Olemme etuoikeutettuja, mutta vain siinä mielessä, että meillä on runsain mitoin tietämystä ja kokemusta kansainvälisestä politiikasta. Samalla meillä on velvollisuus jakaa omastamme. Siksi kannustan kaikkia osaajiamme osallistumaan suomalaiseen keskusteluun yhä aktiivisemmin. Näin kansallinen debattimme on monipuolisempi ja paremmin informoitu. Kuuntelen mieluummin osaavaa UM:n virkamiestä kuin päivystävää dosenttia. Merikasarmin ikkunoiden tulee pysyä avoimina ympäröivään maailmaan.
Kolmas tärkeä hanke on raportoinnin kehittäminen. Terävä analyysi on onnistuneen ulkopolitiikan ehto. Se haistaa nousevat mahdollisuudet ja kuulee junan tulon ajoissa. Vahva raportointi ei ole vain oikea-aikaisia tietoja. Se on aina myös rohkeutta esittää omia arvioita ja ehdotuksia. Tällaisen raportoinnin tulee vastaavasti johtaa palautteeseen, keskusteluun ja toimenpiteisiin. Korostan – ei siis kurinpitotoimenpiteisiin!
Tässä hengessä päätän puheeni jälleen tehtävänantoon. Pyydän kultakin edustustonpäälliköltä tiivistä arviota talouskriisin kansainvälispoliittisista vaikutuksista ja ajatuksia Suomen suunnasta tässä myräkässä. Näkökulma voi luonnollisesti painottua oman asemapaikan olosuhteisiin. Aikaa on kolme viikkoa. Enkä kavahda toisinajattelua, vaan suorastaan pyydän sitä!
Toivotan työn iloa ja menestystä!
