Yhdysvaltain matka oli sen verran silmiäavaava kokemus, että katsoin parhaaksi kirjata muutaman hajahuomion tapaamisten annista.

Matkalla tapasin siis Condoleezza Ricen lisäksi porukkaa Valkoisesta Talosta, edustajainhuoneesta, senaatista, think-tankeistä, molempien presidenttiehdokkaiden kampanjatoimistoista, eri medioista ja tietenkin meidän oman talon väkeä suurlähetystöstä. Näistä keskusteluista muodostui itselleni tämäntyyppinen kokonaisuus:

1. Jos EU:ssa on tällä hetkellä hiukan huono ilmapiiri, niin Yhdysvalloissa tunnelma on päinvastainen. Washingtonissa ei puhuta mistään muusta kuin vaaleista ja muutoksesta. Kaikkialla vaaleja analysoitiin innolla, joka saa meikäläisenkin näyttämään maltillisen rauhalliselta. Analyysia piisasi Obaman ja McCainin persoonasta, vaalistrategiasta, ulkopolitiikasta, taustasta, ruokavaliosta…siis kaikesta.

2. Kumpikin presidenttiehdokas tuo mukanaan muutoksen Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan. Se muutos ei kuitenkaan tule olemaan niin radikaali kuin mitä useilla tahoilla Euroopassa oletetaan. Tähän realiteettiin meidän kannattaa Euroopassa sopeutua jo nyt. Yhteistyö ei nimittäin tule olemaan niin helppoa kuin yleisesti luullaan. Esimerkiksi WTO:n kauppaneuvottelut eivät ole sieltä helposta päästä. En ole myöskään varma siitä, että neuvottelut ilmastonmuutoksen taakanjaosta tulevat olemaan mutkattomat.

3. McCain edustaa ehkä perinteisempää amerikkalaista ulkopoliittista linjaa. Hän kuuluu ainakin osittain ”realistiseen” koulukuntaan, jossa Yhdysvalloilla on liittolaisia ja vihollisia. Hän on valmis tukeutumaan moninkeskiseen yhteistyöhön, mutta myös valmis etenemään ”coalition of the willing”-pohjalta. McCain on vahva ”demokraatti pienellä d:llä”. Hän tukee esimerkiksi ajatusta demokratioiden liitosta (a concert of democracies), eli kansainvälisestä järjestöstä tai verkosta, johon kelpuutetaan vain demokraattisia valtioita, toisin kuin esimerkiksi YK:n. Hänen fokuksensa on ilman muuta Eurooppa ja hän on samalla valmis käyttämään kovaa kieltä muun muassa Venäjän suuntaan. Hän on aina tukenut Euroopan integraatiota.

4. Obamalla on osittain modernimpi ulkopoliittinen agenda, ainakin jos hänen ulkopoliittisiin neuvonantajiin on uskominen. Hänen visionsa lähtee liikkeelle siitä, että globalisaatio on enemmän mahdollisuus kuin uhka. Hän näkee yhtenäisen maailman, jonka keskiössä ei ole vain Yhdysvallat ja Eurooppa. Hän on valmis yhteistyöhön kaikkien kanssa. Sen takia hän peräänkuuluttaa kaikkien kansainvälisten järjestöjen – varsinkin YK, G8 ja Maailman Pankki – uudistamista. Obama haluaa esimerkiksi Intian, Kiinan ja Brasilian mukaan maailmanpolitiikan talkoisiin. Hänen tavoitteensa on sama kuin McCainilla: demokratian edistäminen maailmassa. Hänen etenimistapansa on kuitenkin erilainen. Obama pyrkii edistämään demokraattista kehitystä muun muassa taloudellisen yhteistyön ja keskinäisen riippuvuuden kautta. Siinä mielessä hänen metodinsa eivät pahemmin poikkea EU:n perusperiaatteista. Tarkoittaako tämä sitä, että hän ei ole valmis puolustamaan Yhdysvaltojen intressejä kovinkin keinoin? Ei tietenkään.

5. Uudella presidentillä ja hänen hallinnollaan (Yhdysvalloissa vaihtuu uuden presidentin myötä arviolta noin 4000 virkamiestä!) on edessään heti tukku haasteita: Iran, Pohjois-Korea, ilmastoneuvottelut, asevalvonta, ruoka- ja öljykriisi, Naton rooli, WTO-kauppaneuvottelut, Afganistan, Irak, Pakistan, Kiina, Afrikka…luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Isoilla mailla on isot intressit…ja paljon vastuuta. Koko tässä kansainvälisen politiikan sekamelskassa meidän pitää tarkkaan miettiä EU:n rooli. Olen aina peräänkuuluttanut EU:lla vahvaa ulkopoliittista roolia ja tein sen myös Carnegiessä pitämässäni puheenvuorossa. Lähtökohtana on siis se, että EU on lähihistoriansa aikana (siis noin vuodesta 1950 eteenpäin, pl. kolonialismin loppuvaiheet) levittänyt demokratian, oikeusvaltion, vapauden ja ihmisoikeuksien periaatetta rauhanomaisin keinoin. En väitä, että EU tai sen kaikki jäsenmaat ovat sitä tehneet, mutta väitän, että EU on panostanut enemmän pehmeään (soft-power) kuin kovaan puoleen.

Yhtäkaikki kansainvälinen politiikka elää jälleen kerran vahvaa murrosta (Economist-lehdellä oli muuten tuossa taannoin numero, jossa aihetta käsiteltiin perinpohjin). Murros on oikeastaan jatkunut kylmän sodan päättymisestä saakka. Kansallisvaltio on edelleen kansainvälisen politiikan keskiössä, oltiinpa siitä mitä mieltä tahansa. Kansainväliset järjestöt – YK:sta Etyj:n, Maailmanpankista IMF:n, G8:sta OECD:n – eivät ole kyenneet uudistumaan. EU etenee perustuslaillisesta kriisistä toiseen. Itse yritän parhaani mukaan hahmottaa tätä muutosta, ja omalla erittäin vaatimattomalla tavalla vaikuttaa siihen.

Näin loman alussa tuntuu siltä, että nyt pitää tankata rauhassa kirjallisuutta. Pohdiskella. Ottaa muistiinpanoja. Hahmotella. Ehkä syksyllä voisi pistää muutaman ajatuksen paperillekin. Kyllä nämä USA-matkat, kuten kaikki muutkin matkat, innostavat ajattelemaan. Mitä sinä olet mieltä? Millaisessa mylleryksessä maailmanpolitiikka oikein on? Miten siihen vaikuttavat esimerkiksi Venäjän uusi presidentti tai Yhdysvaltain vaalit?

Viimeinen työpäivä ennen 2,5-viikon lomaa. Fiilis sen mukainen. Olen niin sanotusti täpinöissä.

Ensimmäiset ulkoministerikuukaudet ovat olleet vauhdikkaita. Työviihtyvyys maksimissaan. Unelma-ammatti! Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että pieni hengähdystauoko on paikallaan.

Lomalta ajattelin vielä kirjoittaa pari blogimerkintää. Yhden USA-matkasta ja toisen näistä ensimmäisistä kuukausista uudessa työssä.

Juuri nyt istun ulkoministerikokouksessa Brysselissä. Ranskalainen kollegani Bernard Kouchner johtaa puhetta ensimmäistä kertaa. Ja hyvin johtaakin. Keskustelu etenee, tuloksia syntyy ja aikataulut pitävät.

Asialista on pitkä: Transatlanttiset suhteet, Ukraina, Länsi-Itä, Iran, Zimbabwe, Tshad, Serbia, Somalia ja Georgia. Näistä päivän kärkiä ovat Serbia (Radovan Karadzic vangittiin tänään), Lähi-itä (Tony Blair briiffasi tilanteesta), Iran (Javier Solana briiffasi tilanteesta) ja Georgia (keskustelimme aiheesta lounaalla).

Karadzicin pidätys petaa Serbian EU-tietä. Lähi-idän suhteen Blair valoi optimismia ja kansainvälisen yhteisön sitoutumista. Iranin neuvottelut etenevät, ja Yhdysvaltain sitoutuminen diplomaattiseen ratkaisuun on tervetullut. Georgian suhteen tarvitaan yhtenäistä linjaa myös EU:n sisällä.

Oma veikkaukseni on, että elokuussa lähdemme meidän Etyj-tiimin kanssa Georgiaan. Tilanteen ymmärtää paremmin paikanpäällä.

Washingtonin-vierailun toinen päivä on menossa. Jetlagia ei ole ainakaan vielä ollut näköpiirissä. Aamu alkoi jälleen hyvällä lenkillä, tällä kertaa mukana eiliseltä lenkiltä Pekka, Oskari ja Tuomas ja uutena Helsinki Triathlonin puheenjohtaja Markus Sali.

Aamupalan jälkeen kävimme uuden Politico-lehden toimituksessa, jossa tapasimme David Markin ja Fred Barbashin. Keskityimme pitkälti analysoimaan Yhdysvaltojen presidentivaalikampanjaa. Politicosta lähdimme Valkoiselle Talolle, jossa tapasin James Jeffreyn. Hän on niin kutsuttu assistant deputy national security advisor, ja keskustelimme paljon Iranista, Irakista ja myös Turkista koska hänen erityisalansa on Turkki.

Tapaamisen jälkeen oli vuorossa Howard Fineman, joka on senioritoimittajana ja kolumnistina NBC/Newsweek-lehdessä. Hän on juuri julkaissut mielenkiintoisen kirjan nimeltä Thirteen American Arguments – Enduring Debates That Define and Inspire Our Country. Sain häneltä kirjan ja aion sen lukea. Hän on yksi Yhdysvaltojen kuuluisimmista toimittajista.

Iltapäivällä on vuorossa voileipälounas tohtori John Hamren kanssa. Hän vetää Center for Strategic and International Studies -nimistä think tankia. Sieltä menemme Congressional Quarterlyn toimitukseen, jossa on tapaaminen Josh Roginin kanssa. Ennen lentoasemalle lähtöä käyn vielä Suomen suurlähetystössä kiittämässä meidän mahtavaa porukkaa erinomaisesta ohjelmasta. Tämä jenkkikeikka on kohtapuoliin lopuillaan, nyt kohti Brysseliä.

Suurlähettiläs Pekka Linnun kanssa


Aamu alkoi mainiosti aamulenkillä suurlähetystön harjoittelijoiden Tuomas Koskenniemen ja Oskari Haariston kanssa. Mukana olivat myös Sari ja Pekka Stenholm, jotka lähettivät minulle eilen sähköpostia ja ehdottivat lenkkiseuraa.


Nyt jenkkivierailun toinen päivä on täydessä vauhdissa. Kello paikallista aikaa 14:00. Aamulla tapasin Condoleezza Ricen, ja kyllä täytyy sanoa että kyseessä on hurmaava, fiksu ja määrätietoinen ulkoministeri. Pääsimme jälleen hyvin juttuun, keskustelun aiheena muun muassa Georgia, Iran, Afganistan, EU, Venäjä ja Yhdysvallat. Tällä kertaa golf-kierros ei onnistunut mutta kun kutsuin Condin Suomeen 4.-5.12. ETYJ-ministerikokoukseen, hän kysyi heti olisiko mahdollista päästä katsomaan jääkiekko-ottelua. Toivottavasti IFK pelaa Jokereita vastaan vanhassa hallissa.

Tapaaminen Condoleezza Ricen kanssa


Meiltä peruuntui toinen tapaaminen, joka olisi ollut Bill Burnsin kanssa. Peruuntumisessa oli hyviä ja huonoja uutisia. Huono oli tietenkin se että tapaamista ei ollut mutta hyvä oli se, että hän lähti Geneveen neuvottelemaan Iranin tilanteesta. Yhdysvallat on tulossa takaisin neuvottelupöydän ääreen. Tämä on diplomatiaa parhaimmillaan.


Pidin State Departmentin edessä myös lyhyen lehdistötilaisuuden, jossa oli Ylen, Nelosen, Maikkarin ja Reutersin toimittajia, ja lehdistöneuvos Kari Mokko oli hoitanut kaiken viimeisen päälle, joten pistin myös peliin muutaman puhelun Suomen suuntaan, STT, Iltalehti, Aamulehti ja Hesari. Ylipäätään yksi tämän vierailun keskeisimmistä anneista on tulla tutuksi amerikkalaiselle medialle ja think tankeille, ja siinä ollaan kyllä onnistutttu loistavasti. Kiitos siitä koko suurlähetystön väelle ja varsinkin Kari Mokolle.


Pidin lounaspuheen Carnegie Endowmentissa, aiheena tuleeko EU:sta koskaan suurvalta. Tätä aihetta olen setvinyt näillä sivuilla sen verran usein, että voinemme käydä tämän keskustelun myöhemmin.

Lounaspuhe Carnegiessa


Tapasin myös arvostetun Foreign Policy -lehden Will Dobsonin. Keskustelimme Yhdysvaltojen vaalitilanteesta ja maailmanpolitiikasta yleensä. Tänään iltapäivällä tapaan vielä Barack Obaman vaalikampanjan ulkopoliittisen neuvonantajan Ivo H. Daalderin, Washington Postin toimittajia, John McCainin ulkopoliittisen neuvonantajan Randy Scheunemannin, Kori Schaken ja David Adesnikin. Käyn myös tunnetussa Brookings-instituutissa, ja illalla on vuorossa perinteinen 47. Congressional Baseball Game, jossa pääsee kättelemään Washingtonin poliittista kermaa.

Suomen Yhdysvaltain-suurlähettilään vaimo Laurel Colless, Yhdysvaltain työministeri Elaine Chao ja Suomen Yhdysvaltain-suurlähettiläs Pekka Lintu

Yhdysvaltain Suomen-suurlähettiläs Barbara Barrett


Aivan loistava vierailu, näitä lisää!


Terveisiä Kööpenhaminan lentoasemalta. Odotamme jatkolentoa Washingtoniin Jori Arvosen, Pilvi-Sisko Vierroksen ja Marja Rislakin kanssa.
Odotan vierailua innolla. Meidän suurlähetystö on rakentanut loistavan ohjelman. Condoleezza Ricen lisäksi tapaan ulkoministeriön ja Valkoisen Talon avainporukkaa, Obaman ja McCainin vaaliväkeä, paljon jenkkimediaa sekä perinteisiä thin-tankeja.
Lentomatkalla käymme läpi kaiken taustamateriaalin ja hahmottelen huomista puhetta Carnegisäätiöllä. En halunnut valmista puhepohjaa. Ranskalaiset viivat toimivat aina paremmin. Ei muuta kuin menoks.

Kävin tänään puhumassa Suomi Areena-tilaisuudessa Porissa.

450-vuotisjuhlaansa viettävä Pori näytti taas parhaita puoliaan. Kaunis, aurinkoinen kaupunki.

Pidin puheen Venäjästä suurvaltana. Puhe löytyy tuosta alta. Kuulisin mielelläni arvon blogikommentaattoreiden näkemyksiä puheesta.

Matkalla Poriin ja takaisin keskustelin myös Javier Solanan ja Saksan ulkoministerin, Frank-Walter Steinmeierin kanssa. Aiheena Georgia.

Lisäksi tapasin Latvian presidentin Valdis Zatlersin.

Venäjä suurvaltana ?keskustelu: ulkoasiainministeri Alexander Stubbin puheenvuoro Porin kaupungin 450- vuotisjuhlaseminaarissa

Keskustelun aiheeksi on merkitty ?Venäjä suurvaltana?. Niin teema kuin ajankohtakin ovat osuneet kohdalleen. Vuoden 2008 Venäjä näyttää jälleen, 90-luvun vaikeiden vuosien jälkeen, paitsi hankkineen suurvallalle tyypillisiä voimavaroja, myös omaksuneen suurvallalle tavanomaisiksi miellettyjä toimintatapoja, itsevarmuutta ja kovuuttakin. Venäjän perinteiset suurvaltapiirteet, ydinasepotentiaali ja YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenyys, ovat saaneet seurakseen energiamahdin, taloudellisen potentiaalin sekä määrätietoisen ulkopolitiikan. Russia is back.

On kysytty, johtaako tämä kehitys kylmän sodan paluuseen, uuteen vastakkainasetteluun Venäjän ja lännen välillä? Suhtaudun ajatukseen varauksellisesti. Venäjä ei ensinnäkään ole Neuvostoliitto eikä myöskään sellaiseksi ryhtymässä. Euroopassa tilanne on myös oleellisesti muuttunut EU:n laajentumisen ja demokratian etenemisen myötä. Lisäksi kansainvälinen järjestelmä on entistä moniulotteisempi. Kiinan ja Intian nousun myötä suurvaltoja on jo kokonainen rypäs. Kansainvälisen politiikan asialista on muuttunut terrorismin, ydinaseiden leviämisen torjunnan ja ilmastonmuutoksen myötä. Historiallisia rinnastuksia tuleekin käyttää säästeliäästi.

Venäjän ulkopolitiikan aktivoituminen ja äänenpainon voimistuminen on kuitenkin tapahtunut tosiasia. Uusi ote on tullut esille eri yhteyksissä, oli sitten kyse Venäjän EU- tai Nato-suhteista, tavanomaisia aseita rajoittavasta TAE-sopimuksesta kuin vaikkapa suhteista Georgiaan. Suuntauksen taustatekijät liittyvät niin näkemykseen, haluun kuin kykyynkin. Ensinnäkin Venäjän eliitin silmälasit ovat realismin väriset. Kansainvälinen politiikka nähdään edelleen pitkälti valtioiden välisenä kilpailuna. Tässä asetelmassa Venäjästä myös halutaan tehdä uskottava suurvalta. 90-lukuun verrattuna uutta on kyky, jonka pohjana on energiavarojen tuottama taloudellinen pelivara.

Venäjän suurvaltatrendiin on liittynyt myös painokas omien ratkaisujen ja piirteiden puolustaminen. Ulkopuolelta tarjotut demokratian valmisvaatteet on Venäjällä haluttu korvata omaa tekoa olevilla mittatilauspukimilla. Kansainvälisessä keskustelussa Venäjän on ajoittain nähty liittyneen autoritaarisen kehitystien kulkijoihin, jotka ovat taloudellisen kehityksensä turvin laajemminkin haastamassa läntiset demokratiat ja näiden edustamat arvot.

Venäjän muutosta leimaa kuitenkin paradoksi. Maa on vahvistunut nopeasti, mutta kehittynyt hitaasti. Pitkän kantaman ongelmat ovat yhä ratkaisematta. Kansanterveys on heikko ja väestö vähenee kovaa vauhtia, arviolta 700000 asukkaan verran vuodessa. Oikeusvaltion hataruus ja korruption paheneminen kaipaavat vakavaa huomiota ja mittavia reformeja. Öljyn ja maakaasun myyntiin pohjaava luonnonvaratalous on yksipuolinen. Venäjän kilpailukyky on edelleen alhainen. ?Venäläistä Nokiaa? ei ole näköpiirissä eikä nousevan kustannustason maasta ole globaaliksi halpatuotantopajaksi. Kestävällä pohjalla oleva suurvalta-asema edellyttääkin melkoisen modernisaatiohaasteen voittamista.

Presidentti Medvedevin kausi on käynnistynyt jatkuvuutta ja vakautta korostavin tunnuksin. Tässä ei ole mitään ihmettelemistä. Se on linja, jonka on katsottu tuottaneen tuloksia. Jatkuvuuspolitiikalla on myös venäläisten enemmistön tuki. Silti merkkejä muutostarpeista ja haluista on ilmassa. Ei ole sattumaa, että Medvedev on tehnyt korruption kitkemisestä ja oikeusvaltion vahvistamisesta oman lippulaivaprojektinsa. Vaikka samaa viestiä on kuultu ennenkin, on Medvedev laittanut itsensä poliittisesti likoon uudella tavalla. Kyse ei ole vähäisistä asioista, vaan Venäjän perinpohjaisesta muuttamisesta.

Samalla Venäjän talousstrategiaksi on valittu hyvin kunnianhimoinen innovaatiotalouden malli. Medvedevin koodisanoja ovat innovaatiot, infrastruktuuri, instituutiot ja investoinnit. Suurvallaksi itsensä mieltävän maan ambitiotaso on väkisinkin korkea. Muiden seurailu ei riitä, vaikka jälkeeni puhuva Pekka Sutela onkin ehdottanut hieman maltillisemmin viidettä i:itä eli imitaatioita. Joka tapauksessa innovaatiotalouden rakentaminen tulee olemaan Venäjälle haaste paitsi taloustieteen, myös yhteiskunnan ja politiikan näkökulmasta. Edellytykset ovat kuitenkin olemassa. Venäjä on avoimempi ja ulkomaailmaan verkottuneempi kuin kenties koskaan historiansa aikana.

II EU ?Venäjä ?akselin rakentaminen

Mitä EU:n tulisi tehdä taloudessa modernisaatioon pyrkivän ja ulkopolitiikassa klassiseen realismiin pitäytyvän suurvalta-Venäjän kanssa? 90-luvulla rakennettu strateginen kumppanuus ei ole lähimainkaan yltänyt tavoitteisiinsa.

Paradoksilta ei täälläkään ole vältytty. EU:n ja Venäjän suhde on kriisiytynyt samalla, kun niiden välille on kehittynyt ennenkuulumattoman tiivis keskinäisriippuvuus. Eurooppa ei selviä ilman Venäjän energiaa eikä Venäjä ilman Euroopasta saatavia vientituloja. Yli puolet Venäjän ulkomaankaupasta tapahtuu Unionin kanssa. Molemmat tarvitsevat toisiaan: Euroopan kasvu tarvitsee Venäjän markkinoita ja raaka-aineita, Venäjän kehitys puolestaan vaatii eurooppalaisia investointeja ja osaamista.

Ristiriitojen taustalla ovat EU:n ja Venäjän erilaiset identiteetit, toimintalogiikat ja keskinäissuhteen visiot. Venäjä on suurvaltahenkinen kansallisvaltio, postmoderni EU sijaitsee puolestaan jossain valtion ja kansainvälisen järjestön välimaastossa. Kumpikaan ei ole halunnut sopeutua toisen toimintatapoihin eikä niillä myöskään ole ollut yhteensopivaa näkemystä siitä, mitä keskinäissuhteella tavoitellaan. Lisäksi Venäjän ja EU-jäsenmaiden kahdenväliset kiistat ovat vaikeuttaneet suhteen kehittymistä. Ei siis ihme, että sukset ovat välillä ristissä.

On lähdettävä siitä, ettei tilannetta voi korjata nopeasti. Vaaditaan kenties vuosien työ ? poliittisen tahdon lisäksi ? jotta EU:n ja Venäjän välille kyetään rakentamaan vahva ja aito kumppanuus, joka hyödyttää ja vahvistaa molempia. Sen tarkempaa tai kunnianhimoisempaa visiota ei tarvita. Tarvitaan pikemminkin toteuttamistahtoa ja sitkoa.

Koetuista vaikeuksista huolimatta juuri keskinäisriippuvuus ja Venäjän modernisaatiopyrkimys tarjoavat hyvän lähtökohdan kumppanuuden rakentamiselle. Tavoitteeseen kannattaa pyrkiä samanaikaisesti ainakin neljää reittiä pitkin.

Ensinnäkin taloudellista integraatiota tulee jatkaa. Tärkein etappi tällä tiellä on EU:n ja Venäjän välinen vapaakauppasopimus, joka on mahdollista solmia Venäjän WTO-jäsenyyden toteuduttua.

Toisekseen EU ja Venäjä tarvitsevat kattavan ja kunnianhimoisen perussopimuksen. Neuvottelut aloitettiin Brysselissä heinäkuun alussa. Sisältö on aikataulua tärkeämpää. Uuden sopimuksen kanssa tullaan elämään pitkään ja sen tulisi merkitä askelta eteenpäin. EU:n ja Venäjän tulisi löytää toimivat pelisäännöt.

Kolmas strateginen ulottuvuus on liikkumisen vapaus, mikä on ollut yksi Euroopan integraation virstanpylväistä. Viisumipakon poistaminen on EU:n ja Venäjän välillä yhteisesti sovittu pitkän aikavälin tavoite. Asiasta käydään jatkuvaa vuoropuhelua Unionin ja Venäjän välillä. Seuraava askel voisi olla viisumivapauden ehtona olevien uudistusten konkreettisempi määrittely ns. tiekartan muodossa. Viisumivapaus ei siis tule olemaan Venäjälle ilmainen lounas. Järjestelyn täytyy olla myös molemminpuolinen: se koskee niin Villeä kuin Vasiliakin.

Venäjän kanssa on ylläpidettävä myös katkeamatonta poliittista vuoropuhelua eri tasoilla. Tälle prosessille ei ole vaihtoehtoa. Se on välttämätön, jotta EU ja Venäjä voisivat hakea yhteisymmärrystä aina kun mahdollista sekä sovitella ristiriitoja silloin, kun se on tarpeen.

Presidentti Medvedevin reilun kuukauden takainen ehdotus eurooppalaisesta turvallisuussopimuksesta tarjoaa mahdollisuuden dialogin käymiseen. Se henkii myös uudenlaista ulkopolitiikan tyyliä. Kritiikin ja torjumisen sijasta Venäjä teki oman ehdotuksensa. Aloitteeseen on syytä tarttua myönteisessä ja aktiivisessa hengessä. Uudenlaisen vuoropuhelun kautta Euroopan turvallisuutta ja yhteistyötä voidaan lisätä.

Onnistuminen Venäjä-suhteissa edellyttää EU:n vahvempaa yhtenäisyyttä ja toimintakyvyn kasvua. Tässä Lissabonin sopimus astuu kuvaan ? ilman sitä EU ei tule olemaan riittävän vahva.

Keskinäinen integraatio ja pyrkimys tiiviiseen poliittiseen yhteistyöhön ovat pitkäkestoisia hankkeita, täyspitkiä triathloneita. Ne eivät tuota pikavoittoja eivätkä säästä Unionia ajoittaisilta ristiriidoilta Venäjän kanssa. Parhaassa tapauksessa tuloksena on kuitenkin aikaa myöden historiallinen Eurooppa-Venäjä ?yhteistyöakseli.

III Kahdenvälinen horisontti

Suomelle Venäjä on eurooppalainen naapurimaa, jonka kanssa pyritään tiiviisiin taloudellisiin suhteisiin, tuloksekkaaseen viranomaisyhteistyöhön sekä kansalaisyhteiskuntein avoimeen vuorovaikutukseen.

Venäjä-politiikkamme lähtökohta on maamme EU-jäsenyys. Näin on ollut jo yli kolmentoista vuoden ajan. Strateginen vuoropuhelu Venäjän kanssa ja vaikuttaminen tapahtuvat EU:n politiikan kautta. EU moninkertaistaa Suomen painoarvon ja mahdollisuudet, jos niitä halutaan käyttää. Suomi myös kykenee vaikuttamaan EU:n päätöksentekoon. Emme ole äänetön yhtiömies.

EU-jäsenyyden korostaminen ei merkitse kahdenvälisten suhteiden vähättelyä. Päinvastoin, hyvät bilateraalisuhteet ovat välttämättömiä, jotta ymmärrämme toinen toistamme ja voimme kehittää yhteistyötä kansalliseen päätösvaltaan kuuluvissa asioissa. Toimiva kahdenvälinen yhteys Venäjän kanssa on vahvuutemme myös Unionissa. Bilateraalisuhteet eivät kuitenkaan ole EU-politiikan vaihtoehto.

Puutullit ovat esimerkki Venäjään liittyvistä riskeistä. Ne ovat tällä hetkellä akuutein Venäjä-kysymyksemme. Venäjän päätös nostaa tulli 50 euroon kuutiolta ensi vuoden alusta lukien uhkaa metsäteollisuuttamme ja sitä kautta laajemminkin taloutta ja työllisyyttä erityisesti Itä- ja Kaakkois-Suomessa. Tuen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen pyrkimystä löytää Suomelle siedettävä ratkaisu. EU:n ja Venäjän väliset neuvottelut Venäjän WTO-jäsenyyden ehdoista ovat ongelmanratkaisun tärkein foorumi. Asetelma on kuitenkin vaikea eikä Moskova näytä uskovan kyyneliin.

Puutullien suunniteltu toteutuminen jättäisi todennäköisesti melkoisen jäljen paitsi talouteemme, myös mielipideilmastoomme. Samalla suomalaisten olisi kuitenkin nähtävä metsä puilta. Venäjän talouskasvu lisää hyvinvointia ja luo suomalaisille merkittäviä vienti-ja investointimahdollisuuksia. Venäläisten lisääntyvä kulutus näkyy kasvavana turismina. Suomen sijainti, myönteinen suhdepääoma ja maine antavat meille hyvät edellytykset tarttua Venäjän tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Venäjän vahvistuminen ja vaurastuminen ovat synnyttäneet Suomessa uudenlaisia heijastusvaikutuksia. Turistien ohella myös venäläiset investoijat ovat löytäneet Suomen. Tätä kiinnostusta on pidettävä ennen muuta myönteisenä, kunhan samalla pidetään huoli siitä, että myös toimintatavat vastaavat meidän normistoamme.

Samalla kun niin Venäjän tarjoamat mahdollisuudet kuin sen vaikutuksetkin ovat kasvamassa, on pidettävä huoli suomalaisesta Venäjä-osaamisesta. Merkittäviä askeleita on tapahtunut sitten EU-jäsenyyden mukanaan tuoman shokkiherätyksen. Venäjän tutkimus on saanut lisäresursseja, jotka ovat tuottaneet myös tulosta.

Venäjään liittyvissä osaamistarpeissa on kuitenkin tapahtunut myös laadullista muutosta. Yksinomaan Venäjään keskittyneiden eksperttien ja tutkijoiden lisäksi tarvitaan yhä enemmän eri alojen osaajia, jotka varsinaisen ammattitaitonsa ohella hallitsevat riittävässä määrin niin venäjän kieltä kuin kulttuuriakin. Venäjä-osaamisesta pitäisi tulla laajalle levinnyttä useiden ammattialojen arkipäivää, ei mystinen spesiaalitaito. Tähän Suomella on vielä pitkä matka eikä perille tulla pääsemään ilman mittavia panostuksia.

Istun autossa matkalla Joroisista Helsinkiin. Matkalla poikkeamme Mikkeliin sukuloimaan. Takana on fantastinen viikonloppu Joroisissa, jonne saavuimme perjantaina alkuiltapäivästä.

Yövyimme kaverini Tuomas Rautasen ”mökillä”, eli Koskenhovin kartanossa. Uskomaton paikka. Suomalaista maaseutuidylliä parhaimmillaan: koski, savusauna, mylly, riihi, puukartano.

Eijan ja Markun (Tuomaksen vanhemmat) vieraanvaraisuus sai punastumaan. Pöytä oli koreana koko viikonlopun, ja sauna tietenkin lämpimänä. Mahtavaa seuraa.

Joroisten puolimatka meni yli odotusten. Pääsin maaliin ajassa 5h 01 min. Olin enemmän kuin onnellinen. Keli ei ollut parhaasta päästä, mutta sillä nyt ei ollut mitään merkitystä. Sateesta sai happea ja sitä paitsi perjantaina ja sunnuntaina aurinko paistoi.

Uinti meni yläkanttiin (noin 33 min), mutta kompensoin sitä kisojen ”hitaimmalla” vaihdolla (yli 4 min). En meinannut löytää pussukkaa ja räpelsin kamojen kanssa kuin päätön kana.

Pyöräily meni todella hyvin, yli 94 kilometrin matka taittui matkamittarini mukaan ajassa 2h 38 min, eli keskinopeus oli yli 36 km/h. Viralllisessa ajanotossa aikaan on lisätty vaihdot, siis räpellys.

Yritin juosta mahdollisimman maltillisesti ja ihan hyvin sekin meni (noin 1h 44min). Tarkat ajat löytyvät täältä.

Joroinen on kaunis paikkakunta. Porukat olivat todella ystävällisiä. Kannustuksia kuului matkan varrella kaikkialla. Kiitos niistä! Auttoivat jaksamaan.

Täytyy sanoa, että puolikas triathlon oli elämäni hienoin urheilukokemus. Se on huomattavasti mielekkäämpi ja vähemmän kuluttava kuin esimerkiksi maraton. Jokainen, joka on juossut maratonin, pystyy harjoittelua monipuolistamalla suoriutumaan triathlon puolimatkasta.

Lähes kaikki kaverini sanovat, että ”kyllä mä muuten, mutta tuo uiminen ei oikein suju”. No niin sanoin minäkin, kunnes aloitin uintiharjoittelun tammikuussa. Ei se nyt mitään Sievistä ole, mutta ainahan sitä saa pulikoitua eteenpäin. Märkäpuku auttaa. Se kelluttaa kuin pelastusliivit konsanaan.

Eikä triathlon ole pelkkää puolimatkaa tai täysmatkaa. Suurin osa harrastaa varttimatkoja (1500m/40km/10km) tai pikamatkoja (750m/20km/5km) tai ihan vaan minimatkoja eri muodoissa.

Oma kroppani kiittää lajia nimenomaan sen monipuolisuudesta. Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan välttynyt urheiluvammoilta. Ja kai sen järkikin sanoo: kun ei hinkkaa aina samaa lajia, niin paikat eivät kulu liikoja.

Eilen illalla kävimme tuopilla kilpailijoiden ja kilpailun järjestäjän, Antti Hagqvistin kanssa. Heitin ajatuksen, että Helsingissä pitäisi järjestää isompi triathlon kilpailu. Se voisi esimerkiksi olla varttimatkan luokkaa ja se järjestettäisiin Helsinki City Maratonin yhteydessä jossain keskustassa. Se porukka osaa meinaa järjestää kisoja.

Tavoitteena olisi tuoda lajia esille, riisua mystiikka sen ympäriltä ja saada samalla mukaan lisää harrastajia. Ei muutakuin soittamaan HCM:n järjestäjille.

PS. Pistämme kuvia huomenna.

Brysselin kentällä matkalla Helsinkiin. Lomaviikko meni sateisissa merkeissä. Väliäkö tuolla. Pääasia, että sai puuhastella perheen kanssa. Ei se yhdessäolo ole auringosta kiinni.

Kauppalehden Arno Ahosniemi bongasi pari päivää sitten EU-puheenjohtajamaa Ranskan lippuvirheen. Heidän Brysselissä olevassa koristepallosaan siniristilippumme on muuttunut valkoristilipuksi.

Huomautimme asiasta heti Pariisin suurlähettiläämme välityksellä. Ikävä juttu, mutta ranskalaiset lupasivat hoitaa homman kuntoon.

Joroisten valmistelut jatkuvat. Eilen harjoittelin renkaan vaihtoa. Onneksi harjoittelin. Ei siitä olisi mitään tullut ilman opastusta. Olisi kurja jättää kisa kesken rengasrikon takia.

Pakkasin myös matkalaukun tarkkaan harkiten. Kaiken pitäisi olla mukana: urheilugeelit, juomat, patukat, pullot, pyörä, pumppu, vararengas, kilpailuasut, märkäpuku, lenkkarit, kypärä, pyöräilykengät, veryttelyasu, sukat, työkalut ja pyyhe. Lupailevat sadetta lauantaiksi. Sekin kestetään.

Huomenna vielä pyörä pikahuoltoon tutulle pyöräkauppiaalle ja sitten menoksi. Olisipa jo lauantai-aamu kello 10.00!

Viikko on mennyt niin sanotusti lomaillessa. Tässä ammatissa loma taitaa kuitenkin olla valitettavan suhteellista. Viestiä pukkaa, ja hölmö vastaa…

Kun pidän varsinaisen loman heinä-elokuun vaihteessa niin taidan hävittää kännykän jonnekin pariksi viikoksi.

Yhtäkaikki on ollut kiva ottaa vähän rauhallisemmin. On tullut lueskeltua ja muuten vain lekoteltua.

Olen myös tehnyt muutaman erittäin kevyen viimeistelyharjoituksen ennen Joroisten triathlonia. Kyseessä on niin sanottu ”puolimatka”, eli 1900 m uintia, 90 km pyöräilyä ja 21 km juoksua. 

Odotan koitosta innolla…tai oikeastaan aika malttamattomana. Tekisi mieli jo olla lähtöviivalla.

Monelle triathloni kuulostaa aivan hullujen hommalta. Pahimmillaan mieleen tulee Havaijin teräsmieskisan (3800 m, 180 km, 42 km) maaliviiva-ryömimiset tai joku helteeseen tuupertunut, omassa oksennuksessaan makaava keskeyttäjä. Parhaimmillaan muistetaan Pauli Kiurun, Mark Allenin ja Dave Scottin titaanientaistelut.

Triathlon ei kuitenkaan ole pelkästään armottomien atleettien mielen ja kivun hallintaa. Se on myös mahtava kuntoilumuoto. Kaikkihan me olemme joskus uineet, pyöräilleet tai juosseet. Näitä lajeja voi harrastaa yhdessä ja erikseen. Eikä matkan tarvitse olla pitkä.

Itse ajauduin lajin pariin, koska juoksuharrastukseni johti alaselän välilevyn pullistuman esiasteeseen. Fysioterapeuttini Pipa Haikonen kehotti monipuolistamaan kuntoiluani, ja siitä se lähti.

Uinti pelotti eniten. Ja kyllä se pelottaa vieläkin, mutta paremmalta se tuntuu kuin tammikuussa. Tekniikkalaji.

Pyöräilystä en erityisemmin ennen välittänyt, vaikka reidet ovatkin kuin tanskalaisella työhevosella. Nykyään pyöräily on mielilajini. Kaunis kesäsää. Vaihtuva maisema. Mikäs sen mukavampaa.

Hyppy satulasta suoraan lenkkipolulle on mahtava tunne sekin. Kannattaa kokeilla.

En kyllä tiedä ollenkaan miten homma sujuu lauantaina, mutta jännä päivä on ainakin tiedossa. Tapahtuman kotisivut löytyvät tästä. Osallistujia on laidasta laitaan – ammattilaisista itseni kaltaisiin harrastelijoihin, jotka kokeilevat lajia ensimmäistä kertaa.

Suomen huipuista ainakin Tiina Boman, Teemu Lemmettylä, Marko Törmänen ja Kaj Söderdahl ovat mukana. Olen seuraillut Teemun kotisivuja. Niistä näkee miten vaativasta ammatista on kyse.

Huomenna Helsinkiin ja ylihuomenna Joroisille.

Terveisiä Brysselistä. Tänään alkoi viikon mittainen loma. Hyvältä tuntuu ja tarpeeseen tuli. Lomaviikon jälkeen on vielä noin puolisentoista viikkoa töitä ja sitten kahden ja puolen viikon loma.

Georgia on teettänyt työtä lomapäivästä huolimatta. Maan toisella konfliktialueella Etelä-Ossetiassa sattui eilen sarja pommiräjähdyksiä, jotka johtivat laukaustenvaihtoon. Kuolonuhreilta ei ikävä kyllä vältytty. Annoin aamulla asiasta lausunnon, jossa vetosin väkivallasta pidättäytymisen puolesta.

Etelä-Ossetian tilanne on tänään rauhoittunut, mutta jännite pysyy korkeana. Etyj-puheenjohtajamaalle tämä merkitsee lisäpainetta. Sain hyvin informaatiota päivän mittaan. Juttelin aamulla myös Carl Bildtin kanssa tilanteesta.

Maanantaina suurlähettiläs Antti Turusen johtama Etyj-lähettiläiden valtuuskunta vierailee maassa. Oma erityisedustajani Heikki Talvitie on Georgiassa torstaina. Tärkeintä on estää väkivallan eskalaatio sekä pohjustaa tietä konfliktin ratkaisuun.

Armenian ulkoministeri Edward Nalbandian vierailulla eilen

Hyvää kuuluu Brysseliin, jossa tänään käynnistyivät neuvottelut EU:n ja Venäjän uudesta perussopimuksesta. EU:n ja Venäjän olisi korkea aika rakentaa vahva ja toimiva kumppanuus. Se edellyttää poliittista tahtoa ja visiota, joka viime vuosina on ollut kateissa. Sopimusneuvotteluissa olisi edettävä ripeästi, mutta ei sisällön kustannuksella. Puutullikysymys on ratkaistava paljon nopeammin.