Terveisiä Kööpenhaminasta! Olin tänään puhumassa Tanskan ammattijärjestöjen ja elinkeinoelämän yhteistilaisuudessa. Jälleen kerran itseäni huomattavasti paremmassa seurassa.

Pääpuhujana oli Tanskan pääministeri Anders Fogh Rasmussen. Komissaari Günter Verheugen, sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Helle Thorning-Schmidt  ja allekirjoittanut seurasimme sitten pääministerin vanavedessä.

Tanskan pääministeri visioi EU:n tulevaisuudesta

Meikäläisen aiheena oli EU:n demokratiavaje. Palaan tähän teemaan toiste, koska halusin reagoida nettiäänestystä käsittelevään keskusteluumme.

Aluksi suurkiitos syvällisistä huomioista. Mielestäni yksi parhaista keskusteluistamme, joka myös osoittaa, että eilinen avaukseni ei todellakaan ole yksiselitteinen. Seuraavassa muutama lisähuomio.

1. Tarkoitukseni ei ollut vähätellä periaatteellisia kysymyksiä, kuten kirjoituksessani totesinkin. Demokratian periaate on äärimmäisen tärkeä, joten siitä johdettavat käytännölliset sovelluksetkin ovat periaatteellisesti tärkeitä. Siksi kysymykset vaalivapaudesta, -salaisuudesta ja -luotettavuudesta (kiitos Iirolle!) ovat erinomaisen tärkeitä.

Kysymys kuuluukin, että millaisessa järjestelmässä nämä riittävällä tavalla taataan. Nettiäänestys mahdollisuudella korjata ääni uurnilla on nähdäkseni riittävä tae. Ollaanko tästä eri mieltä?

2. Mr Zombien mukaan äänestysprosentin kasvattaminen on kikkailuna pikemminkin vasta-argumentti. On totta, ettei osuuden nosto ole itseisarvo. Instituutioiden legitimiteetin kannalta ihmisten osallistuminen on kuitenkin tärkeää. En usko, että kynnyksen madaltaminen vääristää tuloksia. Uskon sen edesauttavan porukkaa antamaan äänensä siinä tapauksessa, kun se muutoin jää antamatta. Netti on siis eräänlainen äänestysporkkana.

Kysymys onkin näin osallisuudesta. Näin on syytä pohtia, että ketä nettiäänestys palvelee. Voidaan olettaa, että perinteisesti nukkuvat marginaaliporukat saavat enemmän ääntä kuuluviin. Joidenkin mielestä se sekoittaa tarpeettomasti pakkaa, toisten mielestä demokratia toteutuu kattavammin. Kuulun jälkimmäisiin.

Sinällään on kuitenkin totta, että ensisijainen kannustin tulee olla mielenkiintoinen poliittinen keskustelu. Tässä poliitikoilla on tietty parantamisen varaa.

3. Netistä on tullut luonteva paikka toimia. Se toimii parhaiten silloin, kun siirretään vain informaatiota. Raha on nykyään oravannahkojen sijaan bitteinä, siksi rahamaailmakin toimii luontevasti netissä. Vaatteita siellä ei voi samalla tavalla sovitella, siksi ihmiset viihtyvät edelleen fyysisesti shoppaillessa (tai siis ainakin minä kuulun tähän kategoriaan).

Äänestäminen on tässä suhteessa lähempänä pankkipalveluita kuin shoppailua. Kuten ollaan osoitettu, ei se ongelmatonta ole. Nähdäkseni se on kuitenkin luonteva tavoite tänä päivänä. Ateenan agoralta ollaan siirrytty bittiavaruuteen!

4. Kuluja säästyy samalla tavalla kuin muussakin nettiin siirtyneessä toiminnassa. Mitä enemmän asioidaan verkossa, sitä vähemmän tarvitaan fyysistä kapasiteettia. Vaikka äänten korjaamiseen tuleekin varautua, niin uurnilla ei tarvitse varautua samanlaisella kapasiteetilla kuin ennen. Kulujen säästämisellä viittaan myös äänestämiseen ulkomailla. Se on kallista ja monimutkaista, kuten Harry esimerkillään osoittaa.

5. Vaalisalaisuus on tietenkin visainen ongelma. Emmehän halua merkittyjä vaalilippujakaan. Kysymys kuuluukin, luotammeko riittävästi vaalit järjestäviin viranomaisiin. Maallikkona tuntuu kuitenkin, että on teknisesti mahdollista toteuttaa nettiäänestys niin, että annetut äänet sekoitetaan äänestäjistään. Samaan luotamme jo nyt ennakkoääniä antaessamme.

Se, että joku ulkopuolinen taho koordinoisi massiiviseen nettihyökkäyksen esimerkiksi Suomen kunnallisvaaleissa on jo sen luokan juttu, että meikäläisen ei kannata siinä pahemmin mestaroida. Juttelin asiasta erään asiantuntijan kanssa, joka kertoi minulle, että ei se mahdotontakaan olisi. Jos jollain on lisäinfoa, niin otan sen mielelläni vastaan.

Toivon, että keskustelu nettiäänestyksestä jatkuu mahdollisimman laajalla rintamalla. Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen ja Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen tuntuivat suhtautuvan ajatukseen ennakkoluulottoman avoimesti. Ei muuta kuin lisää pökköä pesään.

PS. Olen Maikkarin Huomenta Suomen perjantai-vieraana huomenna. Mukava osallistua ohjelmaan hieman rennommissa merkeissä.

Ehdotin Helsingin Sanomien haastattelussa, että vuoden 2009 EU-vaaleissa pitäisi mahdollistaa äänestäminen internetissä. Koska lehtihaastattelussa ei aina ole tilaa tuoda argumentteja puolesta ja vastaa, niin ajattelin nostaa esille muutamia lisäpointteja puolesta ja vastaan. Kuulisin erittäin mielelläni arvon blogikommentaattoreiden näkemyksiä.

EU-tietäjiä Kemijärveltä. Pirjo Harjunen, Lea Mourujärvi, Matti Pöyliö, Annika Roivas, Iiris Jakola ja allekirjoittanut.

Peruslähtökohtana on, että nettiäänestys nostettaisiin perinteisen äänestystavan rinnalle. Jokainen voi siis valita äänestääkö netin välityksellä tai perinteisesti vaaliuurnilla.

Nettiäänestys järjestettäisiin muutamaa päivää ennen varsinaista äänestyspäivää, samalla tavalla kuin ennakkoäänestys.

Äänestäjä saisi vaihtaa äänestyskohdetta rajattujen päivien (esimerkiksi 2-4 päivää) aikana. Jos nettiäänestyksen päätytyttyä vielä tuntuu siltä, että tuli äänestettyä väärää henkilöä, niin lopullisen äänestyksen voisi tehdä perinteisellä tavalla.

Argumentit puolesta:

1. Modernissa maailmassa on siirrytty nettiin jo monella rintamalla (pankkipalvelut, ostokset, kirjeenvaihto, jne), on aika soveltaa yhtä demokratian muotoa myös netissä.

2. Viime EU-vaalien äänestyprosentti oli noin 40. Nettiäänestys olisi omiaan kasvattamaan äänestysprosenttia.

3. Suomi voisi toimia tässäkin kysymyksessä eräänlaisena edelläkävijänä, eli ensimmäisenä maana, joka mahdollistaa nettiäänestyksen EU-vaaleissa (kts. Viron esimerkit alla). 6. Nettiäänestys ei ole teknisesti monimutkainen ratkaisu (kuten Viron esimerkki osoittaa) ja ääntenlaskentakin olisi huomattavasti tarkempaa.

4. Nettiäänestys lisää äänestysvaihtoehtoja ja madaltaa esimerkiksi nuorten kynnystä äänestää vaaleissa. ”Mese”-sukupolvi on näissäkin asioissa edelläkävijä.

5. Nettiäänestys on vähentää kustannuksia ja säästää ympäristöä, eikä huonoa tai hyvää säätäkään voi syyttää. Esimerkiksi ulkomailla ei tarvitse matkustella satojen kilometrien päähän johonkin Suomen suurlähetystöön äänestämään.

Argumentit nettiäänestystä vastaan ovat lähinnä periaatteellisia. Esitän pääargumentit alla ja niiden päälle lyhyen vasta-väitteen.

Argumentit vastaan:

1. Vaalisalaisuus vaarantuisi. Väitetään, että kaveri voi netin olan yli kurkkia kun äänestää. Kopissa se olisi siis jotenkin salaisempaa. Mielestäni argumentti on vanhakantainen. Samalla verukkeellahan voisimme samantien sulkea kaikki pankki- ja ostopalvelut netistä, sekä rahannostoautomaatit.

2. Vaalivapaus vaarantuisi. Väitetään, että esimerkiksi perheen sisältä tai muualta olisi painetta äänestää jotain tiettyä henkilöä. Tässäkin on mielestäni terveen järjen käyttö sallittua. Viimeisenä lukkona huolestuneille on, että nettiäänestyksessä saa vaihtaa ehdokasta ja loppujenlopuksi voi vielä mennä uurnille äänestämään.

3. Suomessa sähköinen henkilökortti on enemmän poikkeus kun sääntö. Sähköinen henkilökortti on vapaaehtoinen, kuten myös nettiäänestys. Jos ei tee mieli hankkia korttia tai äänestää netissä, niin ei muutakuin uurnille.

4. Tasavertaisuus. Mummin pitää mennä uurnille kun Miro 18-v. äänestää netissä. Tarviiko tähän edes vasta-argumenttia? Kysehän on äänestämisen helpottamisesta ja äänestymahdollisuuksien laajentamisesta ylipäätään. Ei nettiäänestys ole keneltäkään pois.

5. Äänten myyminen. Eli joku ostaa äänioikeuden joltain toiselta. Taas kyllä ampuu pahasti yli. Jos jollain on himo ostaa ääniä niin sen voi varmaan jo tehdä ihan nykyäänkin. Todistuskappaleeksi voi tuoda vaikka kännykkäkuvan äänilipusta. Sen saa otettua näppärästi vaalikopissa.

Virossa on äänestetty kahteen otteeseen netin välityksellä. Molemmat äänestykset onnistuivat yli odotusten. Löydät niistä informaatiota esimerkiksi tästä ja tästä.

En missä nimessä vähättele nettiäänestykseen liittyviä periaatteellisia kysymyksiä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että demokratia on jatkuvasti muuttuva hallintomuoto. Senkin on sopeuduttava yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Tietoturvakysymykset ovat myös erityisen tärkeitä. Uskon kuitenkin, että ne ovat ratkaistavissa samalla tavalla kun ne ovat ratkaistu esimerkiksi pankkipalveluiden osalta. Ovatko ne täysin saumattomat? Eivät tietenkään, mutta tarpeeksi luotettavat, että moni hoitaa nykyään pankkiasiansa netissä.

PS. Huom: kaksi kommenttia löytyy jo maanantain blogimerkinnän kohdalta.

Kirjoitin tammikuun Blue Wingsiin mepin työstä. Mitä mieltä olette? Mitkä ovat mepin tärkeimmät tehtävät?

Kolme suosikkifutaajaani ovat Forssell, Tihinen ja Riihilahti. Piti oikein somistaa toimistoa heidän pelipaidoillaan.

Erinomaiset blogikommentit innostivat lisäämään muutaman näin jälkikäteen. Eli tämä on Unto Hämäläisen muotoilua käyttäen ”jälkikirjoitus”.

Päätin myös lisätä muutaman rivin luettuani päivän Savon Sanomien pääkirjoituksen, jossa ohimennen käsitellään Euroopan parlamentin valtaa ja vastuuta. Siinä todetaan muun muassa, että ”EU:ssa meidän asemamme on heikoin siellä, missä demokratian pitäisi kukkia kauneimmin: Brysselin ja Strasbourgin europarlamenteissa. Neljätoista euroedustajaamme ovat siellä yhtä suuria vallankäyttäjiä kuin Perussuomalaisten kansanedustajat omalla Arkadianmäellämme”.

Tämä virke osoittaa mielestäni hyvin, että eurooparlamentaarikon (mepin, EE:n, EPE:n…) valta ja vastuu ei aina välttämättä aukea valtamedioissakaan. Ja lisäänpä vielä, että luen usein Savon Sanomien pääkirjoituksia, koska ne ovat erinomaisen analyyttisia.

Olen usein näilläkin sivuilla todennut, että mepin ja kansanedustajan vaikutusmahdollisuudet ovat hyvinkin erilaiset. Niitä ei voi oikeastaan verrata toisiinsa.

Yksinkertaistaen: kansallisissa parlamenteissa on olemassa hallitus ja oppositio. Hallitus tekee lakiesityksen ja sen jälkeen se hyväksytään lähes muuttumattomana parlamentissa, eli eduskunnassa. Hallituspuolueiden edustajat äänestävät puolesta ja oppositio vastaan.

Euroopan parlamentissa meillä ei ole hallitusta, jota peesaisimme, tai oppositiota, jonka joukossa räksyttäisimme. Kun komissio tekee lakiehdotuksen, niin jokainen meppi haluaa jättää siihen oman sormenjälkensä. Se euroedustaja, josta tulee lakialoitteen raportööri (eli valmistelija), pystyy muokkamaan direktiiviä tai asetusta enemmän kuin yksikään kansallinen ministeri, kansanedustajasta puhumattakaan.

Aktiivisella mepillä on siis enemmän valtaa EU-asioissa kun yhdelläkään kansallisella ministerillä, ehkä pääministeriä lukuunottamatta. Siksi meppien määrä ei mielestäni heijasta vaikutusvaltaa. Tässäkin kysymyksessä laatu korvaa määrän.

Laura kysyi miten europarlamentaarikot ”saa tehtyä tietoon perustuvia päätöksiä asioista?”, koska niitä asioitahan on tuhottoman paljon. Hyvä kysymys! Muistan kun siirryin virkamiehestä mepiksi, niin minulle tuli tunne, että putosin niin sanout ”informaatio-loopin” ulkopuolelle. Virkamiehenä sain jatkuvalla syötöllä kaiken oleellisen informaation. Lähes kaikki ministeriöiden analyysit olivat automaattisesti käden ullottuvilla.

Meppinä asiakirjoja toki vilisee, ja monet tulevat päätteelleni automaattisesti, mutta kyllä niitä saa myös hakea. Pitää vaan tietää mitä hakee. Informaatio on valtaa.

Itse yritän keskittyä noin kymmeneen kokonaisuuteen (tyyliin Lissabonin sopimus, lobbauraportti, jne.). Keskittymisellä tarkoitan ”syvällistä paneutumista” aiheeseen. Nämä kymmenen asiaa ovat sitten ikäänkuin leipätyöni.

Näiden lisäksi on tietenkin kymmeniä aiheita, joista otan selvää ja joista kerään informaatiota, jotta voin tehdä ”fiksuja päätöksiä”.

Itse hankin informaatioita kahta kautta. Ensisijaisena lähteenäni ovat tietenkin maanmainiot avustajani, jotka melkeinpä kellon ympäri taustoittavat minulle eri aihepiirejä. Lukukasa sen kuin kasvaa…

Toissijaisesti hyödynnän 9 vuoden Brysselkokemuksen verkostojani eri EU:n instituutioissa ja EU-edustustoissa. Näistä lähteistä ammennan informaationi ja vedän johtopäätökseni.

Toivon, että muut kysymykset tulivat käsiteltyä tuossa samassa, varsinkin Karin kysymys siitä minkä takia EU-vaaleissa kannattaa äänestää. Annoin asiasta muuten tänään (siis 29.1.) haastattelun, jossa ehdotan millä tavalla EU-vaalien äänestysprosenttia voidaan nostaa. Siitä enemmän keskiviikon blogissa.

Mielestäni kaikissa kommenteissa on paljon hyviä pointteja, jotka voisi myös kiteyttää näin: europarlamentaarikon tehtävänä on ajaa eurooppalaisten asiaa. Terminologiseen keskusteluun en lähde…vaikka pidin esistettyjä ehdotuksia innovatiivisina. Itse käytän termejä meppi, euroedustaja ja europarlamentaarikko. Euroopan parlamentin jäsen kuullostaa vähän jäykältä…

Paavo kysyy vaalisuunnitelusta. Oma kantani on, että henkistä päätöstä asettumisesta tai pois jättäytymisestä ei kannata tehdä liian aikaisin. Vuosi on mielestäni hyvä aika. Jos sitä rupeaa suunnistelemaan liian aikaisin, niin ei enää keskity oleelliseen, eli lainsäädäntötyöhön, tiedottamiseen ja etujen ajamiseen.

Sunnuntaiehtoota kaikille. On taas se aika viikosta kun pitäisi silittää ensi viikon paidat. Ei muutakuin rauta ja lauta telkkarin eteen ja menoksi.

Kaikkia varmaan kiinnostaa ihan tuhottomasti, että hankin viime viikonloppuna uuden silitysraudan- ja laudan. Molemmat todellisia turbovehkeitä. Silitysaika nopeutui ainakin minuutilla per paita. Onhan se tietenkn vähän pervoa, että nauttii paitojen silittämisestä…

Haluaisin kiittää tämän viikon blogikommentaattoreita. Mielestäni saimme aikaan monta hyvää keskustelua. Näkökulmat vaihtelivat laidasta laitaan. Hyviä argumentteja. Tunteetkin taisivat lämmetä aina välillä. Hienoa!

Kyllähän se tietenkin niin on, että keskustelu lähtee aina paremmin vauhtiin kun bloggaajalla on jotain järkevää (tai vähemmän järkevää) sanottavaa.

Omalta osaltani paljon riippuu siitä, mitä viikolla on agendalla, mitä on tullut luettua, kenen kanssa keskusteltua, jne. Välillä on myös kyse ajankäytöstä. Aina ei ehdi kirjoittaa niin paljon kun tekisi mieli. Ensi viikolla mennään taas täysillä…toivottavasti.

 

Tänään oli vähän erilainen kiertuepäivä Helsingissä. Aamu alkoi Mäkelänerinteen altaassa kello 6.15. Sen jälkeen olin Ylen aikaisen suorassa radiohaastattelussa. Aiheena lobbaaminen. Mukava juttutuokio loistotoimittajan kanssa.

Sen jälkeen annoin elämäni ensimmäisen haastattelun lenkkipolulla. Kyseessä oli taustajuttu ensi viikon perjantain maikkarin Huomenta Suomi-ohjelmaan. Olen vieraana koko aamun. Taas kerran loistotoimittaja.

Jutunteko oli hauskaa, mutta älkää kertoko fysioterapeutti Pipa Haikoselle, että kävin lenkillä. Minulla alaselän takia vielä neljän viikon lenkkikielto…Onneksi Pipa on rakentanut minulle jumppaohjelman, jolla selän pitäisi kuntoutua.

Maunulan yhteiskoulussa juttelemassa EU:sta.

Päivän mittaan tapasin myös suomalaisia EU-virkamiehiä ja lopuksi kävin vielä Maunulan yhteiskoulussa luennoimassa. Loistoporukka. On muuten Suomen kovin matikkakoulu!

Perustuslakivaliokunnassa keskusteltiin eilen lobbaamisesta EU:ssa. Toimin asian raportöörinä. Olemme valmistelleet raporttia jo monta kuukautta ja hyvältä näyttää.

Olen kirjoittanut lobbaamisesta paljon myös näillä sivuilla. Olen myös käsitellyt asiaa kolumneissani ja siitä on ollut juttuja suomalaisessa mediassa (kts. alla). Koska kyseessä on monimutkainen kokonaisuus niin ajattelin tuoda esille muutamia pointteja siitä missä mennään juuri nyt.

Näin tänään jälleen kerran jutun, jossa luotiin kuvaa, että EU:ssa ei ole lobbaussääntöjä, mutta Suomessa kaikki toimii hyvin. Muistin virikistämiseksi:

Euroopan parlamentin työjärjestyksen artiklassa 9(4) ja sen liitteessä IX säädetään ohjeet lobbareille. Edunvalvojat sitoutuvat kunnioittamaan Euroopan parlamentin lobbareille tarkoitettuja eettisiä sääntöjä. Jos sääntöjä ei noudata, ei ole enää tervetullut parlamenttiin. Hallintokomissaari Siim Kallas julkaisee oman rekisterinsä ja eettiset sääntönsä tänä keväänä.

Valiokunnassa käsittelimme 5 keskeistä kysymystä.

1) Tulisiko parlamentilla ja komissiolla olla yhteinen rekisteri?

Valiokunnassa on laaja yksimielisyys siitä, että yhteinen rekisteri olisi paikallaan. Instituutioiden itsenäisyydestä ja mahdollisista hallinnollisista haasteista huolimatta pyrkimyksenä on, että lobbarit saavat yhden luukun rekisteröitymiselleen.

2) Kuka on lobbari? Kuinka määritellä lobbari?

Jälleen asiasta oltiin liikuttavan yksimielisiä. Halutaan laaja määritelmä, jonka mukaisesti kaikki lainsäädäntötyöhön vaikuttavat ovat lobbareita. Kaikkia tulee kohdella samanarvoisesti.

3) Mitä tietoja erityisesti rahoituksesta haluamme?

Kallas esittää, että lobbareiden rahoittajista tulisi saada tarkempaa tietoa. Kunkin toimijan pitäisi siis kertoa rahoituksensa määrä ja mistä se on peräisin. Pilkunviilaukseen ei olla menossa, vaan tarkoituksena olisi ilmoittaa suuruusluokat. Periaatteesta vallitsee valiokunnassa yksimielisyys, vaikka tarkennuksia vielä toivotaan.

Hyvin harva kuitenkaan haluaa USA:n järjestelmää. Siellä lobbarit ja poliitikot raportoivat vuosittain useaan otteeseen yksityiskohtaisesti sidonnaisuuksistaan ja toimistaan. Rahan suhde poliittiseen valtaan on suorempi, eikä jouston varaa säännöissä ole. Lopputulos on eurooppalaisesta näkökulmasta surkuhupaisa. Jos esimerkiksi seminaarissa on mukana poliitikkoja, niin istuva illallinen on kielletty mutta buffet sallitaan – edellinen on korruptiota, jälkimmäinen ei.

4) Tulisiko lakitekstin alaviitteisiin kirjata tahot, joita valmisteluprosessin aikana on kuultu?

Olen esittänyt tätä, mutta ehdotus jakaa mielipiteet aika tasan 50/50. Kriitikoiden mukaan on mahdoton määritellä, milloin jotakin on ”kuultu” ja tästä seuraa heidän mukaansa farssi. Perustuslakivaliokunnassa ehdotus sai yllättävän myönteisen vastaanoton. Meppejä ei tosin ollut paljoa paikalla…

5) Tulisiko lobbarirekisterin olla pakollinen vai vapaaehtoinen? Tästä sitten väiteltiin…

Keskustelua vaivaa krooninen käsitteellinen sekaannus. Monet vaativat nimittäin pakollista rekisteriä tarkentamatta, mitä sillä tarkoittavat. Käsitteitä ”pakollinen/vapaaehtoinen” käytetään kahdessa eri merkityksessä.

Kuten todettu, parlamentilla on jo tosiasiallisesti (de facto) pakollinen lobbarirekisteri. Päästäkseen parlamentin tiloihin lobbaamaan on rekisteröidyttävä. Parlamentin lakimiesten analyysi vahvistaa käsityksen tosiasiallisesta pakollisuudesta.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että on olemassa laki (de jure), jonka mukaan on rekisteröidyttävä. Komissiohan ajaa ”vapaaehtoista” rekisteriä, mikä tarkoittaa siis laillisesti ottaen vapaaehtoista.

Tästä seuraa, että jos todella päädymme yhteiseen rekisteriin komission mallin ja perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti, niin se on sekä vapaaehtoinen (laillisesti ottaen) että pakollinen (koska uskottava lobbari haluaa pääsyn parlamenttiin). Kollegani Richard Corbett (sosialistit) kiteytti erinomaisesti, että tämä ei ole joko-tai, vaan sekä-että kysymys.

Sitä paitsi, jos haluamme todella säätää lain pakollisesta rekisteristä, ensin komissiolta pitäisi saada aloite asiasta. Tällaista ei ole pöydällä…ensin pitäisi siis lobata tällaista aloitetta.

Käsitteellisestä sekaannuksesta johtuen pakollista rekisteriä vaativien puheesta syntyy virheellinen kuva, jonka mukaan mitään sääntöjä ei olisi olemassa. Näinhän asia ei ole.

Huomautettakoon, että maailmassa on tasan 4 paikkaa (The Political Quarterly, Vol. 78, No. 3, July-September 2007), joista löytyy lobbaussäännöt: USA (laki), Kanada (laki), Saksan Bundestag (työjärjestys) ja Euroopan parlamentti (työjärjestys). Muualla, mukaan lukien Suomi, ei lobbarirekistereitä ole – ei Euroopan parlamentin tapaan tosiasiallisia, saati sitten lakiin kirjattuja.

Näin ollen on kiistanalaista, onko Suomen järjestelmä jotenkin avoimempi, kuten STT tänään kirjoitti. Vaikka valiokunnissa asiantuntijoina kuullut kirjataankin mietintöihin, niin lobbarirekisteriä ja varsinaisia lobbarisääntöjä ei ole.

Sen lisäksi kuka tahansa voi tulla kuuntelemaan EU parlamentin valiokuntakeskusteluja ja siis arvioimaan vaikuttavia voimia. Suomessa valiokunnat eivät oviansa yleisölle avaa.

Tsekkaa myös:

Helsingin sanomat: Selkeät lobbaussäännöt tarpeen EU:n päätöksenteossa

Europe’s World: Regulating Brussels? legion of lobbyists

Raporttiluonnokseni, jota muokkaan vielä hiukan eilisen keskustelun perusteella.

EU-Observerin juttu.

Tämä oli kaikinpuolin mielenkiintoinen viikko. Oikeastaan ensimmäistä kertaa allekirjoittaneella oli kaikissa kolmessa valiokunnassa omia keskeisiä raportteja yhtäaikaa pöydällä. Sisämarkkinavaliokunnassa vastavuoroista tunnustamista. Perustuslakivaliokunnassa lobbaamista. Ja varainvalvonta valiokunnassa vastuuvapautta.

Taisi uudelle avustajalleni, Kiti Vihavaiselle, jäädä aika hektinen kuva meidän tiimin toiminnasta. Hyvää viikonloppua kaikille.

The so called European External Action Service, i.e. a diplomatic service, is one of the most important innovations of the new EU treaty.

We talked about it today in the Constitutional Committee. Our raporteur is ”the one and only” Elmar Brok. (By the way, I am an Elmar fan!)

The new service is supposed to be up and running when the treaty enters into force, hopefully sometime next year. The preparations are on the way and I predict that we will be looking at the hottest institutional issue of the coming years.

Why do I think it will be hot? Because it involves three power struggles:

1. The power between the EU and the member states.
2. The power between the member states.
3. The power between the EU institutions.

In my mind the diplomatic service is important, not least because it will strengthen Europe’s role in foreign policy. We are a superpower in trade and development policy, but relatively weak in foreign and security policy.

Will it mean an end to the foreign policies of member states? Of course not, albeit that many eurosceptics will try to argue that it does. I guess it is a bit like saying that Her Majesty’s Foreign Office will be made redundant. Yeah, right. The UK will continue to have one of the best, if not the best, diplomatic service in the world.

In today’s Committe debate I stressed the importance of avoiding an institutional fight between the European Commission and the Council of ministers. We have seen too many of these petty fights over the years.

I would like to believe that we will avoid a fight this time around… but sometimes my optimism takes the better of me.

I think that there are eight key questions relating to the set up of the new diplomatic service.

1. Division of staff, i.e. where will the civil servants come from? They will come from the Commission, Council Secretariat and the member states, but no one knows in which proportion. For me it would be logical to have most of them from the Commission and the member states and then a smaller proportion from the relatively small Council Secretariat.

2. Division of staff between the member states, i.e. should the big states send more diplomats than the small states? To be honest I don’t really know. I guess a lot of it has to do with available resources. I would assume that it is in the interest of all member states to have as many ”detached national experts” as possible.

3. Physical location, i.e. where will they be located in Brussels and abroad. I think they should be in a Commission building in Brussels (they have the administrative resources. When abroad, it would be wise to convert the 120 so called Commission representations into EU embassies. The infrastructure is there, why not use it.

4. Reporting obligations, i.e. who are they accountable to? The new Foreign Minister or the new EU President. Logically it should be the Foreign Minister who is conveniently ”double hatted”, i.e. responsible to the Commission and the Council.

5. Legal status, i.e. should it be a new agency or a part of the current institutional structure? Definitely the latter. No need to create a new buraucracy when an old one can be used. As above, it should be an integral part of Commission.

6. Diplomatic immunity, i.e. should they have the same status as ”normal” diplomats? Why not! In any case I never felt that there was any advantage in having a diplomatic passport.

7. Funding, i.e. who will pay for the bill? In my mind the money should come from the Commission budget. I guess member states should pay for their own ”national experts”, but the bulk of the budget should be managed by the Commission.

8. What tasks should it have? This is a fundamental issue which will probably influence many of the questions above. Areas such as trade and development are already managed fully or partially by the Commission. I would assume that the solution is to keep it in the Commission services, but under the authority of the new Foreign Minister.

So, here are some of the key issues at stake. It would be great to hear what you think about some of the issues raised. Go for it!

Tänään EU näyttää jälleen tietä ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.

Asiasta näytti olleen paljon juttua myös Suomen mediassa. Ylen uutisissa se oli ykkösjuttu, kuten myös maikkarilla. Erinomaista, että EU asioita nostetaan esille.

Seuraavassa alustavia huomioita ja faktoja paketista.

Komissio julkaisi ehdotuksensa siitä, miten päästään niihin ilmastotavoitteisiin, joita jäsenmaat asettivat yhdessä unionille viime keväänä.

Kuuluisat 20-20-20 tavoitteet olivat seuraavat:

– EU vähentää hiilidioksidipäästöjään 20% vuoteen 1990 verrattuna vuoteen 2020 mennessä tai 30% jos päästään globaaliin ilmastosopimukseen.

– 20% EU:n energiasta tulee uusiutuvista energiamuodoista.

– 10% polttoainesta tulisi olla biopolttoaineita.

 

Tässä kuvassa olemme juuri päättämässä ”trilogia” (parlamentin, komission ja neuvoston väliset neuvottelut) tavarapaketista.

Nyt julkituotu paketti sisältää kolme keskeistä lainsäädännöllistä elementtiä:

1) EU:n päästökauppadirektiivin uudistus.

– Päästökauppaa uudistetaan siten, että energiantuotantosektorille jaettavat päästöoikeudet tullaan huutokauppaamaan 100%:sesti vuodesta 2013 lähtien. Muilla aloilla huutokaupattavien päästöoikeuksien osuus tulee nousemaan vähitellen. Tämä on erittäin suuri muutos nykytilanteeseen, jossa unionin ei ole vaatinut mitään huutokauppaosuutta, vaan jäsenmaat ovat halutessaan saaneet jakaa päästöoikeudet ilmaiseksi teollisuudelleen.

– Päästökauppadirektiivin uudistuksen myötä 40 % EU:n kaikista hiilidioksidipäästöistä tulevat päästökaupan piiriin.

2) Ehdotus päästötavoitteille niille sektoreille, jotka eivät ole päästökauppadirektiivin piirissä (kuljetus, rakennukset, palvelut, pienet teollisuuslaitokset, maatalous ja jätteet).

– näille aloille asetetaan 10%:n vähennystavoite vuoteen 2020 mennessä (vuoteen 2005 verrattuna).

3) Direktiiviehdotus uusiutuvien energiamuotojen suosimiseksi.

– EU:n oon saavutettava 20% uusiutuvien energiamuotojen osuus käyttämästään energiasta vuoteen 2020 mennessä.

– tavoite on 11,5%  korkeampi kuin tällä hetkellä ja tavoite jyvitetään jäsenmaiden kesken.

– Saavuttaakseen oman tavoitteensa, jäsenmaat saavat tehdä investointeja uusiutuviin energiamuotoihin toisissa jäsenmaissa. Tällä tavalla on tarkoitus päästä tavoitteeseen mahdollisimman tehokkaasta. Investoinnit kohdistuvat sinne, missä ne ovat edullisimpia tehdä.

– Liikenteelle asetetaan 10% biopolttoainevaatimus vuoteen 2020 mennessä. Biopolttoaineiden on täytettävä tarkat kriteerit, jotta voidaan varmistua, että tavoitteella on positiivinen ilmastovaikutua.

Paketissa on lisäksi komission ohjeistus valtionapujen käyttöön ohjauskeinona, tiedonanto hiilidioksidin talteenottoon liittyen sekä tiedonanto energiatehokkuudesta.

Viime viikot ovat olleet erittäin rassaavia komissiolle, joka on joutunut lähes jokaisen jäsenmaan ankaran lobbauksen kohteeksi. Kaikki jäsenmaat pyrkivät saamaan viime metreille asti mahdollisimman keveän taakan itselleen unionin päästötavoitteista. Käyttöön otettiin kaikki mahdolliset argumentit, miksi juuri oma maa olisi erikoisessa asemassa – joko maantieteen, teollisuusrakenteen tai historiansa takia.

Suomen osalta rajoitteiksi niille aloille, joita päästökauppadirektiivi ei koske tuli 16%:in vähennys vuoden 2005 tasoon nähden. Uusiutuvien energialähteiden osuus Suomessa pitää olla 38% vuoteen 2020 mennessä. Luku on haastava mutta ei niin korkea kun pahimmissa uhkakuvissa vielä pari viikkoa sitten pyöri.

Nyt ehdotukset tulevat neuvoston ja parlamentin käsiteltäviksi. Komissio toivoo, että paketti saataisi käsiteltyä tämän vuoden aikana. Aikataulu on erittäin haastava. Etenemisnopeus tulee paljolti riippumaan siitä, minkä painoarvon Ranska laittaa tälle paketille ensi syksynä kun maa toimii puheenjohtajana neuvostossa.

Kuulisin mielläni alustavia kommentteja tähän päästöpakettiin. Veikkaan, että tästä tulemme vielä keskustelemaan pitkään.

Thought you might be interested in my latest article in Blue Wings, the Finnair in-flight magazine. It talks about the work of an MEP and you can find it here.

What do you think?

Olen muutaman päivän ajan seurannut Nokian Bochumin tehtaan siirtämistä koskevaa keskustelua suomalaisessa ja saksalaisessa mediassa. Ei ollut tarkoitus kommentoida asiaa, johon europarlamentaarikolla ei ole mitään toimivaltaa, mutta en malta olla hiljaa…

Ensiksi on todettava, että jokainen työpaikan menetys on ensisijaisesti inhimillinen kärsimys. Ei tässä ole kyse valtiosta tai yrityksestä, vaan ihmisistä joiden elämää tehtaan siirtäminen tai lakkauttaminen koskettaa.

Epävarmuus voi johtaa epätoivoon, vaikka kuinka itselleen hokisi, että muutosten myllerryksessä pärjää. On rakennettu kotia. On otettu lainaa. Koko elämä on paikkakunnalla, jossa tehdas sijaitsee, ja sitten kaikki menee alta.

Tätä taustaa vasten kaikki ne reaktiot, joita nähdää Kemijärvellä, Bochumissa, Voikkaalla tai missä päin tahansa maailmaa, jossa suurempia tehtaita lakkautetaan, ovat ymmärrettäviä. Nyt tarkoitan siis reaktioita ihmisiltä, joita asia suoranaisesti koskettaa.

Kitikin nauroi Sunnuntaisuomalaisen pilapiirrokselle, jossa Travolta kohtaa Jussi-paidan.

Bochumin tai Kemijärven tyyppisissä tapauksissa lähdetään usein hakemaan syntipukkia. Ymärrettävää sekin. Välillä syytetään globalisaatiota, välillä EU:ta. Myös istuva hallitus ja tietenkin tehtaan lakkauttanut yritys saa osan syistä niskoilleen.

Asioita voi myös hoitaa monella tavalla. Nokia on mielestäni loistava brändi, mutta tällä kertaa sen tiedoitusstrategia ei kyllä ollut kohdallaan.

Koko tässä keskustelussa – niin Suomessa kuin Saksassakin – minua kuitenkin ärsyttää suunnattomasti yksi piirre: ylenpalttinen populismi. Kaikenmaailman poliitikot ryntäävät suuna päänä vaatimaan kuuta taivaalta vaikka hyvin tietävät, etteivät voi jonkun yksittäisen pörssiyrityksen päätökselle mitään tehdä. 

Lehtiin, radioon ja telkkaariin pääsee kyllä hyvin haukkumalla tuon karmean markkinatalouden ja siitä rahaa lypsäävät ylikansalliset yritykset. Samaan syssyyn yrityksiltä peräänkuulutetaan yhteiskuntavastuuta.

Olisi ehkä pikemminkin paikallaan peräänkuuluttaa yhteiskuntavastuuta niiltä pölhöpopulisteilta, jotka päästelevät suustaan mitä sattuu vain hyökätäkseen istuvan hallituksen kimppuun tai napsiakseen julksiuuspisteitä. Kaikessa tässä keskustelussa unohtuu tärkein asia, eli ihminen, jonka elämä muuttuu radikaalisti, koska tehdas lakkautetaan.

Ei siihen auta, että joku Saksalainen ministeri kertoo muutamaa päivää ennen kahta osavaltiovaalia, että hänen perheensä kyllä nyt sitten boikotoi Nokian kännyköitä. Ministeri on varmaan valtio-oppinsa lukenut, mutta talouskurssit ovat tainneet jäädä väliin. Ehkä se boikotti ei ole paras tapa pitää tehdasta maassa.

Tässä koko Bochum tapauksessa – jossa siis Nokian tehdas siirretään Romaniaan – on oikeastaan unohdettu yksi keskeinen paradoksi. Saksa nimittäin kuului siihen maajoukkoon, joka esti yhden EU-perusperiaatteen, eli työntekijöiden vapaan liikkumisen.

Romanialaiset eivät ole vapaasti saaneet muuttaa Saksaan töitä tekemään. Nyt kun tehdas siirretään rikkaasta Saksasta yli kolme kertaa köyhempään Romaniaan, niin nousee hirveä meteli. Viitataan valtion tukiin (Nokia sai noin 60 miljoonaa euroa tukea Nord-Rhein Westfalenin osavaltiolta rakentaakseen tehtaan Bochumiin). 

Ehkä kaikki tämä vain osoittaa, että valtion pitää pysyä mahdollisimman kaukana markkinoilta. Talouden ohjaamista on maailmanhistorian aikana eri muodoissa yritetty, usein katastrofaalisin seurauksin. Kaikki puheet jostain globalisaation hallinnasta ovat tätä samaa potaskaa. Ei globalisaatiota voi, eikä pidä hallita.

Nokian päätös on mielestäni osoitus siitä, että EU:n sisämarkkinat toimivat. Kun avataan rajoja pääomaa siirtyy vaurailta köyhille alueille ja työvoima köyhiltä vauraille. Lyhyellä aikavälillä tulee iskuja. Pitkässä juoksussa kaikki hyötyvät.

Mitä arvon blogikommentaattorit ovat mieltä?

Can’t say that I had a soft Monday. Started the morning at a Eurochambres event which dealt with the implementation of the legendary services directive.

Eurochambres is doing a great job in that they are publishing biannual reports on how the member states are dealing with the three year implementation phase. We are now one year into the process.

You can find the results of their second report here. The conclusion of the report portrays a mixed picture of the performance of the member states. Implementation has started in all the member states and there is clear improvement from last summer.

The usual suspects, such as Denmark, the UK, Hungary, Latvia and Finland are leading the pack, i.e. they have advanced in the implementation.

The study also shows that there is a lot of work to be done, not least in two fields: the establishment of Single Points of Contactand screening the current legislation.

In my intervention I praised the study and called for the next one to go one step further: i.e. I called for some good old ”naming and shaming”. A bit of naming and shaming is a great way of waking up a lazay national administration.

I also recalled the nationalistic, protectionistic and border line xenophobic debate that that surrounded the services directive, Polish plumbers and all…

As legislators we often forget that the ”real work” starts after the decision has been taken. Implementation is key. That is why I welcome the Eurochambres study. The more pressure, the better.

Talking at the Eurochambres event this morning.

After the Eurochambers debate I went back to the office to discuss my report on lobbying. My working document will be discussed in the Constitutional Committee on Thursday.

I also met Commissioner Jan Spidla, former Prime Minister of the Czech Republic. We had a meeting on questions relating to budgetary control.

After lunch with an editiorial writer from Helsingin Sanomat (the main daily in Finland) it was off to my annual ”The State of the European Union” lecture for the HEC European Executive Campus, a prominent international Paris-based think tank.

I had the honour of making the opening speech to some 500 international executives. It was the fifth time I spoke to the the Executive Campus. Always a great pleasure. Nicolas Jabko, Phililippe Corruble and Jean-Marc DeLeersnyder seem to be able to gather a top group year after year.

After the lecture I popped into the Committee on Budgetary Control, otherwise known as CoCoBu. We were warming up for tomorrow’s big day when Commissioner Siim Kallas will be with us in the Committee. Looking forward to it.