Pahoittelen blogiviivettä. Olin eilen Helsingissä hoitamassa lähinnä privaattiasioita. Tänään meillä on ollut täällä Brysselissä maanmainio vierasryhmä.

Sain juuri lapset nukkumaan. Rupattelu ja halailu sängyn laidalla on aina se päivän kaunein hetki. Ei sitä isä tai äiti siitä onnellisemmaksi muutu.

Lupasin kirjoittaa muutaman rivin Kosovon tilanteesta. Pienen taustatyöskentelyn ja muutaman puhelun jälkeen hahmottaisin tilanteen seuraavanlaiseksi:

Viikon kuluttua (7.9) järjestetään epävirallinen EU-ulkoministerikokous, nk. Gymnich, jossa keskustellaan Kosovosta.

Kosovo-Troikan (eli EU, USA, Venäjä) eurooppalainen edustaja Wolfgang Ishcinger kertoo tuolloin ulkoministereille tilanteen. Troikassa Yhdysvaltoja edustaa Wisner ja Venäjää Botsan-Kharchenko.

Osapuolten kannat eivät ole miksikään muuttuneet. Serbia puolustaa alueellista koskemattomuuttaan. Albaanit vaativat itsenäisyyttä Martti Ahtisaaren suunnitelmien mukaisesti. Molemmat ovat virallisesti torjuneet Kosovon mahdollisen jakamisen, jota on julkisessa keskusteluissa viime viikkoina väläytelty.

Kansainvälinen yhteisö, EU ja YK mukaanlukien, yrittävät parhaansa mukaan auttaa, mutta lopullinen vastuu on kuitenkin Serbialla ja Kosovolla. Tuo yllämainittu Troika raportoi YK:n pääsihteerille 10.12. Sen jälkeen asiaa käsitellään jälleen YK:n turvaneuvostossa, josta se vedettiin pois 19.7.

Venäjä on edelleen avainasemassa jos ratkaisua haetaan YK:ssa. Venäläiset haluavat pitkittää prosessia ja välttää, että neuvotteluille asetetaan takaraja. Serbia on samoilla linjoilla.

EU:n yhtenäisyys on tärkeä tässäkin kysymyksessä. Venäjä on käyttänyt EU:n epäyhtenäisyyttä hyväkseen. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että Kosovon tunnustaminen EU:ssa ei ole mahdollista ilman statusratkaisua YK:ssa.

Näiden niin kutsuttujen statusneuvottelujen ohessa EU valmistelee kaikkien aikojen suurinta siviilikriisinhallintaoperaatiotaan nimenomaan Kosovoon. Operaation vahvuus tulee olemaan noin 1700 asiantuntijaa, siis siviilipoliiseja, ertyispoliiseja, juristeja, jne.

Suomella on ollut erittäin keskeinen asema Kosovoneuvotteluissa. Perussuunnitelman on laatinut Martti Ahtisaari (YK) ja EU:n linjaa on vetänyt Olli Rehn. Molemmat ovat rautaisia ammattilaisia, joita arvostetaan kansainvälisissä piireissä.

Jos ja kun Serbia liittyy Euroopan unionin jäseneksi, niin Kosovokysymys muuttuu meille kaikille EU-jäsenille entistä tärkeämmiksi. Rajat menettävät merkitystään, mutta uusia EU:n sisäisiä rajakonflikteja pitää välttää.

Itse en näe mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, minkä Ahtisaari on ehdottanut: eli Kosovo itsenäiseksi ja kansainvälinen yhteisö (lähinnä EU) valvomaan, että homma hoituu oikeusvaltion periaatteita kunnioittaen.

Tänään kotisivuja uudistettiin hitusen verran. Tai olisi ehkä parempi sanoa, että niitä vähän puuteroitiin.

Loistokuvaajamme Pekka Mustonen otti parisen viikkoa sitten 394 kuvaa, joista valitsimme avustajieni kanssa 12 uuttaa kuvaa sivustolle. Lisäsimme myös noin 20 uutta fotoa kuvagalleriaan.

Kuvia ei tietenkään julkaistu ilman Suzannen hyväksyntää…Yksi kuva ei läpäissyt sensuuria, joten se siirrettiin kuvagalleriaan. Arvaatko mikä se voisi olla?

Tuossa onkin jo tullut muutama mukavaa kommentti uusista kuvista. Kiitos niistä! On se kumma, että kehuihin ei koskaan väsy…

En oikein tiedä mitä me loppujen lopuksi haluamme kuvilla viestittää. Ehkä, että niitä otettaessa nauroimme usein kippurassa. Narsismi ilman itseironiaa olisikin vähintään huolestuttavaa.

Yhtäkaikki toivottavasti kuvat tuovat taas vähän uutta eloa sivuillemme. Mikael Siirilä teki jälleen loistotyötä. Lähetimme kuvat hänelle eilen ja tänään aamulla ne olivat jo sisällä. On se hurja kaveri.

Mustosen Pekan mielestä kuvat on hyvä vaihtaa kerran vuodessa. Olen samaa mieltä. Eihän sitä vuodessa ainakaan nuoremmaksi muutu…Edelliset taisivat olla sivustolla noin kaksi vuotta. Katsotaan miten kauan näitä jaksaa katsella.

PS. Pahimmat hammaskuvat sensuroitiin…

Tätä nyt ei varmaan pitäisi ääneen sanoa, mutta minua ärsyttävät nämä lentokenttien nykyiset nestesäännöt aivan suunnattomasti.

En suhtaudu lentoturvallisuuteen kevyesti, mutta välillä kyllä tuntuu siltä, että komission elokuussa vuonna 2006 tekemä hätäpäätös meni niin sanotusti ”överiksi” (asetus 1546/2006).

Tällaisena tavallisena matkustajana tuntuu aika kohtuuttomalta, että kaikki yli 100 ml nestesäiliöt poistetaan turvatarkastuksessa. Tarkastuksen jälkeen saa sitten ostella ihan mitä nesteitä vain.

Lentokenttien turvatarkastusjonot ovat venyneet sietämättömiksi. Heathrow on ylivoimaisesti pahin. Kannattaa varata muutama tunti ihan vain terminaalivaihtoon.

Kaiken kukkuraksi lentokenttien toimintatavat poikkeavat toisistaan. Ei aina tiedä mitä saa tuoda mukanaan ja mitä ei.

Kaikkeenhan tietenkin tottuu. Omalta osaltani kärrään nykyään käsimatkatavaroissani läpinäkyvää pussia, jossa kaikki nesteet on säilötty alle 100 ml litran pulloihin tai tuubeihin.

Ensi viikolla käsittelemme täysistunnossa julkilausumaa, jossa Euroopan parlamentti nyt toistamiseen ehdottaa, että näitä nestesääntöjä pitäisi muuttaa. Päätös ei ole parlamentin käsissä, vaan sen tekee komissio.

Mitä bloginlukijat ovat mieltä nestesäännöistä? Millaisia kokemuksia teillä on ollut?

Leigh Garner, harjoittelijavahvistuksemme Yhdysvalloista, aloitti tänään toimistolla.

Annoin CNN:lle haastattelun HVK:sta.

 

Paluu sorvin ääreen on tosiasia. Jakelimme korkeita vitosia käytävillä.

Aamu alkoi mainioisti, koska Miikka Nieminen (Eija-Riitan avustaja) tuli heti pääovella vastaan. Siitä se lähti.

Oli kiva nähdä Henrikiä, Tuomasta ja Tittaa toimistolla. Kesätarinoita riitti. Fiilis oli juuri sellainen kuin piti. Kaikki innolla liikkeellä.

Onko mun ihan pakko mennä tonne? Hei come on…

Ihan perinteisestä pehmeälaskusta ei kuitenkaan ollut kyse. Kirjoitin kolumnin lobbaamisesta European Voice-lehteen. Onneksi Henrik oli tehnyt hyvää pohjatyötä.

Salikäynnin jälkeen kävimme sitten läpi ryhmäviikon kalenteria ja ensi viikon täysistuntoa Strasbourgissa. Hyvältä näyttää. Paljon mielenkiintoisia aiheita pöydällä.

Kesän mittaan oli kertynyt lähes 100 kalenteripyyntöä. Kävimme niitä läpi Titan kanssa. Kaikki lähtee liikkeelle hyvästä suunnittelusta.

Vietimme myös tunnin kotisivujen uusien valokuvien kimpussa. Nykyiset kuvat ovat olleet sivustolla lähes kaksi vuotta. On aika pistää ne kiertoon.

Kävin juuri ennen maratonia valokuvausässä Pekka Mustosen studiolla Kaapelitehtaalla. Otimme yhteensä 394 valokuvaa. Niistä rankkasimme tänään uutta kuvaa kotisivuille.

Vaihdamme kuvat vielä tällä viikolla. Vastaanotto jännittää jo nyt. Paria (tai no ehkä kolmea tai neljää…) kuvaa lukuunottamatta olemme tällä kertaa ehkä huikan konservatiivisemmalla linjalla kuin viimeksi…

Huomenna on sitten jo ensimmäisten kokousten vuoro.

Istun kotona ja vietän loman viimeisiä tunteja. Patterit ovat täynnä jo odotan huomista innolla. Fiilis on vähän sama kuin koulua odotellessa kesäloman päätteeksi – kiva nähdä kavereita.

Suurkiitos kaikille, jotka kommentoivat keskiviikkona esittämääni kysymystä blogikielestä. Oli myös mukava saada sivuille uusia tuttavuuksia. Tervetuloa vaan!

Seuraavassa yhteenvedonomaisesti muutama huomio kommentteihinne.

Tuntuu siltä, että selkeä enemmistö kannattaa kokeilua. On myös niitä, jotka suhtautuvat ehdotukseen vähän varauksellisesti.

Korostan, että suomenkielinen blogi ei katoa minnekään. Se on ollut näiden kotisivujen pääjuttu ja tulee olemaan tulevaisuudessakin. Tavoitteena on kertoa mepin työstä nimenomaan suomalaisille.

Pohdimme yhdessä avustajieni ja Innomen Mikeal Siirilän kanssa miten voisimme parhaiten toteuttaa kaksikielisen blogin niin että kaikkien kävijöiden on mahdollisimman helpoo seurata kirjoituksia ja kommentteja valitsemallaan kielellä.

Vastaisuudessa kirjoitan aina välillä myös ruotsinkielisiä blogimerkintöjä. Niitäkin voi kommentoida haluamallaan kielellä. Luen esimerkiksi parhaillaan erinomaista kirjaa nimeltä ”Konsten av att vara snäll”. Siitä olisi mukava kirjoittaa ruotsiksi.

Summa summarum: ehdotan, että lähdemme varovasti liikkeelle, siis todellakin kokeilunomaisesti. Lähtölaukauksena toimii Economist-blogi, joka alkaa maanantaina 3.9.

Katsotaan millaista ”kansainvälistä” porukkaa saadaan mukaan. Muutaman viikon kuluttua tarkastelemme sitten tilanteen uudelleen. Eli tältä pohjalta liikkeelle.

Kiitos vielä Eeva, Johannes, Lasse Holopainen, Pirkko, Iisi, Outi, Christian, Kari, Heidi, Jouni, Laura, Helena, Kimmo, Jussi, Elina, Seppo Kangas, Lasse Lahtinen, Tommy, Jussi, Seppo Rantala, Päivi, Hanne, Juha, Minna, Jan, Hanna, Jotu, Eve, Ville, Tarmo ja Timo.

Seuraavassa luppamani Holger-sedän kirjoittama kertomus meidän lähisuvusta Käkisalmen ja Viipurin ajoilta. Minusta aivan loistava tarina, josta opin paljon myös isoisästnäi Volmar Stubbista, jota en valitettavasti koskaan tavannut.

Holger Stubbin kirjoitus menee näin:

”Marita ja Wolmar Stubb Käkisalmessa

Isäni Wolmar Stubb oli rautatieläissukua. Hänen isoisänsä Johan (1838-1911) ja isoäitinsä Anna hakeutuivat nälkävuosien aikana 1860-livulla Ähtävältä Riihimäelle rautateiden leipiin. Hän oli ammatiltaan seppä ja toimi myöhemmin vaununtarkastajana Riihimäellä.

Isän isä Jacob Stubb (1863-1942) oli veturinkuljettaja Viipurissa ja äiti Ida (os Varo) kotoisin Laihialta.

Isän sisarukset asuivat ympäri Suomea; Ester Starck (1888-1969) oli pääkirjanpitäjä Havin tehtaalla Viipurissa ja myöhemmin Riihimäellä, Georg (1892-1918) oli rautatievirkamies Viipurissa ja kaatui vapaussodassa valkoisten puolella Ahvolassa, Elin (Lilly) Grönroos (1893-1963) eli Joensuussa, Johan (Jukka 1894-1969) toimi veturinkuljettajana Hiitolassa ja myöhemmin Jyväskylässä ja Sigrid Hilke (1897-1951) oli ollut pääkassana Starckjohannilla ja eli liikemiespuolisonsa Niilo Hilkeen kanssa Viipurissa ja myöhemmin Lappeen Ilottulassa.

Isäni (Wolmar) syntyi 1898 Viipurissa, tuli ylioppilaaksi Viborgs svenska lyceumista 1919, opiskeli muutaman vuoden lakitiedettä ja harjoitteli SYP:in Viipurin konttorissa sekä Tienhaaran Myllyssä ennen siirtymistään Bruno Procopén palvelukseen kirjanpitäjäksi 1928. Perhe oli asunut Papulassa ja seurustelu sukulaisten kanssa jatkui tiiviinä perheen kesähuvilalla Viipurin ulkopuolella.

Ystäväpiiriin kuuluivat vanhat koulu- ja opiskelutoverit ja harrastuksena oli metsästys ja ulkoilu.

Äitini Marita Stubb (os Breitenstein) syntyi Viipurissa 1911. Hänen isänsä Bruno Breitenstein (1880-1958) omisti silloin Tervajoen kartanon Viipurin ulkopuolella ja oli koulutukseltaan agronomi. Äiti Laelia (os Buttenhoff, 1887-1959) oli saanut hyvän koulutuksen eräässä tyttöinternaatissa Pietarissa. Isä myi kartanonsa ja toimi 1918-23 Kissakosken tehtaan isännöitsijänä Hirvensalmella sekä vuodesta 1923 Kymi Osakeyhtiön Verlan tahtaan isännöitsijänä sekä Kymin omistuksessa olleen noin kymmenen maatilan valvojana. Hänen erikoisalansa oli ayshire-lehmien jalostus, missä hän saavutti erinomaisia tuloksia.

Äitini kävi sisarensa Ernan kanssa Viipurissa Flickskolania, mikä toteutettiin niin, että äiti Laelia vietti lukukaudet 1924-27 Viipurissa ylläpitäen vaatimatonta ?kouluhuushollia? lapsilleen Pietisen talossa Kolmikulmalla. Sisar Erna (s 1913) jatkoi Högvallan kotitalouskoulussa, meni naimisiin hiilikauppias Ludvig Hellgrenin kanssa ja muutti Helsinkiin. Veli Walter (s 1918) kävi myös koulua Viipurissa mutta jatkoi sitten ylioppilaaksi Grankulla samskolan internaatissa, opiskeli agronomiksi ja meni naimisiin Sargit Hertzbergin kanssa.

Äitini jätti käytännön syistä koulun kesken ja lähti vuodeksi Saksaan ?Haustochteriksi? Haaken perheeseen Essenissä, missä hän oppi saksankielen. Palattuaan Suomeen hän työskenteli 1929-31 konttoristina Kymi Osakeyhtiössä Kuusenkoskella ja asui naisvirkailijoiden asuntolassa Kanalassa, mutta nähtyään Waldhofin ilmoituksen lehdessä hän haki ja sai työpaikan Käkisalmesta, minne hän muutti 1931.

Olen kertonut vanhempieni taustan melko seikkaperäisesti, ei siksi, että se välttämättä olisi tyypillinen Waldhofin ruotsinkielisille virkailijoille, vaan siksi, että se varmaan poikkeaa huomattavasti pikkukaupunki Käkisalmen alkuperäisten asukkaiden taustasta.

Äitini viihtyi ilmeisesti alusta lähtien erittäin hyvin Käkisalmessa. Hän tapasi paljon uusia ihmisiä, joiden kanssa hän solmi elinikäisiä ystävyyssuhteita. Elämä pyöri alussa työn ja virkailijakerhon ympärillä. Hän asui raatimies Ollilan talossa, mahdollisesti muiden naimattomien naisvirkailijoiden kanssa. Äitini kertoi melontaretkistä kangasverhoilluilla kanooteilla Laatokan saariin. Mukana oli kapsäkkigramofoni, jolla soitettiin ?Was machst Du mit den Knie lieber Hans beim Tanz?.

Leiritulella keitettiin kahvit nokisessa kuparipannussa, joka on seurannut mukana myöhemmissä elämänvaiheissa, laulettiin ja pidettiin hauskaa. Äitini oli alusta lähtien mukana virkailijakerhon, Klubin toiminnassa kuuluen huvitoimikuntaan. Tältä ajalta on säilynyt monikielinen juomalaulu, jonka hän antoi minulle jouluna 1992! Läheisiä ystäviä olivat Kaustisen tyttäret Inga ja Anna, Nalle Bäck ja myös perhe Gunst, jonka äiti oli innokas koiraihminen.

Äitini ja isäni tapasivat Käkisalmessa ja menivät naimisiin 1934. He muuttivat Ampialan taloon Virtakadun varrella. Perheen jäsenenä oli koira Billy, jolla kuulemma oli tapana juosta Vuoksen rantaan nappaamaan kaloja rantavedestä. Vanhempieni vieraskirjan mukaan, joka alkaa kesäkuussa 1934, ahkeria vieraita Ampialan talon kodissa olivat Inga ja Eddie Blumberg, Anna, Eva ja Ka(rin) Kaustinen, Nisse Holmberg, Walter Westphal, Turre Sörensen, Nalle ja Knutte Bäck sekä Gunstin perhe. Myös kummankin sukulaiset kävivät tutustumassa nuoren parin uuteen kotiin.

Veljeni Göran syntyi maaliskuussa 1935, ja ristiäisiin osallistuivat kummivanhemmat Inga ja Eddie Blumberg, joukko sukulaisia ja rovasti Forsell Viipurin saksalaisesta seurakunnasta. Ainoa, minkä Göran kertoo muistavansa Käkisalmesta on pitkä vuokra-autojono rautatieaseman edessä. Minä, vasta 1938 syntyneenä, en sensijaan muista Käkisalmesta mitään! Meillä oli kotiapulaisena Laura Heinonen Verlasta ja joskus pitempiä aikoja äidilleni seuraa pitämässä kävi hänen siskonsa Erna ja entisen saksalaisen isäntäperheen tytär Ina Haake. Minun syntymäni jälkeen perheeseen tuli lastenhoitaja ?Dadda? Illman, kotoisin Tammisaaren seudulta, joka sitten siirtyi hoitamaan Bäckströmien esikoista Gullaa.

Elokuussa 1936 vanhempani alkoivat pitää metsästyspäiväkirjaa, josta käy hyvin ilmi heidän metsästysseuransa, retkikohteensa ja saaliinsa. He vuokrasivat metsästysmaat Käkisalmen luoteispuolelta Konttiselta ja Mikkoselta. Jahtiin lähdettiin yleensä klo 2.30 tai 5.30 lähtevällä aamujunalla, jolla mentiin Kapeasalmen tai Suokkalan seisakkeelle. Joskus mentiin myös polkupyörällä ja takaisin Käkisalmeen saatettiin myös tulla kävellen, jos sopivaa paluujunaa ei ollut. Toisinaan lähdettiin jo edellisenä iltana ja vietettiin yö Mikkosella, jonka saunassa kylvettiin ja navetassa nukuttiin. Päiväkirjassa mainitaan mm seuraavia metsästysalueita: Heinsalmi, Varikselanjärvi, Pikku-Uskinsaari, Pärnä-Poskiparta, Takavesi, Surmalampi, Loukas-niityt ja Johansonin lahti.

Innokkaimpia metsästäjiä olivat isäni lisäksi Eddie Blumberg, Kuje Bäckström, ja Knutte Bäck.

Äitini innostui ilmeisesti metsästykseen vasta tutustuttuaan mieheensä. Varsin usein mukana oli myös isoisäni Jacob, joka vieraili toisen poikansa Jukan luona Hiitolassa tai meillä Käkisalmessa.

Vaatetus oli kuvien perusteella melko ?herrasmiesmäistä? eikä kovin käytännöllistä. Saaliina oli sekä jäniksiä että sorsia, teeriä ja joskus metsojakin. Onnistuneen laukauksen jälkeen oli tapana ottaa ?tapporyyppy?. Usein jäätiin kuitenkin ilman saalista, jolloin piti lohduttautua termoskahvilla ja kuivilla eväillä. Mikkosen luona käytiin myös usein nauttimassa maitoa ja perunapiirakkaa. Vakituisena ajokoirana oli isä Jacobin Rai, mutta joskus mukana oli myös Blumbergien Jippy ja Ase Stöwaksen Raj.

Waldhofilaisten piirissä solmitut ystävyyssuhteet säilyivät Käkisalmesta lähdön jälkeenkin isäni muutettua Arabian palvelukseen Helsinkiin. Kanssakäymistä jatkettiin 40-50-luvulla Helsinkiin muuttaneiden Bäckströmien, Bäckien ja Gunstien kanssa. Kontaktia pidettiin myös Turkuun muuttaneisiin Blumbergeihin ja Ruotsissa asuviin Krügereihin.

Yksi syy kontaktien säilymiseen oli myös puutavaran vientiin erikoistunut Tehdaspuu, jonka Kurt Bäckström, Harry Snellman, Wolmar Stubb ja Börje Söderström olivat perustaneet sodan jälkeen välittääkseen Käkisalmen tehtaan puutoimittajien raakapuuta vientiin. Tehdaspuu toimitti mm paperipuuta Waldhofille Mannheimiin. Hauska yksityiskohta on, että Waldhofin Mannheimin henkilöstöpäällikkö Westermann ja henkilökunnan lehden toimittaja asuivat luonamme Helsingin olympialaisten aikana 1952. Seuraavana vuonna minä kävin Mannheimissa ja perheen poika Peter Westermann tuli vastavierailulle meille kuukaudeksi.

Vanhempieni jäämistössä säilyneet vieraskirja ja metsästyspäiväkirja ovat mahdollistaneet näinkin tarkkojen tietojen kokoamisen henkilöille, jotka nyt pitkään jälkikäteen pyrkivät kokoamaan tietoa waldhofilaisten elämästä Käkisalmessa.”

Halusin julkaista Holgerin seikkaperäisen kirjoituksen kokonaisuudessaan, koska se sisältää paljon sellaista informaatiota, jota Käkisalmen seudulta (saati meidän suvusta) ei olla aiemmin julkaistu.

Lisään tähän loppuun vielä Jouni Pullin lähettämän kertomuksen ja kuvasarjan Krohnin suvun vaiheista tuosta aiemmin viikolla mainitsemastani Kiiskilän kartanosta. Kuvat näyttävät Kiiskilän vanhassa loistossaan. Tekee oikein pahaa kun miettii miltä se tänäpäivänä näyttää.

Arvoisa blogin lukija,

Economist-lehti otti kesän aikana yhteyttä. He toivoivat, että bloggaisin heidän kotisivuillaan syyskuun ensimmäisen täysistuntoviikon aikana. Olin tietenkin imarreltu ja odotan innolla mahdollisuutta.

Samalla rupesin taas miettimään tämän blogin luonnetta. Mielestäni nettipäiväkirja otti harppauksen eteenpäin kun muutin sen oikeaksi blogiksi tämän vuoden tammikuussa. Tämä ei johtunut minusta, vaan teistä!

Teidän kommenttinne ovat olleet tämän blogin suola. Ne ovat antaneet lisämotivaatiota kirjoittamiseen ja ylipäätään kotisivujen ylläpitämiseen.

Välillä olemme saaneet aikaan vilkkaita keskusteluja. Välillä olemme ottaneet iisimmin. Välillä olemme pysyneet asiassa. Välillä olemme lähteneet sivupoluille. Joka kerta olemme oppineet jotain uutta.

Olen muutamaan otteeseen yrittänyt kirjoittaa samalla sykkeellä englanninkielistä blogia. Yritykset ovat joka kerta tyssähtäneet. Kahden blogin ylläpitäminen ei kertakaikkiaan tunnu onnistuvan, vaikka kuinka samoista aiheista kirjoittasikin.

Mielestäni mepin työ on määritelmällisesti kansainvälistä. EU:ssa on 483 miljoonaa kansalaista 27:stä maasta. Käymme dialogia 23:lla virallisella kielellä. Jokaisen jäsenmaan kansalainen voi oppia jokaisen jäsenmaan kansalaiselta.

Suomi on pieni ja etäinen maa. Tottakai meidät tiedetään, mutta harvat meidät tuntee. Tässäkin ammatissa saa tehdä hartivoimin töitä sen eteen, että Suomi pysyy ylipäätään EU:n kartalla. Mitä enemmän Suomi ja suomalaiset ovat esillä sen parempi.

Tätä taustaa vasten olen yhdessä tiimini kanssa miettinyt miten saisimme lisävauhtia tuolle kansainväliselle puolelle. Seuraavassa tulee ehdotus, josta kuulisin mielelläni mahdollisimman monen blogilukijan kommentin joko omalla nimellä tai nimerkillä.

Miltä kuullostaa jos kirjoittaisin suomenkielisessä blogissa välillä myös englanninkielisiä merkintöjä? En tiedä monta niitä viikossa tulisi, mutta muutama ainakin.

Taka-ajatuksena on, että saisimme mukaan enemmän ”ulkomaalaisia” lukijoita ja kommentoijia. Se voisi rikastuttaa keskusteluamme entisestään ja tuoda siihen uusia näkökulmia. Samalla me voisimme ikäänkuin tehdä suomalaisia näkemyksiä tutuksi.

Minulla ei ole hajuakaan ottaisiko tämä ajatus tuulta purjeisiin, mutta yrittäähän aina voi. Mitä olet mieltä?

PS. Näillä sivuilla on päivittäin noin 900-1000 kävijää (lomien aikana toki vähemmän). Saan parlamentin käytävillä usein positiivista palautetta kotisivujen ulkoasusta ja sisällöstä. Samalla kuitenkin toivotaan, että englanninkielinen osio olisi aktiivisempi.  

 

Viipurin Linna.

Viipurin Tornissa löytyy vanhoja seinämaalauksia…

Taiteellinen kuva Viipurista.

 Kiiskilän neuvostoportti.

Kiiskilän kartano. 

Holger, allekirjoittanut ja Göran Kiiskilän ovella.

 Kiiskilän terassi à la Neuvostoaika.

Kiiskilän takapiha.

Laatokan rannalla Käkisalmella. 

Isäni synnyinkoti lisäyksineen.

Terveisiä Käkisalmesta. Lähdimme juuri ajamaan Viipurin kautta takaisin Helsinkiin. Parin päivän matka on ollut ikimuistoinen.

Tänään kävimme Waldhofin vanhalla sellutehtaalla, jossa molemmat isovanhempani olivat töissä 1930-luvulla. Isoisäni oli pääkirjanpitäjä ja isoäitini oli kirjeenvaihtaja.

Kävimme myös tehtaan klubitiloissa. Erinäisten kirjoitusten mukaan Käkisalmen sosiaalielämä oli vilkasta. Isoäitini oli Waldhofin huvitoimikunnan jäsen. Nykykielellä siis hyvä bilettäjä.

Koko matkan kohokohta oli käynti isäni ja setäni synnyinkodissa. Vuorikatu 4:n kivitalo oli edelleen pystyssä ja näytti ainakin ulkopuolelta katsottuna ihan hyväkuntoiselta. Kaupungin länsipuolella, lähellä Vuoksen rantaa sijaitseva talo on nykyään lasten taidekoulu.

Isä asui siellä neljävuotiaaksi. Hänen ensimmäiset muistikuvansa ovat talon pihalta, jossa hän liukui suksilla pientä mäkeä. Aidan kohdalla Billy-koira haukkui ja joku vanhemmista tuli kääntämään suksien suuntaa takaisin keittiön portaille.

Isä muutti perheineen Helsinkin syksyllä 1938, koska isoisäni sai työpaikan konttoripäällikkönä Arabian tehtailla.

Otimme tukun kuvia, jotka pistän nettiin huomenna.

Terveisiä Viipurista. Olen täällä isäni ja setäni Holger Stubbin kanssa. Osallistumme FST:n dokumenttiohjelmaan, jossa haastatellaan henkilöitä, joilla on sukujuuret Karjalassa.

Isäni syntyi Käkisalmessa, jonne matkaamme huomenna. Isoäitini Marita Stubb (os. Breitenstein) ja isoisäni Volmar Stubb syntyivät Viipurissa. Isoäitini isä Bruno Breitenstein syntyi Viipurin läänin Pyhäjärvellä.

Hänen isänsä, Wilhelm Breitenstein, omisti Kiiskilän kartanon (1897-1917), joka sijaitsee noin 15km Viipurista länteen. Vierailimme tänään Kiiskilässä. Kokemus oli sekä kaunis että ahdistava.

Kaunis, koska näin ensimmäistä kertaa missä isoäitini oli kesiään viettänyt. Meillä on kotona kolme vanhaa valokuvaa, jossa isoäidin isoisä poseeraa lapsineen Kiiskilän portailla.

Ahdistava, koska Kiiskilä on aivan karmeassa kunnossa. Neuvostoaika ja viime vuosien totaalinen välinpitämättömyys ovat johtaneet siihen, että päärakennus on lähes tuhoon tuomittu. Seinät ovat vinossa. Katot kaatuvat päälle. Puutarha on kasvanut umpeen.

Kiiskilä on nykyään Pietarissa sijaitsevan Alma-telakan omistuksessa. Ylläpitoa ei oikeastaan ole ollut vuosikymmeniin. Tilan ympärillä pyörii enemmän tai vähemmän vodkahuurussa olevia hiippareita. Pelottavaa.

Kiiskilä on Kuninkaantien varrella. Se on viimeinen pystyssä oleva 1800-luvulla rakennettu kartano Viipurin ympäristössä.

Kartanolla on symboliarvoa. Krohnin kulttuurisuku oli sen pitkäaikainen omistaja 1800-luvulla. Siellä on vaalittu suomenkieltä ja -kulttuuria.

Myönnän, että sydäntäni riipaisi. Tekisi mieli tehdä asialle jotain. Eikö Kiiskilästä voitaisi tehdä jonkinlaista kulttuurikeskusta tai museota? Kyllähän tällaisille kulttuuriaarteille pitäisi löytyä rahoitusta? Eikö se olisi rajatylittävää yhteistyötä parhaimmillaan?

Viipuri oli myös hieno kokemus. Kaunis kaupunki, Karjalan helmi. Siinäkin mielessä kaunis, että vanhoja rakennuksia ei tuhottu samaan tapaan kuin vaikkapa Helsingissä, Turussa ja Tampereella 1960-70-luvulla.

Laitan dramaattisempia kuvia Kiiskilästä ja Viipurista tiistaina.