Kello lähenee keskiyötä. Strasbourgin viikko on alkanut. Ajoimme tänne aamulla sutjakkaasti neljässä tunnissa. Matkaseurana Petu, Klaus ja Miika. Sandwich-tauko perinteisesti Luxembourgin jälkeen. Sain luettua ainakin muutaman paperin.

Tulimme sen verran ajoissa, että ehdin käydä läpi sähköpostit ja vetäistä lyhyen lenkin ennen ryhmäkokousta. Ryhmäkokouksessa ei ollut mitään uutta. Korostettiin, että kyseessä on yksi parlamentin tärkeimmistä viikoista. Uusi komissio pitäisi hyväksyä.

Käytäväkeskusteluissa oli rauhallista. Ehkä myrsky on vielä edessä. Henki on juuri nyt, että uusi komissio hyväksytään. Katsotaan lietsotaanko tällä viikolla massahysteriaa… Toivottavasti ei. Nyt on aika hyväksyä komissio ja aloittaa hommat.

Illalla tilintarkastustuomioistuin esitteli vuosikertomuksensa varainhoitovuodelle 2003. Lähes 500 sivua teknistä tekstiä. Huomenna pitäisi sanoa jotain järkevää instituutioiden varainkäytöstä. Taitaa tulla aikainen herätys.

Monikulttuurisessa perheessä Isänpäivä osuu kohdalle kolme kertaa vuodessa. Vietämme sitä suomalaisittain, belgialaisittain ja brittiläisittäin. En pane hanttiin. Hyvä perinne. Aamupala pitäisi syödä sängyssä joka päivä…

Lauantaina otimme rauhallisesti. Emilien jumpan jälkeen kävimme valitsemassa maalivärit. Ei aina helppoa. Onneksi meillä on Suzannen kanssa samanlainen maku. Toisin sanoen hänellä on britiksi harvinaisen hyvä maku… Voisihan se olla niinkin, että hän vaatisi vaaleanpunaisen tai vihertävän ruusutapetin jokaiseen huoneeseen.

Illalla löhöilimme ja kuuntelimme Anssi Kelaa. Suzanne tykkää Kelasta, mutta ei Epuista, eikä Juicesta. Hyväksyn sen. Jo Kelasta pitäminen osoittaa avaranäköisyyttä ulkomaalaiselta. Eihän Nummela, 1972 tai Mikan Faijan BMW varmaan sano paljoakaan britille.

Tänään iltapäivällä Emilien parhaat kaverit, Emilie D. ja Zoe, tulivat kylään. Suzannella oli muutamia työrästejä, joten sain kunnian peuhata tyttöjen kanssa ja hoitaa Oliveria samaan aikaan. Kolmen tunnin jälkeen olin täysin puhki. Onneksi pääsen huomenna Strasbourgiin rauhoittumaan. Eihän agendallakaan ole muuta kuin EU:n varainkäyttö ja uuden komission hyväksyminen. Kevyttä kamaa verrattuna iltapäivään kolmen kolmivuotiaan tytön kanssa.

Noteerasin Jyrki Kataisen haastattelun Aamulehdessä ja Turun Sanomissa. Erinomaista. Tarvitaan lisää keskustelua Suomen ulkopolitiikasta. Se on osa arkipäivää.

Finnairin tuttu iltalento Brysseliin. Tarjoilu hyvää ja palvelu erinomaista, kuten aina. Matkalla Brysseliin on aina kanawokkia. Paluulennolla pannupihviä.

Kone täynnä tuttuja, muun muassa entinen historian opettajani Hasse Moring, joka on nyttemin naimisissa Henrik Laxin tyttären kanssa. Myös Eikka Kosonen (entinen pomoni) ja Nina Karuvaara ovat koneessa. Pieni maailma.

Aamun kirjapalaveri meni nappiin. Peruspalikat ovat kohdallaan. Eka Ruolan tekemä kansi on hieno. Kirjalla on monta työnimeä. Lupasin eilisessä päiväkirjamerkinnässä tuoda niitä esille. Tässä vaihtoehdot:

Energiajuomalla Europarlamenttiin

Alexin tie Euroopan parlamenttiin

Bryssel – 13. kerros

Hymyile, olet EU:ssa!

Asiantuntijasta äänikuninkaaksi: sensuroimaton päiväkirja

Miten EU-tuntemus menetti asiansa yhdessä vuodessa!

EU-nörtistä äänikuninkaaksi: europarlamentaarikon päiväkirja

EU-nörtin päiväkirja: asiantuntijasta äänikuninkaaksi

Eli tältä pohjalta ajattelimme rakentaa kirjalle nimen.

Aamulla olimme Suomen Pankissa. Erkki Liikanen oli kutsunut mepit tutustumaan Suomen Pankin ja Euroopan keskuspankin toimintaan. Kaikin puolin hyvä ja informatiivinen tilaisuus. Liikanen piti erinomaisen alustuksen Euroopan taloustilanteesta. Meikäläisen kaltaiselle politologille hyvä oppitunti.

Suomen Pankin tilaisuuden jälkeen tapasin muutaman tutun toimittajan ja luennoin Haaga-Instituutin alumnioppilaille. Oikeastaan aika rauhallinen meppikiertuepäivä, ja hyvä niin. Kannattaa ottaa rauhallisesti ennen ensi viikon täysistuntoa Strasbourgissa. Veikkaan, että tulee vauhdikas viikko.

Viikonloppuna otetaan iisisti. Käydään valitsemassa maalivärit olkkariin, meidän makkariin sekä Emilien ja Oliverin huoneeseen. Kohta alkaa maalitalkoot. Olen edelleen vähän ylpeä siitä, että saimme viime viikonloppuna vaatekaapin pystyyn 2,5 tunnissa.

Tänään olin laiska meppi. Minun olisi pitänyt jaksaa istua sisämarkkinavaliokunnan järjestämässä palveludirektiivikuulemisessa, mutta enpä koko päivää jaksanut. Kyseessä oli niin sanottu avoin tilaisuus, jonne oli kutsuttu asiantuntijoita puhumaan palveludirektiivin vaikutuksista.

Kuuntelin keskustelua aamupäivän. Iltapäivän jätin väliin. Keräsin kirjallisen materiaalin ja luotan siihen, että saan huomenna käsiini raportin kuulemisesta. Päätin iltapäivällä valmistella Strasbourgin istuntoviikkoa.

Kävimme Petun ja Laurin kanssa läpi kalenterin ja viikon keskeisimmät aiheet. Täysistuntoviikon asialista on noin kolmanneksen odotettua suppeampi. Tämä johtuu siitä, että uutta komissiota ei ole vielä olemassa.

Ensi viikon kaksi merkittävintä asiaa ovat komission hyväksyminen ja tilintarkastustuomioistuimen raportti varainkäytöstä. Kovacsin kuuleminen saa osakseen päähuomion. Se pidetään tiistai-aamuna. Kovacsilla taitaa olla aika opiskelutäyteinen viikonloppu edessä. Tällä kertaa asiat pitää osata.

Istun taas koneessa matkalla Helsinkiin. Huomenna meppikiertue pysyy pääkaupunkiseudulla. Itse asiassa minulla on vain yksi varsinainen kiertuetapahtuma Haaga-Instituutissa. Muutoin päivä on täynnä palavereita.

Aamulla tapaan seuraavan EU-kirjani kustantajan, Aleksi Siltalan Södikältä, ja Eka Ruolan Hasan & Partnersilta. Käymme läpi nettipäiväkirjaani perustuvan kirjan sisältöä, kuvitusta ja ulkoasua. Olen luvannut kustantajalle kirjan 15. tammikuuta mennessä. Se on määrä julkaista maaliskuun ensimmäisellä viikolla.

Tavoitteena on laatia helposti luettava tarina, joka käy läpi vaalikampanjan eri vaiheet ja kertoo ensimmäistä kautta istuvan mepin työstä. Kirjassa on myös paloja siitä, miten yritämme Suzannen kanssa tasapainoilla perheen ja työn välillä. En ole vielä uskaltanut lukea päiväkirjamerkintöjä yhteen putkeen. Se on varmaan omalla tavalla mielenkiintoinen kokemus.

Kirjalla on monta työnimeä. Juttelemme niistä huomenna Aleksin ja Ekan kanssa. Sen jälkeen pistän muutamia vaihtoehtoja nettipäiväkirjaan. Olisin kiitollinen jos päiväkirjan lukijat voisivat kommentoida vaihtoehtoja osoitteeseen alex@alexstubb.com. Eiköhän sieltä joku sopiva löydy.

Tänään oli aika klassinen meppipäivä: luento, radiohaastattelu, lobbareita, tutkija, ryhmäkokous, delegaatiokokous ja lisää lobbareita.

Päivän paras tapahtuma oli keskustelutuokio Espoonlahden lukion abien kanssa. Alustin ryhmälle lyhyesti unionin haasteista. Erinomaisen porukan kanssa syntyi erinomainen keskustelu. Niinkuin asiaan kuuluu porukka oli juhlinut läpi yön. Aloitin kertomalla omista abikokemuksistani.

Muistan erityisesti kaksi asiaa abimatkaltani Berliiniin vuonna 1987 (nämä vieraat olivat silloin vuoden ikäisiä!). Ensiksi rehtorimme Tor Lindblom kutsui luokan viisi vilkkainta poikaa (siis häiriköt) puhutteluun ennen matkaa. Rehtori totesi, ettei hän ole huolissaan meidän käyttäytymisestämme, koska olemme tottuneita bailareita, mutta pyysi meitä valvomaan muita. Loistava veto! Rinta rottingilla olimme matkan enkeleitä. No ainakin melkein.

Toinen muisto on reikä korvassa. Eräänä päivänä – taisi olla noin kolmen aikoihin aamuyöstä – rehtorin viisi ”suosikkia” kävelivät sisään johonkin baariin, jossa sai lähes ilmaiseksi korvalävistyksen. En muista kenen innoittamana päätimme ”bondata”. Niinhän siinä sitten kävi, että kävelimme ulos baarista korvakoru korvassa ja desinfiointiaine taskussa. Seuraavana aamuna minä en ainakaan olisi halunnut kuulla luentoa EU:sta…

Puoliltapäivin olin radio Vegan suorassa lähetyksessä Astrid Thorsin ja Jakob Södermanin kanssa. Keskustelimme komission valinnasta… ja Buttiglionesta… Korostin taas, että kahden viikon takainen draama ei välttämättä liittynyt Buttiglioneen. Siinä oli kyse vallasta parlamentin ja jäsenmaiden välillä – sekä sosialistien ja konservatiivien välillä.

Luulin, että koko komissiojupakka on nyt selvää pässinlihaa. Väärin. Alkuviikon käytäväkeskustelut osoittavat toista. Viimeksi tänään ryhmäkokouksessa, jossa vieraana oli Barroso, oli kostohenkisiä puheenvuoroja. Nyt pitäisi kaikkien vaan pistää jäitä hattuun ja panostaa uuden komission hyväksymiseen.

Välillä tuntuu siltä, että politiikassa lietsotaan massahysteriaa. Eilen kaiken piti olla selvää: uusi komissio hyväksytään. Sitten keskustelut Kovacsin kommunistisesta taustasta lähtivät liikkeelle ja nyt kaikki on taas auki. Kukaan ei enään tiedä ketkä ovat vastaan ja ketkä puolesta.

Huhuista otetaan kiinni ja välillä ne paisuvat paisumistaan. Loppujen lopuksi kukaan ei oikein tiedä mistä kaikki lähti liikkeelle. Buttiglionen tapaus on tästä oiva esimerkki. Kovacs on menossa samaan suuntaan.

Tällä kertaa paine tulee uusista EU-maista, varsinkin entisistä Neuvostoliiton satelliiteista. Ymmärrän heidän huolensa. Suurin osa uusista mepeistä on taistellut totalitääristä kommunismia vastaan ja nyt yksi häikäilemätön sellainen valitaan komissaariksi.

On mielenkiintoista havaita, että Buttiglionesta sain noin 50 sähköpostipalautetta. Kovacsista olen toistaiseksi saanut vain yhden. Ehkä hänen taustaansa ei ole vielä tutkittu tarpeeksi…Ehkä unohdamme menneisyytemme liian nopeasti…

Lapset nukkuvat. Päätteen äärellä. Rauhallista.

Itse asiassa nämä ryhmäkokousviikot ovat kaiken kaikkiaan kaikista työviikoista helpoimpia. Vauhdin voi pitkälti määritellä itse. Pakkokokouksia on oikeastaan vain muutama: tiistain työryhmäkokoukset ja keskiviikon ryhmäkokous. Muutoin aikaa voi hyvin käyttää lobbareiden tapaamiseen, rästitöiden hoitamiseen tai muuten vain koiruuksien keksimiseen.

Kun olin virkamies niin oli aina jaksoja, jolloin oli vähän rauhallisempaa. Suomen puheenjohtajakausi oli tästä toki poikkeus. Politiikassa on siinä mielessä erilaista, että rauhallista aikaa on harvemmin. Pitää ikään kuin olla valveilla koko ajan. Ryhmäkokousviikot ovat tästä rutiinista poikkeus.

Päivän kokouksissa oli yllättäen vielä ripaus kostohenkeä. Muutamat vaativat vielä unkarilaisen sosialistin (entinen kommunisti) Kovacsin päätä vadille. Mielestäni se menee nyt jo niin sanotusti ”överiksi”. Argumentti on, että koska Buttiglione ja Udre joutuivat eroamaan, niin silloin pitää myös erottaa Kovacs. Se on nyt vaan liian myöhäistä.

Ajautuisimme aika ihmeelliseen tilanteeseen. Kostoteoriassa konservatiivit olisivat siis valmiita kaatamaan Barroson komission Kovacsin takia. Siinä ammuttaisiin omaan nilkkaan. Kärsisimme melko varmasti toisen arvovaltatappion ja sen jälkeen Eurooppa-neuvosto vetäisi nopeasti johtopäätökset: konservatiivit kuuluvat vähemmistöön ja uuden enemmistön muodostaa sosialistien, liberaalien ja vihreiden koalitio. Tältä pohjalta rakennettaisiin uusi komissio. Se siitä kostoideasta.

Kaikki tietenkin muuttuu jos Kovacs mokaa jälleen kerran kuulemisensa. Viimeksi hän ei tiennyt mitään energiapolitiikasta. Hänen uuteen salkkuun kuuluu verotus ja tullit. Olen mukana sisämarkkinakomitean kuulemisessa. Jos hän epäonnistuu toistamiseen, niin tilanne on kiusallinen kaikille, koska silloin parlamentin on pakko vaatia hänen vaihtamista toistamiseen.

On taas todettava, että viikko politiikassa on pitkä aika. Sen aikana voi tapahtua ihan mitä vaan. Jopa Kovacs voi oppia tulli- ja verotuspolitiikan salat.

Joskus on mukavaa kun tapaamisia peruuntuu. Tänään niitä peruuntui kolme. Jäi paljon enemmän aikaa hoitaa rästihommia. Sain viimeisteltyä pari akateemista artikkelia, jotka olivat jo muutenkin loppusuoralla. Sain myös hoidettua muutaman hallinnollisen asian, jotka olivat odottaneet tekijäänsä liian kauan. Rasti ruutuun ja eteenpäin.

Tällä viikolla meillä on vieraana uuden vuoden jälkeen Brysselin avustajanani aloittava Lauri Tierala. Veimme Petun kanssa Laurin heti ”traktorikahvilaan”, joka on saanut nimensä siitä, että penkit muistuttavat vanhanaikaisen traktorin satulaa. Kävimme läpi käytännön asioita ja tulevia työtehtäviä.

Huomasin, että kokoomusnuorten Tuomas Nurmela oli nostanut nimeni esiin presidenttipelissä. Muutama toimittaja soitti asian perään. Vastasin, että kaikki näyttävät ehdottavan kaikkia. Minäkin Hägglundia. Olin immarreltu ehdotuksesta, mutta kieltäydyn tietenkin kunniasta. 115 000 ääntä EP-vaaleissa ei onneksi ole ainakaan vielä johtanut suuruuden hulluuteen. Minusta on eniten hyötyä (tai ehkä joidenkin mielestän haittaa) Euroopan parlamentissa. Olen toki samaa mieltä Nurmelan kanssa siitä, että kokoomuksella ei ole varaa viime presidenttivaalien kaltaiseen venkoiluun.

Loppuviikko on vauhdikas. Huomenna on viisi kalenterimerkintää, keskiviikkona seitsemän ja torstaina neljä. Perjantaina olen Helsingissä meppikiertueella.

Kun on lapsia, niin tulee tunne, että elämä on jatkuvaa neuvottelua. Pitäisi varmaan tehdä vertaileva tutkimus neuvottelustrategioista. Vertailukohteena lasten kasvatus ja hallitustenväliset konferenssit 1996-97, 2000 ja 2003-2004. Työnimi: ”Neorealistiset neuvotteluteoriat lasten kasvatuksessa ja EU:n hallitustenvälisissä konferensseissa”. Teesi: Hallitustenväliset konferenssit lasten leikkiä omien lasten kanssa käytäviin kädenvääntöihin verrattuna.

Hallitustenvälisissä konferensseissa pelisäännöt ovat selvät: kaikilla on omat neuvottelutavoitteet, kaikkien pitää näyttää hyvältä kotona ja kaikkien pitää tulla neuvotteluista ulos voittajina. Tulos saavutetaan useimmiten. Neuvottelut perustuvat diplomatiaan. Kaikki keinot eivät ole sallittuja. Toisen hyväksikäyttöä vältetään. Valtioilla on pitkä muisti. Ei kannata polttaa siltoja, koska yhteistyön pitää jatkua myös ensi viikolla.

Lasten kanssa peli on aivan toista. Kaikki keinot ovat sallittuja. Kiristys ja lahjonta ovat osa peliä. Jäähyt ovat sallittuja. Vanhemmat pelaavat häikäilemättömästi yhteen ja välillä jopa niin, että toista vanhempaa käytetään hyväksi neuvottelutuloksen saavuttamiseksi. Onneksi lapset unohtavat diplomaatteja nopeammin. Molemmat vanhemmat ymmärtävät pelisäännöt. On olemassa yksi tavoite: se, että lapsi tekee niin kuin vanhemmat haluavat. Myönnän: tavoite jää usein saavuttamatta.

Ero HVK:n ja lastenkasvatuksen välillä on se, että lasten kanssa neuvotellaan 24h vuorokaudessa. Lähes jokaiseen vuoropuheluun liittyy joku täky, josta pitää neuvotella. Meidän perheessä paras keino saada lapset tottelemaan on jonkinlainen yhdistelmä rationaalista keskustelua, hymyä ja lahjontaa. Kiristystäkin käytetään tyyliin ”jos et tee tätä niin et saa tota”.

Emilie on selvästi tahtonainen. Eli hän saa usein sen mitä tahtoo…ainakin heikolta isältään. Saa nähdä millainen Oliverista tulee. Seitsemän kuukauden ikäisenä hänellä näyttää olevan viisi vaihdetta: nälkä, itku, hymy, uni ja peukku suussa. Hän on itse asiassa uskomaton hymyilijä. Iltarukouksissani toivon, että hän ei saa isänsä isoja hampaita…

Lappeenrannan lentoasemalla. Vettä sataa. Harmaata. Onneksi päivä ei heijastanut säätä. Hieno Etelä-Karjalan keikka. Jan Edelmann ja Petteri Laaksonen olivat taas järjestäneet loistavan ohjelman.

Aamukone laskeutui Lappeenrantaan kello 8.00. Siirryimme Petterin kanssa Lappeenrannan Teknilliseen Yliopistoon, suoraan rehtorien puhutteluun. Mielenkiintoinen katsaus yliopiston toimintaan. Yliopistolla on 5000 opiskelijaa, henkilökuntaa 900 ihmistä ja 800 hengen Kareltek yrityshautomo.

Tapaamisen jälkeen luennoin yliopistolla EU:n ajankohtaisista asiosta. Yliopistolta siirryimme Iso-Kristiinan kauppakeskukseen, jossa tarjosin kahvit yli 100 hengelle. Annoin samalla haastattelun Etelä-Saimaalle ja Etelä-Karjalan Yleisradiolle.

Sitten tuli päivän kohokohta. Imatran Kylpylä ja Riitta Uosukainen! Topi oli järjestänyt varankeruuseminaarin, jossa olin puhujana. Keskustelu oli Etelä-Karjalaiseen tapaan vilkasta. Tylsäähän ei ikinä ole kun paikalla on Riitta ja Topi.

Teemoja oli monta, mutta useat kysymykset kohdistuivat aluetukiin. Toistin teesini: jos EU-budjettia lasketaan, niin ensimmäisenä lähtee vanhojen jäsenmaiden tuet. Uuden perustuslakisopimuksen 220 artiklassa on viittaus harvaan asuttuihin pohjoisiin alueisiin, mutta se ei tälle budjettikierrokselle riitä. Pitää olla tarkkana.

Edessä on toivon mukaan rauhallinen viikonloppu. Aion osoittaa miesmäisyyttä kokoamalla yhteen uuden vaatekaapin. Toivottavasti ohjeet ovat selkeät, niin että ei taas tarvitse pyytää Suzannea apuun.

Kaksi suhteellisen rauhallista päivää takanapäin. Istun iltakoneessa matkalla Brysselistä Helsinkiin. Aamulla jatkan eteenpäin Lappeenrantaan ja Imatralle. Illaksi taas kotiin Brysseliin. Meppikiertueen rutiinit jatkuvat.

Laskin, että viime viikon torstaista huomisiltaan minulla on yhteensä kaksitoista nousua ja toivottavasti myös laskua.

Teki hyvää pitää pari ”farkkupäivää”. Varsinkin eilen oli sopivan leppoista. Toin Emilien töihin riehumaan pariksi tunniksi. Värityskirja täyttyi.

Jyrki Kataisen ja Jori Arvosen iloksi Emilie tuli myös mukaan lounaalle. Emilie kutsui Joria jatkuvasti Oriksi. Jostain syystä Jori oli uuteen kutsumanimeensä tyytyväinen. Onhan se parempi kuin William Hague, Jorin kaksoisolento. Tai Ian Duncan Smith, Jori kuusikymppisenä.

Tänään siivosin koko aamupäivän sähköpostia. Olen siinä mielessä nettifriikki, että olen harvoin ”off-line”. Vapaapäivinä ja viikonloppuisin tarkastan mailit, mutta vastaan vain akuutteihin viesteihin. Olin kolme päivää siivoamatta sähköpostia kunnolla. Viestejä oli 450. Kaikki eivät olleet operatiivisia, mutta nekin piti perkaa ja arkistoida.

Palautetta tulee nykyään kiitettävästi ja sitä on aina kiva saada, oli se sitten positiivista tai negatiivista. Kyselyitä eri asioista tulee myös paljon. Yritän avustajieni Petun, Kain ja Juhon kanssa vastata kaikkiin. Aina emme tiedä vastauksia, mutta autamme ainakin eteenpäin.

Bush voitti vaalit niukasti. Itse kannatin Kerryä, mutta jostain syystä en tuntenut suunnatonta pettymystä Bushin voitosta. Ehkä se oli jonkinlaista tosiasioiden tunnustamista. Suzanne otti Kerryn tappion paljon kovemmin. Yleensä hän on oikeassa…

Historia on osoittanut, että toista ja samalla viimeistä kauttaan istuvat presidentit ovat maltillisempia. Euroopan näkökulmasta paljon riippuu Bushin ulkoministerivalinnasta.

Katsoin eilen illalla Kerryn ja Bush puheet. Tyylikkäitä molemmat. Olen itse seurannut kahdet vaalit Yhdysvalloissa asuessani. Jotenkin tuntuu siltä, että meidän eurooppalaisten on vaikea ymmärtää miten kovasta pelistä on kyse.

Iltapäivällä viimeistelin joulukuussa ilmestyvän UP-lehden artikkelin Suomen ulkopolitiikan suunnanmuutoksesta. Lähetin sen kommenteille alan asiantuntijoille.

Kirjoitin analyysin siitä, miten linja on muuttunut viimeisen 18 kuukauden aikana. Nykyinen linjamme on selkeä: vastustetaan mahdollisimman kauan ja hyväksytään vasta pakon edessä.

Näin tapahtui esimerkiksi turvalausekkeen osalta, taistelujoukoissa ja nyt viimeksi siitä, kenen mandaatilla voimme lähteä kriisinhallintatehtäviin. Tällaista linjaa voidaan toki ajaa, mutta on älyllisesti epärehellistä väittää, että se olisi jotenkin aktiivista. Se on reaktiivista ja jarruttelevaa.

Kirjoitin artikkelissa auki myös viime vuoden sähellyksen turvatakuulausekkeesta. Kävin läpi muistiinpanojani ja STT:n refat. Varsinkin marraskuun viimeinen viikko oli pahempaa veivaamista kuin muistinkaan. Olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä on Suomen EU-historian suurin virhe.

Seuraan samalla huolestuneena ulkopoliittista keskustelua Suomessa. Se on jonkinlainen yhdistelmä entistä DDR:ää ja nykyistä USA:ta. Virallisesta totuudesta eriävät mielipiteet ammutaan alas ilman minkäänlaista analyysia, leimaamalla. George W. Bushia lainaten: ”If you are not with us, you are against us”.

Jos analysoi tilannetta eri näkökulmasta niin leimakirves heilahtaa. Eriävän mielipiteen esittäjä on Naton kannattaja, aloitteleva harrastelija, EVA:n kätyri, antidemokraatti tai haluaa ihan muuten vaan avata presidenttipelin. Leimaaminen on siinä mielessä helppo taiteenlaji, että siihen ei tarvitse yhdistää analyysia.

Kaiken huippu oli Tuomiojan esiintyminen viime viikon Lauantaiseurassa. Hän kertoi kysyneensä Solanalta onko Solana todellakin sanonut, että Suomella ei ole annettavaa puolustuspolitiikassa. Tuomiojan mukaan Solana kiisti näin sanoneensa ja piti väitettä ihan jopa loukkaavana.

Tuota…millaista vastausta ulkoministeri odotti? ”Kyllä, mielestäni Suomi yrittää jarruttaa EU:n ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Vastustitte turvatakeita, vastustitte taistelujoukkoja ja haluatte, että EU:n kriisinhallinta pitää siunata YK:ssa. Muun muassa näistä syistä valitsin mieluummin ruotsalaisen kuin suomalaisen uuteen puolustusvirastoon”.

Toinen esimerkki oli viime viikon Uutispäivä Demarin pääkirjoitus, joka kehotti Jaakonsaarta pitämään suunsa kiinni. Ilkan pääkirjoitus jatkoi samalla linjalla ja ehdotti, että Jaakonsaari jättäisi tehtävänsä ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajana. Ymmärtäisin tilanteen jos olisimme vielä kylmän sodan pauloissa, mutta elämme vuotta 2004!

On uskomatonta, että tietyt tahot viittaavat johonkin niin kutsuttuun konsensukseen. Mihin konsensukseen? Kuka sen määrittelee? On hurskasta väittää, että Suomen nykyisen ulkopolitiikan takana olisi yksimielisyys. Ehkä liikun väärissä piireissä, mutta toistaiseksi en ole tavannut yhtään henkilöä, joka saumattomasti kehuisi Suomen nykyistä ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa.