Parin kotona vietetyn viikonlopun jälkeen olen taas lentokoneessa matkalla Suomeen (paikka 9C). Tuntuu raskaalta jättää Emilie ja Suzanne viikonlopuksi. Vakuuttelen itselleni, että viikonloppureissaaminen on tilapäistä.

Maaliskuu on meille rankka kuukausi. Olen 12 päivää Suomessa ja sen lisäksi vielä neljä päivää Brüggessa luennoimassa. Vaikka olemme ”mielettömään maaliskuuhun” valmistautuneet, niin ei se helppoa ole. Toivottavasti pikkuvesseli ei päätä tulla maailmaan liian aikaisin. Laskettu aika on 22.4.2004

Tällä kertaa on vuorossa Hämeenlinna, jossa meillä on Eurooppa Akatemian lisäksi valtakunnallisen verkon tiimipalaveri. Akatemian aiheena on unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikka: ”Tuleeko EU:sta maailmanpoliittinen suurvalta?” kuuluu viikonlopun kysymys.

Puhujina on taas erinomainen joukko: Olli Kivinen Helsingin Sanomista, Risto Penttilä EVA:sta ja Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä. Ei ole ainakaan luvassa mitään virallista turvallisuuspoliittista munkkilatinaa. Saadaan kuulla syvällistä analyysia Suomen ja Euroopan ulkopolitiikasta.

Viikonloppuna Vanajanlinnaan kokoontuu myös meidän valtakunnallinen tiimi. Meitä on paikanpäällä runsaat 20 henkeä. Käymme läpi kampanjan käytännön asioita, markkinointia ja kampanjateemoja. Kirsi on laatinut erinomaisen ohjelman.

Jussi Lähde on hoitanut meille lauantaiksi rantasaunan. Pitäisi kuulemma pulahtaa vielä avantoon. Hampaat kalisevat jo nyt. Lauantai-iltapäivänä meillä on myös vaalipaneeli, johon osallistuu mm. Sirpa Pietikäinen. Se taitaa olla elämäni ensimmäinen vaalipaneeli. Jännittää vähän, ehkä avanto enemmän.

Viikko meni aika vauhdikkaasti. Töissä paimensin rekrytointiasioita ja hallitustenvälistä konferenssia. Painin yhden paperin kanssa pitkään ja pääsin siihen lopputulokseen, että kompromissien saavuttaminen 25. jäsenmaan unionissa tuottaa hikeä, verta ja kyyneleitä. No, sainpahan paperin menemään viisi minuuttia ennen matkaa lentoasemalle.

Laskin myös, että viimeisen viikon aikana väänsin viisi kolumnia eri EU-asioista: laajentumisesta, Suomen EU-keskustelusta, komissaarispekulaatiosta, ulkoasianhallinnon tulevaisuudesta ja EP-vaalikeskustelusta. Hullun puuhaa. Onneksi sain yhteen niistä apua, muuten en olisi ehtinyt.

Kolumnien kirjoittamiseen on tullut aikamoinen rutiini. Muistan kun kirjoitin ensimmäisen kolumnin Forum för Ekonomi och Teknik-lehteen vuonna 1997, siihen meni koko päivä. Nyt liuskan mittaiset kolumnit syntyvät runsaassa tunnissa. Matkaa on vielä isän Husiksen lätkäkolumneihin, jotka hän vääntää vajaassa puolessa tunnissa, vaikka hän kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä, jossa kaksi kirjoittaa ja kahdeksan lepää. Carl Bildt on vielä pahempi: hänellä lepää kaikki paitsi oikean käden etusormi ja silti tekstiä syntyy valon nopeudella.

Lasse Lehtinen järjesti hauskan kampanja-avauksen: hän lähetti tervatun veneen Prodille. Jippo oli todellakin hyvä, mutta toivon, että EP-vaalikampanjat eivät sorru liialliseen populismiin.

Lehtinen varmaan tuntee EU:n päätöksentekojärjestelmän sen verran hyvin, että tiesi seuraavat faktat: Suomi on jo saanut poikkeuman tervakysymyksessä; siitä poikkeumasta päätti ministerineuvosto, eli Prodilla ei ollut sen kanssa mitään tekemistä; komissaarille ei saa antaa lahjaa, jonka arvo on yli 150 euroa.

Pitäisikö ehdottaa Lasselle, että lähettää veneen meille? Me voidaan pitää sitä autotallissa ja sitten kun Lasse tulee käymään hän voi mennä Genvalin järvelle soutelemaan.

Nettipäiväkirjan kirjoittaminen on oikeastaan aika erikoinen taiteenlaji. Sitä vasta kuusi viikkoa harrastaneena tuntuu välillä siltä, että kirjoittaminen on aikamoista tasapainoilua. Päiväkirja on periaatteessa henkilökohtainen asia, mutta kun sen netissä julkaisee, niin henkilökohtaisuus on siitä aika kaukana. Vaikka teksti on eräänlaista tajunnanvirtaa, niin alitajunta puskee päälle – ei uskalla kirjoittaa kaikkea, koska tietää, että muut sitä lukevat.

Huomaan edelleen etsiväni tasapainoa henkilökohtaisten asioiden ja substanssin välillä. Joskus tekee mieli kirjoittaa kavereista ja perheestä, joskus taas enemmän töistä ja kampanjasta. Lomalla tuli varmaan kirjoitettua enemmän perheestä ja nyt kun olen takaisin sorvin ääressä, niin työasiat ovat päällimmäisenä. Viikonloppuna kirjoitukset ovat taas enemmän perhepainotteisia.

Nettipäiväkirjan ydin on kuitenkin siinä, että ajatukset ovat spontaaneja. Ruudulle syntyy tekstiä, joka kertoo siitä, mitä päässä on viime päivinä liikkunut. Luin äsken läpi kaikki aikaisemmat merkinnät ja huomasin, että jo ensimmäiset kuusi viikkoa ovat olleet välillä aikamoista tunneaaltoilua. Alussa jännitti. Sitten pelotti. Sen jälkeen tuli taas innostunut vaihe ja nyt tuntuu siltä, että tähän rumbaan on jo osittain tottunut.

Tuntuu kuitenkin ihmeelliseltä kirjoittaa ikään kuin itselleen, mutta samalla myös muille. Kirjoittaminen on aina ollut minulle jonkinlaista terapiaa. Valmis tuote – oli se sitten kokousraportti, kolumni, kirja tai akateeminen artikkeli – antaa aina hyvänolon tunteen. Nettipäiväkirjalla on ollut vähän sama vaikutus. On kiva kun teksti on valmis. Veikkaan, että useat ammattikirjoittajat tietävät tunteen. Eihän se varsinainen luomisen tuska mikään nautinto ole, mutta valmis tuote tuntuu hyvältä.

Nettipäiväkirja on myös siinä mielessä mielenkiintoinen, että sen päästää käsistään huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi kolumnin. Päiväkirjamerkintä ei tarvitse tiukkaa rakennetta, ei teesiä, ei antiteesiä eikä synteesiä. Se on myös monin tavoin vapauttavampi kokemus kuin esimerkiksi painettu kirjoitus. Jossain takaraivossa uskottelee itselleen, että eihän tämän täydy ihan valmista tekstiä olla. Kyllähän ihmiset ymmärtävät, ettei tätä pahemmin viilata… Eihän tätä niin monet lue…

Myönnän, että en varmaan olisi aloittanut tämän nettipäiväkirjan kirjoittamista, jos en olisi ehdolla EP-vaaleissa. Se on sinänsä vähän tyhmää. Olisihan tämän voinut aloittaa jo kauan sitten. Ehkä se olisi auttanut muutamia ihmisiä kiinnostumaan EU:n sokkeloista aiemmin. En kuitenkaan tunne yhtään virkamiestä, joka kirjoittaisi avointa nettipäiväkirjaa. Yhden professorin tunnen, mutta hän taisi juuri lakata kirjoittamasta, koska homma meni vähän överiksi. Toisaalta ei näistä EU-asioista varmaan mitään kulttijuttuja aikaiseksi saa. Niitä varten kannattaa käydä Aki Riihilahden kotisivuilla.

Olen moneen kertaan aloittanut henkilökohtaisen päiväkirjan kirjoittamisen, mutta yritys on aina tyssähtänyt jo muutaman viikon jälkeen. Näin jälkeenpäin kun lukee hajamerkintöjä esimerkiksi opiskeluajoilta niin harmittaa, että päiväkirjan kirjoittaminen ei ole ollut jatkuvaa. Ehkä tästä nettipäiväkirjasta tulee pysyvämpi harrastus, jota on joskus kiikkustuolissa kiva selailla. Ennen sitä pitää kuitenkin varmaan itse oppia, miten nämä merkinnät siirretään nettiin. Ei veljeni Nixu näitä varmaan ikuisesti sinne jaksa siirtää.

Sunnuntai-ilta. Pienetkin asiat voivat tuntua vapauttavilta. Sain äsken jonkun silitysvimman. Silitin telkkaria katsellessa 15 paitaa. Viisi Suzannille ja kymmenen minulle. En tiedä miksi saan ”kicksejä” paidan silittämisestä. Ehkä se johtuu siitä, että minulla ei ole taiteilijan luovuutta. Silitetystä paidasta muodostuu minun tekemä taideteos, katoaahan siitä ainakin rypyt. Pelottavaa…

Katselimme eilen illalla videolta dokumentin Carl Breweristä. Monelle ”Calle” on varmaan tuntematon suuruus, mutta jokaiselle itseään kunnioittavalle jääkiekon ystävälle hän on legenda. Koska isä toi Callen Helsingin IFK:hon 1960-luvun loppupuolella ja koska me olemme aina olleet hyviä perhetuttuja Brewereiden kanssa, niin tiesin tietenkin perusfaktat. En kuitenkaan tiennyt miten monessa hän oli mukana.

Calle oli nelinkertainen Stanley Cup mestari ja moninkertainen All Stars pelaaja. Uransa alkuvaiheessa, vähän yli 20-vuotiaana, hänellä kuitenkin meni sukset ristiin silloisen Toronto Mapleafsin valmentajan, Punch Imlachin, kanssa. Hän päätti palata koulun penkille ja hankki itselleen tutkinnon valtio-opissa. Sen jälkeen hän pelasi Kanadan maajoukkueessa.

Isä bongasi hänet Wienin MM-kisoista vuonna 1967. Hän kysyi kiinnostaisiko Callea pelata pari vuotta Suomessa. IFK:n riveihin Brewer tuli kaudeksi 1968. Vuonna 1969 IFK otti ensimmäisen Suomen mestaruutensa. Suomeen Brewer toi uuden, taklaavamman jääkiekkokulttuurin. Hän on Suomen modernin jääkiekon isä.

Suomen vuosien jälkeen Brewer palasi NHL:n Detroit Red Wingsin ja St. Louis Bluesin riveihin. Aktiiviuransa jälkeen Calle tunnettiin pelaajien oikeuksien ajajana. Nykyään tuntuu tietenkin vähän absurdilta ajatella, että NHL-pelaajia olisi joskus koeteltu kaltoin, mutta niin se vain oli. Palkkoja jätettiin maksamatta, pysyvästi loukkaantuneet pelaajat eivät saaneet korvauksia ja eläkkeet olivat lähinnä olemattomia.

Calle muutti kaiken tämän. Hän haastoi koko NHL:n pelaajayhdistyksen ja sen silloisen päämiehen Allan Eaglessonin oikeuteen ja voitti. Sen seurauksena kaikilla nykyisillä NHL-pelaajilla on mm. toimivat eläkejärjestelmät. En kuitenkaan ole varma oliko Callen tavoitteena kääntää koko omistajien ja pelaajien suhde päälaelleen, koska sitähän se tänä päivänä on. Nykyiset NHL-pelaajat ovat Brewerille paljon velkaa.

Breweria arvostetaan Suomessa edelleen. Hän kävi Suomessa viimeisen kerran vuonna 2000. Kun Calle astui jäälle pudottamaan IFK:n ottelun avauskiekon, koko Helsingin jäähalli osoitti suosiota seisaallaan. Se on harvinaista herkkua suomalaisessa jääkiekossa. Carl kuoli sydänkohtaukseen vuonna 2001, vain 62-vuotiaana. Suomesta hautajaisissa olivat Tommi Salmelainen, Jaakko Marttinen ja isäni. Isä kantoi Callen arkkua.

Toinen rauhallinen viikonloppu peräkanaa. Sain juuri Emilien päiväunille. Ei ihme, että häntä väsytti. Uimme aamulla 45 minuuttia ja muutenkin koko aamupäivä oli vilskettä täynnä. Pitäisi varmaan itse mennä torkkumaan, mutta nyt on sopivasti aikaa kirjoittaa muutama rivi päiväkirjaan.

Luin eilen vähän yllättyneenä, että me suomalaiset haluamme vaikuttaa EU-vaaleissa erityisesti sosiaaliturvan ja julkisten palvelujen säilymiseen nykyisellään. Näin todettiin Hesarin Suomen Gallupilla teettämässä selvityksessä. Tänään saman kyselyn pohjalta täsmennettiin, että Sdp:n ja Keskustan kannattajat odottavat vaaleilta eri asioita.

Keskustan kannattajat haluavat vaikuttaa maatalouden toimintaedellytyksiin, alueiden kehityseroihin, uskonnon ja arvojen asemaan EU:ssa sekä Suomen kansallisen edun ajamiseen. Sdp:n kannattajien listan kärjessä ovat EU-komission puheenjohtajan valinta, huumeasiat, vakaa taloudellinen kehitys sekä suomalaisen sosiaaliturvan ja julkisten palveluiden tulevaisuus.

Mielestäni on ensisijaisen tärkeää, että EP-vaaleissa keskitytään niihin asioihin, joihin EU:ssa voidaan todellisuudessa vaikuttaa. Siinä mielessä ehkä Keskustan kannattajien luettelo on realistisempi. Aktiivinen Euroopan parlamentin jäsen voi vaikuttaa maatalous- ja aluepolitiikkaan, kansallisen etujen ajamiseen ja arvoihin. Tässä on ehkä hyvä korostaa sanaa ”aktiivinen”. Se, että on kotimaassa korkea profiili, ei välttämättä tarkoita sitä, että asioita saa läpi Euroopan parlamentissa, varsinkaan jos siellä ei tee mitään.

Sdp:n kannattajien luettelo on epärealistisempi. Tältä listalta oikeastaan ainoa asia johon EP:ssä voi vaikuttaa, on taloudellinen kehitys, ja siinäkin vaikutusmahdollisuudet ovat rajallisia. Sosiaaliturva, julkiset palvelut ja huumeasiat ovat kansallista päätöksentekoa. Komission puheenjohtajakysymys ei ratkea siihen onko parlamentissa kolme vai neljä suomalaista demaria.

Huolestuttavinta on, että sosiaaliturva ja julkiset palvelut mainitaan alueina, joihin europarlamentaarikko voisi vaikuttaa. EU ei puutu nyt eikä tulevaisuudessakaan näihin asioihin. Onneksi. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että EU:n markkinat luovat edellytykset Eurooppalaisille hyvinvointivaltioille. EU:n tehtäviin ei kuitenkaan kuulu sosiaaliturvan tai julkisten palvelujen hallinnointi.

Hesarin kysely nostaa entistä selvemmin esiin EU:n paradoksin. Annetaan ymmärtää, että EU voi vaikuttaa kaikkeen, mutta näin asia ei tietenkään ole. Harhaluulon pohjalta on sitten helppo käyttää unionia sylkykuppina. Olen ollut mukana monessa ministerikokouksessa, jossa suljettujen ovien takana sovitaan jostain asiasta. Ministerit onnittelevat toisiaan hyvästä kompromissista. Viisi minuuttia kokouksen jälkeen samat ministerit haukkuvat päätöstä kansallisen median edessä ja toteavat, että ”ei me voitu tehdä mitään kun jäimme vähemmistöön”.

Odotusten ja mahdollisuuksien välillä on siis syvä railo. Syy miksi EU vihastuttaa niin monia on oikeastaan aika selvä: EU laatii säännöt, mutta ei anna rahaa (ellei ole maanviljelijä tai tule köyhältä alueelta). On vaikea pitää sellaisesta järjestelmästä joka säätelee meidän elämää, mutta antaa rajallisesti vastinetta. Siinä mielessä kansalliset hallitukset ovat kiitettävässä asemassa. Unionia on helppo syyttää sellaisista asioista, joihin se ei oikeastaan voi vaikuttaa. Onneksi meillä Suomessa näin tapahtuu harvemmin. Pitää vain toivoa, että EP-vaalikeskustelussa ei myöskään sorruta populismiin. Toivon parasta, mutta pelkään pahinta.

Aamu alkoi suomalaiseen aikaan, kello 8.00 aamukahveilla. Mistään muusta maasta ei saisi paikalle 60 kiinnostunutta kuulijaa tuohon aikaan. Asiaan vaikutti varmaan se, että puhujana oli Johannes Koroma. Teollisuuden ja työnantajien Brysselin päällikkö Jukka Ahtela on rakentanut niin kutsutun EU-verkon. Siihen kuuluu muutama sata suomalaista. Aika ajoin verkolle järjestetään aamukahveja ja paikalle kutsutaan mielenkiintoisia alustajia. Tälläkin kertaa tilaisuus oli erinomainen.

Koroma alusti Suomen tiestä Euroopan unionin jäseneksi. Luen parhaillaan Max Jakobsonin Tilinpäätös-kirjaa ja senkin vuoksi oli hyvä käydä läpi uudelleen miten Suomi integroitui asteittain länteen tiettyjen 1960-lukulaisten radikaalien vastustuksesta huolimatta. Nordekin kaatuminen ja EEC-vapaakauppasopimuksen allekirjoittamisen lykkääminen olivat osa tätä prosessia.

Koroma korosti, että Suomen EU-jäsenyyden takasi loppujen lopuksi teollisuuden ja ay-liikkeen epäpyhä allianssi. Hän on oikeassa. Molempia tarvittiin silloin ja siihen voisi lisätä, että niitä tarvitaan myös nyt. Olisi hienoa jos sekä teollisuus että ay-liike aktivoituisivat uudelleen EU-keskustelussa. Enkä tässä tarkoita sitä, että pitäisi maalata kauhuskenaarioita työvoiman vapaasta liikkumisesta.

Koroman perusteesi oli selkeä: kaikki lähtee liikkeelle Euroopan talouskasvusta. Sen perustaksi tarvitaan kilpailukykyinen Eurooppa. Hän oli huolestunut Lissabonin strategiasta ja siitä, että jäsenmaat eivät tee tarpeeksi pitkälle meneviä rakenteellisia uudistuksia. Eurooppa jää vääjäämättä jälkeen muista suurvalloista. Ei tuo teesi ole kaukana totuudesta. Pelkään vain pahoin, että Irlannin maaliskuussa järjestämä talous- ja kilpailukykykysymyksiin keskittyvä huippukokous toistaa vaan vanhoja fraaseja ja lupauksia ilman sitoutumista todellisiin rakenteellisiin uudistuksiin.

Suomessa keskustelu EU-linjasta jatkuu edelleen. Esko Antola ehdotti maanantain Kalevassa, että pitäisi perustaa jonkinlainen ”viisasten ryhmä” pohtimaan Suomen EU-linjaa. Ulkoministeri Tuomioja tyrmäsi ajatuksen heti kättelyssä. Ehkä tästäkin löytyisi jonkinlainen kultainen keskitie.

Eihän tällaisen ”viisaan ryhmän” perustamiseen tarvita hallituksen siunausta saati rahoitusta. Ei muuta kuin Antola vetämään ryhmää, jossa istuvat Teija Tiilikainen, Risto Penttilä, Sirkka Hämäläinen, Tapio Raunio, Peter Ekholm, Matti Viialainen ja Johannes Koroma. Raportti valmiiksi toukokuun alussa. Se varmaan antaisi hyvän pohjan myös EU-vaalikeskustelulle. Mitä enemmän EU:sta keskustellaan ja väitellään, sen parempi. Eivät nämä asiat mykkäkoululla parane.

Viikonloppu meni rauhallisesti. Saatiin paljon pikkurästejä tehtyä kotona, juuri niitä joita ei mukamas viikon aikana ehdi tehdä. Emilie oli taas innoissaan vauvajumpasta ja niin olimme mekin. Ei tarvitse olla hirveän tarkkaavainen huomatakseen, että vanhemmat selvästi vertailevat oman lapsensa kehitystä seuraamalla muiden lasten tekosia. Kotimatkalla kaikki vanhemmat uskottelevat varmaan toisilleen, että nimenomaan oma lapsi on kyllä muita aika paljon edellä… Niin siis eihän me tietenkään, mutta kyllä ne muut… Just niin…

Maanantai meni pitkälti HVK-hommissa. Suunnittelimme kevään aikataulua ja mietimme kenen kanssa meidän kannattaa tehdä entistä tiiviimpää yhteistyötä. On vaikea hahmottaa millaiseen lopputulokseen päästään, koska kaikki neuvottelut käydään tällä hetkellä kahdenvälisesti suljettujen ovien takana. Ainoastaan puheenjohtajamaa Irlanti ja mahdollisesti neuvoston sihteeristön virkamiehet tietävät missä mennään. En tiedä pitäisikö olla huolestunut.

Illalla sain kunnian puhua 350 ranskalaiselle MBA-opiskelijalle. En tiedä miksi ne olivat pyytäneet meikäläisen örisemään EU:n tulevaisuudesta. Ennen minua alustivat komissaari Pascal Lamy, pääjohtaja Philip Lowe ja Prodin kabinetin varapäällikkö Anne Houtman. Yleisö eli hyvin mukana. En tiedä nauroivatko ne minun vitseille vai ranskan kielen korostukselleni. Ehkä molemmille. Sanoin, että pohjoismaalainen barbaari puhuu yleensä ranskaa kuin espanjalainen lehmä. No, ainakin he nauroivat oikeissa paikoissa.

Koska kuulijat olivat ranskalaisia, olin Cartesialainen. Esitin kolme kysymystä ja jokaiseen kohtaan annoin kolme vastausta.

1. Miksi EU on kriisissä? (a) Koska kaikki perustavoitteet (rauha, vakaus ja vauraus) on saavutettu ja unionilta puuttuu ”se” suuri projekti. (b) Koska unionista puuttuvat Mitterandin ja Kohlin kaltaiset ”suuret” Eurooppalaiset johtajat. (c) Koska jäsenmaat keskittyvät vain kapeiden kansallisten intressien ajamiseen ja unohtavat, että Euroopan todelliset kilpailijat tulevat Kiinasta, Venäjältä, Yhdysvalloista ja kohta myös Intiasta.

2. Miksi perustuslakineuvottelut ajoivat karille? (a) Ongelmien juuret löytyivät konventista, jossa kaikkia jäsenmaita ei kohdeltu tasavertaisesti. (b) Ei ollut pakko päästä lopputulokseen, koska aikaa on ennen laajentumista ja Euroopan parlamentin vaaleja. (c) Toisaalta Ranska ja Saksa, ja toisaalta Espanja ja Puola, eivät liikkuneet kannoissaan.

3. Miten tästä kriisistä selvitään? (a) Ensin pitää saada perustuslakineuvottelut pakettiin ja sitten vasta aloittaa riitely rahoitusraameista. (b) Nyt tarvitaan yleiseurooppalaista ajattelua ja johtajuutta. (c) Kun perustuslakineuvottelut on saatu pakettiin pitää ottaa viiden vuoden hengähdystauko ja katsoa miten uusi sopimus toimii.

En voinut myöskään vastustaa paria piikkiä keskustelun virittämiseksi. Sanoin, että ne maat, jotka yleensä ehdottavat ydin-Euroopan perustamista ovat nimenomaan niitä maita, jotka eivät noudata nykyisiä sääntöjä eivätkä pane toimeen jo sovittuja direktiivejä. Siinä mielessähän meillä on jo kahden nopeuden Eurooppa: hitaiden ja nopeiden. Viesti meni perille, ainakin alustuksen jälkeen käydyn keskustelun perusteella.

Lauantaiaamu klo. 7.00. Perhe nukkuu, joten nyt on hyvää aikaa kirjoittaa muutama rivi päiväkirjaan.

Lensin takaisin Brysseliin keskiviikkoaamuna. Aamukone on kätevä, koska siitä ehtii töihin yhdeksäksi. Kävin läpi sähköpostit, ja sain muutaman rästihomman pois pöydältä. Täytyy kuitenkin sanoa, että keskiviikko ei ollut parhaita päiviäni. Iltapäivällä tuntui siltä, että saan flunssan. Siirtyminen Teneriffan lämmöstä Joensuun pakkaseen oli tehnyt tehtävänsä, ja flunssahan sieltä tuli. Ääneni on kuin kun Marlon Brandolla Kummisetä-elokuvassa.

Kun nousin junasta meidän kotiasemalla, unohdin matkalaukkuni hattuhyllylle. Syytin tietenkin Kirsiä, joka soitti juuri ennen kuin tulin asemalle. Kampanjapäälliköt ovat siitä kivoja, että niitä voi syyttää omista mokistaan. Asemapäällikkö sai yhteyden junaan aika nopeasti, mutta siinä vaiheessa joku oli jo ehtinyt varastaa laukun. Onneksi siellä ei ollut mitään arvokasta. Muistiinpanovihko minulla oli kädessä, ja työpaperit olin kerrankin jättänyt töihin. Sinne meni kuitenkin hyvä matkalaukku, pari paitaa, parranajokone ja sähköhammasharja. Homma ottaa kyllä päähän, mutta huonomminkin olisi voinut mennä.

Oli kiva nähdä Suzanne ja Emilie parin päivän jälkeen. Nyt on pitkästä aikaa edessä parin viikon jakso ilman matkoja. Se tulee tarpeeseen. Rassaa olla jatkuvalla syötöllä poissa kotoa aina pari päivää kerrallaan. Seuraavat kaksi viikonloppua voin viettää perheen kanssa, ja sen jälkeen alkaakin taas matkustusrumba, joka on pahimmillaan maaliskuussa. Tänään menemme Suzannen kanssa ”Valentine’s” dinnerille.

Torstaina Lauri Kivinen, Nokian uusi Brysselin-päällikkö, kävi virkamieskokouksessamme alustamassa Nokiasta ja Euroopan kehityksestä. Nokia-luennot ovat siinä mielessä mielenkiintoisia, että niitä kuunnellessa oppii paljon telecom-sektorin markkinakehityksestä, uusia asioita kännykkäkuluttajana ja samalla sisään hiipii vielä jonkinlainen pieni ylpeyden tunne. Vaikka suurimmalla osalla meistä ei ole mitään tekemistä Nokian menestystarinan kanssa, niin kyllä sitä tuntee olevansa ”rinta rottingilla”, koska Nokia on suomalainen tuote.

Muistan kerran tavanneeni erään eläkkeelle jääneen lentokapteenin Etelä-Ranskassa. Hän kysyi minulta milloin minä luulen Suomen nousseen ranskalaisten tietoisuuteen. Yritin siinä vähän ehdotella vuotta 1917 ja sen jälkeen talvisotaa. Hän vain pudisti päätään ja otti taskustaan Nokian puhelimen ja sanoi: ”Silloin kun Nokia valtasi maailmanmarkkinat”. Kai se näin on.

Alustuksessaan Lauri kertoi mm. että Nokia panostaa tutkimukseen ja teknologiaan 3,8 miljardia euroa vuodessa. On mielenkiintoista, että EU:n budjetti, josta parhaillaan riidellään, lohkaisee T&K:lle 4 miljardia euroa vuodessa. Jotkut haluavat vielä vähentää tätä summaa ja väittävät, että tutkimuksen pitää olla kansallista. Uskomatonta! Tällä vauhdilla meistä tulee vielä maailman kilpailukyvyttömin alue vuoteen 2010 mennessä.

Aamukoneessa matkalla takaisin Brysseliin. Selvisin eilisestä äänen menetyksellä. Sen siitä saa, kun puhua pälpättää aamukuudesta iltakymmeneen. Pitää varmaan treenata äänijänteitä ennen varsinaisen kampanjan alkua.

Yöunet jäivät yhtä vähiin kuin Suomen misseiltä viime viikkoina. Olin YLE:n aamutelkkarin meikissä klo 6.30. Keskustelimme Veronmaksajien Keskusliiton toimitusjohtaja Teemu Lehtisen kanssa EU-verosta. Homma olisi voinut mennä ihan pieleen, mutta onneksi vältyimme pahimmalta populismilta. Taisimme Teemun kanssa väitellä enemmän ennen ohjelmaa kuin sen aikana.

Aamun lehtien perusteella suomalainen keskustelu on keskittynyt enemmän budjettiraameihin, eli vuosina 2007-2013 käytettävään rahasummaan, kuin komission ehdotukseen EU-verosta. Ehkä on parempi näin, koska jäsenmaat tyrmäävät kuitenkin EU-veron.

Komissio ehdotti budjetin kasvattamista lähes kolmanneksella vuoteen 2013 mennessä. Valtiovarainministerit reagoivat odotetusti. Lähes kaikki vastustivat ehdotusta ja monet sanoivat, ettei EU-budjettia voi kasvattaa, jos kotimaassa pitää leikata.

Kai se on ymmärrettävä, mutta EU:n jäsenmaat ovat ajautumassa mahdottomaan tilanteeseen. Toisaalta laaditaan korkealentoisia tavoitteita esimerkiksi siitä, että Euroopan tulisi olla maailman kilpailukykyisin alue vuoteen 2010 mennessä. Toisaalta ei haluta tehdä rakenteellisia muutoksia, noudattaa sääntöjä tai lisätä varoja.

EU:n pitäisi saavuttaa tavoitteensa samalla mitättömällä budjetilla, jolla pyöritetään viidentoista jäsenmaan unionia. Laajentumisen kynnyksellä muutamat ovat jopa ehdottaneet budjetin pienentämistä. ”You can’t have your cake and eat it too”.

Aamutelkkarin jälkeen kävin tapaamassa Kirsiä klo. 7.15. Kirsi ei ole mikään aamuvirkku, joten tapaamisajankohta oli varmaan hänelle mieleen… Kävimme läpi kevään kalenteria ja rästiin jääneet jutut. Tiimi on palaveerannut ahkerasti ja homma on raiteilla. Tapaamisen jälkeen lensin Joensuuhun.

Timo Elo, Teppo Laurila ja Matti Muukkonen olivat järjestäneet erinomaisen ohjelman. Sisäministeriön seminaarin lisäksi luennoin Joensuun yliopistolla ja Paasikivi-seurassa. Tämän lisäksi tapasin paikallisia yrittäjiä sekä järjestö- ja kunnallisväkeä. Annoin vielä haastattelut paikallisradioon, Joensuun ylioppilaslehteen ja Karjalaiselle. Kaiken kaikkiaan hyvä päivä. Olin rättiväsynyt kun kone laskeutui Seutulan lento-asemalle klo 22.00.

Paluu arkeen… Eilen aamulla Teneriffalla oli +28C ja aurinkoista. Kun iltapäivällä laskeuduimme Zaventemin kentälle, vallitsi tyypillinen Bryssel-sää: +5C, myrskytuuli ja vettä vaakatasossa.

Jälleen matkalla. Istun tuttuun tapaan 9F-paikalla, ja reitti tällä kertaa Helsingin kautta Joensuuhun. Ja Suomessa on kunnon pakkanen.

Kävin läpi loman aikana kertyneet 260 sähköpostiviestiä. Onneksi oli Brysselin mittapuun mukaan ”hiljainen viikko”. Hallitustenvälisestä konferenssista tulee monelta suunnalta erilaisia viestejä. Useat haluavat homman pakettiin Irlannin kaudella. Muutamat ovat kuitenkin valmiita odottamaan vuoden loppuun saakka, jolloin neuvottelut päätettäisiin Hollannin kaudella. Varmaa on, että hihat kääritään vasta maaliskuun lopulla, keväthuipparin jälkeen.

Suomessa taas oli vilkas EU-viikko. Keskustelu on aktiivisempaa kuin koskaan ennen. Nyt puhutaan paljon Suomen EU-linjasta. Keskustelu on siirtynyt asiantuntijoilta enemmän puolueiden väliseksi.

Toivottavasti pikku hiljaa ymmärretään, ettei EU ole pelkästään kaupallinen projekti, vaikka se käyttääkin pääosin taloudellisia instrumentteja. Euroopan maat syventävät yhteistyötään, koska se on paras tapa taata mantereen rauha, vakaus, turvallisuus ja vauraus.

Myös euro on ensisijaisesti poliittinen projekti. Euro sitoo Saksan entistä tiiviimmin Eurooppaan. Pienet maat halusivat olla mukana päättämässä omasta rahapolitiikastaan (ennen euroa sen teki Saksan keskuspankki). Haluttiin myös rakentaa entistä vahvempi kilpailija Yhdysvalloille. Yhteinen valuutta oli tähän luonnollinen vastaus. Tällä kertaa politiikka ohjasi ja talous seurasi.

Huominen päivä lähtee liikkeelle YLE:n aamutelkkarissa klo. 6.48. Aiheena on EU-vero. Sen jälkeen otan aamukoneen Joensuuhun, jossa alustan Sisäministeriön seminaarissa. Puhun myös paikallisessa Paasikivi-seurassa ja yliopistolla. Taas tuli otettua ”lomapäivä”.

Tuo kysymys EU-verosta on mielenkiintoinen. Kun yhdistää sanat EU ja vero, niin veikkaan, että ihmisten ensireaktio ei ainakaan ole positiivinen. Aion kuitenkin edelleen sanoa asiat yhtä suoraan kuin 9.2.2003 Hesarin kolumnissa: ”EU:n nykyinen rahoitusjärjestelmä on epädemokraattinen, sillä kansalaiset eivät tiedä, miten ja miten paljon unionista maksetaan”. Euroopan parlamentti on maailman ainoa parlamentti, joka päättää menoista, muttei tuloista.

Itse asiassa me maksamme tänä päivänä jo suoraa ja epäsuoraa EU-veroa. Tästä ei uskalleta puhua avoimesti. Puolet EU:n budjetista tulee jäsenmaksuista ja toinen puoli esimerkiksi epäsuorista veroista kuten ALV:stä (siitä 22 prosentista menee vajaa prosentti EU:n kassaan) ja tullimaksuista. Jäsenmaksut tulevat tietenkin valtionvarainministeriöiden kautta, jonne me veronmaksajat maksamme euromme.

Eikö olisi paljon helpompaa vaan sanoa, että me maksamme EU:sta veroa ja näyttää esimerkiksi palkkalaskelmassa paljonko se on? Huomaisimme nopeasti, että laajentumisen jälkeen Suomen kansalainen maksaa EU:lle 225 EUR vuodessa. Tätä summaa on hyvä verrata siihen, että maksamme valtion kassaan 7000 EUR vuodessa.

Kääntäen voidaan siis sanoa, että maksamme Suomen valtiolle 30 kertaa enemmän veroa kuin EU:lle. Tähän kun vielä lisää, että EU:n budjetista rahoitetaan nimenomaan jäsenmaiden toimintaa – kuten esimerkiksi maataloutta, pohjoisia harvaan asuttuja alueita ja tutkimusta – niin ehkä keskustelu nettomaksajista ja nettosaajista olisi vähemmän tunnepitoista.

On myös ensisijaisen tärkeää korostaa, että EU-vero ei merkitse nykyisten tulojen kasvattamista! Vastustan uusia veroja ja verojen kasvattamista. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä, miten nämä teesit otetaan vastaan. Toivottavasti niistä voidaan keskustella asiallisesti. Olisi hienoa jos tässäkin keskustelussa säilyisi suhteellisuuden taju. Hinta, jonka maksamme rauhasta on käsittämättömän pieni.

Valo, aurinko ja lämpö tekevät ihmeitä meille pohjois-eurooppalaisille näin keskellä talvea. Olemme viettäneet Suzannen, Emilien, Jonnen, Karinin, Julianin, Elisan, Jusan ja Anniksen kanssa neljä fantastista päivää Teneriffalla. Taisimme kaikki olla kunnon loman tarpeessa.

Lähetin tavanmukaisen kuittiviestin kavereille heti kun istahdin sunnuntaina altaan ääreen. Viestissä luki: ”Teneriffalla. +25C ja aurinkoista. Poolin lämpötila sama. Olut huomattavasti viileämpää. Terveisin, Alex”.

Ei tullut ihan vähän kirosanoja sisältäviä vastaviestejä. Suomessa oli samaan aikaan pahin lumimyrsky kymmeneen vuoteen… En voi mitään sille, että sisälläni asustelee pikkupiru.

Asumme paikkakunnalla nimeltä Fañabé. Se on Los Christianosin pohjoispuolella. Fañabé on onneksi huomattavasti rauhallisempi kuin Teneriffan pahimmat turistirysät. Alueen rakennukset ovat uusia ja hyvällä maulla tehtyjä. Kun kävelee ravintoloiden ohi ei ole tarjoilijoita viiden metrin välein tunkemassa ruokalistoja käteen. Saa olla rauhassa.

Olemme upouudessa hotellissa, jonka omistaa ruotsalainen matkailuyritys. Hotelli on perheille suunnattu. Koko konsepti on loistava…siis siitäkin riippumatta, että paikka on täynnä ruotsalaisia… Lapsille on ohjelmaa koko ajan. Kaikki lasten ateriat ovat ilmaisia. Kun vanhemmat illastavat niin lapset osallistuvat erilaisiin leikkeihin. Kun vielä on parhaat kaverit mukana, ei perhelomaa voi paremmin viettää.

Alussa vitsailimme, että emme poistu hotellilta koko viikon aikana. Olemme kuitenkin sortuneet golfaamaan ja shoppailemaan, kävimme rannalla ja illalla menemme serkkuni Hannin luo vuorille grillaamaan.

Kirsi julkaisi tänään EVA-raportin nuorten työuupumuksesta. Vaikka työuupumuksesta ei ainakaan tällä viikolla ole tietoakaan, niin aihe on todella tärkeä. Se koskettaa meitä kaikkia työnarkomaaneja, jotka yritämme tasapainoilla perheen, kavereiden, kunnon ja työn kanssa. Ei se helppoa ole ja aina vaan uskotellaan, että kyllä me onnistutaan. Pitäisi mukamas olla hyvä kaikessa… Taitaa olla toiveajattelua. Aion lukea raportin.

Sain myös luettua Pirkko Saision Punaisen Erokirjan. Pidän Saisiosta näyttelijänä ja voin helposti yhtyä hänen liberaaliin arvomaailmaansa. Hänen kirjoitustyylinsä ei kuitenkaan oikein vetoa minuun. Vaikka sivut ovat täynnä hienoja kuvauksia, en pääse niihin käsiksi. Tulee jotenkin hätäinen tunne, jonkinlainen pakkomielle, että kirja on pakko selata nopeasti läpi. No, vika on varmaan minussa. Eiväthän Finlandia-palkinnon saajat voi aina kaikkia miellyttää.

Tänä vuonna olisin kuitenkin valinnut Juha Itkosen esikoisromaanin Myöhempien aikojen pyhiä, joka on loistava kertomus kahden amerikkalaisen mormoninuorukaisen elämästä Suomen maaseudulla. Ehkä se viehätti myös siksi, että kävin itse baptistiyliopistoa Yhdysvalloissa. Yhtäläisyyksiä on paljon.

Viime vuoden voittaja, Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie, oli myös hieno kirja, vaikka ei se Kjell Westön Lang mikään huono kilpailija ollutkaan. Varmasti on niin, että joka maassa kehutaan aina oman kirjallisuuden tasoa, mutta silti on pakko sanoa, että suomalainen kirjallisuus on kyllä harvinaisen laadukasta. On myös hienoa, että meillä on niin monipuolinen kirjallinen tarjonta molemmilla kotimaisilla kielillä.

Parhaillaan luen Juice Leskisen elämänkertaa. Se on mielestäni hauska. Täynnä huumoria, itseironiaa, pottuilua ja elämänviisauksia. Juicea parhaimmillaan. Jokaisesta luvusta voisi tehdä hitin.

En malttanut olla käymättä hotellin business centerissä, josta pääsee nettiin. Vastailin muutamiin sähköposteihin ja selasin lehdet ja tietenkin STT:n kotisivut. Valtiopäivien avaus oli luonnollisesti otsikoissa. Myös Kokoomuksen tilaa pohdittiin ryhmävaalin jälkeen.

Useat tahot ovat kysyneet mielipidettäni sekä ryhmä- että puheenjohtajavaaleista. Minusta olisi aika koppavaa lähteä mukaan tähän keskusteluun vajaan kuukauden vanha jäsenkirja taskussa. Omat vahvuuteni ovat EU-politiikassa ja siihen aion vastaisuudessakin panostaa täysillä. Toivon, että voin omalta osaltani olla hyödyksi Kokoomukselle ja Suomelle nimenomaan EU-asioissa.

Kun ilmoitin EU-vaaliehdokkuudestani tammikuun alussa korostin, että tulin Kokoomuksen jäseneksi mielenkiintoisena aikana. Vitsailin viime viikolla Villen, Benin ja Jarin kanssa, ettei sen nyt ihan näin mielenkiintoista olisi tarvinnut olla…