On varhainen sunnuntai-aamu. Kirkas taivas. Kesä on vielä läsnä. Aamun lehdet luettu, aamupuuro syöty. Suonissa virtaa aamukahvi. Viime viikolla tähän aikaan löhöilin hotellihuoneen sängyllä Kalmarissa. Fiilistelin. Ei tullut paljon nukuttua. Olin onnellinen, mutta väsynyt.
Edellisenä päivänä olin saavuttanut yhden unelmistani. Olin alittanut 10 tuntia triathlonin kuninkuusmatkalla, eli Ironmanissa. Pysäytin kellot aikaan 9.55’47.
Kaiken kukkuraksi olin ikäryhmäni (M45-49) viides ja sitä kautta sain paikan Havajille, triathlonin maailmanmestaruuskisoihin. Tiesin, että tänä vuonna en voi paikkaa vastaanottaa, koska olen samaan aikaan vienninedistämismatkalla Intiassa. Mutta ehkä ensi vuonna…
Viikolla on tullut paljon onnitteluja tutuilta ja tuntemattomilta. Kiitos niistä. Monet ovat kysyneet miten temppu tehtiin. Seuraavassa kisaraportti ja muutama ajatus harjoittelusta. Alkuun kuitenkin varoituksen sana: teksti on pitkä ja soveltuu vain kaltaisilleni kestävyyslajin hörhöille.
KISARAPORTTI
Ensin itse kisasta. Kyseessä oli allekirjoittaneen kolmas Ironman. Kaksi ensimmäistä vedin Frankfurtissa 2009 ja 2012. Molemmat menivät hiukan yli 10,5 tuntia. Ensimmäinen oli hyppy tuntemattomaan. Toiseen sattui huono sää. Olin aina unelmoinut 10 tunnin alituksesta, samalla tavalla kuin unelmoin kolmen tunnin alituksesta maratonilla.
Kolmas kerta toden sanoo. Kesän harjoitukset olivat menneet hyvin (kts. alla). Asiaa auttoi, että Kalmarin Ironman on vasta elokuun kolmannella viikolla. Kesälomaa sai sopivasti hyödynnettyä treenaamiseen. Ei tullut sellaista kiireen tunnetta. Eurokriisikään ei painanut päälle yhtä pahasti kuin viime vuonna.
Tiesin, että olin kunnossa. Siitä antoi viitteitä Vantaan perusmatka, Nurmijärven pikamatka ja Joroisten puolikas, jossa paransin ennätystäni peräti 13 minuuttia (4.39’33). Varsinkin juoksu kulki. Pyörä kulkee aina. Uinti…no ei koskaan.
Ironman on kuitenkin sen verran pitkä suoritus, että siiheen liittyy aina epävarmuustekijöitä. Ne hakeutuvat takaraivoon. Mitä jos joku potkaisee uimalasit irti uinnin aikana? Mitä jos kumi puhkeaa pyöräilyssä? Mitä jos jalat kieltäytyvät liikkumasta 40 kilometrin kohdalla maratonia?
Kisaa edeltävänä päivänä sitä aina miettii, että kyllä treenaaminen on kivaa, mutta onko tämä nyt sitten ihan oikeasti fiksun hommaa… Sama tunne on päällimmäisenä edeltävänä yönä ja kisa-aamuna, mutta siitä ei ole tietoakaan kun lähtölaukaus paukahtaa.
Yleensä nukun hyvin. Kalmaria edeltävän yön nukuin kuitenkin huonosti, koska hotellihuoneeni oli 30 metriä maalialueesta, jota rakenneltiin vielä aamuyön aikana. Alumiinin ja vasaran klonk-klonk-pauke ei ole tärykalvojeni kaveri. Toisaalta Pauli Kiuru kertoi minulle aikoinaan, että kisaa edeltävällä yöllä ei ole niinkään väliä, kunhan on saanut viikolla levättyä. Se rauhoitti.
Aamulla olikin jo sitten levollinen olo. Aamupalan jälkeen suorastaan virkeä. Heräsin kolmisen tuntia ennen starttia, aamuneljältä. Kalmar Ironman on siinäkin mielessä loistava kisa, että kaikki on lähellä. Lähtöpaikka, vaihtopaikka ja maali noin 300 metrin säteellä. Tämä helpottaa myös huoltojoukkoja.
Tiesin, että päivästä ei tule helppo, koska tuuli puhalsi heti aamusta yli 8 m/s. Olo oli silti levollinen. Tiesin olevani hyvässä kunnossa. Reitti oli tunnetusti nopea, koska pyöräily on tasainen. Olin varma siitä, että normisuorituksella kymppi menee rikki.
Uinti on suhteellisesti heikoin lajini. Aloitin uintitreenit vasta vuonna 2008. Frankfurtissa olin uinut 3,8 km matkan 1.07 ja 1.08. Tällä kertaa olin kuitenkin budjetoinut itselleni jopa 1.15. Tiesin, että kyseessä hitaampi reitti. Kalmar uidaan aallokkoisessa meressä ja Frankfurt kirkkaassa järvessä.
Järjestäjät pistivät minut lähtemään yhdessä ammattilaisten kanssa, viisi minuuttia ennen muita. Eivät kai halunneet, että suomalainen ministeri kalastetaan merestä hyperventiloituneessa tilassa heti uinnin alkumetreillä…
Pääsin uimaan ensimmäisen kilometrin melkoisen rauhallisesti yksikseen, mutta sen jälkeen alkoikin jo sitten delfiinien vyöry. En ohittanut uinnissa ketään, mutta minua nopeampia uimareita oli noin 500. Eli sen minkä hyödyin startissa, sain sitten kalavelkana toisella uintikierroksella ja loppusuoralla. Porukkaa tuli ohi yli, ali ja sivusta…
Kaiken kukkuraksi pohkeet kramppasivat. En ollut vastaavaa aiemmin kokenut. Oli pakko vetää sivuun kolme kertaa ja venytellä jalat auki. Yhtäkaikki uinti eteni. Jossain vaiheessa kurkkasin kelloa ja huomasin, että tavoitteessa ollaan.
Nousin vedestä 1.14. Huokaisin helpotuksesta. Oli aika siirtyä lempilajiini, pyöräilyyn. Vaihto meni ihan sutjakkaasti kolmessa minuutissa. Otin nestegeelin ja pari desilitraa urheilujuomaa.
Aloitin maltilla. Ensimmäiset kilometrit menivät mukavasti myötätuuleen. Ylläpidin korkeaa kadenssia, noin 100rpm/min. Jalat lämpesivät. Keskari oli noin 40kmh. Tiesin, että se putoaa vastatuuliosuudella. Syke oli alussa vähän liian korkea, noin 10 iskua yli aerobisen kynnyksen, jota tavoittelin. Nopeasti se kuitenkin laski, ja pääsin marssivauhtiin.
Kalmarin pyöräilyn suurin haaste on sillan ylitys Öölannin puolelle. Terävä nousu sillan päälle ja loiva lasku alas. Haasteeksi muodostui vahva sivuvastainen tuuli. Minulla oli levykiekko takana. Se ei sinänsä tuulessa haittaa, mutta 6cm pikkulevyt edessä heiluttavat ohjaustankoa.
Selvitin kuitenkin sillan kunnialla ja moikkasin matkalla vielä kaveriani Tommy Sarenbrantia. Sillan jälkeen käännytään oikella, suuntana Öölannin eteläkärki. Seuraavat 40 kilometriä mentäisiin käytännössä vastatuuleen. Ja niin mentiinkin.
Jatkoin suunnitelmallista tankkausta. Tavoitteena oli hotkaista energiageeli joka 20 minuutti. Päälle vielä energiapatukoita ja -juomaa. Ironmanin aikana polttaa sellaiset 7000-10 000 kaloria, joten järjestelmällinen energiasaanti on tärkeä osa kokonaissuoritusta.
Omalta osaltani tankkaus meni nappiin. Laskin kisan jälkeen, että vedin 25 energiageeliä, 6 energiapatukkaa, 8 litraa nestettä (energiajuomaa ja lopussa cokista) sekä muutaman suolakurkun ja banaanin. Kertaakaan ei tarvinnut vessassa käydä. Siinäkin mielessä nappitankkaus.
Noin 50 kilometrin kohdalla keskivauhtini oli 33kmh, eli se oli tullut kunnolla alle tavoitteeni, joka oli 36kmh. En kuitenkaan missään vaiheessa hätääntynyt. Tiesin, että kohta alkaisi noin 30 kilometrin myötätuuliososuus, ja niinhän se alkoikin.
Ja voi sitä menoa. En tiedä tarkkaa keskariani tuolle osuudelle, mutta en ole koskaan polkenut vastaavalla vauhdilla noin pitkää matkaa. Katselin välillä mittaria, ei kertaakaan alle 40kmh, välillä yli 50kmh. Levykiekko ja iso takamus siivittivät…
Minulla oli reitistä jotenkin sellainen kuva, että pohjoiseen suuntautuneen siivun jälkeen tulisi lyhyt siirtymä länteen ennen sillanylitystä ja paluuta mantereelle. Olin väärässä. Siirtymä oli pitkä, ja itse asiassa pirun raskas. Sivuvastainen tuuli oli kova ja välillä usko oli mennä.
Olin saanut nostettua keskarin 36kmh, mutta taas se alkoi pudota. Tuolloin takaraivooni tuli ensimmäinen epäilyksen häivä. Halusin nimittäin päästä juoksuun noin 6.15 jälkeen, jotta 3.45 maraton riittäisi 10 tunnin alitukseen. Luulin, että vauhtimyötäistä ei enää Öölannin puolella tulisi. Onneksi olin väärässä.
Ennen siltaa tuli vielä 10 kilometrin siivu myötätuuleen. Se antoi lisää virtaa ja vauhtia. Olin innoissani. Sohin menemään oikein kunnolla. Paikalliset kyläläiset varmaan ihmettelivät, että kukas tuo hullu hymyilevä suomalainen on.
Sillan ylitys meni mukavasti ja olin kutakuinkin tavoitteessani, ehkä viitisen minuuttia perässä. Tiesin, että manteretta kierrettäisiin vielä noin 50km ennen vaihtopaikkaa. Keskarini oli 36kmh.
Loppureitti olikin sitten vähän erilainen. Aika paljon mutkittelevia maaseututeitä, jotka hidastivat matkantekoa. Keskari putosi ja näytti vaihdossa 35kmh. Olo oli kuitenkin erinomainen, suorastaan energinen. Missään vaiheessa ei tuntunut, että olisin polkenut itseni punaiselle vyöhykkeelle.
Pyöritys oli ollut tasaista. Kadenssi nopea. En runtannut. Jossain vaiheessa ohitin kaverini Niina Maisniemen. Hän kertoi jälkikäteen, että pyöritys näytti paremmalta kuin koskaan. Talven treenit Wattbikella olivat tehneet tehtävänsä. Pyöräily on myös tekniikkalaji.
En ollut ihan varma missä vaiheessa tulin vaihtoon. Tämä johtui pienestä lapsuksesta. Olin vahingossa jättänyt sykemittarini yöksi päälle. Suunto Ambitin patteria oli lähtiessä vain 37% jäljellä. Tiesin, että kelloni sammuisi jossain vaiheessa. Ja 150 kilometrin kohdalla näin kävi.
Onneksi Niinan mies Kreu tuli apuun. Juoksuun lähtiessäni nappasin häneltä kellon. Se näytti 13.25 paikallista aikaa. Tiesin, että kympin alituksessa olisi oltava maalissa kello 16.55. Tiesin myös, että olin 15 minuuttia perässä aikataulusta. Enää ei ollut varaa juosta maltillista maratonia, eli 3.45. Oli pakko alittaa 3.30.
Haastetta lisäsi, etten pystynyt seuraamaan tarkkaa joksuvauhtia, tai sykettä. Piti mennä fiiliksen mukaan. Ehkä parempi näin. Tavoitteena oli nakutella tasaisi 5 min kilometrejä. Jälkikäteen näin tuloksista, että ensimmäiset 2 km juoksin 4’18/km. Sen jälkeen vauhti tasaantui.
Kalmarissa maratonissa juostaan kolme 14km kierrosta. Jokaisella kierroksella ohitetaan maaliviiva ja kiemurrellaan kaupungin kujia noin 4 kilometriä. Kannustus on huikeata. Koko kylä elää täysillä mukana. Ihmisiä on kaikkialla, myös kaupungin ulkopuolella.
Juoksu tuntui alusta saakka hyvältä. Olin itsevarma. Tiesin, että ilman mitään haavereita saavutan unelmani. Oli vain pidettävä pää kylmänä ja askel tasaisena.
Toisen kierroksen alussa viereeni tupsahti Niina Aho, joka oli ensimmäisellä kierroksellaan. Hän tuli rinnalleni kevyellä askeleella ja morjensti. Vaihdoimme kuulumisia. En heti tajunnut, että Niina on Marko Myllymäen vaimo, kaveri jonka kanssa ylitin maalilinjan yhdessä Joroisilla. Oli Markon vuoro olla Niinan huoltojoukoissa.
Kysyin Niinalta tavoitevauhtia. Hän kertoi juoksevansa 5 min/km. Ehdotin, että juoksisimme yhdessä. Näin teimme. Ja täytyy kyllä sanoa, että Niina oli avain onnistuneeseen juoksuun. Meillä oli suorastaan kivaa. Ei me paljoa puhuttu, mutta tsempattiin toisiamme aina vaikeina hetkinä. Lantio eteen, Alex! Hyvä ryhti, Niina! Rennosti, hyvältä näyttää.
Juoksumme kulki kivasti. Kaupunkiosuudella saimme lisää virtaa. Marko antoi meille suolavettä ja Niinalle tarpeelliset eväät. Minä jatkoin geelien syömistä. Geeliseinä tuli kuitenkin jossain vaiheessa vastaan. Imaisin sellaisen vadelmanmakuisen mössön ja tuli sellainen fiilis, että ei enää koskaan.
Niina kertoi tasaisin välein juoksuväliaikoja. Olimme aikataulussa. Juoksun puolessa välissä olin varma, että alitan 10 tuntia. Mitään romahduksen merkkejä ei ollut ilmasassa. Tähän saakka olin juossut kaikki juottopisteet ja ottanut tarpeelliset eväät vauhdista. Pahvimuki kannattaa muuten rutistaa tuikkaamalla etusormi kupinpohjaan ja juomalla jäljellejäävästä pienestä suuaukosta. Ei läiky.
Puolenvälin jälkeen päätimme kuitenkin kävellä juottopisteillä. Sovelsin samaa kaavaa joka kerta. Ensin mukillinen kylmää vettä päähän ja niskaan kuitenkin niin, että tossut eivät kastuneet. Sen jälkeen urheilujuomaa, päälle cokista ja vielä pieni hörppy vettä.
Suomalaisten kannustus oli mahtavaa. Kaverit antoivat tarkkoja väliaikoja. Jossain vaiheessa Kreu huusi, että ”Alex, se kymppi menee aivan oikeasti rikki!”. Lisämausteen antoi Karlskronassa asustava serkkuni Bobi Stubb, entinen käsipalloammattilainen ja maajoukkuetähti. Hän eli täysillä mukana.
Suomalaisia oli kisassa mukana noin 80. Annettiin toisillemme korkeita femmoja juoksun aikana. Tsempattiin toinen toisiamme. Monet kysyivät meneeko kymppi rikki. Vastasin, että menee – unelma elää. Ja niin se elikin.
Viimeisen kierroksen puolessa välissä sanoin Niinalle, että nyt en aio enää pysähtyä juottopisteille. Oli aika ottaa loppukiri. Ja niin tein. Olo oli vahva, vaikka irvistyksestä sitä ei uskoisi. Kiristin vauhtia. Viimeiset 4 kilometriä meni 4’40/km tahdissa.
Tiesin, että olin noin 5 minuuttia aikataulusta edellä. Olin kuitenkin niin hurmiossa, että en nähnyt 40km merkkiä. Oli pakko kysyä kanssakilpailijalta paljonko on jäljellä. ”Lite över en kilometer”, kuului vastaus. Olin liekeissä.
Vielä kerran pienen ylikulkusillan yli ja linnakkeen portin ali. Terassilla nautiskeleva suomalaisporukka kannustaa äänekkäästi. Maalisuora aukee. Matkaa enää 500 metriä. Juoksen kapeata kujaa pitkin. Yleisöä kaikkialla. Huudan suoraa huutoa. Yleisö huutaa takaisin. Uskallan jo tuulettaa.
Alkaa viimeiset 200 metriä. Torille pystytetyt katsomot. Ei enää mitään klonk-klonk-ääniä, vaan mylvintää. Sininen matto. Monituhatpäinen yleisö. Musiikki pauhaa. Selostaja huutaa ”You are an Ironman”. Yleisö yhtyy kuoroon.
Näen virallisen kellon ensimmäistä kertaa. Se iskee tajuntaani. Alitan 10 tuntia. Hyppään suoraan kilpailujohtaja Tobias Borgströmin syliin. Halaan ja huudan. Onnenkyyneleet. Tobias nauraa. Kaikki nauravat. Hullu suomalainen ministeri on saavuttanut unelmansa.
Selostaja tulee kysymään fiiliksiä englanninkielellä. Vastaan, että olen kaksikielinen ja puhun mielelläni Muuminruotsia. Yleisö tykkää. Kerron miltä tuntuu saavuttaa unelma. En muista mitään sanomastani. Jotain rakkaudestani Kalmariin.
Muutaman minuutin jälkeen siirryn maalialueen taakse jääkylpyyn. Siinä me istumme, keski-ikäiset miehet lykratrikoissa ja onnesta sekaisin. Vaihtelemme kuulumisia. Fiilistelemme. Meitä taisi olla kymmenen eri kansalaisuutta samassa ammeessa. Romanttista…
Vähitellen tilanne rauhoittuu. Käyn suihkussa, syömässä ja hieronnassa. Kavereita näkyy kaikkialla. Kaverini Jens Dahlman on saanut paikan Havajille. Kuulen, että minäkin. Olen kuulemma sijoittunut ikäryhmäni neljänneksi.
Alkuperäisissä tilastoissa minulle on kuitenkin annettu 5 minuuttia liian nopea aika. Ei otettu huomioon, että starttasin ammattilaisten kanssa ennen muita. Ilmoitan tästä heti järjestäjille. Yhtäkaikki olin viides, ja arvelin silläkin Havajinpaikan heruvan. Ja sieltähän se tuli.
Kaiken hälinän jälkeen pääsen hotellihuoneeseen. Kännykässä on yli 40 onnitteluviestiä. Twitter on täynnä pöhinää. En pysty heti kaikille vastaamaan. Soitan kotiin. Tunteet tulevat pintaan. Suzanne oli seurannut suoritustani livenä netistä. Oli huolestunut kun jossain 38km kohdalla juoksuvauhtini oli tippunut 5’15/km. Helpottunut kun näki loppukirin.
Soitan valmentajilleni Antti Hagqvistille, Timo Vuorimaalle ja Matti Vestmanille. En voi heitä tarpeeksi kiittää. Soitan myös fyssarilleni Jarmo Ahoselle, jota ilman en olisi viivalle päässyt. Hänkin ilahtui puhelustani. Kertoi, että yleensä urheilijat soittavat hänelle aina hädänhetkellä…
Ilta menikin sitten kanssakilpailijoiden ja kavereiden kanssa fiilistellessä. Kolme tuoppia, hampurilainen, ranskalaiset ja iso sikari. Siinä illan synnit. Ei tehnyt mieli mennä nukkumaan. Suoriteksen jälkeen kroppa käy pitkään ylikierroksilla.
Pääsin pehkuihin vastaa kahden maissa. Ja aamulla heräsin jo viideltä tuttuun kolinaan. Kisapaikan purku oli alkanut…klonk-klonk-klonk. Väliäkö tuolla. Heräsin hymy huulilla, unelma saavutettuna.
HARJOITTELUSTA
Minulta kysytään usein harjoittelusta. Ajankäyttöä olen käsitellyt toisaalla, muun muassa Blue Wings kolumneissani. Tarkemmat harjoitteluohjeet löydät Miehen Treenikirjasta, jonka kirjoitin yhdessä Ilkka Järvimäen kanssa (Otava 2009). Suunnittelemme uutta Kaikkien Treenikirjaa, mutta ennen sitä muutama vinkki.
Olen harrastanut kestävyyslajeja kutakuinkin kuusi vuotta. Ensimmäinen aikusiän maraton tuli juostua Helsingissä vuonna 2007 (aika 3.59). Triathloninnostus alkoi vuonna 2008, jolloin opetellin uimaan, ostin pyörän ja osallistuin ensimmäiselle Joroisten puolikkaalle.
Olen rakenteeltani raskas, en missään nimessä luontainen kestävyyslajien harrastaja. Kun aloitin painon 90kg. Painoni laski vuodessa 10kg ja siihen se kutakuinkin jämähti. Tänä vuonna kisapainoni on noin 78kg. Pituutta minulla on toivottavasti edelleen 189cm.
Pidän kestävyyslajeista nimenomaan sen takia, että en ole mielestäni niissä kovin lahjakas. Olen oppinut uimaan, pyöräilemään ja hiihtämään vasta näin vanhempana. Saan myös motivaatiota siitä, että olen parantanut suorituksiani vuosi vuodelta. Huolimatta siitä, että ikää kertyy.
Kestävyyslajit vaativat kärsivällisyyttä, jota minulla ei liiemmin ole. Pitää jaksaa harjoitella maltillisesti ja pitkäjänteisesti. Kyllä ne tulokset sieltä syntyvät. Itselläni on tapana innostua, lisätä määrää ja vauhtia. Seurauksena on yleensä joku vamma. Tyhmä pää, kroppa kärsii.
Ironmania varten harjoitellessani en ole kuitenkaan vammoista kärsinyt. Tämä johtuu lajin monipuolisuudesta. Jos jalkoja kolottaa, voi mennä uimaan. Jos hartiat ovat jumissa, voi istahtaa pyörän päälle.
Triathlonin parissa tapaa kuitenkin usein kavereita, usein miehiä, joiden harjoittelu on lähtenyt aivan lapasesta. Määrät ovat kuin ammattilaisella, vaikka normaalitöitä pitäisi tehdä, ja perheenkin kanssa aikaa viettää. Samalla tulokset eivät ole hääppösiä ja parannuksia ei näköpiirissä.
Tänä vuonna olen parantanut aikojani noin 10 prosenttia lähes kaikilla triathlonmatkoilla: pikamatka 750m-20km-5km, perusmatka 1500m-40km-10km, puolimatka 1900m-90km-21km ja pitkämatka 3800m-180km-42km. Aikaparannukset ovat melkein kokonaan juoksun ansiota.
Seuraavassa mielestäni keskeisimmät syyt parannuksiin:
1. Painonnosto. Olen noin 18 kuukauden ajan vetänyt yhden painonnostotreenin viikossa valmentajani Matti Vestmanin kanssa. Kyseessä on siis perinteinen painonnosto, eli tempaus, maastaveto ja kyykky. En nosta suuria määriä ja pysyn nöyränä kun vieressäni 13-vuotias alpinistityttö tempaa 10kg enemmän kuin minä.
On myytti, että painonnosto jäykistää ja lisää automaattisesti massaa. Tempauksessa toimii parhaimmillaan 440 eri lihasta. Kyykyssä käydään. Paikat aukeavat paremmin kuin venytellessä. Painonnoston avulla olen saanut juoksuuni ryhtiä, jota ei aiemmin ollut. Takamus laahasi ja etureidet rasittuivat. Nyt lantio on edessä ja pakara aktivoituu myös muulloin kuin pyöräillessä.
Oikein tehtynä lihasten hermotus on täydellistä. Esimerkiksi kahden viikon jaksona ennen Kalmaria kävin puntilla tiistaina, torstaina ja tiistaina. Samaa kaavaa noudatimme ennen Joroisten puolikasta. Tulokset puhukoon puolestaan.
2. Maltilliset treenit. Olen entinen juniorijääkiekkoilija. Minusta tuntui, että harjoitus, joka ei hapota ei ole kunnon harjoitus. Väärin. Kestävyyslaajit vaativat peruskestävyyttä. Nykyään vain 20 % prosenttia treeneistäni ovat vauhtikestävyyttä tai intervalleja. Loput ovat peruskestävyyttä ja palauttelua.
Pidän edelleen kiinni perusfilosofiastani, että tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia lisää energiaa jokaiseen päivään. Treeniajat pannaan kalenteriin siinä missä ruokailut, palaverit ja matkatkin. Talvella treenaan vähemmän ja sitten kisoja varten vähän enemmän. Kaiken tavoitteena on hyvän energiatason ylläpitäminen.
Kalmarin Ironmania varten harjoittelin kesällä noin 10-12h viikossa. Eli tunti päivässä ja viikonloppuisin pidempi pyöräily. Matkalla ennätykseen suoritin myös kaksi ylipitkää pyöräilyä, molemmat hiukan yli 200km.Mielenkiintoisinta tässä juoksun edistymisessä on se, että juoksin kesällä keskimäärin vain 25km viikossa. Juoksijalle tämä kuullostaa harrastelijan määrältä, mutta triathlonistille tämän pitäisi olla ihan normaalia. Tottakai pitää juosta, mutta kyllä se uinti ja pyöräilykin juoksua kohentaa.
3. Juoksudrillit. Juoksuvalmentajani Timo Vuorimaa ja fyssarini Jarmo Ahonen ja Jukka Kangas ovat opettaneet minulle vuosien varrella erilaisia pikajuoksudrillejä. Aloitin niiden systemaattisen soveltamisen vasta keväällä. Teen niitä noin kolme kertaa viikossa 15 min verran.
Harjoitukset ovat vahvistaneet nilkan seutua ja tuoneet askellukseen kimmoisuutta. Askeleeni on nykyään napakka ja päkiään kohdistuva maakosketus lyhyt. En ole muuttanut tekniikkaani, vaan se on muuttunut harjoitteiden myötä luonnostaan. Kauniilta se tule koskaan näyttämään, mutta väliäkö tuolla jos kestävyys ja ajat paranevat.
4. Paino. En ole tietoisesti painoani laskenut, mutta tänä vuonna kisapainoni on noin 3kg pienempi kuin viime kesänä. Tämä yhdistettynä lihasmassan maltilliseen lisääntymiseen on varmasti ollut omiaa parantamaan varsinkin kestävyyttä.
5. Elämän tasapaino. Ei kannata koskaan aliarvoida levon ja ylipäätään tasapainoisen elämän merkistystä harjoittelussa. Triathlonvalmentajani Antti Hagqvist lukee minua kun avointa kirjaa. Hän tietää tarkalleen milloin pojan kannattaa treenata ja milloin pojan kannattaa antaa palautua.
Olen ammatissa, jossa joudun matkustamaan noin 120 vuorokautta vuodesta. Silloin ei treenata kovaa, vaan silloin palautellaan. Olemme myös erittäin tarkkoja sen suhteen, että homma ei saa lähteä lapasesta. Terveellisten elämäntapojen tavoitteena on tukea työntekoa ja jaksamista. Sama pätee tietenkin myös perhe-elämään. Jos on hyvä olo, niin syntyy tulosta kaikilla saroilla.
6. Wattbike. Viime syksynä hankin Wattbiken. Se on niin mahtava peli, että pyöräilin autotallissa koko talven. Se on sata kertaa kivempi kuin perinteinen traineri tai rullat. Suosittelen! Wattbike paransi myös pyöritystekniikkaani. Kampikierrokset lisääntyivät ja sitä kautta transitio juoksuun helpottui. Vedin muuten viimeistelyharjoituksen ennen Kalmaria nimenomaan Wattbikellä.
No niin, tästä blogimerkinnästä taisikin tulla historian pisin. Pahoittelut, että venähti, mutta kun pikkupoika saavuttaa unelmansa, hän haluaa sen myös muun maailman kanssa jakaa. Toivottavasti nähdään lenkkipolulla, mutta ennen sitä ajattelin palautella kunnolla.
Seuraava tavoite on Frankfurtin maratonilla 27.10. Jospa se kolmen tunnin unelma siellä täyttyisi…
Kuvia kisasta löydät http://instagram.com/alexstubb
