Komissio antoi myös koko euroaluetta koskevia suosituksia. Se toivoo EU-tasoisia poliittisia toimia, joilla täydennetään kansallisia toimenpiteitä. Suomessa on tapana ajatella, että euroalueen ongelmat ovat viime kädessä hoidettavissa vain kansallisesti. Tämän linjan tulokset euroalueella ovat kaikkien nähtävissä. On aivan oikein, että komissio käyttää toimivaltaansa täysimääräisesti, jotta yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä euroalueen pelastamisessa.

Suomessa on eniten huomiota herättänyt ehdotus niin sanotusta pankkiunionista. Se on melko yksimielisesti tyrmätty. Suomalaiselle EU-keskustelulle näyttää nykyään olevan tyypillistä, että puututaan johonkin yksityiskohtaan, jota ei missään nimessä voida hyväksyä. Siitä tulee koko EU-politiikan sisältö.

Järkevämpää olisi miettiä EU-talouden ongelmia kokonaisuutena. Komissio on tehnyt juuri niin, ja sitä varten se on olemassa. EU:n taloutta vaivaa ongelmavyyhti. Siinä yhdistyvät heikentyvä kilpailukyky, heikko kasvu, heikentyvä työllisyys sekä talous- ja rahaliiton ongelmat, jotka kärjistävät kaikkia muita ongelmia.

On helppo todeta EU-maiden erot vaikka taulukoimalla niiden korkotasoa, bruttokansantuotteen kasvua tai velkaantuneisuutta. Esimerkiksi Suomi pärjää tunnetusti kaikilla mittareilla hyvin ja vaikkapa Kreikka erittäin huonosti. Tämä ei olisi suuri ongelma, jos meillä ei olisi sama valuutta. Mutta kun on. Talous- ja rahaliittoa luotaessa ei osattu edes kuvitella tilannetta, jossa valuuttaunionin jäsenten korkotasot ovat täysin eri planeetoilla. Nyt kun tämä tilanne on syntynyt, ainut järkevä kysymys on, mitä sille pitää tehdä.

Tässä keskustelussa täytyy erottaa välitön kriisinhallinta pitkän aikavälin ratkaisuista. Kriisinhallinnassa on kyse siitä, että estetään euromaiden maksukyvyttömyys ja talletuspako. Siihen tarvittavista toimista pitää päättää mahdollisimman nopeasti, mielellään ennen kesälomia. Euroalueen keskinäisriippuvuus on niin vahva, että järjestelmää koskeva epäluottamus on kaikkien euromaiden ongelma.

Komission ehdotukset ovat ansiokas yritys etsiä pitkän aikavälin ratkaisua talous- ja rahaliiton ongelmiin. Se sisältää niin sanotun talousunionin elementit, joista pitää käydä aitoa keskustelua ennemmin tai myöhemmin.  Myös Suomen on oltava siihen valmis. Lukeehan hallitusohjelmassakin, että ?finanssi- ja velkakriisin toistuminen on ehkäistävä vakauttamalla finanssimarkkinoita kestävällä tavalla?.

Kriisit ovat aina tehneet EU:lle hyvää. 1960-luvulla koettiin Ranskan jättäytyminen protestina pois EU-neuvoston päätöksenteosta. Se ratkaistiin siirtymällä enemmistöpäätöksiin. 1970-luvulla Euroopan taloutta riivasi niin sanottu öljykriisi. Siitä selvittiin ryhtymällä kehittämään sisämarkkinoita. 1990-luvulla kohdattiin laajentumisen haaste, joka ratkaistiin alustavasti Amsterdamin ja Nizzan sopimuksilla. 2000-luvulla oltiin EU:n toimielinjärjestelmää koskevassa kriisissä, joka ratkaistiin Lissabonin sopimuksella.

2010-luvun haaste on talouskriisi. Jos talous- ja rahaliitosta halutaan pitää kiinni, ainut toimiva ratkaisu on talousunioni. Jos talousunioni ei vakauta finanssimarkkinoita, sitä ei kannata pystyttää. Ja finanssimarkkinoiden vakauttaminen ilman euroalueella toimivia pankkeja koskevaa ratkaisua on hyvin vaikeaa.

Talousunionia koskevassa keskustelussa alkavat jälleen hahmottua jakolinjat globalistien ja lokalistien välillä. Myös Suomen pitää valita puolensa mahdollisimman pian.

Juuri tällä hetkellä on olennaista säilyttää tasapaino kriisinhallinnan ja pitkän aikavälin ratkaisujen välillä. Kriisinhallinnassa käytettävistä keinoista tulee herkästi pysyviä. EU:n kestävät ratkaisut kriiseihin on kuitenkin aina luotu huolellisesti ja pitkän harkinnan pohjalta. Rahoitusmarkkinoiden vakauden vahvistamisessa on haettava järkevää tasapainoa yhteisvastuun ja kansallisen vastuun välillä. Toimittaessa nykyisen EU-säädöstön piirissä kansallinen vastuu on ensisijainen.