Isoisäni Kai Setälä haudattiin tänään. Vanhan Kappelin siunaustilaisuus oli kaunis. Muistotilaisuus Kalastajatorpan keltaisessa salissa oli hieno. Paikalla oli ”Uffan” perhe, ystävät ja työkaverit.
Uffa syntyi Porissa 13.9.1913. Nuoruutensa hän vietti Pohjois-Karjalassa, Lieksassa. Hänestä tuli ylioppilas vuonna 1933 ja lääketieteen tohtori vuonna 1938. Talvi- ja jatkosodan aikana hän palveli rintamalla lääkintäkapteenina.
Uffa oli aina sekä edelläkävijä että vastarannan kiiski.
Edelläkävijä, koska hän uskalsi tarttua esimerkiksi radiologiaan ennen kuin edes tiedettiin, mitä se oikeastaan on. Vastarinnan kiiski, koska hän ei ikinä halunnut asettua aikansa tieteellisiin muotteihin.
Hän oli varsinkin ulkomailla arvostettu tiedemies ja tutkija. 1950-luvulla ei ollut yhtään tutkijaa, joka olisi saanut yhtä paljon kansainvälistä tukea kuin professori Kai Setälä. Hän oli patologisen anatomian professori, syöpätutkija, lääkäri ja patolologian laitoksen johtaja.
Vanhimpana lapsenlapsena sain kunnian pitää puheen muistotilaisuudessa. Puhuin Uffasta ihmisenä ja isoisänä. Sellaisena kuin hänet muistan.
Uffa oli lämmin, huumorintajuinen ja oikeudenmukainen. Hän oli seuramies, jolla oli aina pilke silmäkulmassa. Muistan usein, miten hän jätti jonkun tieteellisen artikkelin kirjoittamisen kesken ja rojahti lattialle leikkimään lastenlastensa kanssa. Me lapsenlapset olimme Uffalle ”marakatteja”.
Muistan yöpymiset ”mummolassa” Uudenkaupungintiellä, hobbelbobbelit (sokerimunasekoitusjuoma), Uffan naurun, yhteiset aamupalat Uimarinpolulla, filosofiset keskustelut, historian oppitunnit, kirjaston, pääsiäiset, joulut, yhteiset kävelyt ja leikit. Muistan maailman parhaan isoisän.
Uffa oli myös työnarkomaani. Hän jaksoi painaa silloin, kun muut menivät jo nukkumaan. Hän oli aktiivinen elämänsä loppuun saakka. Vielä viime vuoden puolella juttelimme eräästä artikkelista, jonka hän oli lukenut Der Spiegelistä.
Kävin tapaamassa Uffaa vanhainkodissa huhtikuun 10. päivänä yhdessä Emilien kanssa. Uffa kuoli 12. toukokuuta 2005. Kerroin viime viikolla Emilielle, että Uffa on nyt nukahtanut ja aloittanut matkansa taivaaseen. Vilkutimme yhdessä.
Sunnuntaina Emilie halusi kirjoittaa Uffalle kirjeen. Hän piirsi kukan. Sen vierelle hän kirjoitti oman nimensä. Yhdessä raapustimme kirjeeseen viimeisen tervehdyksen: ”Hei, hei Uffa”. Jätin kirjeen arkun viereen.
Ihminen, joka elää yli 90-vuotiaaksi, rakastaa lähimmäisiään ja uhraa elämänsä tieteelle ja muiden auttamiselle, on elänyt hyvän elämän. Tunnelma tänään oli sen mukainen. Se oli lämmin ja hyvä.
