Ilmasto- ja energiakysymykset ovat tällä hetkellää kuumaa kamaa EU:n agendalla. Aiheita käsitellään joka viikko kaikissa EU:n instituutioissa. Ministerit pohtivat hiljattain uusiutivia energialähteitä. Ensi viikolla on vuorossa ilmastonmuutos.

Viime viikon EU-energianeuvostossa Suomi kannatti sitovia tavoitteita uusiutuvien energialähteiden osuudeksi unionin energiapaletissa. Samaten Suomi tuki 10% tavoitetta biopolttoaineille liikenteeseen. Perusteluna oli mm se, että Suomi on teknologisesti edistyksellinen näillä alueilla.

Suomen kanta ensi viikon kokoukseen on kuitenkin huomattavasti varovaisempi – tai voisi jopa sanoa ristiriidassa aiemman kannan kanssa. Suomen hallitus lähtee ensi viikolla ympäristöministerien neuvostoon vastustamaan komission ehdottamaa 20% hiilidioksidipäästöjen sitovaa alentamistavoitetta vuoteen 2020 mennessä.

Perusteluina teollisuuden kilpailukyky ja se, että yksipuolinen sitoutuminen on ”monimutkaista”. Nyt ei nähdäkään enää tiukkoja rajoitteita esimerkiksi suomalaisen puhtaan teknologian vientimahdollisuutena. Veikkaan, että kauppa- ja teollisuusministeri Mauri Pekkarinen ja ympäristöministeri Stefan Wallin eivät olleet välttämättä saaneet ihan samoja ohjeita ministeriöiltään…

Ilmastoasiat ovat hyvä esimerkki aiheesta, jossa ylikansallinen yhteistyö tuo lisäarvoa. Kyseessä on yhteinen ilmastomme, yhteinen projekti, jossa tulosten saavuttaminen olisi lähes mahdotonta yksittäiselle jäsenvaltiolle.

On tosiasia, että toimiessaan yksipuolisesti EU:kin on yksikkö, jonka koko on liian pieni ilmaston lämpenemisen rajoittamiseksi. EU on kuitenkin niin suuri, että sen toimintaa seurataan ympäri maailmaa ja sillä on vaikutusvaltaa. Paras tapa osoittaa, että rikkaina länsimaina olemme asiassa tosissamme, on näyttää esimerkkiä.

Nyt Suomi on kuitenkin luistamassa riveistä. Suuntaus on vähintäänkin erikoinen. Komission energiapakettia kunnianhimoisine tavoitteineen ei ole otettu hurraten vastaan kaikissa piireissä Brysselissäkään, mutta henki on, että jotain on tehtävä nopeasti.

Puheenjotajamaa Saksa tukee 20% sitovia rajoja…vaikka heidän kantansa autopäästöjen rajoittamisessa ei ollut ihan sieltä progressiivisesta päästä.

Teollisuus on ollut asiassa melkein aktiivisempi kuin päättäjät. Osittain koska rajoitteet tuovat monille tuottomahdollisuuksia, osittain koska kaikki tietävät, että rajoitteita on tulossa ennemmin tai myöhemmin joka tapauksessa. Mitä nopeammin epävarmuus rajojen luonteesta ja tiukkuudesta häviää sen helpompaa on tehdä kauaskantoisia investointipäätöksiä.

Ilmastopolitiikka pulpahti toden teolla keskusteluun Suomessa vasta Ollilan parin viikon takaisen avauksen jälkeen. Keski-Euroopassa keskustelu on ollut kiivasta jo pitkään.

On viitteitä, että USA:n nykyhallinnon päästörajojen vastainen kanta saattaa muuttua presidentinvaalien jälkeen. Monilla osavaltioilla on jo tällä hetkellä tiukemmat päästöjen rajoittamistavoitteet kuin EU:lla.

Jos liittovaltio lähtee kansainväliseen ilmastosopimukseen mukaan, lähtevät alan investoinnit Atlantin takanavahvaan kasvuun. Tällöin keskeinen kilpailukykytekijä on puhtaiden teknologioiden hallitseminen. Kysymys on siitä, alkaako Eurooppa harjoitella matalapäästöisemmän talouden pyörittämistä muita aikaisemmin vai vasta muiden kanssa samaan aikaan.

EU on aina edennyt projektien kautta (teräs- ja hiiliyhteisö, tulliunioni, sisämarkkinat, euro, jne.). Kylmän sodan jälkeen on puuttunut ”se suuri projekti”. Tuntuu siltä, että se punainen lanka on löytynyt uudestaan ilmastopolitiikan muodossa.

Heittäisin tällä kertaa keskustelun virikkeeksi muutaman kysymyksen:

1. Mitä mieltä olet Suomen viimeaikoisista kannoista ilmasto- ja energiakysymyksissä?

2. Ovatko ilmasto- ja energiakysymykset EU:n uusi punainen lanka?

3. Onko EU:n linja oikea vai onko sillä linjaa lainkaan?

Minulla ei todellakaan ole yksiselitteisiä vastauksia näihin kysymyksiin, mutta toivon saavani uusia virikkeitä blogikeskustelusta.