Eilen minua ihastutti ja vihastutti. Ihastus tuli siitä, että näin Hanna Laurenin ja Christian van Niftrikin, molemmat tämän blogin vakiokommentaattoireita. Hanna oli AmChamin aamutilaisuudessa ja Christian oli hallitusammattilaisten seminaarissa Hanasaaressa. Oli kiva nähdä, joskin vain moikaten. Saa aina lisävauhtia kun yleisössä on blogin sielunsiskoja ja -veljiä.
Vihastus on taasen kalvanut jo pidemmän aikaa. Oikeastaan se on ärsyttänyt aina, mutta ehkä entistä enemmän viimeisen puolen vuoden aikana. Mistä on kyse? Siitä, että politiikassa haukutaan ja riidellään jatkuvasti. Joku on aina närkästynyt jollekin, näpäyttää jotakin tai pitää jonkun toisen näkemyksiä vääränä.
Riitely on julkista. Se tapahtuu joko median välityksellä tai eduskunnan suuressa salissa. Osa siitä on toki teatteria, mutta paljon myös sellaista, joka ei mielestäni sovi sivistyneiden ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Toki julkisella sanalla on tapana kärjistää erimielisyyksiä, mutta ei riitelyä voi median syyksi pistää. Poliitikko hakee usein julkisuutta, ja näyttää saavan sitä parhaiten haukkumalla jotakuta.
Joku väittää, että se on osa politiikkaa. Onko sen ihan pakko olla? Eivätkö aikuiset ihmiset osaa hoitaa erimielisyyksiä sivistyneellä tavalla? Onko se niin, että kotona ja työpaikalla pitää käyttäytyä, mutta politiikassa saa sanoa toisesta ihan mitä tahansa? Käsi ylös jo pidät siitä, että ihmiset riitelevät keskenään?
En voi sille mitään, mutta asioiden hoitaminen toista haukkumalla ei ole mielestäni oikein. Olen varmaan itsekin siihen joskus sortunut, mutta se ei osoita mitään muuta kuin omaa argumentin heikkoutta.
Jokainen on tietoinen siitä, että elämmä juuri nyt niitä kuuluisia vaikeita aikoja. Eikö olisi parempi, että hakisimme ratkaisuja yhdessä, rakentavasti? En ole kohdannut elämässäni yhtään kriisiä, olipa sitten kyseessä perhe-erimielisyys, EU-nevottelu tai rauhanvälitys, joka olisi ratkennut huutamalla ja toista haukkumalla.
Olenko ihan väärässä? Mitä sinä olet mieltä?
