Topi Tajakka

19.03.2015 13.07

Talousliberaalina jaan Alexander täysin esittämäsi ajatukset. Toinen asia sitten on, että mistä Suomalaisesta poliittisesta kentästä löytyy tahtoa ja kykyä viedä läpi näitä esittämiäsi asioita.
Kun käytännössä mikään puolue ei yksinään ole pystynyt, eikä tule pystymään, luomaan hallitusta, jolla olisi toimintaedellytykset ja mahdollisuudet viedä suuria muutoksia läpi. Useasta puolueesta muodostuva hallitus joutuu aina tekemään kompromisseja, jotka estävät asioiden ison muuttamisen tarvittavalla tavalla.
Olen samaa mieltä, että muutosta kaivataan, mutta en ole vielä saanut oikein vastausta siihen, että miten tällainen onnistuisi käytännön tasolla Suomessa.
Suosittelen lukemaan linkissä olevan artikkelin. Kertoo siitä, miten Uudessa Seelannissa pelastauduttiin samasta tilanteesta kymmenen vuotta sitten. Samat toimenpiteet olisivat tarpeen nyt meilläkin.
Ps. Hyvä, rauhallinen esitys eilisessä puoluejohtajien paneelissa. ++ siitä.

Reply ↓

Tarya Korhonen

19.03.2015 22.31

Ylisuuri virkamiesmäärämme kyykyttää kansaa, kukaan ei halua tehdä juuri mitään talouden eteen, virkamiehet holhoavat jo nyt aivan liikaa. Yrittäjä ei halua tehdä töitä, kaikenlaisen tarkkailun vuoksi. Lastensuojelu rikkoo perheitä. Kansan pääteko on taistella virkamiesten vääryyksiä vastaan, eivät he ehdi tehdä töitä kaiken kataluuden keskellä mitä eteen tulee harva se päivä! Saneeraukset vain virkamieskunnassa, eduskunnassa myös heidän etuisuuksissaan ja kuluerissään, harrastuksissaan. Normaalisti kansalainen maksaa tällaiset etuudet omalla nettopalkallaan, miten voi olla että kallispalkkaiset kansanedustajamme saavat kaiken palkanlisäksi?

Reply ↓

Vilho Partanen

23.03.2015 11.08

Kaikki ”kirjanoppineet ja fariseukset” tulevat nyt kilvan esiin kaapeistansa julkiseen sanaan antamaan niitä hyviä neuvoja. Sinänsä siis tilanne on antoisa, mutta ne hyvät neuvot tuntuvat pitkälti ristiriitaisilta ja siten – pelkäänpä pahoin – ovat noudatuskelvottomia.

Neuvojaköörin tulisi silti muodostaa yksi toteutuskelpoinen linja, joka laskee valtion ja kuntien kulurakennetta, puolustaa hyvinvointia ja maata. Muuten homma menee poliittiseksi arpapeliksi ja sitten tuloksesta tulee sen mukainen.

Reply ↓

Jenni Rauhala

24.03.2015 22.17

Harvainvaltaiset mekanismit

Valtiotieteen tohtori Arja Alhon Silent democracy, noisy media -väitöskirjan perusteella on aiheellista kysyä, että onko Suomeen rantautunut poliittinen järjestelmä, jossa kansalaiset ja heidän valitsemat edustajat eivät enää päätä omasta tulevaisuudestaan.

Valtaa ja sen käyttöä käsitelleessä tutkimuksessaan Alho päätyi tulokseen, että Suomen yhteiskunnallista päätöksentekoa hallitsee oligarginen järjestelmä. Alhon mukaan Suomessa harjoitetun harvainvaltaisen ylhäältä sanellun politiikan lisäksi Suomen polittisella eliitillä on oma sisäpiirinsä, jossa todellinen päätöksenteko tapahtuu.

Kun sisäpiiriläiset ovat etuoikeutetussa informaatio- ja kommunikointiasemassa verrattuna muihin poliittisiin toimijoihin ja pystyvät kontrolloimaan niin yhteiskunnallista kuin poliittista keskusteluakin, niin he myös pystyvät kontrolloimaan yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa.

Väitöskirjassaan Alho toteaa, että Suomen hallitus on enemmänkin teknokraattinen kuin poliittinen. Teknokraattinen nokkimisjärjestys tarkoittaa sitä, että parlamentaarisen järjestelmän sijaan todellista valtaa Suomessa pitävät poliittinen eliitti, asiantuntijat ja taustavaikuttajat. Toisin sanoen järjestelmä ainoastaan ylläpitää vaikutelmaa demokratiasta ja vaikutusmahdollisuuksista todellisen vallan pysyessä pienen piirin käsissä.

Nykypäivänä medialla on ratkaiseva rooli poliittisen järjestelmän ja valtatasapainon ylläpitämisessä. Poliittinen valta on niin kutsutusti mediasoitunut ja media määrittelee yhteiskunnallisen keskustelun sävelen. Media ylläpitää kansalaisten mielikuvaa valintojen mahdollisuuksista, vaikka todellisuudessa järjestelmä elää omaa elämäänsä omien päämääriensä mukaisesti.

Alhon mukaan poliittisen päätäntävallan mediasoituminen on toisaalta parantanut demokraattista päätöksentekojärjestelmää, mutta toisaalta yhteiskunnallisen keskustelun aiheet ovat median ennalta asetettamia. Media toimii enemmän äänitorvena kuin analyyttisena keskustelufoorumina, joten se ei ole kehittänyt yhteiskunnallista keskustelua, vaan vähentänyt keskustelun analyyttisyytta. Poliittisen päätäntävallan mediasoituminen on osaltaan johtanut ylhäältä annetun agendan voimistumiseen, joka omalta osaltaan on edelleen vähentänyt demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia.

Suomen tasavallassa on käytössä edustuksellinen demokratia, jossa kansa valitsee edustajat, jotka sitten valitsevat keskuudestaan hallituksen suurimman puolueen johdolla. Alhon mukaan demokraattinen järjestelmä ei kuitenkaan riitä toteuttamaan demokratian todellista merkitystä. Sen lisäksi, että päättäjillä sekä kansalaisilla pitäisi olla puolueetonta informaatiota päätöksenteon edellyttämistä asianhaaroista, niin päätöksenteon pitäisi olla vapaata ennalta asetetuista agendoista.

Käytännön päätäntävalta kateissa

Arja Alho toimi SDP:n kansanedustajana 16 vuoden ajan. Edustajan aikojaan hän ei muistele kovinkaan demokraattisessa valossa. Alho kirjoittaa, että kansanedustajana ollessaan hänen mielipiteitään ei puoluekokouksissa otettu huomioon puhumattakaan, että niillä olisi ollut todellista merkitystä lopullisen päätöksenteon kannalta.

Alho koki tämän erikoiseksi sen vuoksi, että kansanedustajien alkuperäinen toimintaperiaate on kokoontua, keskustella asioista ja vasta sen jälkeen muodostaa kantansa. Puolueen sisältä hänelle sittemmin kerrottiin, että puolueen johto sekä hallitus ovat ne paikat, joissa todellinen valta sijaitsee.

Riviedustajan kausien jälkeen Alho toimi valtiovarainministerinä kahden ja puolen vuoden ajan. Valta-asetelmat eivät kuitenkaan muuttuneet. Alho kirjoittaa, että vaikka hän pääsi ministeriksi asti, niin mikään ei todellisuudessa muuttunut. Kriittistä keskustelua valtiojohdon jäsenten välillä ei paljoakaan käyty ja päätöksenteon agendaan ei pystytty vaikuttamaan tavalla, joka olisi johtanut käytännön päätöksentekoon. Yhteistyömahdollisuuksien puuttuessa hän joutui itse rakentamaan omat kommunikointiverkostonsa eri toimijoiden välille.

Alhon väitöskirjan mukaan nykyisellä järjestelmällä on seurauksensa, mikä on johtanut yhteiskunnallisen vaikuttamisen kiinnostavuuden vähentymiseen. Vielä ennen 1980-lukua noin 80 prosenttia äänioikeutetuista henkilöistä käytti oikeutensa hyväkseen. Sen jälkeen vaalien äänestysvilkkaus on laskenut tasaisesti ja on tällä hetkellä noin 70 prosenttia. Kadonnut kymmenen prosenttia koostuu enimmäkseen työväenluokasta.

Alho kirjoittaa, että eri tutkimuksien mukaan suomalaiset, eritoten työläiset, eivät luota poliittiseen järjestelmään. Suomalaisten kyllästyneisyys politiikkaan johtuu pääosin keskustelun ja päätäntävallan katoamisesta taustatoimijoiden piireihin.

Tutkija Anu Kantolan mukaan päätäntävallan siirtyminen 1990-luvun talouskriisin jälkeen taloudellisen sektorin käsiin on johtanut tilanteeseen, jossa julkiselle keskustelulle ei enää ole sijaa. Sen sijaan, että asioista keskusteltaisiin aidosti, ovat poliittiset prosessit suljettuja, joihin kansalaiset eivät pääse vaikuttamaan.

Rahamiesten valtaannousu

Tutkijatohtori Tomi Oinas Jyväskylän yliopistosta kirjoittaa Businesseliitti -pro-gradu tutkielmassaan, että suuryritysten johto käyttää suurta taloudellista valtaa nyky-Suomessa. Suuryritysten korkein johto muodostaa nykyisin tärkeimmän ja vaikutusvaltaisimman ryhmän talouden toimijoista. Sen päätäntä- ja vaikutusvalta on lisääntynyt entisestään viimeisten vuosikymmenien aikana.

Oinaan mukaan Suomen kansantalous on perinteisesti ollut yksi Euroopan unionin keskittyneimmistä ja on sitä edelleen. 1990–luvunlama toi tullessaan Suomen talouden pääomaleirin uudelleenjärjestelyn. Vanhat pääomaleirit alkoivat purkautua ja ryhmittyä uudelleen.

Oinas kirjoittaa, että yksi merkittävimmistä muutoksista oli Suomen talouselämän perinteisen pankkikeskeisen rakenteen purkautuminen. Säännöstelyn purkaminen ja markkinoiden avaaminen kansainväliselle kilpailulle johtivat kokonaisvaltaiseen muutokseen pankkien välisessä kilpailutilanteessa. Tämä ei kuitenkaan johtanut kilpailijoiden määrän lisääntymiseen vaan pankkisektorin keskittymiseen.

– Laman jälkeen talouden monopolisoituminen on kiihtynyt entisestään, Suomessa toimii vain yksi suuri liikepankki ja tukkukaupan kahden suurimman keskusliikkeen osuus päivittäistavarakaupasta on jo yli 60 prosenttia. Tämä talouden jatkuva keskittyminen on siirtänyt vallan yhä harvempien käsiin. Tämä taloudellisen vallan keskittymisen ja demokratian välinen ongelma on tiedostettu jo pitkään.

– Suuri 1990-luvun lama toimi siis eräänlaisena bulvaanina, jonka turvin tehtiin suuria
yhteiskunnallisia reformeja, joista kaikkia ei voida pitää lamasta nousemiselle välttämättöminä ratkaisuina, vaan pikemminkin ideologisina valintoina.

– Laman aikana tehdyt sosiaalietuuksien muutokset johtuivat itse laman lisäksi siitä, että lama mahdollisti talouseliitin jo paljon ennen lamaa tavoitteleman politiikan toteutumisen. Tähän politiikkaan kuuluivat mm. markkinaehtoisuuden läpilyönti, tulonjakosuhteiden muutos pääomatulojen ja voittojen hyväksi, viennin kilpailukyvyn palauttaminen, valtion tehtävien uudelleenorganisointi, julkisen sektorin laajenemisen pysäyttäminen ja hyvinvointimenojen kasvun jarruttaminen.

– Näistä keskeisimmät liittyvät nimenomaan suomalaisen hyvinvointivaltion osittaiseen alasajoon ja tulonsiirtojen leikkaamiseen. Monet ratkaisuista pohjautuivat erityisesti yritysjohtajien kannattaman markkinaohjauksen lisäämisen ideologiaan, josta käytetään yleisimmin nimitystä uusliberalismi. Tämä näkemys ideaalista yhteiskunnan tilasta ja toimintamallista levisi laman jälkeisenä vuosikymmenenä laajalle, mutta se sai syntynsä talouden keskeisimmän instituution huipulla, suuryritysten johdossa, tutkija Oinas kirjoittaa.

Businesseliitin agendat

Oinas kertoo, että 1990-luvun alussa Suomea hallitsi yksi ja yhtenäinen valtaeliitti. Yhteiskunnan eri sektoreilla ylimmissä johtavissa asemissa olevien henkilöiden muodostama ryhmä oli rekrytoitumismalliltaan suhteellisen suljettu ja erottui useiden ominaisuuksiensa suhteen valtaväestöstä.

– Valtaeliitti koostui kansaa selvästi paremmin koulutetuista, selvästi suurituloisemmista, Etelä-Suomessa asuvista sekä siellä nuoruutensa viettäneistä, poliittisesti oikeistolaisemmista ja kodin kulttuuripääoman suhteen parempiosaisista miehistä. Verrattuna valtaväestöön keskeiset valta-asemat miehittänyt ryhmä oli sosiaaliselta taustaltaan varsin yläluokkainen, maanviljelijä- ja työntekijäperheiden lapsilla oli valtaeliitissä selvä aliedustus.

– Myös eri eliittiryhmien välinen vuorovaikutusverkosto oli suhteellisen tiivis ja keskeisinä yhteen kytkevinä instituutioina toimivat tuolloin joukkotiedotusvälineet, yksityiset yritykset ja pankit. Vuorovaikutus toimi käytännössä varsin pitkälti epävirallisten henkilökohtaisten kontaktien kautta, joilla oli myös keskeinen merkitys yhteiskuntapoliittisessa vallankäytössä.

– Keskeisimpänä verkostoa integroivana instituutiona olivat yksityiset yritykset. Myös asenteiden suhteen valtaeliitti oli 1990-luvun alussa suhteellisen yhtenäinen. Eri eliittiryhmät olivat varsin yhtenäisiä muun muassa käsityksissään instituutioiden yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta, mutta erosivat selvästi kansasta.

Oinaan tutkimusten mukaan kansalaismielipidettä ja businesseliitin asenteita voimakkaimmin
erottavat väittämät liittyivät keskeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, erityisesti tasa-arvoiseen tulonjakoon sekä työntekijöiden ja työnantajien etujen yhteneväisyyteen.

– Suurin yksittäinen asenne-ero kansan ja businesseliitin välillä koskee nimenomaan tulojaon tasaamista. Businesseliitti vastusti voimakkaasti tasa-arvoperiaatteen noudattamista tulojakopolitiikassa, kun taas kansa oli yhtä yksimielisesti tasa-arvoisen tulonjakopolitiikan kannalla.

– Suuryritysjohto myös koki, että suomalainen markkinatalous toimisi tehokkaammin mikäli se sallisi nykyistä suuremmat tuloerot. Kansa suhtautui tähän väitteeseen varsin skeptisesti. Kansa myös koki, että nykyinen suomalainen markkinatalous tuottaa liian suuria tulo- ja hyvinvointieroja, businesseliitin mielestä tilanne oli päinvastainen. Sittemmin tuloerot ovat myös kasvaneet businesseliitin toivomalla tavalla, jyrkästi.

– Poliittisten voimien ja markkinavoimien välillä vallitsevan vahvan jännitteen olemassaolosta sekä kansa että businesseliitti oli pitkälle samaa mieltä, tosin erilaisin näkökohdin. Kansa näki suomalaisen yhteiskunnan ajautuneen liiaksi markkinavoimien ohjattaviksi, kun taas businesseliitti ei ollut tilanteesta juurikaan huolissaan. Molemmat ryhmät katsoivatkin, että poliittiselta päätöksenteolta oli siirtynyt paljon valtaa talouden toimijoille. Kansa kokeekin, että markkinavoimista on tullut ylin päättäjä, jonka asettamiin ehtoihin poliitikkojen on mukauduttava.

– Businesseliitin asenteellinen yhtenäisyys on varsin suurta. Erityisen leimallista tälle
asenteiden yhtenäisyydelle on erittäin laaja-alainen ja lähes yksimielinen uusliberalistisen eetoksen kannattaminen. Yksityistämisen lisäämisen ja julkisen sektorin alasajon kannattaminen, siis markkinaohjauksen korostaminen, on siten businesseliittiä kaikkein voimakkaimmin yhdistävä asenteellinen ulottuvuus, Oinas kirjoittaa.

Järjestelmä ja eliitti vai eliitin järjestelmä

Pitkäaikainen yhteiskuntavaikuttaja Esko Seppänen kirjoittaa yhteiskuntaa käsittelevässä artikkelissaan lempiekonomistaan Nicholas Georgescu-Roegesta, joka oli löytänyt termodynamiikan entropianlain ja taloustieteen epäpyhän yhteyden:

”Jokainen eliittiryhmä luo aina uuden sosiaalis-poliittisen mytologian, jonka avulla tilanne pysyy hallinnassa ja jonka avulla eliitti pystyy ylistämään itse tuottamiensa hallinnollisten palvelujen arvoa rahvaan silmissä saaden sillä tavalla omien etujensa kaikkinaisen lisääntymisen näyttämään itsestään selvältä”.

Seppänen selventää, että Georgescu-Roegen tarkoitti tällä sitä, että valta on taistelua siitä, kuka kulloinkin on yhteiskunnassa subjekti, kenen tekeminen on tärkeää, kuka maksaa, kenellä on hengen hegemonia ja ketä haastatellaan. Toisin sanoen valta on sitä, että hallitseva eliitti pystyy esittämään oman etunsa yleisenä.

Seppäsen mukaan demokratia ja kansanvalta ovat voimattomia nykyisen finassijärjestelmän edessä. Seppänen näkee, että reaalisosialismin romahduksen jälkeen keinottelukapitalismin villi ja vapaa henki muutti systeemin luonteen. Hän kertoo, että elämme tänään finanssikapitalismissa, joka on markkinavoimien diktatuuri. Siinä ei tunneta demokratiaa.

Seppänen toteaa vallankäytön suosivan moniselitteistä, hämärää ja auktoriteetin tulkinnasta riippuvaa oppia. Toisin sanoen vallankäytön rajat ovat hämärtyneet ja poliitikot käyttävät tiedoitustapaa, jolla hehkutetaan tuloksia ja asioita, joilla ei ole kouriintuntuvaa mittaa. Kotimaisittain kyse on yleensä poliitikkojen hehkuttamasta suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, jota ei todellisuudessa ole olemassa.

Seppänen pohtii, että nykyinen järjestelmä on enemmän teologiaa kuin tiedettä. Sen lainalaisuudet perustuvat uskoon markkinoiden ihmeitä tekevästä voimasta. Se perustuu uskoon, että markkinavoimien kanssa ovat liitossa kaikkivoipaiset Pyhä Henki, taikuri Oz ja herra Pii Poo. Toisin sanoen Seppänen halusi ilmaista, että nykyiselle markkinavetoiselle järjestelmälle ei ole olemassa järkiperäisiä perusteita.

Seppänen toteaa, että nykyjärjestelmässä häntä heiluttaa koiraa eli toisin sanoen poliitikot, joiden pitäisi edustaa kansaa, pomppivat markkinavoimien pillin tahdissa. Jos kansanvalta alkaa uhkaamaan järjestelmää, niin markkinavoimat laittavat järjestelmän ruotuun finanssisektorin keinoin. Tällä Seppänen viittasi velkatalouden ja pääoman vapaan liikkuvuuden liittoon, joka mahdollistaa valtioiden taloudellisten toimintamahdollisuuksien köyhdyttämisen.

Reply ↓