Yhdysvaltain matka oli sen verran silmiäavaava kokemus, että katsoin parhaaksi kirjata muutaman hajahuomion tapaamisten annista.
Matkalla tapasin siis Condoleezza Ricen lisäksi porukkaa Valkoisesta Talosta, edustajainhuoneesta, senaatista, think-tankeistä, molempien presidenttiehdokkaiden kampanjatoimistoista, eri medioista ja tietenkin meidän oman talon väkeä suurlähetystöstä. Näistä keskusteluista muodostui itselleni tämäntyyppinen kokonaisuus:
1. Jos EU:ssa on tällä hetkellä hiukan huono ilmapiiri, niin Yhdysvalloissa tunnelma on päinvastainen. Washingtonissa ei puhuta mistään muusta kuin vaaleista ja muutoksesta. Kaikkialla vaaleja analysoitiin innolla, joka saa meikäläisenkin näyttämään maltillisen rauhalliselta. Analyysia piisasi Obaman ja McCainin persoonasta, vaalistrategiasta, ulkopolitiikasta, taustasta, ruokavaliosta…siis kaikesta.
2. Kumpikin presidenttiehdokas tuo mukanaan muutoksen Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan. Se muutos ei kuitenkaan tule olemaan niin radikaali kuin mitä useilla tahoilla Euroopassa oletetaan. Tähän realiteettiin meidän kannattaa Euroopassa sopeutua jo nyt. Yhteistyö ei nimittäin tule olemaan niin helppoa kuin yleisesti luullaan. Esimerkiksi WTO:n kauppaneuvottelut eivät ole sieltä helposta päästä. En ole myöskään varma siitä, että neuvottelut ilmastonmuutoksen taakanjaosta tulevat olemaan mutkattomat.
3. McCain edustaa ehkä perinteisempää amerikkalaista ulkopoliittista linjaa. Hän kuuluu ainakin osittain ”realistiseen” koulukuntaan, jossa Yhdysvalloilla on liittolaisia ja vihollisia. Hän on valmis tukeutumaan moninkeskiseen yhteistyöhön, mutta myös valmis etenemään ”coalition of the willing”-pohjalta. McCain on vahva ”demokraatti pienellä d:llä”. Hän tukee esimerkiksi ajatusta demokratioiden liitosta (a concert of democracies), eli kansainvälisestä järjestöstä tai verkosta, johon kelpuutetaan vain demokraattisia valtioita, toisin kuin esimerkiksi YK:n. Hänen fokuksensa on ilman muuta Eurooppa ja hän on samalla valmis käyttämään kovaa kieltä muun muassa Venäjän suuntaan. Hän on aina tukenut Euroopan integraatiota.
4. Obamalla on osittain modernimpi ulkopoliittinen agenda, ainakin jos hänen ulkopoliittisiin neuvonantajiin on uskominen. Hänen visionsa lähtee liikkeelle siitä, että globalisaatio on enemmän mahdollisuus kuin uhka. Hän näkee yhtenäisen maailman, jonka keskiössä ei ole vain Yhdysvallat ja Eurooppa. Hän on valmis yhteistyöhön kaikkien kanssa. Sen takia hän peräänkuuluttaa kaikkien kansainvälisten järjestöjen – varsinkin YK, G8 ja Maailman Pankki – uudistamista. Obama haluaa esimerkiksi Intian, Kiinan ja Brasilian mukaan maailmanpolitiikan talkoisiin. Hänen tavoitteensa on sama kuin McCainilla: demokratian edistäminen maailmassa. Hänen etenimistapansa on kuitenkin erilainen. Obama pyrkii edistämään demokraattista kehitystä muun muassa taloudellisen yhteistyön ja keskinäisen riippuvuuden kautta. Siinä mielessä hänen metodinsa eivät pahemmin poikkea EU:n perusperiaatteista. Tarkoittaako tämä sitä, että hän ei ole valmis puolustamaan Yhdysvaltojen intressejä kovinkin keinoin? Ei tietenkään.
5. Uudella presidentillä ja hänen hallinnollaan (Yhdysvalloissa vaihtuu uuden presidentin myötä arviolta noin 4000 virkamiestä!) on edessään heti tukku haasteita: Iran, Pohjois-Korea, ilmastoneuvottelut, asevalvonta, ruoka- ja öljykriisi, Naton rooli, WTO-kauppaneuvottelut, Afganistan, Irak, Pakistan, Kiina, Afrikka…luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Isoilla mailla on isot intressit…ja paljon vastuuta. Koko tässä kansainvälisen politiikan sekamelskassa meidän pitää tarkkaan miettiä EU:n rooli. Olen aina peräänkuuluttanut EU:lla vahvaa ulkopoliittista roolia ja tein sen myös Carnegiessä pitämässäni puheenvuorossa. Lähtökohtana on siis se, että EU on lähihistoriansa aikana (siis noin vuodesta 1950 eteenpäin, pl. kolonialismin loppuvaiheet) levittänyt demokratian, oikeusvaltion, vapauden ja ihmisoikeuksien periaatetta rauhanomaisin keinoin. En väitä, että EU tai sen kaikki jäsenmaat ovat sitä tehneet, mutta väitän, että EU on panostanut enemmän pehmeään (soft-power) kuin kovaan puoleen.
Yhtäkaikki kansainvälinen politiikka elää jälleen kerran vahvaa murrosta (Economist-lehdellä oli muuten tuossa taannoin numero, jossa aihetta käsiteltiin perinpohjin). Murros on oikeastaan jatkunut kylmän sodan päättymisestä saakka. Kansallisvaltio on edelleen kansainvälisen politiikan keskiössä, oltiinpa siitä mitä mieltä tahansa. Kansainväliset järjestöt – YK:sta Etyj:n, Maailmanpankista IMF:n, G8:sta OECD:n – eivät ole kyenneet uudistumaan. EU etenee perustuslaillisesta kriisistä toiseen. Itse yritän parhaani mukaan hahmottaa tätä muutosta, ja omalla erittäin vaatimattomalla tavalla vaikuttaa siihen.
Näin loman alussa tuntuu siltä, että nyt pitää tankata rauhassa kirjallisuutta. Pohdiskella. Ottaa muistiinpanoja. Hahmotella. Ehkä syksyllä voisi pistää muutaman ajatuksen paperillekin. Kyllä nämä USA-matkat, kuten kaikki muutkin matkat, innostavat ajattelemaan. Mitä sinä olet mieltä? Millaisessa mylleryksessä maailmanpolitiikka oikein on? Miten siihen vaikuttavat esimerkiksi Venäjän uusi presidentti tai Yhdysvaltain vaalit?
