Lennämme tänään takaisin Brysseliin. Ei ollut tarkoitus kirjoittaa blogimerkintää, mutta en voinut vastustaa kiusausta.
Eilen illalla kävimme Suzannen kanssa pienessä paikallisessa baarissa nimeltä Fat Matt’s Rib Shack. Eräs kaverini ehdotti paikkaa, koska siellä on viikonloppuisin hyvää live-musiikkia, lähinnä bluesia ja rock ’n’ rollia. Juuri sellainen mesta, josta esimerkiksi kirjailija Juha Itkonen tykkäisi.
Fat Matt’s on piskuisen pieni paikka, jonne mahtuu maksimissaan 40 henkeä. Neljän hengen bändi sullotaan nurkkaan, metrin päähän yleisöstä. Poydät notkuvat lähinnä lihaa ja kaljaa. Rokki pauhaa.
Eilinen neljän hengen bändi oli nimeltään ”The Jump’n Jukes”. Kaikki keski-ikäisiä, hyvässä lihassa olevia miehiä.
Yhdessä vaiheessa laulaja esitteli bändin. Hän kertoi, että ”kitaristin nimi on Juha ja jos joku ihmettelee hassunkurista nimeä niin se johtuu siitä, että kaveri on Suomesta”. Heti perään hän kysyi vähän vitsaillen, että onkohan yleisössä suomalaisia. No eihän siinä auttanut kuin viittailla ja huudella.
Miljoona kaupunki Atlanta on pieni paikka. Ensin tapaamme metrossa kaksi suomalaista matkalla katsomaan Atlanta Thrashersin suomalaisen maalivahdin edesottamuksia. Sen jälkeen tapaamme 11 vuotta Atlantassa asuneen suomalaisen, joka tekee normaalihommia päivisin ja rokkaa iltaisin.
Maailma on täynnä suomalaisia.
