Huomaan käyttäväni nämä ”keltaiset viikot” (eli vaalipiiriviikot) aika usein erilaisiin käytännönjärjestelyihin (laskut, valokuvat, tulevat remontit, jne.). Pitää vain saada kaikki rastihommat tehtyä.

Käytännönhommien lisäksi kävin tänään Suomen EU-edustustossa tapaamassa suurlähettiläs Eikka Kososta ja ulkoasiainneuvos Nina Vaskunlahtea. Halusin vähän pohdiskella suomalaisten europarlamentaarikkojen roolia.

Britit, ranskalaiset ja saksalaiset nimittäin käyttävät omia meppejään häikälemättömästi hyväksi hallituksensa kantojen ajamisessa. Olen viime aikoina miettinyt, että meidän pitäisi Suomessa tehdä ihan samalla tavalla.

Olen nimittäin vahvasti sitä mieltä, että yksittäinen europarlamentaarikko voi vaikuttaa EU-lainsäädäntöön huomattavasti enemmän kuin yhdenkään jäsenmaan ministeri, puhumattakaan jäsenmaiden kansanedustajista.

Ministerineuvostossa istuu 27 hyvin ”briiffattua” ministeriä, joista jokainen lukee oman ministeriönsä (ja tietenkin hallituksen) loppuunsaakka valmistellun ja pohditun kannan.

Ministerin valmistelukoneisto on huikea. Jokaisen ministerin takana on 100-1000 virkamiestä, vähän maasta ja ministeriöstä riippuen.

Ministerineuvossa tiedetään siis aina suunilleen mihin kompromissiin päädytään. Liikkumavaraa ei ole.

Euroopan parlamentissa tilanne on päinvastainen. Jokaisessa parlamentin valiokunnassa (niitä on laskutavasta riippuen 22-24) on noin 20-50 jäsentä. Valiokunnassa pyörii aina noin 20-40 raporttia/lainsäädäntöhanketta yhtäaikaa.

Mepeillä on 1-4 avustajaa. Väitän, että yksikään europarlamentaarikko ei pysty hallitsemaan kaikkia hankkeita yhtäaikaa. Ei vaikka kaikilla olisi yhtä loistavat avustajat kuin minulla. 

Jokaisessa valiokunnassa on noin puolisen tusinaa meppejä, jotka käytännössä pyörittävät koko valikokuntaa. Nämä parlamentaarikot paneutuvat asioihin ja hakevat lisäinformaatiota kaikkialta mistä sitä on saatavilla. Ei vähintään oman maan hallitukselta.

Parlamentin raportöörillä on aivan käsittämätön valta. Hän saa tuekseen valiokuntien sihteeristön ja pystyy täten ohjaamaan parlamentin keskustelua haluamaansa suuntaan. Kannattaa muistaa, että lähes kaikki keskeiset lainsäädäntöhankkeet ovat nykyään yhteispäätösmenettelyn piirissä, eli neuvosto ja parlamentti tekevät ne yhdessä.

Europarlamentaarikkoa ei siis voi verrata kansanedustajaan, koska jokaisella europarlamentaarikolla (ja varsinkin raportöörillä) on mahdollisuus jättää sormenjälkensä lainsäädäntöön. Esimerkiksi palveludirektiiviin taisi tulla noin 2500 muutosehdotusta ja käytännössä se pantiin täysin uuteen muotoon parlamentaarikkojen toimesta. Sellaista uudelleen rustausta ei kansallisessa kansanedustuslaitoksessa nähdä.

Jos pistää mutkat vähän suoraksi niin kansallisissa järjestelmissä hallitus ehdotta, hallituspuolueet tukevat ja oppositio vastustaa. EU-järjestelmässä komissio ehdottaa ja sen jälkeen neuvosto ja parlamentti taistelevat. Viimeinen sana on käytännössä aina parlamentilla.

Luennoidessani Euroopan parlamentin vallasta ja vastuusta (KTM:n neuvotteleva virkamies Raimo Luoma kirjoitti aiheesta muuten erinomaisen lisensiaattitutkinnon jo vuonna 1996) totean usein ehkä vähän pilke silmäkulmassa, että mepeillä on unelma ammatti: paljon valtaa ja vähän vastuuta…

Aioin kirjoittaa aiheesta laajemman kolumnin lähiaikoina. Ennen sitä kuulisin mielelläni teidän näkemyksiä mepin vallasta ja vastuusta. Aion myös keskustella asiasta mahdollisimman monen suomalaisen virkamiehen, kansanedustajan ja ministerin kanssa.

Vaikka me mepit periaatteessa edustamme vain poliittista ryhmäämme niin kyllä se käytönnön veri vetää usein oman maan erityisintressien suuntaan.

Eli mitä olette mieltä? Onko meppi EU-asioissa vaikutusvaltaisempi kuin ministeri? Miten kunkin hallituksen pitäisi ”käyttää” meppejään? Edustaako meppi poliittista ryhmäänsä vai maataan?

 

Comment

required