Tapasin tänään Euroopan parlamentin puhemiehen Martin Schulzin, joka on Suomessa eduskunnan puhemiehen kutsumana. Vaihdoimme ajatuksia EP-vaaleista ja vaalien jälkeisistä asetelmista sekä institutionaalisista kysymyksistä. Suomen kannalta on olennaista pitää hyvät yhteydet kaikkiin komission puheenjohtajaehdokkaisiin. Heistä kun joku saattaa vetää suuntaviivat tulevan komission toimintaohjelmaksi. Siihen meidänkin tulee vaikuttaa.
Tapaaminen ei vähentänyt innokkuuttani näissä vaaleissa. Päinvastoin. Kuten moni on huomannut, minun on ollut vaikea peittää innostustani. Toukokuun vaalien merkitys innostaa vanhaa EU-nörttiä. Uskon, että Euroopan parlamentti on ottamassa seuraavan kehitysaskeleen.
Euroopan parlamentin kehitystä voi kuvata sen eri vaiheiden kautta. Vaiheiden määrä riippuu tulkinnasta, mutta mielestäni parlamentin historia ja tulevaisuus näyttää suunnilleen tältä:
Versio 1.0: Euroopan parlamentin edeltäjiä ovat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön vuodesta 1952 alkaen kokoontunut yleinen edustajakokous ja Rooman sopimuksen jälkeen vuodesta 1958 lähtien kokoontunut Euroopan yhteisöjen Euroopan parlamentaarinen yleiskokous. Molemmat koottiin jäsenmaiden kansanedustuslaitosten edustajista. Jälkimmäisessä istuttiin jo poliittisten ryhmien mukaisessa järjestyksessä. Rooli oli konsultatiivinen, eikä valtaa juurikaan ollut.
Versio 2.0: Vuodesta 1979 lähtien europarlamentaarikot on valittu suorilla vaaleilla. Nykyisistä mepeistä ainakin Hans-Gert Pöttering on istunut talossa noista ajoista lähtien. Valtaoikeudet ovat kasvaneet jokaisen perussopimusuudistuksen voimaan tulon myötä vuosina 1993 (Maastricht), 1999 (Amsterdam) ja 2003 (Nizza). Viimein vuonna 2009 voimaantulleessa Lissabonin sopimuksessa parlamentista tuli tasavertainen lainsäätäjä jäsenmaiden neuvoston kanssa. Äänestysaktiivisuus on valitettavasti ollut EU-tasolla laskusuuntainen; vuoden 1979 63 prosentista on päädytty vuoden 2009 43 prosenttiin. Kääntyisiköhän suunta näissä vaaleissa?
Versio 3.0?: Tähän asti EP:n painoarvo on kasvanut erityisesti sopimusten kautta. Seuraava askel on talon selkeämpi politisoituminen. Merkit ovat ilmassa. Media on käsitellyt kevään vaaleja jo syksystä lähtien. Syitä on monia: eurokriisi on yksi niistä, mutta myös vaalituloksen aiempaa vahvempi huomioiminen komission puheenjohtajan valinnassa.
Pöhinä on kova: käydään nimipörssiä, pohditaan Euroopan suuntaa, pähkäillään eri puolueiden menestystä, asetetaan kärkiehdokkaita debatteihin ja pohditaan huippuvirkoihin nimitettäviä. Parlamentti on tehnyt selväksi, ettei puolueryhmien kärkiehdokkaita voi sivuuttaa. Siinä missä jäsenmaiden päämiesten mielenliikkeet olivat ennen ratkaisevia, nyt vaalien ja EP:n järjestäytymisen logiikalla on aivan toisenlainen merkitys. Tämä vaikuttaa myös aiempaa vahvemmin tulevan komission ohjelmaan. Tuloksena lienee poliittisesti siinä määrin painavampi tekijä, että se voitaneen nähdä parlamentin versiona 3.0.
Ennustaminen on tietenkin vaikeaa. Lisättäköön, että demokratiassa sen kuuluukin olla sitä. Siksi voin olla väärässä. Eurooppalaisen demokratian kypsymisen näkökulmasta toivon kuitenkin olevani oikeassa.
