Monelta meni varmaan tänä aamuna kahvit väärään kurkkuun. Kyösti Virrankoski kannatti Ylen aamuradiossa EU-veroa.

Mitä!? Onko Köpistä tullut federalisti? Ehkä ei nyt sentään. Mistä tässä nyt oikein on kysymys?

Kun yhdistää sanat EU ja vero, niin monia varmaan kylmää. Ei ihan maailman suositumpia juttuja. Kyse on kuitenkin lähinnä siitä miten EU:ta rahoitetaan.

Koko EU-verokeskustelu lähti itse asiassa liikkeelle vuonna 2003 kun olin hommissa Romano Prodin poliittisten neuvonantajien ryhmässä. Tuolloin julkaistiin niin kutsuttu Sapirin raportti, jossa ehdotettiin rahoitusjärjestelmän uudistamista.

Aihe on nyt uudestaan ajankohtainen. Vuosina 2008-09 tehdään rahoitusjärjestelmän välitarkastus, jossa mietitään uudistuksia. Euroopan parlamentissa Alain Lamassoure, Ranskan entinen Eurooppa-ministeri, on hankkeen vetäjä.

Nykyinen rahoitusjärjestelmä on monimutkainen siksi, että se on tyypillinen sekoitus hallitustenvälisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Aluksi EU sai rahansa suoraan jäsenmailta. Ne maksoivat jäsenmaksun samaan tapaan kuin kansainvälisille järjestöille yleensä maksetaan.

Tilanne muuttui vuonna 1971, jolloin jäsenmaat päättivät rakentaa suoran yhteyden kansalaisten ja EU-varojen välille. Päätettiin, että jäsenmaksujen lisäksi unionia rahoitetaan tullimaksuilla, maataloustariffeilla ja arvonlisäverolla.

Toisin sanoen hyväksyttiin EU:n epäsuora verotusoikeus, eli juuri tuo EU-vero, josta Virrankoski puhuu. Kun kuluttaja esimerkiksi ostaa tuotteen EU-alueella, hän maksaa keskimäärin 18 prosentin arvonlisäveron, josta EU saa vajaan prosentin verran.

Uusi järjestelmä lisäsi unionin taloudellista riippumattomuutta jäsenmaista. Tavoitteena oli, että loppujen lopuksi unionin koko toiminta rahoitettaisiin näillä niin kutsutuilla omilla varoilla, ilman valtioiden maksamia jäsenmaksuja.

Vuonna 1987 unioni olikin rahallisesti riippumaton jäsenmaistaan. Eli oli olemassa vain EU-vero. Kokonaisbudjetti oli tuolloin 50 miljardia euroa. Sillä pystyttiin rahoittamaan unionin silloinen toiminta, mutta se ei riittänyt uusien tehtävien, kuten ympäristöpolitiikan, hoitoon.

Vuonna 1988 rahoitus uudistettiin siten, että unionin omien varojen eli epäsuorien verojen lisäksi jäsenmaat taas maksoivat unionin kassaan pienen osuuden bruttokansantuotteestaan (noin 0,05 prosenttia). Tehtiin siis eräänlainen vaihtokauppa: EU luopui taloudellisesta riippumattomuudestaan ja sai vastineeksi lisää rahaa jäsenmailta. Nykyään noin neljännes EU-rahoista tulee epäsuorista veroista ja loput jäsenmaksuista (noin 0,6 prosenttia kunkin jäsenmaan bruttokansantuotteesta).

Joka seitsemäs vuosi neuvotellaan tiukasti unionin rahoitusraameista eli siitä, miten paljon rahaa jäsenmaat maksavat ja mihin sitä tulee käyttää. Jäsenmaat laskevat tarkkaan, kuinka paljon ne maksavat EU:lle ja kuinka paljon saavat sieltä. Tämä on johtanut siihen, että kiistat EU:n nettosaajista ja -maksajista ovat kasvaneet entisestään. Jokaisen jäsenmaan pitää astella ulos neuvotteluista voittajana.

Vaatimukset unionibudjetin rakenteen uudistamisesta ovat oikeutettuja. Ei ole järkevää, että niin suuri osa unionin varoista käytetään erilaisina tukiaisina. Rahoitusta on suunnattava uutta luovaan toimintaan ja alueille, joilla se voi tuottaa aitoa lisäarvoa.

Nykyinen rahoitusjärjestelmä on ainakin kolmella tavalla epädemokraattinen. Ensiksi siksi, etteivät EU-kansalaiset tiedä, miten paljon ja millä tavalla unionia rahoitetaan.

Jokaisen demokraattisen järjestelmän peruspilareihin kuuluu oikeus tietää, miten verot kerätään ja miten niitä käytetään. Tänä päivänä EU-rahoitusjärjestelmän salat aukeavat ainoastaan muutamalle asiaan perehtyneelle virkamiehelle.

Toiseksi, kansalliset parlamentit ovat budjettineuvotteluissa pelkkiä kumileimasimia. Kun hallitukset ovat neuvotelleet rahoitusraamit valmiiksi, yksikään kansallinen parlamentti ei niitä kaada.

Demokratian periaatteisiin kuuluu, että budjetin tuloista ja menoista käydään parlamentaarinen keskustelu. Sellaista ei käydä EU-budjetista juuri missään jäsenmaassa (poikkeuksia ovat Hollanti ja Suomi). Kun paketti on valmis, siihen ei enää kajota.

Kolmanneksi, suorilla kansanvaaleilla valitun Euroopan parlamentin asema budjettineuvotteluissa on vähintäänkin eriskummallinen. Euroopan parlamentti on maailman ainoa parlamentti, joka päättää menoista, mutta ei tuloista.

Veikkaan, että EU-vero nousee myös aiheeksi vaalikeskusteluun. Se tulee olemaan erittäin sensitiivinen aihe. Pelkään pahoin, että aiheesta ei käydä rationaalista keskustelua. Harmi, koska EU:n rahoitusjärjestelmä kaipaa uudistamista.

Kyösti Virrankoski väitti, että Suomi olisi ajanut rahoitusneuvotteluissa EU-veroa. Ehkä joku voisi soittaa valtiovarainministeriöön Rauno Lämsälle ja kysyä oliko asia todellakin näin… 

Päivän kysymys: pitäisikö EU:lle maksaa veroa?

PS. Kirjoitin EU-verosta Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla helmikuussa 2003. Kolumni löytyy tästä. Siinä on samoja elementtejä kuin tässä blogimerkinnässä.