Pääministeri Alexander Stubbin puhe Paasikivi-seurassa 24.3.2015

(muutosvarauksin)

Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat,

Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on jännittynyt, kansainvälisen järjestelmän mannerlaatat liikkuvat, geopolitiikka on palannut – jos se nyt koskaan kovin kauaksi loittonikaan.

Tällä kaikella on Suomelle suurta merkitystä – emme ole näistä kehityskuluista sivussa emmekä voi itseämme niistä eristää.

Meidän on ymmärrettävä ja tunnustettava, että turvallisuuspoliittinen toimintaympäristömme on muuttunut. Se on muuttunut suuntaan, jossa erilaisia riskitekijöitä on aiempaa enemmän. Perinteisten riskitekijöiden rinnalle on tullut monia uusia, kyber- ja hybridiuhista ebolan kautta terrorismiin.

Samalla vanhat haasteet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tänään tulenkin tarkastelemaan muuttunutta turvallisuusympäristöämme juuri tästä, niin sanotun perinteisen turvallisuuden tulokulmasta.

Lähestyn asiaa kolmen asiakokonaisuuden kautta.

Tarkastelen muuttunutta toimintaympäristöämme ensin globaalin kehyksen, ympärillämme nähtävän maailmanpolitiikan murrosvaiheen kautta. Keskityn jo tässä yhteydessä meidän kannaltamme konkreettisimpaan ja ajankohtaisimpaan aiheeseen – Venäjään.

Tämän jälkeen käsittelen muuttuneen tilanteen asettamaa haastetta Suomelle. Yhtäältä kyse on paikastamme maailmassa, toisaalta tarpeesta vahvistaa omaa turvallisuuttamme.

Kolmanneksi pohdin sitä, millaisin keinoin Suomen tulisi uuteen turvallisuushaasteeseen vastata. Toisin sanoen pohdin sitä, mitkä ovat ne ratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme.

Arvoisat kuulijat,

Olemme tulleet kansainvälisen järjestelmän kehityksessä kahden aikakauden murroskohtaan.

Ensimmäinen murroskohta: Toisen maailmansodan jälkeen demokraattisten ja liberaalien periaatteiden varaan rakennettuun kansainväliseen järjestelmään kohdistuu jatkuvasti yhä vakavampia haasteita. Tuo järjestelmä rakennettiin pitkälti läntisen maailman voimin. Järjestelmää haastetaan nyt eri puolilla maailmaa sekä rakenteiden että arvojen tasolla. Noin 70 vuoden mittainen ajanjakso on tulossa vedenjakajalle.

Toinen murroskohta: Olemme saaneet olla todistamassa aitiopaikalta kylmän sodan jälkeisen, tietyn idealismin leimaaman ajan päättymistä ja uuden aikakauden alkamista. Olemme nyt – valitettavasti – siirtymässä kaikkia hyödyttävän yhteistyön maailmasta yhä monitahoisemman vastakkainasettelun ja vaikeasti hallittavien kriisien maailmaan. Noin 25 vuoden mittainen ajanjakso on tullut päätökseensä.

Yhdessä nämä murroskohdat näyttäytyvät meille tällä hetkellä muun muassa niin, että olemassa olevia kansainvälisiä yhteistyörakenteita halutaan useiden eri toimijoiden voimin – osin täysin oikeutetustikin – nyt uudistaa. Samalla kansainvälisen järjestelmän arvoista kuitenkin kenties poimitaan käyttöön vain ne, jotka käyttöön kulloinkin sopivat. Pahimmillaan käy niin, että kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet heitetään kokonaan romukoppaan ja epävarmuutta sekä pitkittyneitä konflikteja hyödynnetään oman vallankäytön välineenä. Tätä listaa voisi jatkaa pitkäänkin.

Tällaisessa murroskohdassa eläminen ei ole helppoa, myöskään meille suomalaisille.

Tilannetta ei helpota se, että moni edellä mainitsemistani seikoista sopii kuvaamaan naapurinamme sijaitsevan suurvallan toimintaa.

Hyvät naiset ja herrat,

Uskon, että monille meistä on viime vuosina, mutta etenkin viimeksi kuluneen vuoden aikana, ollut vaikeaa uskoa näkemäämme ja kokemaamme. Venäjän toimet ensin Georgiassa 2008 ja nyt Ukrainassa ovat vaikuttaneet suorastaan järjen vastaisilta.

Voiko minkään maan, suurenkaan, etujen mukaista olla sanoutua irti kansainvälisestä sopimusjärjestelmästä ja käyttäytyä alastoman aggressiivisesti naapuriaan kohtaan? Eikö tästä ole tarpeeksi kauhistuttavia esimerkkejä Euroopan historiassa?

Sir Winston Churchill, Britannian entinen pääministeri ja kaunokirjallisuuden nobelisti, on lausunut seuraavasti Venäjästä: ”Russia is a riddle wrapped in a mystery inside an enigma” – Venäjä on salaisuuden sisään kätkettyyn mysteeriin kääritty arvoitus.

Vaikka meille suomalaisille Venäjä ei vuosisatojen kokemuksen pohjalta kenties näyttäydykään arvoituksena, on meidän kuitenkin myönnettävä, että vahvan itsetunnon kasvattaneen Venäjän käyttäytyminen ensin Krimillä ja sitten Itä-Ukrainassa on ollut paitsi hyvin epämiellyttävää, myös odottamatonta.

Olemme olleet todistamassa voimapolitiikan paluuta. Venäjä määrittelee turvallisuutensa tavalla, joka saa sen naapurit tuntemaan itsensä turvattomiksi.

Tämä haaste ei ole ohimenevä. Voimapolitiikka on tullut jäädäkseen. Venäjä ei vain varustaudu nopeasti. Se on myös ottanut käyttöön uudistettuja sodankäynnin menetelmiä, se harjoittelee hyökkäyksiin lähtöä suoraan rauhan ajan ryhmityksestä ja se on valmis käyttämään sotilaallista voimaa poliittisten tavoitteidensa ajamiseen.

Samalla se yhdistää toimintaansa hyvin räikeitäkin informaatio-operaatioita – myös maissa, joihin se ei kohdista suoraa turvallisuuspoliittista uhkaa.

Ne, jotka jotakin muuta odottivat ja toivoivat, ovat joutuneet pettymään. Ensin Georgian sodan aikana ja nyt Ukrainassa olemme sen saaneet oppia kantapään kautta: nyky-Venäjä haluaa olla enemmän omien sääntöjensä tekijä kuin yhdessä laadittujen sääntöjen noudattaja.

Hyvät kuulijat,

Puheeni toisen osan keskeinen kysymys on: Millaisen turvallisuushaasteen tämä muuttunut tilanne asettaa Suomelle?

Mielestäni tähän haasteeseen vastaaminen edellyttää ensinnäkin sitä, että Suomi määrittelee turvallisuuspoliittisen omakuvansa kristallinkirkkaasti. Suomen on oltava analyysissaan kylmän realistinen. Me emme saa jättäytyä harmaalle vyöhykkeelle, emmekä saa päätyä reunavaltion asemaan – emme omalta kannaltamme emmekä muiden silmissä.

Paikkamme on lännessä. Ei idän ja lännen välissä. Arvomme ovat peruuttamaton osa läntistä arvomaailmaa.

Seisomme lännessä vahvasti omilla jaloillamme. Me kykenemme puolustamaan omia kansallisia intressejämme. Meidän itsemme on vaalittava etujamme, ei sitä kukaan muu meidän edestämme tee. Näinä murroksen aikoina tämän tähdentäminen on elintärkeää.

Tämän sanottuani totean kuitenkin, ettemme nytkään ole yksin. Olemme Euroopan unionin jäsen, ja tämä ankkuroi meidät selkeästi yhteiseen läntiseen turvallisuusyhteisöön.

Hyvät ystävät,

Tämä ei silti vielä yksistään riitä takaamaan turvallisuuttamme. Meillä tulee myös olla muita turvallisuuttamme lisääviä tekijöitä.

Tällä hetkellä meillä on Suomessa kaksoishaaste. Haaste numero yksi on turvallisuus. Haaste numero kaksi on talous. Ja nämä nivoutuvat toisiinsa. Vahva talous vahvistaa turvallisuuttamme.

Yhtäältä vahva talous vahvistaa kansainvälistä asemaamme ja sitä kautta lisää turvallisuuttamme. Kansantaloutemme olisi tästäkin syystä saatava mahdollisimman nopeasti takaisin kasvu-uralle.

Toisaalta vahva talous tekee mahdolliseksi myös sen, että voimme tehdä turvallisuutemme ylläpidon ja kehittämisen kannalta välttämättömiä puolustushankintoja.

Turvallisuusratkaisujemme kannalta meille kaikkein tärkeintä on, että pidämme oman maanpuolustuksemme kunnossa. Viime eduskuntavaalien jälkeen päätetyt leikkaukset ovat nakertaneet sen uskottavuutta. Ne on tehty valtiontalouden tasapainon kannalta ymmärrettävistä syistä, mutta nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa puolustusmäärärahojen riittävyyteen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Meidän omien puolustusvoimiemme tulee joka tapauksessa olla kunnossa, olimme sitten sotilaallisesti liittoutumattomia tai joskus liittouman jäseniä.

Hyvät kuulijat,

Omaa puolustustamme vahvistaa edelleen se, että verkostoidumme kansainvälisesti niin laajasti kuin se suinkin on mahdollista.

Pelkkä verkostoituminenkaan ei kuitenkaan riitä. Meidän on varmistettava, että ne turvallisuuspoliittiset verkostot, joissa olemme mukana, aidosti vahvistavat turvallisuuttamme. Tämän takia meidän on realistisesti katsottava, mitä eri vaihtoehdot voivat meille tarjota.

Ja tässä tulenkin puheeni kolmanteen osioon ja kysymykseen: mitkä ovat ne yhteistyöratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme?

Katsotaan ensin pohjoismaista perhettämme.

Pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistyminen Nordefcon kautta ja kahdenvälisesti Ruotsin kanssa on meille erittäin tervetullutta. Vaikka pohjoismaat eivät muodosta turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa yhtenäistä ryhmää, ovat sotilaallisten suorituskykyjen kehittäminen, harjoittaminen ja mahdollisesti yhdessä hankkiminen kaikkien mukanaolijoiden etujen mukaista.

Erityisesti Ruotsin kanssa tehtävä kahdenvälinen puolustusyhteistyö on meille hyvin arvokasta ja vahva osoitus maidemme välisestä läheisestä suhteesta. Suomen ja Ruotsin puolustusvoimien hiljakkoin julkistama vaikuttavan laaja yhteinen raportti ja sen sisältämät lukuisat yhteistyömuodot puhuvat siitä omaa kieltään.

Pohjoismainen yhteistyö sen enempää kuin läheinen puolustusalan yhteistyö Ruotsin kanssa eivät kuitenkaan tuota Suomelle sopimuspohjaista sotilaallista turvaa. Tavoitteena ei kummallakaan yhteistyöalueella ole rakentaa sotilasliittoa, vaan kyse on yhteisten synergiaetujen etsimisestä ja yhteistyömuotojen kehittämisestä rauhan aikana.

Puolustusliitto on toki teoriassa mahdollinen, mutta sen solmiminen edellyttäisi valtiosopimuksen laatimista, mihin millään osapuolella ei ole ollut harrastusta. Ja lisäksi on muistettava, että Islanti, Norja ja Tanska ovat joka tapauksessa jo liittoutuneita Naton jäsenmaita.

Yhteistyöverkostomme ulottuvat tietysti myös muualle.

Yhdysvallat on meille läheinen ja tärkeä yhteistyökumppani monilla aloilla. Puolustusasioissa se on sitä laajan kahdenvälisen materiaaliyhteistyön kautta, jonka lippulaivana on F-18-hankinta ylläpitopäivityksineen sekä siihen liittyvä ilmasta–maahan-suorituskyvyn rakentaminen. Yhdysvaltain kanssa käytävä tiivis vuoropuhelu turvallisuus- ja puolustusalojen teknologian kehittämisestä on Suomelle olennaisen tärkeää.

Ja tietysti on syytä mainita vielä kerran jäsenyytemme Euroopan unionissa, joka on ollut Suomen kansainvälisen aseman ja laajasti ottaen turvallisuuden kannalta toistaiseksi merkittävin valinta.

Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen nousi Suomessakin hiljakkoin vilkkaaseen keskusteluun. Oma viestini tässä on selvä: Suomen kaltaisen sotilasliittoon kuulumattoman maan ei ole syytä vähätellä Euroopan unionin roolia turvallisuusyhteisönä. Vahva Euroopan unioni vahvistaa Suomen asemaa.

Samalla on selvää, ettei EU:lle olla luomassa mitään yhteistä armeijaa. Jäsenmaiden laaja enemmistö ei katso tarpeelliseksi luoda unionille yhteisiä puolustusjärjestelyjä, sillä EU:n 28 jäsenmaasta 22 kuuluu Natoon. Yli 94 % EU-kansalaisista asuu Naton jäsenmaissa.

Arvoisat kuulijat,

Meidän suomalaisten suhteessa läntiseen puolustusliitto Natoon on jopa skitsofreenisia piirteitä. Yhtäältä olemme olleet läheisessä ja meitä suuresti hyödyttävässä rauhankumppanuusyhteistyössä jo vuodesta 1994 lähtien niin, että olemme kumppanina luokan parhaita, ellemme peräti paras oppilas. Toisaalta meillä on erilaisiin myytteihin, harhaluuloihin ja toisen käden tietoihin pohjautuvia käsityksiä Natosta ja sen toimintatavoista.

Olen itse selkeästi tuonut esiin oman käsitykseni Natosta. Minusta meidän tulisi hakeutua Naton jäseneksi – meidän olisi pitänyt tehdä se jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Kuten esimerkiksi presidentti Ahtisaarikin on Nato-jäsenyydestä todennut: Suomen tulee kuulua kaikkiin niihin järjestöihin, joihin läntiset demokratiat kuuluvat – eikä tällä ole mitään tekemistä vaikkapa Venäjän uhan kanssa.

Nato on puolustusliitto, joka ei uhkaa ketään. Se koostuu vapaaehtoisesti siihen liittyneistä jäsenmaista, ja päätökset siellä tehdään yksissä tuumin, konsensuksella. Kukin maa tekee omat suvereenit päätöksensä omista lähtökohdistaan käsin. Yhteistyön ydin tiivistyy jäsenmaiden toisilleen antamiin turvatakuisiin.

Turvatakuiden lisäksi Naton jäsenet ovat mukana päätöksenteossa asioista, jotka koskettavat suoraan tämän päivän Eurooppaa, siis myös Suomea. Naton asialistalla tänä päivänä ovat esimerkiksi hybridisotaan, kyberhyökkäyksiin ja informaatio-operaatioihin varautuminen sekä terrorismin vastainen toiminta.

Minä näen Nato-jäsenyyden Suomen pitkään jatkuneen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan, maamme länsi-integraation, seuraavana loogisena askeleena.

Ratkaisu on luonnollisesti aivan meidän omissa käsissämme. Ja, ratkaisulla tulee olla sekä poliittisten päätöksentekijöiden että kansan tuki.

Suomessa on puhuttu paljon siitä, milloin on ”hyvä aika” hakea Naton jäsenyyttä.

Taitaa olla niin, että turvallisuuspoliittisten valintojen tekemiseen ei ole koskaan optimaalisen hyvää aikaa. Se ei ole koskaan helppoa tai yksinkertaista. Vastuullisten päätöksentekijöiden velvollisuus on kuitenkin tarkistaa kiristyneen kansainvälisen tilanteen aikana, ovatko maan vakuutukset kunnossa. Se, joka jää odottamaan syvän rauhan ja kansainvälisen politiikan harmonian tilaa, voi hyvinkin pettyä odotuksissaan.

Olen itse todennut, että seuraavalla hallituskaudella meidän on syytä tehdä ajantasainen selvitys Nato-jäsenyyden mahdollisista vaikutuksista. Selvitys olisi hyvä tehdä yhdessä Ruotsin kanssa. Tämä ei kuitenkaan saa olla ehtona selvityksen laatimiselle, sillä Ruotsi päättää omasta linjastaan, omalla aikataulullaan.

Tärkeintä on, että seuraavassa hallitusohjelmassa ei suljeta pois Nato-jäsenyyden mahdollisuutta samalla tavalla kuin se suljettiin pois tällä hallituskaudella. Se oli minusta virhe. Se oli turvallisuuspoliittinen hinta, joka laajasta kuuden puolueen hallituspohjasta jouduttiin maksamaan.

Mielipiteet kansan keskuudessa tuntuvat myös olevan muuttumassa myötämielisemmiksi Naton suhteen. Elinkeinoelämän Valtuuskunnan tuoreen kyselyn mukaan suomalaisten Nato-vastustus on tuntuvasti vähentynyt. Kaksi vuotta sitten tehdyssä vastaavassa kyselyssä Nato-jäsenyyttä kannatti vain 14 prosenttia suomalaisista, nyt joka neljäs. Naton vastustajien määrä on puolestaan pudonnut 65 prosentista 43 prosenttiin. Epävarmojen osuus oli peräti 32 prosenttia.

Hyvät naiset ja herrat,

Tämä tulos kertoo minulle, että meidän täytyy käydä turvallisuuspoliittisista ratkaisuistamme avointa keskustelua, ennakkoluulomme unohtaen. Tässä me poliitikot kannamme raskaan vastuun.

Meidän tulee muistaa, että, Winston Churchilliä taas lainatakseni: ”Ei ole tarpeeksi, että teemme parhaamme; joskus meidän on tehtävä se, mikä on välttämätöntä”.

Turvallisuuspoliittinen toimintaympäristömme on muuttunut. Meidän on pysyttävä valppaina.

Ensiksi meidän on nähtävä tilanteen globaali kehys, maailmanpolitiikan suuri kuva.

Toiseksi meidän täytyy tietää paikkamme maailmassa ja tunnistaa ne tarpeet, joita meillä turvallisuutemme vahvistamiseksi on.

Kolmanneksi meidän täytyy rehellisen, ennakkoluulottoman pohdinnan kautta valita ne ratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme.

Hyvät naiset ja herrat,

Seuraavalla hallituksella on kaksi tärkeää tehtävää, joiden merkitys on ylitse muiden.

Yksi, Suomen talouden kääntäminen uuteen nousuun.

Ja kaksi, vastaaminen turvallisuusympäristön murrokseen. Seuraava hallitus tarvitsee yhteistä tilannekuvaa turvallisuudessa yhtä kipeästi kuin taloudessa. Sitä tilannekuvaa olen tänään hahmottanut.

Yhteisen tilannekuvan pohjalta voimme vahvistaa omaa kansallista puolustuskykyämme ja tiivistää kansainvälistä yhteistyötämme. Tämä tarkoittaa myös avointa keskustelua Nato-jäsenyydestä. Mahdollinen Nato-jäsenyys edellyttäisi neljää askelta:

1. Emme sulje hallitusohjelmassa pois Nato-jäsenyyden mahdollisuutta.
2. Teemme Nato-selvityksen.
3. Jäsenyydellä on maan ulkopoliittisen johdon laaja tuki.
4. Jäsenyydellä on kansan tuki.

Vuonna 2011 osa puolueista – myös hallitukseen tulleista – pisti päänsä pensaaseen ikävien taloudellisten tosiasioiden edessä. Suomi on joutunut kärsimään siitä virheestä, mutta realismi on pikkuhiljaa alkanut levitä laajemmalle.

Toivon, että vuonna 2015 emme toista neljän vuoden takaista virhettä, tällä kertaa turvallisuuden saralla.

Är Ryssland ett hot? En klassisk fråga, som nuförtiden ställs nästan dagligen här i Finland. Mitt svar är tudelat: ekonomiskt jo, säkerhetspolitiskt nej – inte på ett traditionellt säkerhetspolitiskt sätt. Låt mig förklara.

Ryssland är en av Finlands tre största handelspartner tillsammans med Tyskland och Sverige. Förra året sjönk vårt handelsutbyte med Ryssland tydligt, men över 8 procent av vår export gick fortfarande dit.

Ryssland är mitt i en ekonomisk kris. I år beräknas ekonomin krympa mellan tre och åtta procent. Inflationen är 15 procent. Rubeln har sjunkit tillsammans med oljepriset.

Landet har inte lyckats modernisera sin ekonomi. Den största delen av statsbudgeten kommer från olje- och gasexporter. Internationella investerare flyr.

Bankerna är i en kris. Staten använder reserver för att klara av vardagen – inklusive pensioner, social- och hälsovårdskostnader. Därutöver lider Ryssland av ekonomiska sanktioner som har inställts på grund av krisen i Ukraina.

Den ekonomiska krisen kommer tyvärr att vara länge.

Till råga på allt finns det en pågående geopolitisk kris i Rysslands närområde – Ukraina.

Rysslands utrikespolitik under de senaste åren har skapat ostabilitet i flera länder på forna Sovjetunionens område. Det har vi redan tidigare sett t. ex. i Transnistrien, Södra Ossetien och Abchasien.

Det finns ingenting som tyder på att Ryssland skulle vilja lösa dessa konflikter. Intresset tycks vara att kriserna hålls varma. Också i Ukraina.

Samtidigt har Ryssland börja vända sig inåt. Vi ser begränsningar av medier, internationellt ägande och politisk aktivitet. Massmedierna skapar bild om kamp mot västvärlden.

Denna utveckling oroar oss. Vi ville att Ryssland skulle utvecklas till ett europeiskt land som alla andra. Trenden har tyvärr gått åt ett annat håll.

Hur borde vi reagera på situationen? För det första bör vi sköta om vår egna ekonomi och stöda export till andra, växande marknader. Hemma förutsätter detta strukturella förändringar och en ökad konkurrenskraft.

För det andra bör vi använda alla möjliga diplomatiska kanaler för att hitta en lösning till de pågående konflikterna. Lätt blir det inte – men det gynnar ingen att helt isolera Ryssland.

För det tredje bör vi i Norden inte låta förstå att vi på något sätt är neutrala i denna kris. Det är vi inte. Finland och Sverige är medlemmar i EU. Samtidigt måste vi reflektera på den förändrade säkerhetspolitiska situationens betydelse för oss.

Nu gäller det at hålla perspektiven klara.

I started my undergraduate studies at Furman University in the United States the same year that the Berlin wall fell in 1989. Two years later the Soviet Union collapsed.

It was exciting times for a young political science student focused on international relations. Eastern and Central Europe embraced liberal democracy and market economy. Self-determination and independence integrated the East with the West.

Today Russia is one of Finland’s biggest trading partners, together with Germany and Sweden. Last year we issued some 1.1 million visas to Russian nationals; there were over 11 million border crossings.

But we share a lot more than just trade and a 1,300-kilometre border. Whatever happens in Russia always interests us – greatly.

Our joint history goes back centuries. From 1809 to 1917, Finland was an autonomous Grand Duchy of the Russian Empire. During the Second World War, we fought hard against the then-Soviet Union to keep our independence.

I have lived most of my adult life with a dream that Russia would become a European country like others, abiding to international rules. In Finland, we have also worked hard towards this.

After the Cold War, Russia took steps towards democracy. It also established closer relations with the EU and NATO. It eventually joined the WTO. But in the past few years the trend has, unfortunately, reversed.

When I was Foreign Minister, I was closely involved in mediating peace in the war in Georgia in 2008. Power politics, armed conflict and spheres of interest had returned to the borders of Europe. Two additional frozen conflicts emerged: Abkhazia and South Ossetia.

Things calmed down for a while, until last year. That’s when Russia violated international law by annexing the Crimean peninsula and by starting the destabilisation of Eastern Ukraine.

For Finland this is not a “far-away” conflict. It takes less than two hours to fly to Kiev from Helsinki. That’s why we have tried to do our best to solve the conflict first and foremost as a steadfast member of the European Union, and secondly through normal bilateral channels.

Peace mediation is never easy. For lasting peace, there needs to be pressure and political will. Pressure can be either political or economic. Money is often the best peace broker in the world. The Ukrainian economy is in bad shape. The Russian economy is also on the brink.

The thing with these kinds of conflicts is that you need patience – one of the greatest virtues in international politics. Negotiations are not a shortcut to a solution, but they are the only sustainable way to get there. Similarly, economic sanctions need time to show their true strength.

The paradox is that the whole conflict broke out because Ukraine, an independent and free state, wanted to choose the European path. It wanted an association agreement with the EU. This did not fit the Russian master plan, and the result is unfolding before our eyes.

We Finns are pragmatic problem solvers. We are also good at facing facts. The fact remains that Russia has been, is and will be our neighbour in the future. That is one of the many reasons we want to give peace a chance in Ukraine.

Den tredje veckan i januari fylls Davos pittoreska smågator av ”globalisation junkies”. Politiker, företagsledare, akademiker och journalister från alla kontinenter minglar, diskuterar och mäter den globala pulsen.

World economic forum har grupperat årets megatrender i fyra helheter: kris och samarbete, tillväxt och stabilitet, innovation och industri samt samhälle och säkerhet. Alltså allt mellan himmel och jord.

Om vi tror på allt som öses på oss så är världen en osäker plats och världsekonomin fortsättningsvis i en svacka. Det är delvis rätt. Världen har gemensamma problem. Det gäller att hitta gemensamma lösningar.

Det kommer inte att vara svårt att hitta diskussionsämnen i Davos i år. Här är mina fyra huvudområden:

º1. Ryssland – kris och samarbete.
Landet är i en ekonomisk kris som medför geopolitiska risker genom agerandet i Ukraina. Den ryska ekonomin krymper samtidigt som oljepriset dyker. Internationella investeringar flyr i takt med en sjunkande rubel och en stigande inflation. Det finns ingen snabb utväg från krisen i Ukraina. Hur kan man bäst samarbeta med Ryssland?

º2. Grekland – stabilitet och tillväxt.
Det är val på söndag. Det vänsterpopulistiska Syriza leder opinionsmätningarna. Dess ordförande, Alexis Tsipras, har visserligen tonat ned sin retorik om att inte betala tillbaka lånen, men hans vision om strukturella förändringar är, diplomatiskt sagt, kanske lite svårtolkad. Hur påverkar valresultatet hela EU?

º3. EU – innovation och industri.
Vi har gått från en finanskris till en tillväxtkris. Flera EU-länder gör inte tillräckligt med strukturella förändringar. Har vi innovation? Hur mår vår industri? Hjälper den sjunkande euron och oljepriset tillväxten i Europa? Med rätt svar och lite tur får vi igång tillväxten.

º4. Global terrorism – samhälle och säkerhet.
I Paris attackerade terroristerna det öppna samhället. Svaret till dem som attackerade var det rätta. Man försvarade frihet och demokrati. Debatten i Davos söker en balans mellan öppenhet och säkerhet.

Vi måste också titta på den kontext som inramar Davos. Vi ser slutet på två eror. För det första är de internationella institutionerna som byggdes efter andra världskriget – till exempel FN, IMF och Världsbanken – inte automatiskt kapabla eller legitima att styra globaliseringen.

För det andra går den 25-åriga eran efter kalla kriget mot sitt slut. Vi bör medge att historien inte tog slut. Den liberala demokratin finner vi i cirka hälften av världens 200 nationalstater. Maktpolitiken har gjort comeback till Europas gränser.

Det bästa med Davos är att man stannar upp för att tänka på helheter, man får nya idéer och träffar en massa människor som man inte råkar på under resten av året.

Davos är ett bra sätt att lösa gemensamma problem och driva nationella intressen i ett internationellt sammanhang.

Speech by Prime Minister Alexander Stubb: European policy towards Russia
Körber-Stiftung, Berlin
29 September 2014

Tiivistelmä suomeksi: http://vnk.fi/ajankohtaista

Meine Damen und Herren,
Liebe Kollegen und Freunde,

It is always great to be back in Berlin. People here in Germany have their jokes about the “friendliness” and “hospitality” of Berliners – but personally I truly feel very welcome every time I come here. This was also the case yesterday when I ran through the streets of Berlin with thousands of others sports enthusiasts. The atmosphere was absolutely wonderful. Seas of people were cheering us runners; bands were playing along the route.

I would also like to thank the Körber-Stiftung for the warm welcome and the opportunity to share with you all a few thoughts on Europe and Russia from the Finnish perspective. This is a topic on everyone’s lips throughout our continent.

In the past few months, many of us must have asked: How on earth did we get where we are now? Russia has annexed one part of Ukraine, and is actively contributing to destabilising another. The EU and Russia have imposed economic sanctions on each other. EU leaders and Russian leaders – well, a leader – mostly communicate over the phone. Is this really 2014 or has someone put us in a time machine?

I would like to approach my topic through the following three windows and chapters.

1. What happened to Russia? In the 1990s many hoped Russia could become a European country like others. Is all hope lost?
2. Russia and the EU: How the events in Georgia were followed by those in Ukraine, and how we must remain true to our values.
3. Finland and Russia: The challenge of intellectual maturity, and the road ahead.

1. What happened to Russia?

European history of the past 25 years does not need to be narrated in detail, not here in Berlin. You have lived through it. And yet, let me look back to the early days of the current relationship between the EU and Russia, the 1990s. Let me look, for instance, at the year 1995, for it bears certain significance for us Finns. I hope you still remember why.

Back then, the EU was as upbeat and energetic as an approximately 45-year old can be. A new enlargement had just happened, the Cold War was over – there was space to breathe. Democracy and the market economy was the winning recipe for the whole of Europe.

Russia, then, was going through very difficult times. The self-confidence of the newly born Russia and the whole nation was weak – had they lived and worked through the past 70 years in vain? The country’s economy was in ruins. Their politics was a mess.

In this situation, the EU reached out to Russia: open your hearts and minds, democracy and market economy will help you rebuild a strong Russia, and it will help us all build a strong and secure Europe. We hoped Russia could become a European country like others, abiding by our set of rules and principles. Maybe it was – and is – the geographic proximity that made us think Russia could be more similar to us than it actually was – and is.

But we forgot one thing: these things cannot be planted top-down. They can only grow bottom-up. And they need time, lots of time, as they had done also in the course of our own history. Russia was not yet ready or willing to embrace this road. We must not forget that Russian democracy did take some positive steps in the 1990s, and back then Russia did repeatedly commit itself to European principles. Russia did manage to dismantle the Soviet command economy, and it did leap forward economically in the 2000s. The mental proximity between Europe and Russia did increase. But recently, we have seen the clock turn back in so many ways.

What I am saying is: looking at Russia since the early 90s, our hopes and expectations have gone through several ups and downs. But, even so, let’s not give up all hope. Let’s put this into a longer perspective. In 25 years, a human being becomes a somewhat mature young adult. But for a country and a society it is a very short time.

Ladies and Gentlemen,

Many of us must also have asked – were we blind? Why did we really try and believe in a democratic, European Russia? Yes, first of all, there was unfounded idealism in the spirit of the 90s. “The end of history”, remember?

But secondly, we perhaps did not work hard enough to understand what Russia was truly like. We wanted Russia to become a rule-taker, while it has always seen itself as a rule-setter. How many of us really know Russia from within?

And thirdly, and very importantly, Russia has taken turns that even the best of experts could not entirely foresee.

Today, it would be fair to admit that Russia’s political system will not turn into a European democracy like ours. I say this, even though I know there are also many people in Russia who would want this to happen. We can and must support them in the process, but we cannot impose anything on them.

Unfortunately the time is not yet ripe, and the future also looks a little gloomy. For instance, until recently, many people laid their faith in the so-called new generation, those born after the breakdown of the Soviet Union. They would be free from Soviet memories and experiences and grow up as global citizens. But even this story has another side: since these youngsters did not experience the Soviet Union, they can now be charmed by the patriotic glory and the sheer propaganda of the past. And, therefore, we have seen the revival of things as shocking as glorifying Stalin’s rule.

So – are we back to square one? Back to being suspicious neighbours? Wondering if we can still call ourselves strategic partners, or even partners?

I believe we can co-exist. We need not be alike to be good neighbours, or even strategic partners again. We should aim at that. But setting this goal does not mean we should accept the things that are happening in Russian society today.

Let me also examine our respective home turfs a bit. What attributes do we attach to today’s Russia? The Russians underline their great history and national pride. They nurture nostalgia for things lost. They are suspicious of the foreign. They seek refuge in a strong leader. They defend traditional family values, and reject liberal thought. They play down the importance of the European Union.

Have we not heard this populist discourse also elsewhere in Europe? Also at home, perhaps?

We might need to widen our scope. This might not be a rift between “Europe” and “Russia”. This might be a rift within Europe.

2. Russia and the EU

I became the Finnish Foreign Minister in April 2008. This was a time when Finland chaired the work of the Organisation for Security and Cooperation in Europe. That is how I also got to see the Georgian war from an even closer distance than I otherwise would have.

In my address to the Finnish ambassadors’ meeting at the end of August 2008, I gave a speech that came to be known as the 08-08-08 speech. In it, I had three main points. One: the Russian aggression – which had started on 8th August 2008 – against Georgia was a turning point in international politics. Two: it posed a new challenge to the international system. Three: it also affected the long-term agenda of Finnish foreign and security policy.

Back then, many people told me I had overreacted to the events in Georgia. They no longer think so.

Russia has continued along the same lines in Ukraine. And we do not know whether Ukraine will remain the last chapter in this story. Russia may have new plans, either short-term or longer-term. As I said, even 25 years is a short time in a country’s history.

That is why we need to counter this aggression. We need to do it firmly, and we need to do it now.

We need to understand that our fundamental values – including liberal democracy and international law – have been challenged not only in faraway lands but also in our own continent. We must stand up and defend those values. We still do not live in an era of “Perpetual Peace”.

Russia has turned inwards. Many think it is now turning also east and therefore drifting away from Europe. The extent of this turn remains to be seen and, frankly, I do not think such a turn is only a negative thing. In fact, I think it would be wise for Russia to finally make better use of being geographically so Asian. It would profit their economy – and therefore indirectly, also ours. It certainly would not exclude co-operation with Europe.

Why am I so confident about this? Let us look at some simple figures. 75 per cent of Russian territory is east of the Ural Mountains. But only one quarter of their population – that means 35 million people, slightly less than the population of Poland – lives in that very vast territory that stretches over so many time zones. The entire Russian Far East has some six million inhabitants, slightly more than Finland. For Russia, being a European power remains a much more realistic option than becoming an Asian power.

And, by turning to China, Russia certainly has not chosen the easiest path. With us, “soft” Europeans, they can try and act a little tough, refusing to conform to our set of rules. But with China, they are dealing with a partner who can play equally tough – and who is actually stronger.

Dear Friends,

Our policy vis-à-vis Russia must be true to our values, also and especially in difficult times. We defend principles, in a principled manner. We do not flex muscles. We do not do tit-for-tat. That’s why we have made it very clear to Russia: there can only be a diplomatic solution to the Ukraine crisis. That’s why several European leaders have spent endless hours working on the issue. I would personally like to commend the efforts of Chancellor Merkel and Minister Steinmeier in this respect.

Now, more than ever, we must remember why European integration came about: for peace. We are made of steel – and coal.

Peace in Europe was to be built by economic means. It is therefore only logical that we also defend peace by economic means. That is the power we have, and the power we can rely on.

Once again: we must have a long-term perspective. Negotiations are not a shortcut to a solution, but they are the only sustainable way to get there. Similarly, economic sanctions are not a gunshot. They need time to show their true strength. Patience is one of the greatest virtues in international politics.

Since negotiations have not yet succeeded in opening the tightest knots of the crisis, we have had to look for other means. With sanctions, we have done exactly the right thing.

It is very important to remember that this is not a trade war. Russia has violated the sovereignty and territorial integrity of Ukraine. We have countered this with well-planned, well-timed, well-targeted economic sanctions. Any further sanctions – or repealing the existing ones – will only be based on Russia’s actions on the ground, not on any economic counter-measures they might impose on us.

In the past few months, we have heard criticism towards the Eastern Partnership initiative of the European Union. Some have wanted to label it as the reason for Russia’s actions in Ukraine. I strongly disagree.

It is true that we, perhaps, could have kept Russia even better informed, we could have communicated more. We maybe should not have left so much of the work only in the corridors of Brussels. We also should have understood that Russia’s foreign policy today is not driven by trust but by suspicion; we were illiterate in the language of the Russian zero-sum-driven foreign policy.

But let us be honest: the Russians could also have shown some interest in the matter already several years ago when we first started talking about it.

And now, we must not give Russia the right to veto our relations with the countries of the Eastern Partnership. I most certainly would not have liked to see Russia oversee or veto our negotiations for the EU membership in the 1990s.

The Eastern Partnership has not been the reason for what we have seen. The true reason is somewhere much deeper. And that reason is Russia’s concern for its diminishing influence in Europe, and the rest of the world.

3. Finland and Russia

I referred earlier to the year 1995, the most important year in our recent history. Becoming an EU member was long overdue and most natural thing to happen. We are where we belong.

This is also where we firmly place ourselves in the current situation. We are in the EU family, fully committed to our common cause. In fact, Finland and Germany have a very similar approach to the crisis.

But let me make one point very clear. I think we all need to be intellectually mature enough to differentiate between three things in our approach to Russia and things Russian. Firstly, Moscow-level, very hawkish decision-making and its implications. Secondly, mutually beneficial, still functioning business relations and people-to-people contacts; at the end of the day they can be our best guarantee for peace. And thirdly, Russian-speaking minorities living in our own countries.

Finland has a longer common border with Russia, 1300 kilometres, than the rest of the EU countries put together. This means that we have a very pragmatic and common-sense approach in all of our Russia policies, knowing we will be in this relationship “in sickness and in health”.

Ladies and Gentlemen,

There are some things we have managed to build in the past 25 years that we must not break in this crisis. One of them is the human-level interaction with Russians – through increased travel and mobility, and within our societies.

Russian-speakers are the largest immigrant group in Finland. In sheer numbers – some 66,000 – they are, of course, nothing compared with the immigrant population in Germany, and yet, they constitute an important part of our society. I met some of my Russian-origin compatriots just last week, and had a great discussion about our common concerns.

These times do not make the differentiation between the Kremlin and the grassroots always easy, but we as decision-makers must lead the way. We cannot draw this picture with one big brush only.

Neighbours are actually a bit like relatives – you cannot choose them. You could also call them arranged marriages – there is no option of divorce. You stay together in sickness and in health, no matter how rocky the road. Unfortunately, this is no guarantee of a happy marriage. For that end, both parties would actually have to want to work in the same direction. With our relationship to Russia, this is unfortunately not the case at the moment.

Russia is right there. And will be. And we, the EU, need to know what we want from Russia.

We need common denominators, both within the EU, and vis-à-vis Russia. Some people may claim we in the EU are too different to have common goals towards Russia. I disagree. This is about political will, and political maturity.

We also need to revise our own language. “Integrating Russia into Western structures” sounds, frankly, a little 1990s. Firstly, because it has the motherly approach of taking Russia by the hand and taking it along to greener pastures. Secondly, because Russia already is in most “Western” structures it can realistically be a part of.

I think we all – both Europeans and Russians – want a stable and prosperous Russia. The big divide, then, comes from the definition of what constitutes stability: top-down control or an open society.

We must stand firm with our own values and principles. We must oppose the “divide and rule” games that Russia is constantly playing with the EU.

And yet, even when times are difficult, even when we fundamentally disagree, there has to be a basic respect towards the other. We need to listen, and we need dialogue, including in many international issues where Russian participation is essential for achieving results.

At the end of the day, diplomacy works along the same lines as human relations.

Ladies and Gentlemen,

What would I like you to take home from this speech? Three things.

First, we must not give up all hope on Russia. At the same time, we should give a serious thought to the rift within Europe.

Second, we have to take Russian aggression very seriously. But in countering that, we must remain true to our values.

Third, we need to retain our intellectual maturity when analysing our relationship with Russia. And at the same time, we need to know what we want from that relationship.

Meine Damen und Herren,

Thank you again for this opportunity to speak to you today.

Tilanne Itä-Ukrainassa on edelleen vakava. Alueelle on pyydetty ja tarjottu humanitääristä apua. Humanitäärisen avun tarve on todellinen, mutta on erittäin tärkeää, että avun antamisesta päättää kansainvälinen yhteisö yhdessä, esimerkiksi YK:n piirissä. Tilanteen kärjistymisellä ei ole voittajia.

Ukrainan kriisin aikana avoin diplomatia on ollut aktiivista. EU on käynyt aktiivisesti keskusteluja, niin myös eri maiden päättäjät keskenään. Suomessa tasavallan presidentti on ollut yhteydessä presidentti Putiniin Venäjällä, ulkoministeri keskustellut kollegoidensa kanssa. Itse olen runsaan kuukauden aikana käynyt parisenkymmentä keskustelua eri maiden johdon kanssa. Ukrainan presidentti Poroshenkon kanssa olen keskustellut kerran ja Venäjän pääministeri Medvedevin kanssa kahdesti. On selvää, että yhteydenpidon tulee jatkua tiiviisti. Kaikilla on kuitenkin vain yksi tavoite – Ukrainan kriisin ratkaisu.

Viime viikolla kansallinen keskustelu kiihtyi entisestään, kun Venäjä asetti vastapakotteita EU:n ja Yhdysvaltojen asettamia toimia vastaan. Mediassa väläytettiin jo kauppasotaa. Suomi ja EU eivät kuitenkaan vastaa pakotteisiin vastapakotteilla. Pitää mieltää, miksi pakotteista ylipäätään puhutaan. Kriisiä on pyritty ratkaisemaan kuukausia diplomaattisin keinoin. Edistystä ei ole kuitenkaan tapahtunut. Emme voi seurata sivusta, kun itsenäisen valtion suvereniteetti on uhattuna. Yksi käänteentekijä oli myös malesialaisen matkustajakoneen alas ampuminen heinäkuun puolivälissä.

Vaarallinen ajatusleikki, mutta pohditaan kuitenkin: Mitä jos isku olisi osunut Finnairin koneeseen ja 193 matkustajaa kuollut? Mitkä olisivat silloin olleet odotukset vastatoimille?

Sapeleiden kalistelulla tätä kriisiä ei pystytä ratkaisemaan. Kansainvälistä dialogia tarvitaan. Se, joutuuko EU pohtimaan tilanteessa vielä uusia pakotetoimia, riippuu Ukrainan tilanteen kehittymisestä. Toki pakotteita ollaan valmiita myös purkamaan, jos tilanne kehittyy positiiviseen suuntaan.

Suomalaisessa keskustelussa ollaan täysin aiheellisesti huolissaan pakotteiden vaikutuksista. Olen alusta asti arvioinut, että EU:n Venäjälle asettamilla pakotteilla ei ole merkittäviä suoria vaikutuksia Suomen talouteen, vaikka yrityskohtaisia eroja tietysti onkin. Sen sijaan epäsuorasti noillakin toimilla voi olla vaikutuksia myös Suomelle – sillä Venäjän talouden kehittymisellä on meille luonnollisesti merkitystä. Venäjän EU:lle asettamat vastapakotteet puolestaan totesimme heti kannaltamme vakaviksi.

Pakotepäätökset vaikuttavat myös Suomeen. Erityisesti tässä tilanteessa on tärkeää katsoa isoa kuvaa – Ukrainan kriisiin on haettava ratkaisua. Samalla katsomme tilannetta tietysti myös Suomen kannalta. Kriisin taloudellisten heijastusvaikutusten synnyttämä kokonaistilanne arvioidaan budjettiriihessä. Lisäksi olen tarjoutunut eduskunnalle avaamaan tilannetta suuressa salissa heti, kun niin halutaan. Tilanne ansaitsee laajan ja avoimen keskustelun.

Kansainvälinen kriisi on kuitenkin liian vakava paikka poliittisten pistevoittojen keräämiseen. Aivan kuten presidentti Sauli Niinistö totesi torstaina – ei kuulostaisi kovin valtiomaiselta, jos ensin olemme olleet asettamassa pakotteita ja sitten haluamme niistä eroon.

Kokoomuksen puheenjohtajana ajattelen, että kaikki ei voi olla kaupan. Etenkään periaatteet. Ihmishenkien uhraaminen kapealla kansallisella lyhyen edun tavoittelulla ei ole tapamme toimia. Oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus sen sijaan ovat.

On tärkeää kertoa asioista avoimesti ja maltillisesti. Vaikka tilanne tuntuisi joskus kuumalta, kannattaa oma pää pitää kylmänä.

EU päätti tänään uusista pakotetoimista Venäjälle Ukrainan kriisin vuoksi. Itse asiassa jo kesäkuussa Eurooppa-neuvostossa päätettiin Venäjälle asetettavista ehdoista tilanteen ratkaisemiseksi. Kun merkittävää edistymistä ei valitettavasti ole nähty, seurauksena on EU-tason toimien kiristäminen.

 

Yksi käännekohdista oli 17. heinäkuuta tapahtunut malesialaisen matkustajakoneen järkyttävä alas ampuminen, joka johti noin kolmensadan täysin sivullisen siviilin – heistä suurin osa hollantilaisia – kuolemaan.

 

EU ja koko kansainvälinen yhteisö olivat siinä tilanteessa, että nyt oli pakko toimia. Viimeisimmät tapahtumat Ukrainassa eivät voi jäädä vaille unionin vahvaa reaktiota.  Pakotteet ovat valitettavia – ei kukaan tällaista tilannetta halua. Tärkein tavoite on edelleen saada Ukrainan kriisi lientymään ja ratkaistua. EU:n päättämät toimet toivottavasti vauhdittavat ratkaisun etsintää, mutta ratkaisu kriisin osapuolten on lopulta löydettävä neuvotteluteitse. Tuemme presidentti Porošenkon rauhansuunnitelmaa.

 

EU:n Venäjä-pakotteet ovat tähän saakka olleet pitkälti henkilöihin kohdistuneita matkustusrajoituksia ja varojen jäädytyksiä. Uudet ja yksimielisesti sovitut uudet rajoittavat toimet koskevat neljää sektoria:

 

  • Venäläisten valtio-omisteisten pankkien toiminnan rajoittamista pääomamarkkinoilla
  • Aseiden tuonti- ja vientikieltoa
  • Niin sanottujen kaksikäyttötuotteiden, eli sekä sotilas- että siviilikäyttöön soveltuvien tuotteiden, viennin rajoituksia
  • Niin sanotun arkaluonteisen teknologian viennin rajoituksia

 

Kriisin aikana Suomi on aktiivisesti painottanut, että uudet pakotteet on kohdistettava oikeudenmukaisesti EU-tasolla. Nyt voi aiheellisesti kysyä, miten kolmannen vaiheen pakotteet oikein iskevät Suomeen?

 

Asia ei ole yksinkertainen. Ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia.

 

Nyt päätettävillä toimilla ei suoraan ole merkittäviä vaikutuksia Suomen kansantaloudelle, mutta yrityskohtaisia eroja on kyllä. Epäsuorasti, Venäjän taloudellisen aktiviteetin hidastumisen kautta, myös Suomen talouteen voi toki kohdistua vaikutuksia. Näistä toimista ei kuitenkaan aiheudu sellaisia seuraamuksia, joista Suomessa on viime päivinä puhuttu – kuten tuhansien työpaikkojen menettäminen.

 

Suorista vaikutuksista puhutaan vasta, jos EU joutuu menemään paljon raskaampiin taloudellisiin toimiin Venäjää vastaan. Ja tätä meistä ei kukaan halua.

 

Olemme tehneet kevään ja kesän kuluessa hartiavoimin töitä sen eteen, että toimien vaikutukset meihin olisivat mahdollisimman tasapainoiset ja toimenpiteet olisivat Suomen kannalta hyväksyttävissä. Olen tyytyväinen vaikuttamistyömme onnistumiseen. Puhelinlangat ovat laulaneet ja viestejä on vaihdettu aktiivisesti eurooppalaisten päättäjien kanssa.

 

Olen keskustellut viime viikkoina lomaillessani kriisin ratkaisusta niin Ukrainan presidentti Porošenkon kuin Venäjän pääministeri Medvedevin kanssa. Lisäksi Suomessa niin tasavallan presidentti kuin ulkoministerikin ovat vaikuttaneet aktiivisesti.

 

Suomen Venäjä-suhteiden tila on edelleen hyvä. Ukrainan vaikeasta tilanteesta ja EU:n Venäjään kohdistamista toimista huolimatta emme näe Venäjä-suhteitamme nollasummapelinä. Olemme tiivisti mukana EU-rintamassa mutta haluamme pitää keskusteluyhteyden Venäjään auki.

 

Jatkamme vaikuttamista Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi niin EU-tasolla kuin kahdenvälisestikin.

 

On kuitenkin selvää, että EU:n ja Venäjän näkemykset Ukrainan tilanteesta eroavat osin suurestikin toisistaan. Kyse on viime kädessä Euroopan vakaudesta, ja myös Suomen turvallisuudesta.

 

Näille asioille ei voi laskea yksiselitteistä hintalappua.