ulkopolitiikka « Alex Stubb

Suomen turvallisuudesta puhutaan eduskuntavaalien alla enemmän kuin pitkään aikaan. Venäjän muuttunut ulko- ja turvallisuuspolitiikka huolestuttaa monia. Sen toiminta Krimillä ja Itä-Ukrainassa on tuonut voimapolitiikan takaisin Eurooppaan. Samalla ISIL:n kaltaisten ääriliikkeiden toiminta sekä niin sanotut hybridiuhat ja informaatiosodankäynti ovat tulleet mukaan turvallisuuspolitiikkaa koskevaan keskusteluumme.

Muuttunut toimintaympäristö vaatii nyt myös Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natolta uudenlaista otetta. Kriisinhallintaan 20 vuotta keskittynyt liittokunta on joutunut taas keskittymään myös jäsenmaidensa koskemattomuuden takaamiseen. Naton on tarkasteltava suorituskykyjään ja johtamisjärjestelmäänsä uudella tavalla uudessa tilanteessa.

Suomalaisten kannatus maamme Nato-jäsenyydelle on noussut eri mittausten mukaan noin 10 prosenttiyksikköä Ukrainan kriisin aikana, mutta enemmistö on edelleen epäilevällä kannalla. Puolueista vain Kokoomus kannattaa Nato-jäsenyyttä. Kuitenkaan juuri kukaan ei enää halua sulkea jäsenyyttä pois Suomen vaihtoehdoista. Tähän onnettomaan ratkaisuunhan päädyttiin vuoden 2011 hallitusneuvotteluissa SDP:n ja Vasemmistoliiton vaatimuksesta.

Kuusi kahdeksasta eduskuntapuolueesta haluaisi tehdä ensi vaalikaudella erillisen Nato-selvityksen. Vain SDP ja Vasemmistoliitto ovat vastustaneet hanketta. Kokoomuksen mielestä olisi tärkeä tuoda ajantasaiset Nato-jäsenyyttä koskevat faktat päättäjien ja kaikkien suomalaisten harkittavaksi. Edellinen Nato-selvitys – sinänsä erittäin ansiokas – tehtiin vuonna 2007. Sen jälkeen sekä Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö että Nato ovat muuttuneet olennaisesti.

Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksiin liittyy aidosti selvitettäviä kysymyksiä. Selvityksen pitää pureutua niihin. Se ei saa olla vain keino pelata aikaa ja vältellä Nato-keskustelua, muttei myöskään oikotie Natoon vastoin enemmistön tahtoa.

Nato-selvityksen olennaisin kysymys on tietenkin kykymme turvata Suomen itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus. Sen kyvyn perusta on kansallinen puolustus – mutta liittoutumisratkaisu yhteisine puolustussuunnitteluineen voi vahvistaa kykyä olennaisestikin.

Toinen näkökulma on kykymme varmistaa ajanmukainen Suomen sotilaallinen puolustus kustannustehokkaasti. Nato-jäsenyys lisäisi välittömiä kustannuksia jonkin verran. Toisaalta se helpottaisi materiaalin ja koulutuksen saantia ja huoltovarmuutta.

Suomen sotilaallinen maanpuolustus perustuu alueelliseen puolustukseen ja yleiseen asevelvollisuuteen. Emme missään nimessä halua alueellemme ydinaseita. Nämä periaatteet sopivat yhteen Nato-jäsenyyden kanssa, mutta on toki hyvä käydä vielä läpi.

Naton turvatakuiden pitävyys ja sen toimintakyky olisi luonnollisesti syytä arvioida erittäin tarkkaan. Samaten on selvitettävä, nostaisiko Nato-jäsenyys Suomen riskiä ajautua osapuoleksi konflikteihin ja millainen olisi liittoutumattoman Suomen asema eurooppalaisessa konfliktissa. Kykymme ja halumme avun vastaanottoon ja -antoon on siis käsiteltävä perinpohjaisesti.

Liittoutumisen ja liittoutumattomuuden vaikutus Suomen turvallisuusympäristöön on vaikea kysymys, mutta sitäkin olennaisempi. Selvityksessä olisi pystyttävä arvioimaan, minkälaisena turvallisuuspoliittisena tekijänä Venäjä näkee Suomen ja miten Nato-jäsenyys muuttaisi tilannetta. Nyt julkisessa keskustelussa esitetään asiasta varsin kevyin perustein näkemyksiä äärilaidasta toiseen. Yhdelläkään toisella maalla ei saa olla veto-oikeutta Suomen turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin. Venäjän suhtautumisesta on uskallettava puhua avoimesti ja asiaperustein. Pelottelu jäsenyyshakemuksen aiheuttamasta ”äkkipysähdyksestä” Suomelle on juuri sellaista keskustelua, jota esimerkiksi kenraali Makarovin taannoisen lausunnon kaltaiset ulostulot haluavat herättää. Avoimen yhteiskunnan ei pidä antaa tällaiselle periksi.

Kahdenvälinen puolustusyhteistyömme Ruotsin kanssa on päässyt hyvään alkuun. Nato-selvityksessä olisikin tarkasteltava molempien maiden mahdollisen Natoon liittymisen vaikutuksia sekä sitä tilannetta, jossa vain toinen maa päätyisi liittymään. Selvitys olisi tehtävä mahdollisimman tiiviissä yhteistyössä Ruotsin kanssa.

Tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on tärkeää huomioida, että Baltian maiden sekä Keski- ja Itä-Euroopan maiden Nato- ja EU-jäsenyydet ovat oleellisesti lisänneet turvallisuutta Euroopassa ja Itämeren alueella. Julkisuudessa on keskusteltu Suomen suhteesta Baltian puolustamiseen. Meille on selvää, ettei Suomi voi ruveta naapureidemme ”vastuumaaksi”. Onkin syytä käydä järjestelmällisesti läpi, onko tällaisia ajatuksia nykyään Naton piirissä. Itse en ole moiseen törmännyt .

Nato-jäsenyydellä on esitetty olevan myönteisiä vaikutuksia eurooppalaisten maiden ulkomaankauppaan ja niihin suuntautuviin ulkomaisiin investointeihin. On puhuttu myös Suomen maariskistä. Tämä näkökulma on sivujuonne Nato-keskustelussa, mutta selvittämisen arvoinen.

Selvityksessä olisi käsiteltävä myös Naton jäsenyysprosessia; niin sen teknisjuridista puolta kuin turvallisuuspoliittista merkitystä. Kuinka kauan jäsenyysprosessi voisi kestää? Miten Naton jäsenmaat suhtautuisivat Suomen hakemukseen? Miten turvallisuusympäristömme muuttuisi päättäessämme hakea jäsenyyttä? Miten kansalliseen päätöksentekoomme – esimerkiksi kansanäänestykseen – yritettäisiin vaikuttaa muiden maiden toimesta?

Nato-selvityksellä pitää olla selkeä ja laajasti hyväksytty mandaatti. Selvityksen tekemistavasta pitäisi sopia joko tasavallan presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan kesken tai parlamentaarisesti kaikkien eduskuntapuolueiden kesken.

Selvityksen pitäisi olla asiantunteva ja mahdollisimman objektiivinen työ, jonka tekijät ovat valmiita käsittelemään ja arvioimaan kriittisesti sekä Nato-jäsenyyttä puoltavia että sitä vastustavia argumentteja. Tekijöiden tulisi olla riippumattomia, asiantuntevia ja laajasti eri tahojen kunnioitusta nauttivia. Tällaisella työskentelytavalla on saatu hyviä tuloksia mm. Pohjoismaiden puolustusyhteistyössä, jossa Norjan entisen pääministerin Thorvald Stoltenbergin raportti loi pohjan viime vuosien kehitykselle.

Ehdotankin, että Nato-selvitystä laatimaan nimettäisiin pieni riippumattomien asiantuntijoiden ”viisasten ryhmä”, jossa pitäisi olla sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan että puolustuspolitiikan asiantuntemusta. Tällaisella kokoonpanolla olisi enemmän liikkumatilaa omien arvioiden esittämiseen kuin virassa olevilla virkamiehillä. Ryhmällä pitäisi olla kattavat tiedonsaantioikeudet.

Selvittäjiltä olisi syytä odottaa johtopäätöksiä. Heidän pitäisi myös pystyä osoittamaan yhtäältä ne asiat, jotka tiedämme, toisaalta ne, joista voimme esittää valistuneita arvioita ja kolmanneksi ne, joista meillä ei voi olla varmuutta. Esitystä Nato-jäsenyyden puolesta tai sitä vastaan ei tällaiselle asiantuntijaryhmälle voida tietenkään ulkoistaa. Mahdollisten poliittisten johtopäätösten aika olisi selvityksen valmistumisen jälkeen.

I started my undergraduate studies at Furman University in the United States the same year that the Berlin wall fell in 1989. Two years later the Soviet Union collapsed.

It was exciting times for a young political science student focused on international relations. Eastern and Central Europe embraced liberal democracy and market economy. Self-determination and independence integrated the East with the West.

Today Russia is one of Finland’s biggest trading partners, together with Germany and Sweden. Last year we issued some 1.1 million visas to Russian nationals; there were over 11 million border crossings.

But we share a lot more than just trade and a 1,300-kilometre border. Whatever happens in Russia always interests us – greatly.

Our joint history goes back centuries. From 1809 to 1917, Finland was an autonomous Grand Duchy of the Russian Empire. During the Second World War, we fought hard against the then-Soviet Union to keep our independence.

I have lived most of my adult life with a dream that Russia would become a European country like others, abiding to international rules. In Finland, we have also worked hard towards this.

After the Cold War, Russia took steps towards democracy. It also established closer relations with the EU and NATO. It eventually joined the WTO. But in the past few years the trend has, unfortunately, reversed.

When I was Foreign Minister, I was closely involved in mediating peace in the war in Georgia in 2008. Power politics, armed conflict and spheres of interest had returned to the borders of Europe. Two additional frozen conflicts emerged: Abkhazia and South Ossetia.

Things calmed down for a while, until last year. That’s when Russia violated international law by annexing the Crimean peninsula and by starting the destabilisation of Eastern Ukraine.

For Finland this is not a “far-away” conflict. It takes less than two hours to fly to Kiev from Helsinki. That’s why we have tried to do our best to solve the conflict first and foremost as a steadfast member of the European Union, and secondly through normal bilateral channels.

Peace mediation is never easy. For lasting peace, there needs to be pressure and political will. Pressure can be either political or economic. Money is often the best peace broker in the world. The Ukrainian economy is in bad shape. The Russian economy is also on the brink.

The thing with these kinds of conflicts is that you need patience – one of the greatest virtues in international politics. Negotiations are not a shortcut to a solution, but they are the only sustainable way to get there. Similarly, economic sanctions need time to show their true strength.

The paradox is that the whole conflict broke out because Ukraine, an independent and free state, wanted to choose the European path. It wanted an association agreement with the EU. This did not fit the Russian master plan, and the result is unfolding before our eyes.

We Finns are pragmatic problem solvers. We are also good at facing facts. The fact remains that Russia has been, is and will be our neighbour in the future. That is one of the many reasons we want to give peace a chance in Ukraine.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja Lotat, hyvä seminaariväki,

on suuri kunnia päästä tuomaan valtioneuvoston tervehdys talvisodan alkamisen muistopäivänä.

Tänä päivänä saamme viettää talvisodan syttymisen 75-vuotismuistopäivää itsenäisessä, vapaassa ja hyvinvoivassa Suomessa. Suuri kiitos siitä kuuluu kaikille teille veteraaneille ja Lotille, jotka ensin talvisodassa ja myöhemmin vielä jatko- ja Lapin sodissa laitoitte henkenne alttiiksi isänmaan puolesta.

Käymänne taistelu määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan mahdollisti sen, että Suomi säilyi itsenäisenä ja yhteiskuntaamme on sotien jälkeisinä vuosikymmeninä voitu kehittää suomalaisten haluamalla tavalla.

Seminaarin pitopaikkana Kuhmo on todella vaikuttava, samoin tietysti Suomussalmi ja Raatteen portti, joissa muistopäivän tilaisuuksia on myös vietetty. Talvisodan kovimmat taistelupaikat ovat tässä lähellämme. Kuhmon suunnalla talvisota alkoi 30.11.1939 klo 09.45 puna-armeijan osaston hyökätessä rajan yli kohti Laamasenvaaraa.

Neuvostodivisioonan tavoitteena oli vallata Kuhmo ja jatkaa siitä Sotkamon ja Kajaanin kautta aina Ouluun asti. Kuten hyvin tiedämme, nuo tavoitteet jäivät saavuttamatta.

Pelkästään Kuhmossa ja lähialueella talvisodan taisteluissa menehtyi noin 1500 suomalaista. Suomen tappiot talvisodassa olivat yli 25 000 kaatunutta ja haavoittuneita lähes kaksinkertainen määrä. Se on valtava uhraus, josta meidän tämän päivän suomalaisten on oltava kiitollisia.

Suomen kansa puolusti sinnikkäästi jokaista palasta isänmaastaan. Ensimmäiset kolme viikkoa olimme täysin yksin ja sotilaiden varustuksena silloisen pääministerin mukaan nimetty malli Cajander. Nuorukaiset ja varttuneemmatkin taistelijat lähetettiin rintamalle vähin varustein. Mutta veteraaniemme ansiosta loppu on historiaa. Vaikka varusteet olivat vähäiset, maastonluku-, ampuma- ja hiihtotaidot olivat erinomaisia. Talvisodan 105 päivää muistetaan tässä maassa ikuisesti. Se on talvisodan ihme.

Arvoisat kuulijat,

Me suomalaiset sanomme mielellämme, että Suomea puolustaa parhaiten kansa itse ja siteeraamme sujuvasti jo edesmenneen jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothin sanoja. Totta kaikki. Suomi on hyvä maa ja sitä kannattaa puolustaa. Självklart, Finland är ett fin land som det lönar sig att försvara.

Mutta vaikka joukkomme taistelivat jopa yli-inhimillisen urheasti, talvisotaa käytetään osin virheellisestikin symbolina maana yksin pärjäämisestä. Talvisodan kokemukset puhuvat sen puolesta, että Suomen on tärkeää luoda ja ylläpitää kiinteitä suhteita siihen läntiseen arvoyhteisöön, jonka osaksi olemme halunneet kasvaa itsenäistymisestä lähtien.

Suomella on yksin joutumisesta huonoja kokemuksia. Kun isot sopivat asioista keskenään pienten päiden ylitse, pienet joutuvat aina kärsimään. Pienelle maalle sellainen tilanne, jossa muut sopivat meitä koskevat asiat meiltä kysymättä, on pahin mahdollinen. Sellaiseen asemaan ei pidä enää koskaan joutua.

Tänä päivänä tilanne Suomessa on kovin toisenlainen kuin talvisodan kynnyksellä eikä meihin kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Maailman ja Euroopan laajuisesti viime aikojen tapahtumista voi kuitenkin löytää yhtäläisyyksiä myös talvisotaa edeltäneeseen aikaan.

1930-luvun alussa Yhdysvalloista käynnistynyt lama levisi lähes kaikkiin maailman maihin. Vastaavasti vuonna 2008 käynnistynyt finanssikriisi johti maailmanlaajuiseen taantumaan viime vuosikymmenen lopussa.

Toinen yhtäläisyys liittyy Ukrainaan. Talvisodan syttyessä Suomen itsenäistymisestä oli kulunut 22 vuotta, mikä on jotakuinkin sama aika, jonka vuonna 1991 itsenäistynyt Ukraina ehti olla itsenäinen valtio ennen nykyisen kriisin puhkeamista.

Ukrainan kriisin kärjistyminen ja Krimin niemimaan liittäminen Venäjään tulivat monelle lopulta yllätyksenä vaikka mielenosoitukset Ukrainassa olivat alkaneet jo useita kuukausia aikaisemmin.

Myös Suomessa sodan merkit leijuivat ilmassa jo ennen Neuvostoliiton hyökkäyksen alkamista. Syyskuun alussa Saksa oli hyökännyt Puolaan ja vain paria viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto miehitti Puolan itäiset osat. Suomelle ja Baltian maille Neuvostoliitto oli esittänyt aluevaatimuksia, joita koskevat neuvottelut Suomen osalta olivat katkenneet tuloksettomina marraskuun alussa. Silti harva uskoi sotaan lopulta jouduttavan.

Äsken mainitsemistani yhtäläisyyksistä huolimatta Suomen tilannetta 30-luvulla tai tänä päivänä ei voi rinnastaa tämän päivän Ukrainaan. Sotien jälkeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on tehty paljon työtä itsenäisyyden turvaamiseksi rauhanomaisin keinoin: aktiivisella kansainvälisellä osallistumisella, hakeutumisella eurooppalaisiin ja kansainvälisiin päätöksentekopöytiin sekä diplomatialla.

Tässä työssä keskeisenä tukena on ollut kansan yhtenäisyys, mikä myös erottaa meitä Ukrainasta. Itsenäistymisen jälkeen Suomessa käytiin kansaa poliittisesti ja sosiaalisesti jakanut sisällissota. Kansallisesti ja kulttuurillisesti Suomi oli kuitenkin varsin yhtenäinen maa. Talvisota ja yhteinen vihollinen vielä vahvistivat tätä yhtenäisyyden tunnetta. Talvisodan ihmettä.

Arvoisat kuulijat,

Talvisodan ihmeen rinnalla on säilynyt toinen legenda: Talvisodan henki. Tässäkään salissa on tuskin yhtään henkilöä, joka ei olisi kuullut sanottavan: ”nyt tarvittaisiin sitä talvisodan henkeä”; ”periksi ei anneta” ja ”veljeä ei jätetä”.

Minulta on joskus kysytty, miksi olen halunnut lähteä näihin tehtäviin? Miksi koen kunniatehtäväksi olla johtamassa tätä maata? Vastaus kiteytyy talvisodan henkeen: kaveria ei jätetä. Siihen ajatukseen kiteytyy oma arvomaailmani ja sillä ajatuksella toivon tätä maata rakennettavan ja johdettavan.

Yksi varsin merkittävä edesauttava tekijä rintamalla nousseeseen me-henkeen oli esimiesten johtamismalli ”seuratkaa” eikä ”menkää”. Suomalaisia johdettiin siis edestä. Johtajat olivat ”yksi meistä”, ei joku siellä etäällä. Saatettiin puhua tyyliin: ”Kyllä se meijän vänrikki.” Johtajisto kärsikin sodassa suhteellisesti suurimmat tappiot, rohkeutta on vaadittu, mutta siksi myös pärjättiin.

Edestä johtaminen kuulostaa varmasti tutulta tämänkin päivän johtamisessa liike-elämässä tai valtiojohdossa. Sama pätee tänäänkin, on pystyttävä johtamaan edestä, mutta yhdessä. Toinen toistemme kannustaminen ja tukeminen antaa parhaan lopputuloksen. Vaikka rintamallakin huuli lensi, ei heikoimpien mollaamiseen syyllistytty, vaan kaikki saivat sanan säilästä osansa tasapuolisesti.

Oleellinen asia me-hengen luomisessa oli antaa aivan kaikille paikka näyttää taitonsa – se osattiin. Silloin ymmärrettiin, että jokaista suomalaista tarvitaan ja jokaiselle löytyy paikka tämän maan puolustamisessa ja rakentamisessa. Joka ainoa suomalainen on hyvä jossakin.

Vaikeina aikoina korostuu aivan erityisesti välittäminen. Pohjimmiltaan se lähtee omasta sydämestä. Ihmisyyteen kuuluu yhteisöllisyys: olemme jokainen riippuvaisia muista, tavalla tai toisella.

Tätä haluan korostaa myös tänä päivänä. Meille aivan jokaiselle on paikka ja tehtävä tässä maassa. Olkoon tehtävä pieni tai suuri, näyttävä tai vähäeleinen, jokaisen panoksella on arvoa tässä yhteiskunnassa. Kun tämän ymmärrämme, viemme sotiemme sankareiden viestiä parhaalla mahdollisella tavalla eteenpäin.

Talvisodan hengessä on paljon opittavaa. Siksi meidän nuorempien kannattaa kuunnella veteraanien mietteitä tarkasti, jos ja kun siihen tilaisuus avautuu. Meidän kannattaa ottaa oppia ja olla nöyrän kiitollisia.

Veteraaneista moni ei enää pysty kertomaan tarinaansa uhrauksista, mitä he ovat maallemme antaneet. Monet heistä eivät ehkä vaatimattomuuttaan halua kertoa siitä sitkeydestä, velvollisuudentunnosta ja tulevaisuudenuskosta, mitä sodat ja sodan jälkeinen jälleenrakennus vaativat. Mutta ne viestit on syytä kuulla nyt kun meillä on siihen vielä mahdollisuus.

Arvoisat kuulijat,

Tällä hetkellä Suomen talous on valitettavasti pysytellyt mollivoittoisena. Täällä Kainuussakin seuraukset tunnette. Koko maailman tilanteella Venäjän pakotteet mukaan lukien on ollut heijastuksensa talouteemme. Haasteita siis on.

Mutta auttaisiko se kuuluisa talvisodan henki meitä tässäkin paikassa. Uskotaan suomalaisiin, luotetaan toisiimme, ei anneta periksi ja mennään tulta päin kaveria jättämättä. Löytyisikö siitä avain Suomen nousuun?

Talvisodan jälkeen suomalaisten talkoohenki eli jälleenrakennuksessa. Suomalaiset uskoivat tulevaisuuteen ja väkiluku vain kasvoi tappioista ja uuden sodan uhkasta huolimatta. On hyvä muistaa, että Suomi rehtinä ja rehellisenä maana maksoi sotiemme jälkeen mittavat sotakorvaukset silloiselle Neuvostoliitolle.

Vaikka sotakorvausasia kokonaisuudessaan oli negatiivinen, se suorastaan pakotti ja puski Suomen teollisuutta eteenpäin ja edesauttoi maamme kasvamista yhdeksi Euroopan kehittyneimmistä valtioista.

Suomen menestys onkin perustunut kautta historian kovaan työhön ja rohkeuteen uudistua. Miksi johtopäätös olisi nyt toisenlainen?

Olemme kansakuntana tilanteessa, jossa poliittiset päättäjät pystyvät luomaan turvallisuutta ainoastaan muutokseen sopeutumalla ja muutoksia tekemällä, ei paikallaan pysymällä.

Lopulta kyse on valinnoista. Yhtä pelastajaa ei ole. Maailma ympärillämme haastaa meidät. Tilanteelta ei voi sulkea silmiään, vaan silmät on pikemminkin avattava todellisuuteen, joka ei löydy vain maamme rajojen sisäpuolelta.

Mitä meistä kukin voi tehdä? Me kaikki voimme omalta osaltamme olla yhtenä lenkkinä pitämässä huolta siitä, että Suomi tästäkin kuopasta vielä nousee. Omalta osaltani pidän huolen siitä, että valtiovalta pitää valmiutensa kunnossa ja itsensä valppaana vastaamaan haasteisiin.

Minä haluan sanoa kaikille, että te veteraanit ette turhaan taistelleet, tästä maasta pidetään huolta myös jatkossa. Ja tämän sanoman levitykseen tarvitsen teidän kaikkien kuulijoiden tukea.

Lopuksi haluan siteerata lappilaisen kirjailijan Oiva Arvolan Sotainvalidin saagaa:

”Mutta silloin kun kipu oli kirvelevin – ja ahdistus suurin,
minä kuulin sinun pelottoman, – – lujan äänesi ja sanasi:
’Veljeä ei jätetä!’
—
Sitä varten meille on annettu tuska ja kärsimys,
että meissä kirkastuisi tämä ihmisenä olemisen perimmäinen sanoma.”

Kunnioitetut veteraanit ja Lotat,

kiitos Teille vielä kerran siitä, että voimme pitää talvisodan muistopäivän seminaaria yhdessä itsenäisen isänmaamme kauneimmista osista.

Hyvät kuhmolaiset, hyvä seminaariväki,

kiitos teille, että olette mukana muistamassa yhtä Suomen historian käännekohtaa ja kunnioittamassa sotiemme veteraaneja. Pidetään yhdessä huolta veteraaneistamme – sen he ansaitsevat.

Puhe

26.8.2014 11.19

Pääministeri Alexander Stubb edustustonpäällikköpäivillä 26.8.2014

(muutosvarauksin)

Arvoisat Suomen ulkomaanedustustojen päälliköt, Hyvät kollegat ja ystävät,

Tämä on jo seitsemäs peräkkäinen vuosi, kun olen puhumassa edustustonpäällikköpäivillä. On hienoa olla taas keskuudessanne ja nähdä teitä kaikkia. Kulunut vuosi on ollut meille kaikille työntäyteinen – kansainvälisessä politiikassa ei varsinaisesti eletä hiljaiseloa. Lämpimät kiitokset erinomaisesta yhteistyöstämme jälleen kerran. Omat suuret uutiseni ovat, että olen vaihtanut duunia, minkä tosin ehkä jo huomasittekin.

Aiempina seitsemänä vuotena olen käsitellyt tässä tilaisuudessa laajasti ulkopolitiikan teemoja:

– Ensimmäisessä puheessani ulkoministerinä vuonna 2008 käsittelin Georgian kriisin merkitystä kansainvälisessä politiikassa.

– Vuonna 2009 oli puolestaan talouskriisin arvioinnin aika. Talousmyllerrys kiihdytti kansainvälisen politiikan muutosprosesseja.

– Vuonna 2010 puhuin kuuntelemisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta kansainvälisessä politiikassa, arvokkaasta ulkopolitiikasta.

– Vuonna 2011 roolini oli vaihtunut eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi. Peräänkuulutin aktiivisempaa otetta Suomen taloudellisten ulkosuhteiden edistämiseen.

– Vuonna 2012 käsittelin Euroopan talouden tulevaisuudennäkymiä ja Suomen sitoutumista euroon.

– Ja viime vuonna, vuonna 2013, puhuin Eurooppa-politiikasta laajemmin – integraatioon kohdistuvista paineista, Euroopan taloushaasteista ja Eurooppa-politiikkamme priorisoinnin tarpeesta. Päätin tuon puheeni sanoihin: ”Yhdessä vaikutetaan, yksin ajaudutaan. Yhtenäisinä kukoistetaan, hajanaisina hävitään.”

Tässä uudessa tehtävässäni katson Suomea ja maailmaa – siis myös teidän toimikenttäänne – taas monesta uudesta näkökulmasta. Tänään haluaisin jakaa kanssanne ajatuksia seuraavista kolmesta:

I SUOMEN TALOUS – Kaikkein tärkein aihe minulle ja meille tällä hetkellä on Suomen talouden tilanne. Se on vakava, mutta tahto ratkaisujen löytymiseen on kova.

II EUROOPPA – Euroopan unioni on joutunut talouskriisin jälkeen ulkopoliittisen kriisin koittelemaksi. On aika arvioida tapahtunutta ja hahmotella johtopäätöksiä.

III MAAILMA YMPÄRILLÄMME – Meidän on tietysti katsottava myös kokonaisuutta. Millaisessa maailmassa me nyt toimimme? Ja mitä me täällä Suomessa teiltä odotamme?

I SUOMEN TALOUS

Ensin, Suomen taloustilanne, jota lähestyn kolmen kokonaisuuden kautta. Ensiksi kysymällä – miten Suomella nyt oikeastaan menee? Toiseksi, mitä hallitus on tehnyt budjetin tasapainottamiseksi. Ja kolmanneksi, millaisia rakenneuudistuksia Suomi tarvitsee.

1. Miten Suomella nyt menee?

On todettava avoimesti ja rehellisesti: Suomen talouden tilanne on vaikea. Tämä vuosi on kuudes laiha vuosi putkeen. Tarkoitan tällä sitä, että Suomen talouden tuotanto on edelleenkin pienempi kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Valtiovarainministeriö arvioi, että Suomen talouden tuotanto yltää vuoden 2008 tasolle vasta vuonna 2018. Heikko talouskasvu on johtanut myös Suomen ripeään velkaantumiseen. Valtion velan määrä kaksinkertaistuu vuodesta 2008 vuoteen 2018.

Elämme siis talouskasvun kannalta menetettyä vuosikymmentä.

Olemme kärsineet sekä sisäisistä että ulkoisista ongelmista. Monet ulkoisista ongelmista juontavat juurensa finanssi- ja velkakriiseihin. Ja nyt sylissämme on myös Ukrainan kriisi kerrannaisvaikutuksineen. Nämä ovat merkittäviä tekijöitä, mutta kaikkein merkittävimmät ongelmat löytyvät silti kotoa. Elinkeinorakenteen murros, väestön ikääntymisestä seuraava talouskasvun hidastuminen ja Suomen nopeasti heikentynyt hintakilpailukyky painavat harteillamme.

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Laitetaan lappu Suomen luukulle? Vedetään ovet kiinni, odotetaan kaamosta sisällä ja pelätään entistä pahempaa? Ei, ei todellakaan. Tosiasiat pitää tunnistaa ja tunnustaa avoimesti. Väitän, että meillä on ollut näkö- ja luuloharha omasta tilanteestamme. Olemme jo jonkin aikaa olleet hitaan näivettymisen vaiheessa. On ollut vaikea mieltää ja hyväksyä isoa kuvaa, kun siihen ei ole – sinänsä onneksi – liittynyt yhtäkkistä rysähdystä.

Suomen vahvuuksia ei ole kukaan vienyt pois. Olemme toimiva, turvallinen ja tehokas yhteiskunta – monella mittarilla yksi maailman parhaista maista. Tämä onnellinen asiaintila ei kuitenkaan kestä, jos emme saa taloutta taas kuntoon.

Viimeistään tässä vaiheessa on syytä lopettaa haihattelu siitä, että muutama onnistunut budjetti tai kasvutoimia koskeva päätös ratkaisisi tilanteen. Kyse on paljon pitkäaikaisemmasta muutoksesta. Muutoksesta, jota vielä seuraava hallituskin joutuu tekemään. En lupaa ihan verta, hikeä ja kyyneleitä tuleville vuosille. Mutta en paljon parempaakaan.

Poliitikot ovat minusta töissä ennen muuta tuleville sukupolville. Siksi kipeätkin päätökset on uskallettava toteuttaa. Euroopan ohjelmamaissa palvelevat kollegat tietävät hyvin, kuinka vaikeaksi yhteiskunnan tilanne menee, jos ongelmiin ei reagoida ajoissa.

Tällä vaalikaudella on jo jouduttu tekemään merkittäviä päätöksiä, jotta julkisen talouden heikentynyttä kehityssuuntaa on saatu muutettua. Yksin politiikalla ei Suomen taloustilannetta avoimessa markkinataloudessa käännetä – mutta voimme kuitenkin tehdä paljon muutoksen edellytysten luomiseksi. Kaikki lähtee pienistä ja vähän suuremmista askeleista. Sitkeällä työllä hyvä tulee.

2. Budjettipäätökset

Mitä me sitten hallituksessa teemme Suomen suunnan muuttamiseksi? Käännämme valtiolaivan kurssia yhtäältä ajassa elävien budjettipäätösten, toisaalta hyvin pitkälle tulevaisuuteen katsovien rakennepoliittisten päätösten kautta.

Hallituksen budjettiriihi alkaa huomenna. Harjoitus ei tule olemaan helppo, mutta olen vakuuttunut siitä, että kaikilta hallituspuolueilta löytyy tahtoa kestävien ratkaisujen tekemiseen.

Ensimmäinen budjettiin liittyvä iso päätöskokonaisuus on valtion velkaantumisen taittaminen. Koska talouden kehitys on tämän vaalikauden aikana mennyt huonompaan suuntaan, olemme jo tähänkin mennessä joutuneet tekemään merkittäviä menosäästöjä ja veronkorotuksia.

Leikkauslistoja on tehty neljään otteeseen: hallitusohjelmassa, kevään 2012 kehysriihessä, kevään 2013 kehysriihessä ja vielä nyt viime keväänä. Hallitusneuvotteluissa saatiin aikaan 2,5 miljardin euron sopeutustoimet; sen jälkeen leikkauksia ja veronkorotuksia on tehty noin seitsemällä miljardilla eurolla. Ensi vuoden budjetissa laitamme toimeen uusia leikkauksia noin kahden miljardin euron arvosta ja uusia veronkorotuksia noin miljardin euron arvosta. Valtion velkakierteen katkaiseminen on välttämätöntä.

Tämä on ensi vuoden budjettiesityksen iso kuva. Finanssipolitiikan linja on siis merkittävästi kiristävä. Myös tulokset alkavat pikkuhiljaa näkyä. Valtion velkaantuminen vähenee kolmella miljardilla. Tänä vuonna otamme yli seitsemän miljardia euroa uutta velkaa, kun taas ensi vuonna velkaa joudutaan ottamaan enää neljä miljardia euroa. Se on silti liikaa.

Tiukkojen säästöjen seurauksena ensi vuoden budjetti tulee olemaan toisen kerran peräkkäin pienempi kuin edellisenä vuonna. Tällaista peräkkäistä useamman vuoden budjetin menojen laskua on tapahtunut viimeksi 90-luvun laman jälkihoidossa Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana. Silloin budjetti laski kolmena ensimmäisenä vuonna peräkkäin. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta budjetti on siitä lähtien tähän vuoteen saakka kasvanut joka kerta vuodesta toiseen. Nyt Suomessa tehdään siis itse asiassa varsin isoa linjanmuutosta.

Hallituksen on toki elettävä ajassa. Taloustilanteemme on sen verran epävakaa, että tilannetta on seurattava budjettiriihenkin jälkeen pitkin syksyä. Meillä tulee tarvittaessa olla valmiutta reagointiin.

3. Rakenneuudistukset

Teemme työtä myös rakenteellisella puolella. Rakennepaketin toimeenpano on edellä mainittujen finanssipolitiikan kiristystoimien ohella toinen osa ensi vuoden budjettiesityksen isoa kuvaa.

Rakennepoliittinen ohjelma käynnistettiin viime vuoden budjettiriihessä. Sen tavoitteena on kuroa umpeen julkisen talouden kestävyysvajetta monin kauaskantoisin keinoin: sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä tehdään suuri uudistus; kuntarakennetta remontoidaan kestävämmäksi; kuntien tehtäviä ja velvoitteita karsitaan; eläkeuudistuksella pidennetään työuria puolellatoista vuodella; rakenteellista työttömyyttä vähennetään ja opintoaikoja lyhennetään.

Minulta kysyttiin viime viikolla eräässä haastattelussa, joudummeko nyt koko ajan käymään puolustustaistelua velkaantumista vastaan. Vastasin siteeraamalla Jyrki Kataista. Hänen mukaansa meidän pitää puolustaa ja hyökätä samaan aikaan. Tiukan julkisen talouden puolustamisen lisäksi meidän pitää laittaa sopivasti joukkoon hyökkäysarsenaalia eli kohdennettuja kasvutoimia. Lisärahat kansainvälistymiseen, tärkeisiin liikenneinframme pullonkauloihin sekä esimerkiksi yliopistoille ovat myös tarpeellisia.

Kuten jo edellä sanoin: hallitus ei luo kasvua – sen tekevät yritykset, sen tekevät työtä tekevät suomalaiset – mutta voimme tukea kasvun edellytyksiä.

Meillä on edessämme vaativa poliittinen syksy. Ennen ensi kevään vaaleja pitää saada aikaan monia suuria ratkaisuja. Nyt ei ole aika puoluepolitikoinnille, vaan kaikki tarmo on pantava Suomen asioiden hoitamiseen.

Olen tilanteen vakavuudesta huolimatta vakuuttunut, että tästäkin me suomalaiset varmasti selviämme. Meillä on valtavia vahvuuksia, jotka täytyy nyt hyödyntää täysimääräisesti. Yrityskentästämme nousee uusia menestyssektoreita ja yrityksiä vanhojen rinnalle. Olemme tehneet Suomesta entistä paremman maan ulkomaisille investoinneille. Koulutuspääomamme on edelleen kansainvälisesti todella kovaa luokkaa. Mutta kaikista tärkein tekijä on asenne. Suomessa on tapahtumassa asennemuutos, joka on tehnyt meitä entistä rohkeampia yrittämään, onnistumaan – ja epäonnistumaan. Tarvitsemme itseluottamusta, vastuunottoa ja tulevaisuudenuskoa. Ja sitä meiltä varmasti löytyy.

II EUROOPPA

Toinen pääaiheeni tänään on Eurooppa. Tulen tekemään kolme huomiota Euroopan unionista kansainvälisenä toimijana: Yksi – viimeistään nyt Euroopan unionin tulee tiivistää yhteistä ulkoista toimintaansa ja katsoa enemmän ulospäin. Kaksi – kysyn, miten EU on hoitanut Ukrainan kriisiä. Ja kolme – kysyn, millaisia johtopäätöksiä Suomen tulee vetää Ukrainan kriisistä EU-politiikkaamme.

1. Euroopan unionin on tiivistettävä yhteistä ulkoista toimintaansa

Olemme keskustelleet tällä joukolla monta kertaa tarpeesta vahvistaa Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Lissabonin sopimukseen sisältyvä lupaus yhtenäisemmästä toiminnasta on jäänyt valitettavasti lunastamatta, kun talouskriisi on vienyt päähuomiomme jo monen vuoden ajan.

Vuosi sitten sanoin suurlähettiläspäivillä: ”Jos kenraalit käyvät joskus edellistä sotaa, niin EU-politiikassa vastaava riski olisi keskittyä vain ja ainoastaan rahoituskriisin hoitamiseen.”

Vielä viime syksynä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan heikkouden harmittelu oli kuitenkin enemmän akateemista puuhastelua, joka ei herättänyt suuria intohimoja. Kevään ja kesän aikana yhteisen ulkoisen toimintamme tarve on tullut akuutiksi ja hyvin ilmeiseksi EU:n lähialueiden kriisien myötä.

Eurooppa on katsonut liian monta vuotta ensisijaisesti sisäänpäin. Tätä virhettä ei voi kuitenkaan ulkoistaa pelkästään Brysselin ja EU-toimielinten viaksi. Yhteinen toiminta vaatii jäsenmaiden yhteistä tahtoa, aloitteitakin.

2. Miten EU on hoitanut Ukrainan kriisin?

Unionin lähialueiden kriiseistä Ukraina on Suomelle läheisin. Tarkoitukseni on esittää ensin muutama huomio siitä, miten ja miksi olemme hoitaneet kriisiä EU-tasolla. Ensin lähtökohdista, toiseksi pakotteista ja kolmanneksi neuvotteluista. Tämän jälkeen hahmottelen ensimmäisiä alustavia johtopäätöksiä, joita kriisistä pitäisi EU-politiikassamme vetää.

Ensin lähtökohta. Venäjä on rikkonut kansainvälisen oikeuden periaatteita ja Ukrainan – toisen eurooppalaisen valtion – suvereniteettia tavalla, johon meidän on ollut pakko reagoida. Euroopassa ei kerta kaikkiaan voi tinkiä kansainvälisen oikeuden periaatteista ja valtioiden alueellisesta koskemattomuudesta. Vahvemman oikeutta on tässä maanosassa nähty tarpeeksi.

Toiseksi, pakotteet. EU:n voima perustuu talouteen ja kauppaan. On siis luonnollista, että käytämme taloudellisia instrumentteja ulkopoliittisen kriisin ratkaisuun painostamiseksi. On tärkeää huomata, että vaikka pakotteet eivät ole kenenkään – yhdenkään jäsenmaan tai koko unionin – kannalta helppoja, on EU kuitenkin kyennyt tässä tilanteessa tarttumaan päättäväisiin toimenpiteisiin. EU on pysynyt yhtenäisenä. Kansainvälinen yhteistyö on ollut tätäkin laajempaa – EU toimii pakoteasiassa yhdessä Yhdysvaltain, Kanadan, Norjan, Islannin, Sveitsin, Albanian, Japanin, Australian ja Uuden-Seelannin kanssa.

Haluan painottaa, että pakotteissa ei EU:lle ole kyse ”kauppasodasta”. EU on asettanut Venäjän-vastaisia pakotteita ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä. Myös mahdollisten tulevien pakotepäätösten – kiristävien tai löysentävien – tulee perustua vain siihen, miten Venäjä Ukrainan kriisin kontekstissa toimii.

Pakotevalmistelujen aloittamisesta päätettiin maaliskuun Eurooppa-neuvostossa. Olemme sen jälkeen osallistuneet tiiviisti pakotteiden valmistelutyöhön. Tavoitteenamme on ollut löytää sellaisia Venäjään tehokkaasti vaikuttavia toimia, joiden vaikutus Suomen talouteen olisi mahdollisimman vähäinen. Harjoitus on ollut haastava, niin monella tavalla Suomen talous on kytköksissä Venäjään. Niin monet pk-yritykset ja työpaikat ovat osa Venäjän-kauppaan liittyviä kaupan arvoketjuja. Ministeriöt ja Suomen pankki ovat tehneet pakotteisiin varautumisessa ja niiden vaikutusanalyysissä ensiluokkaista valmistelutyötä, mistä kuuluu antaa julkinen tunnustus.

Olen tyytyväinen siihen, miten vaikuttamistyömme EU:n sisällä on onnistunut. EU:n 1.8. käyttöönottamat, Venäjään kohdistetut toimet koskevat vain hyvin pientä osaa Suomen ja Venäjän välisestä kaupasta. Tämä ei tietysti lohduta niissä yrityksissä, joihin toimet iskevät. On kuitenkin helpottavaa huomata erilaisista kyselyistä, että toimilla on niin yritysten kuin suomalaisten ihmisten enemmistön tuki.

EU:n päätöksillä ja myös niitä seuranneilla Venäjän vastapakotteilla on seurausvaikutuksineen tietysti myös kansantaloudellista merkitystä. Tulemme esittämään huomenna keskiviikkona Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön arvion siitä, kuinka paljon Venäjä-pakotteet vaikuttavat meidän talouteemme ylipäätään. Tämä otetaan myös budjettiriihen päätöksissä huomioon. Maatalouteen, erityisesti maitosektorille, koituvia haittoja pystytään osittain paikkaamaan kansallisen budjetin ja EU-budjetin kautta. On kuitenkin muistettava, että Venäjä-pakotteita suurempaa merkitystä meille on Venäjän talouskehityksen yleisellä hidastumisella.

Kolmanneksi diplomatia. Tältä osin on myönnettävä rehellisesti, että Euroopan unioni – siis me – emme ole toistaiseksi onnistuneet riittävän hyvin. Kriisin alkuvaiheissa emme täysin hahmottaneet, miten suhtautua Kiovan protesteihin. Itä-Ukrainan kriisin kärjistyttyä sotilaalliseksi on neuvotteluja puolestaan käyty hyvin erilaisissa kokoonpanoissa. EU-toimielimien ohessa ja sijaan neuvottelupöydässä on ollut välillä kaksi, välillä kolme suurta jäsenmaata. Tämänpäiväiseen Minskin kokoukseen osallistuu kuitenkin EU-komissio, mikä on positiivinen askel.

Erityisen tärkeä askel se on siksikin, että tämä kriisi voi ratketa vain neuvottelupöydässä. Tätä myös Suomi on vahvasti korostanut pitkin matkaa. Olemme pitäneet yhteyttä eurooppalaisiin kollegoihimme ja Venäjän johtoon tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin voimin. Omien keskustelujeni ja teidän raporttienne perusteella tällainen yhteydenpito nähdään arvokkaana muissakin unionin jäsenmaissa.

Pidän tasavallan presidentin hiljakkoista matkaa Sotšiin ja Kiovaan merkittävänä. Se myötävaikutti neuvotteluyhteyksien avautumiseen. Sen lisäksi on muistettava, että tämäkin kriisi päättyy vielä joskus, vaikkei välttämättä kovin pian. Sen jälkeenkin Venäjä on Suomen naapurimaa ja meille tärkeä kumppani. Siksikin meidän on pidettävä yllä rakentavaa vuoropuhelua myös Venäjän kanssa myös nyt, kun on vaikea hetki.

Kotimaisessa keskustelussa on pyritty asettamaan pakotteet ja diplomatia vastakkain, vaihtoehdoiksi. Ajatus on erikoinen. Joskus kriisin ratkaisuun tarvitaan erilaisia keinoja, niin myös nyt.

On tärkeää, että ulkopolitiikan ratkaisuista pystytään puhumaan Suomessa avoimesti ja kriittisesti.

Teennäisen yksituumaisuuden aikaan ei ole paluuta. Jotta avoin keskustelu ei näyttäydy ulkopuolisten silmissä Suomen linjan horjumiselta, olisi keskustelun osallistujilta kuitenkin edellytettävä johdonmukaisuutta. Tämä on kesäkeskusteluissa tupannut välillä unohtumaan.

Kriisitilanteissa korostuu valtiojohdon yhtenäisen toiminnan merkitys. Uutena pääministerinä olen kiinnittänyt tähän erityistä huomiota. Linjaukset, kannanotot, matkalle lähdöt ja lähtemättä jättämiset on sovittu yhteistoiminnassa tasavallan presidentin ja valtioneuvoston kesken, kummankin toimivaltaa kunnioittaen. Olen erittäin tyytyväinen siihen, miten perustuslakimme käytännössä toimii ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa. Ulkoministeriöllä on tässä luonnollisesti keskeinen rooli.

3. Mitä johtopäätöksiä EU:n pitäisi vetää Ukrainan kriisistä?

Sitten johtopäätökset. Mitä johtopäätöksiä Ukrainan kriisistä pitäisi EU:n toiminnan kehittämisen ja Suomen EU-politiikan kannalta vetää?

Ette varmasti ylläty, kun kerron, että minulla on kolme alustavaa havaintoa: Ensinnäkin, EU:n yhteisen toiminnan vahvistamisen on välttämätöntä. Toiseksi, Suomen rakentava linja EU-politiikassa mahdollistaa kansallisten intressiemme ajamisen vaikeina hetkinä. Kolmanneksi, EU-jäsenyys ei estä kahdenvälistä ulkopolitiikkaa, vaan vahvistaa sen edellytyksiä.

Ensin, EU:n yhteisen toiminnan vahvistamisesta. Unionin piirissä on käytävä itsekriittinen tarkastelu siitä, miksi suuret jäsenmaat ottivat – tai joutuivat ottamaan – johtajuuden omiin käsiinsä kriisin kärjistyessä. Viikonvaihteen Eurooppa-neuvostossa valittavilla Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalla sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkealla edustajalla tulee olemaan tässä työssä avainrooli. Uudet henkilöt voivat tuoda mukanaan myös uusia toimintatapoja.

Toiseksi, Suomen linjasta. On ollut ilahduttavaa huomata, että eurokriisin vaikeista hetkistä huolimatta Suomen käytännönläheistä ja rakentavaa EU-politiikkaa arvostetaan muissa jäsenmaissa ja EU-toimielimissä. Tämä on ollut meille tärkeää ja hyödyllistä pakotteiden valmistelun yhteydessä. Esimerkiksi raja-yhteistyöohjelmien jatkamiseen tarvitsimme aktiivista tukea sellaisilta jäsenmailta, joilla ei ollut asiassa omaa intressiä.

Kolmanneksi, kahdenvälisen ulkopolitiikan mahdollisuuksista. Suomessa asetetaan turhan usein vastakkain oma ulkopolitiikkamme ja toimiminen EU:n kautta. Todellisuus on tietysti monitahoisempi – kumpaakin reittiä tarvitaan. Meillä on, totta kai, omaa kahdenvälistä ulkopolitiikkaa. Mutta sen tulee tukea EU-politiikkaamme, samalla tapaa kuin EU-politiikkamme tukee kahdenvälisen ulkopolitiikkamme edellytyksiä. EU:n yhteinen toiminta paitsi vaatii jäsenmaiden yhteistä tahtoa, myös tarvitsee jäsenmaiden aloitteita.

III MAAILMA YMPÄRILLÄMME

Hyvät ystävät, te edustatte maailmalla mahtavaa maata. Suomi tulee pärjäämään; me teemme sen kovalla työllä. Sitä me teemme täällä kotikentällä, ja sitä me odotamme myös teiltä. Työnne on erittäin tärkeää. Muistakaa se joka ikinen päivä. Edustakaa Suomea jokaisessa tapaamisessa niin kuin se olisi uranne tärkein.

Näillä suurlähettiläspäivillä on puhuttu paljon Ukrainasta ja Venäjästä sekä muusta Euroopasta. Emme kuitenkaan saa unohtaa koko muuta maailmaa. Katseemme täytyy olla myös Yhdysvalloissa, Kiinassa ja muualla Aasiassa; Afrikassa, Lähi-idässä ja Latinalaisessa Amerikassa.

Erityisesti tässä taloustilanteessa on tärkeää, että hyödynnämme täysimääräisesti Team Finlandin mahdollisuuksia. Moniin vertaismaihin nähden olemme lähteneet tehostamaan ja järkiperäistämään toimintatapojamme takamatkalta, mutta työ etenee suunnitellusti ja edistymme nyt kovaa. Kuluneen vuoden aikana olemme keskittyneet erityisesti eri organisaatioiden työnjakoa ja palveluita koskeviin uudistuksiin. Nyt tulemme vaiheeseen, jossa työn tulokset näkyvät entistä selvemmin ulospäin, eli asiakkaille. Te olette Team Finlandin kasvot maailmalla; jokainen teistä on Suomen paikallinen ”flagship”. Jalkautukaa, näkykää, viekää viestiä Suomesta maailmaan.

Siihen maailmaan, joka on muuttunut ympärillämme nopeammin kuin kukaan meistä osasi odottaa.

Näemme ympärillämme paitsi monia dynaamisia ja positiivisia trendejä, myös sisäänpäin kääntyviä vastareaktioita globalisaatiokehitykseen, paluuta vanhoihin perinteisen turvallisuuden kysymyksiin ja sovittujen pelisääntöjen rikkomista. Tämä pakottaa myös meidät ajattelemaan omaa paikkaamme ja rooliamme, toimintatapojamme ja tavoitteitamme.

Vuonna 2008, ensimmäisessä edustustonpäällikköpäivillä ulkoministerinä pitämässäni puheessa totesin: Varmaa on vain se, että Georgian kriisi antaa meille karulla kielellään kolme laajakantoista oppituntia: 080808 on 1) käännekohta kansainvälisessä politiikassa; 2) asettaa kansainväliselle järjestelmälle uuden haasteen ja 3) vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työlistaan.

Elämme muuttuneessa maailmassa, jossa kansainvälinen oikeus, liberaali demokratia ja vapaa markkinatalous on haastettu monilta suunnilta, myös omalla mantereellamme.

Meille tärkeiden demokraattisten, avoimien ja taloudellista hyvinvointia tuottavien arvojen rakentamiseksi ja puolustamiseksi on tehtävä hartiavoimin töitä. Ikuinen rauha ei ole koittanut, vaan sitä täytyy puolustaa joka päivä. Tätä työtä on tehtävä periaatteellisesti, mutta myös muita ääniä kuunnellen ja keskustellen.

Category Archives: ulkopolitiikka

Millainen Nato-selvitys?

Give peace a chance (Blue Wings -kolumni maaliskuu 2015)

75 vuotta Talvisodan alkamisesta. Puhe Kuhmo-talolla 30.11.2014

Suomen talous, Eurooppa ja maailma ympärillämme: Puhe edustustonpäällikköpäivillä 26.8.2014

Not Found