Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja Lotat, hyvä seminaariväki,

on suuri kunnia päästä tuomaan valtioneuvoston tervehdys talvisodan alkamisen muistopäivänä.

Tänä päivänä saamme viettää talvisodan syttymisen 75-vuotismuistopäivää itsenäisessä, vapaassa ja hyvinvoivassa Suomessa. Suuri kiitos siitä kuuluu kaikille teille veteraaneille ja Lotille, jotka ensin talvisodassa ja myöhemmin vielä jatko- ja Lapin sodissa laitoitte henkenne alttiiksi isänmaan puolesta.

Käymänne taistelu määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan mahdollisti sen, että Suomi säilyi itsenäisenä ja yhteiskuntaamme on sotien jälkeisinä vuosikymmeninä voitu kehittää suomalaisten haluamalla tavalla.

Seminaarin pitopaikkana Kuhmo on todella vaikuttava, samoin tietysti Suomussalmi ja Raatteen portti, joissa muistopäivän tilaisuuksia on myös vietetty. Talvisodan kovimmat taistelupaikat ovat tässä lähellämme. Kuhmon suunnalla talvisota alkoi 30.11.1939 klo 09.45 puna-armeijan osaston hyökätessä rajan yli kohti Laamasenvaaraa.

Neuvostodivisioonan tavoitteena oli vallata Kuhmo ja jatkaa siitä Sotkamon ja Kajaanin kautta aina Ouluun asti. Kuten hyvin tiedämme, nuo tavoitteet jäivät saavuttamatta.

Pelkästään Kuhmossa ja lähialueella talvisodan taisteluissa menehtyi noin 1500 suomalaista. Suomen tappiot talvisodassa olivat yli 25 000 kaatunutta ja haavoittuneita lähes kaksinkertainen määrä. Se on valtava uhraus, josta meidän tämän päivän suomalaisten on oltava kiitollisia.

Suomen kansa puolusti sinnikkäästi jokaista palasta isänmaastaan. Ensimmäiset kolme viikkoa olimme täysin yksin ja sotilaiden varustuksena silloisen pääministerin mukaan nimetty malli Cajander. Nuorukaiset ja varttuneemmatkin taistelijat lähetettiin rintamalle vähin varustein. Mutta veteraaniemme ansiosta loppu on historiaa. Vaikka varusteet olivat vähäiset, maastonluku-, ampuma- ja hiihtotaidot olivat erinomaisia. Talvisodan 105 päivää muistetaan tässä maassa ikuisesti. Se on talvisodan ihme.

Arvoisat kuulijat,

Me suomalaiset sanomme mielellämme, että Suomea puolustaa parhaiten kansa itse ja siteeraamme sujuvasti jo edesmenneen jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothin sanoja. Totta kaikki. Suomi on hyvä maa ja sitä kannattaa puolustaa. Självklart, Finland är ett fin land som det lönar sig att försvara.

Mutta vaikka joukkomme taistelivat jopa yli-inhimillisen urheasti, talvisotaa käytetään osin virheellisestikin symbolina maana yksin pärjäämisestä. Talvisodan kokemukset puhuvat sen puolesta, että Suomen on tärkeää luoda ja ylläpitää kiinteitä suhteita siihen läntiseen arvoyhteisöön, jonka osaksi olemme halunneet kasvaa itsenäistymisestä lähtien.

Suomella on yksin joutumisesta huonoja kokemuksia. Kun isot sopivat asioista keskenään pienten päiden ylitse, pienet joutuvat aina kärsimään. Pienelle maalle sellainen tilanne, jossa muut sopivat meitä koskevat asiat meiltä kysymättä, on pahin mahdollinen. Sellaiseen asemaan ei pidä enää koskaan joutua.

Tänä päivänä tilanne Suomessa on kovin toisenlainen kuin talvisodan kynnyksellä eikä meihin kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Maailman ja Euroopan laajuisesti viime aikojen tapahtumista voi kuitenkin löytää yhtäläisyyksiä myös talvisotaa edeltäneeseen aikaan.

1930-luvun alussa Yhdysvalloista käynnistynyt lama levisi lähes kaikkiin maailman maihin. Vastaavasti vuonna 2008 käynnistynyt finanssikriisi johti maailmanlaajuiseen taantumaan viime vuosikymmenen lopussa.

Toinen yhtäläisyys liittyy Ukrainaan. Talvisodan syttyessä Suomen itsenäistymisestä oli kulunut 22 vuotta, mikä on jotakuinkin sama aika, jonka vuonna 1991 itsenäistynyt Ukraina ehti olla itsenäinen valtio ennen nykyisen kriisin puhkeamista.

Ukrainan kriisin kärjistyminen ja Krimin niemimaan liittäminen Venäjään tulivat monelle lopulta yllätyksenä vaikka mielenosoitukset Ukrainassa olivat alkaneet jo useita kuukausia aikaisemmin.

Myös Suomessa sodan merkit leijuivat ilmassa jo ennen Neuvostoliiton hyökkäyksen alkamista. Syyskuun alussa Saksa oli hyökännyt Puolaan ja vain paria viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto miehitti Puolan itäiset osat. Suomelle ja Baltian maille Neuvostoliitto oli esittänyt aluevaatimuksia, joita koskevat neuvottelut Suomen osalta olivat katkenneet tuloksettomina marraskuun alussa. Silti harva uskoi sotaan lopulta jouduttavan.

Äsken mainitsemistani yhtäläisyyksistä huolimatta Suomen tilannetta 30-luvulla tai tänä päivänä ei voi rinnastaa tämän päivän Ukrainaan. Sotien jälkeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on tehty paljon työtä itsenäisyyden turvaamiseksi rauhanomaisin keinoin: aktiivisella kansainvälisellä osallistumisella, hakeutumisella eurooppalaisiin ja kansainvälisiin päätöksentekopöytiin sekä diplomatialla.

Tässä työssä keskeisenä tukena on ollut kansan yhtenäisyys, mikä myös erottaa meitä Ukrainasta. Itsenäistymisen jälkeen Suomessa käytiin kansaa poliittisesti ja sosiaalisesti jakanut sisällissota. Kansallisesti ja kulttuurillisesti Suomi oli kuitenkin varsin yhtenäinen maa. Talvisota ja yhteinen vihollinen vielä vahvistivat tätä yhtenäisyyden tunnetta. Talvisodan ihmettä.

Arvoisat kuulijat,

Talvisodan ihmeen rinnalla on säilynyt toinen legenda: Talvisodan henki. Tässäkään salissa on tuskin yhtään henkilöä, joka ei olisi kuullut sanottavan: ”nyt tarvittaisiin sitä talvisodan henkeä”; ”periksi ei anneta” ja ”veljeä ei jätetä”.

Minulta on joskus kysytty, miksi olen halunnut lähteä näihin tehtäviin? Miksi koen kunniatehtäväksi olla johtamassa tätä maata? Vastaus kiteytyy talvisodan henkeen: kaveria ei jätetä. Siihen ajatukseen kiteytyy oma arvomaailmani ja sillä ajatuksella toivon tätä maata rakennettavan ja johdettavan.

Yksi varsin merkittävä edesauttava tekijä rintamalla nousseeseen me-henkeen oli esimiesten johtamismalli ”seuratkaa” eikä ”menkää”. Suomalaisia johdettiin siis edestä. Johtajat olivat ”yksi meistä”, ei joku siellä etäällä. Saatettiin puhua tyyliin: ”Kyllä se meijän vänrikki.” Johtajisto kärsikin sodassa suhteellisesti suurimmat tappiot, rohkeutta on vaadittu, mutta siksi myös pärjättiin.

Edestä johtaminen kuulostaa varmasti tutulta tämänkin päivän johtamisessa liike-elämässä tai valtiojohdossa. Sama pätee tänäänkin, on pystyttävä johtamaan edestä, mutta yhdessä. Toinen toistemme kannustaminen ja tukeminen antaa parhaan lopputuloksen. Vaikka rintamallakin huuli lensi, ei heikoimpien mollaamiseen syyllistytty, vaan kaikki saivat sanan säilästä osansa tasapuolisesti.

Oleellinen asia me-hengen luomisessa oli antaa aivan kaikille paikka näyttää taitonsa – se osattiin. Silloin ymmärrettiin, että jokaista suomalaista tarvitaan ja jokaiselle löytyy paikka tämän maan puolustamisessa ja rakentamisessa. Joka ainoa suomalainen on hyvä jossakin.

Vaikeina aikoina korostuu aivan erityisesti välittäminen. Pohjimmiltaan se lähtee omasta sydämestä. Ihmisyyteen kuuluu yhteisöllisyys: olemme jokainen riippuvaisia muista, tavalla tai toisella.

Tätä haluan korostaa myös tänä päivänä. Meille aivan jokaiselle on paikka ja tehtävä tässä maassa. Olkoon tehtävä pieni tai suuri, näyttävä tai vähäeleinen, jokaisen panoksella on arvoa tässä yhteiskunnassa. Kun tämän ymmärrämme, viemme sotiemme sankareiden viestiä parhaalla mahdollisella tavalla eteenpäin.

Talvisodan hengessä on paljon opittavaa. Siksi meidän nuorempien kannattaa kuunnella veteraanien mietteitä tarkasti, jos ja kun siihen tilaisuus avautuu. Meidän kannattaa ottaa oppia ja olla nöyrän kiitollisia.

Veteraaneista moni ei enää pysty kertomaan tarinaansa uhrauksista, mitä he ovat maallemme antaneet.  Monet heistä eivät ehkä vaatimattomuuttaan halua kertoa siitä sitkeydestä, velvollisuudentunnosta ja tulevaisuudenuskosta, mitä sodat ja sodan jälkeinen jälleenrakennus vaativat. Mutta ne viestit on syytä kuulla nyt kun meillä on siihen vielä mahdollisuus.

Arvoisat kuulijat,

Tällä hetkellä Suomen talous on valitettavasti pysytellyt mollivoittoisena. Täällä Kainuussakin seuraukset tunnette. Koko maailman tilanteella Venäjän pakotteet mukaan lukien on ollut heijastuksensa talouteemme.  Haasteita siis on.

Mutta auttaisiko se kuuluisa talvisodan henki meitä tässäkin paikassa.  Uskotaan suomalaisiin, luotetaan toisiimme, ei anneta periksi ja mennään tulta päin kaveria jättämättä.  Löytyisikö siitä avain Suomen nousuun?

Talvisodan jälkeen suomalaisten talkoohenki eli jälleenrakennuksessa.  Suomalaiset uskoivat tulevaisuuteen ja väkiluku vain kasvoi tappioista ja uuden sodan uhkasta huolimatta.  On hyvä muistaa, että Suomi rehtinä ja rehellisenä maana maksoi sotiemme jälkeen mittavat sotakorvaukset silloiselle Neuvostoliitolle.

Vaikka sotakorvausasia kokonaisuudessaan oli negatiivinen, se suorastaan pakotti ja puski Suomen teollisuutta eteenpäin ja edesauttoi maamme kasvamista yhdeksi Euroopan kehittyneimmistä valtioista.

Suomen menestys onkin perustunut kautta historian kovaan työhön ja rohkeuteen uudistua. Miksi johtopäätös olisi nyt toisenlainen?

Olemme kansakuntana tilanteessa, jossa poliittiset päättäjät pystyvät luomaan turvallisuutta ainoastaan muutokseen sopeutumalla ja muutoksia tekemällä, ei paikallaan pysymällä.

Lopulta kyse on valinnoista. Yhtä pelastajaa ei ole. Maailma ympärillämme haastaa meidät. Tilanteelta ei voi sulkea silmiään, vaan silmät on pikemminkin avattava todellisuuteen, joka ei löydy vain maamme rajojen sisäpuolelta.

Mitä meistä kukin voi tehdä? Me kaikki voimme omalta osaltamme olla yhtenä lenkkinä pitämässä huolta siitä, että Suomi tästäkin kuopasta vielä nousee.  Omalta osaltani pidän huolen siitä, että valtiovalta pitää valmiutensa kunnossa ja itsensä valppaana vastaamaan haasteisiin.

Minä haluan sanoa kaikille, että te veteraanit ette turhaan taistelleet, tästä maasta pidetään huolta myös jatkossa.  Ja tämän sanoman levitykseen tarvitsen teidän kaikkien kuulijoiden tukea.

Lopuksi haluan siteerata lappilaisen kirjailijan Oiva Arvolan Sotainvalidin saagaa:

”Mutta silloin kun kipu oli kirvelevin – ja ahdistus suurin,
minä kuulin sinun pelottoman, – – lujan äänesi ja sanasi:
’Veljeä ei jätetä!’
—
Sitä varten meille on annettu tuska ja kärsimys,
että meissä kirkastuisi tämä ihmisenä olemisen perimmäinen sanoma.”

Kunnioitetut veteraanit ja Lotat,

kiitos Teille vielä kerran siitä, että voimme pitää talvisodan muistopäivän seminaaria yhdessä itsenäisen isänmaamme kauneimmista osista.

Hyvät kuhmolaiset, hyvä seminaariväki,

kiitos teille, että olette mukana muistamassa yhtä Suomen historian käännekohtaa ja kunnioittamassa sotiemme veteraaneja. Pidetään yhdessä huolta veteraaneistamme – sen he ansaitsevat.