Suomen taloudessa on käynnissä kehitys, jossa veroaste ja julkisen sektorin osuus työllisyydestä nousevat samalla, kun työikäinen väestö vähenee ja talous ei kasva. Tämän kierteen korjaamiseen ei riitä toive, että vienti lähtisi suhdanteiden parantuessa vetämään.

Veroasteemme lähestyy maailman huippua, ja olemme menneet Ruotsin ohi tällä mittarilla. Ensi vuonna kokonaisveroaste on jo 46 prosenttia. ”Vanhojen EU-maiden”, eli EU-15:n keskiarvo on noin 39,5 prosenttia. Meillä verot painottuvat erityisen paljon työhön. Keskituloinen suomalainen maksaa vuodessa 2000 euroa enemmän veroja kuin samoista tuloista maksetaan Ruotsissa.

Talouspolitiikan pitkän tähtäimen tavoitteena tulisi minusta olla verotuksen laskeminen eurooppalaiseen, vanhan 15 EU-maan, keskitasoon. Tätä arvioitaessa on huomioitava dynaamiset vaikutukset: verojen alennukset nostavat fiksusti kohdennettuna tuotantoa ja työllisyyttä, minkä kautta valtio saa osan veroalen hinnasta takaisin. Työn verotuksen alentaminen lisää työllisyyttä ja työtunteja. Keventäminen pitääkin keskittää niihin veroihin, jotka ovat kasvulle haitallisimpia, kuten ansiotulovero ja yhteisövero.

Julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen oli alle 50 prosenttia vielä vuonna 2008. Tämä vastaa euromaiden keskiarvoa ja muun muassa Ruotsin tilannetta. Suomessa menosuhde kuitenkin kasvoi nopeasti talouskriisin aikana nykyiseen 58 prosenttiin. Kasvu on kriisin takia ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Ongelmaksi asia muodostuu, jos tästä tulee pysyvä asiaintila.

Julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen olisi pienenettävä takaisin noin 50 prosenttiin. Se vaatii niin kansantalouden kasvua kuin julkisen sektorin menojen sopeuttamista. Veroalesta seuraava talouskasvu ja työllisyysasteen nousu myös vähentäisivät tarvetta tulonsiirroille, mikä automaattisesti pienentää julkisen sektorin menoja. Pelkkinä leikkauksina nykyhetkessä julkisten menojen BKT-suhteen laskua ei voi tietenkään toteuttaa romuttamatta hyvinvointivaltiota. Maali pitää asettaa realistiselle aikavälille, esimerkiksi vuoteen 2020.

SAK:n Olli Koski totesi lauantain Helsingin Sanomissa aivan oikein ”vähemmän veroja tarkoittaa, että jostain pitää luopua”. Näinhän se on. Suuret säästöt voidaan kaivaa vain budjetin suurista pääluokista, kuten sosiaali- ja terveysministeriöstä. Relevantin kokoisia säästökohteita on myös muun muassa yritystuissa.

Tuottavuuden kehittäminen sote-uudistuksen, kilpailun lisäämisen, julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuden sekä digitalisoinnin myötä on tämän ja seuraavan hallituksen keskeinen tehtävä. Mitä enemmän rakenneuudistuksia pystymme toteuttamaan, sitä vähemmän meillä on edessä valtion ja kuntien lakisääteisten tehtävien rajaamista. Kokonaan sitä ei voi kuitenkaan väistää.

Harva on ehkä huomannut, että tällä vuosituhannella olemme luoneet pelkästään kunnille pitkälti yli sata uutta tehtävää ja vuositasolla usealla miljardilla eurolla pakollisia lisämenoja. Kilpakumppanini Jan Vapaavuori mainitsi perjantaina Kokoomusnuorten puheenjohtajatentissä sitoutumisen siihen, ettei kunnille anneta yhtäkään uutta tehtävää muutamaan vuoteen. Tämä on erinomainen ajatus, jota kannatan. Paula Risikko taas nosti esiin neliönormit, joiden takia hoiva-alan yrittäjiä on joutunut jopa lopettamaan toimintansa. Esimerkkejä riittää. Loppujen lopuksi kaikki palautuu pääministerin käytössä oleviin välineisiin johtaa valtioneuvoston toimintaa sekä hallituspuolueiden yhteiseen tekemisen meininkiin.

Hallitus ja erityisesti uusi valtiovarainministeri Antti Rinne ovat puhuneet valtion taseen käyttämisestä talouskasvun tukemiseen. Hyvä näin. Valtion omaisuuden myynnistä saatavat tulot on käytettävä kestävällä ja talouskasvua pitkällä aikavälillä tukeviin tarkoituksiin. Kertaluonteinen elvytys myyntituloilla ei lämmitä pitkään.

Esittämäni pitkän tähtäimen tavoitteet – veroasteen lasku eurooppalaiselle tasolle ja julkisten menojen BKT-osuuden palauttaminen vuoden 2008 tilanteeseen – ovat kunnianhimoisia, jopa kovia. Kyseessä olisi miljardiluokkaa oleva talousohjelma. Miljardiluokkaa niin suomalaisten ihmisten ja yritysten käyttöön jäävien tulojen lisäyksessä kuin julkisten menojen säästötarpeissa.

Minusta kokoomuksen pitää asettaa kunnianhimoisia tavoitteita. Puheenjohtajalla on oltava näkemys ja ehdotuksia Suomen kehittämisestä, puolue päättää linjasta. Ilman pitkän tähtäimen tavoitteita politiikka taantuu hallinnoinniksi, juoksevien asioiden hoitamiseksi. Status quo ja saavutettujen etujen puolustaminen eivät kuitenkaan riitä Suomelle. Esittämäni talouspoliittisen vision avainluvut ovat mittakaavaltaan toteutettavissa, jos saamme riittävän mandaatin ja selkeän hallitusohjelman ensi vuoden eduskuntavaalien myötä.

Kokoomuksen uusi puheenjohtaja valitaan Lahden puoluekokouksessa 14.6. Siitä alkaa parin viikon urakka uuden hallituksen muodostamiseksi.

Jos minihallitusneuvottelut sujuvat nopeasti, uusi pääministeri edustaa ensi töikseen Suomea Eurooppa-neuvostossa 26.6. Asialistalla on silloin muun muassa komission puheenjohtajan valinta sekä tulevien vuosien ilmasto- ja energiapolitiikka.

Uudenkin hallituksen työtä ohjaa 2011 neuvoteltu hallitusohjelma, johon kaikki hallituspuolueet ovat sitoutuneet. Sitä on kuitenkin hyvä täsmentää. Hallituksen pitää konkretisoida itselleen ja eduskunnalle, mitä loppuvaalikauden aikana on tarkoitus saada aikaan.

Kokoomuksen linja on selvä: hallitusohjelmasta, kehysriihen päätöksistä ja Kataisen hallituksen rakennepoliittisesta ohjelmasta pidetään kiinni. Uuden hallituksen tärkein tehtävä on toteuttaa ja panna toimeen nämä päätökset. Politiikan, erityisesti talouspolitiikan, pitää olla vakaata ja ennustettavaa.

Euroopan taloudessa on alkanut näkyä rohkaisevia merkkejä. Huolimatta viimeisen kuukauden isoista investointiuutisista, Suomen talouskehitys on kuitenkin turhauttavan huonoa. Teollisuuden globaali rakennemuutos, talouskriisi ja oman kilpailukykymme suhteellinen heikkeneminen loivat yhdessä pirullisen ansan, josta emme ole vieläkään päässeet kokonaan irti. Erityisen vaikeaksi Suomen tilanteen tekee, että perinteiset vahvat alamme metsä- ja ict-teollisuus ovat olleet vaikeuksissa. Uuden hallituksen onkin keskityttävä talouskasvun ja työllisyyden vahvistamiseen.

Valtio tai julkinen sektori ylipäänsä ei luo suoraan talouskasvua, ainakaan kestävällä tavalla. Tärkeintä on rakentaa hyvä toimintaympäristö: Suomen on oltava kilpailukykyinen, julkisen talouden kestävässä kunnossa, talouspolitiikan ennustettavaa ja johdonmukaista. Osaamisen vahvistaminen, kilpailun vapauttaminen, lupakäytäntöjen helpottaminen, yritysten hallinnollisen taakan keventäminen, työn ja yrittämisen verotuksen keventäminen, maltillinen palkkakehitys ja työllistämisen kynnyksen madaltaminen ovat niitä elementtejä, joiden varaan voimme rakentaa Suomen uutta nousua.

Elvytyksestä puhuttaessa on syytä hahmottaa mittakaava. Suomen bruttokansantuote oli viime vuonna 193,4 miljardia euroa. Valtion budjetti tälle vuodelle on 54,6 miljardia euroa, mihin sisältyy 7,1 miljardia lainanottoa. Hallitus päätti kehysriihessä kahdelle vuodelle jakautuvasta 600 miljoonan euron kasvuohjelmasta, joka perustuu valtion omaisuuden myynnistä saataviin tuloihin. Niitä käytetään muun muassa Tekesin toimintaan. Hyvin rakennetulla paketilla voi vipuvaikutuksineen olla hetkellistä merkitystä talouskasvun tukemisessa. Ihmeitä sillä ei kuitenkaan saada aikaan tai muuteta talouden isoa kuvaa.

SDP:n suunnalta on viime viikkoina 1) esitetty kritiikkiä valtionyhtiöiden myyntiä kohtaan 2) ehdotettu puolen miljardin suuruista ylimääräistä työllisyyspakettia ja 3) toivottu lisärahaa muun muassa ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan. Tämä linja tarkoittaisi valtiontalouden kannalta siis vähemmän tuloja ja enemmän menoja.

Suomen julkisen talouden uskottavuuden puolustaminen on tavoite, johon toivottavasti kaikki hallituspuolueet sitoutuvat jatkossakin.

Olen itse valmis keskustelemaan avoimesti erilaisista vaihtoehdoista talouskasvun ja työllisyyden kohentamiseksi kestävästi, velkaantumista kiihdyttämättä. Perinteinen elvyttäminen itsensä vuoksi ei ole tässä taloustilanteessa mahdollista. Jos uudessa hallituksessa on valmiutta siirtää budjettikehyksen sisällä menoja tai muuttaa veroja aidosti ja kestävästi talouskasvua tukevaan suuntaan, se ei varmasti jää Kokoomuksesta kiinni.

Olen monessa yhteydessä viitannut Saksan liittokansleri Angela Merkelin lausumaan dilemmaan: EU edustaa 7 prosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia tuotannosta ja 50 prosenttia sosiaalimenoista. Tämän takia EU-maiden talouksien on oltava hyvässä iskussa. Minusta yhtälön ratkaisuun tarvitaan neljä tekijää: vapaakaupan edistäminen, sisämarkkinoiden kehittäminen, kilpailukyvyn edistäminen ja kestävä julkinen talous.

 

EU-komissio julkaisi muutama tunti sitten maakohtaiset suosituksensa, jotka koskevat sekä kilpailukykyä että julkista taloutta. Maakohtaiset suositukset julkaistaan vuosittain, nyt neljättä kertaa. Tarkoituksena on arvioida jäsenmaiden talouspolitiikkaa ja rakenneuudistuksia, antaa suosituksia toimenpiteiksi ja seurata toimeenpanoa. Viime kädessä kyse on jäsenmaiden talouspolitiikan kestävyydestä.

 

Maakohtaiset suositukset ovat osa niin kutsuttua eurooppalaista ohjausjaksoa. Kyse on koordinaatiosta, jota talouskriisi on osaltaan syventänyt. Viime aikojen suurena kysymyksenä on ollut, kuinka pitää yllä elpyvää taloutta. Tärkeimpinä osa-alueina ovat kasvua tukeva julkinen talous, rahoitusmarkkinoiden toimivuus, kasvun ja kilpailukyvyn edistäminen, työttömyyteen ja sosiaalisiin seurauksiin puuttuminen ja julkishallinnon nykyaikaistaminen.

 

Maakohtaiset suositukset peilaavat näitä. Suomea muun muassa kannustetaan kustannustehokkaisiin julkisiin palveluihin, suositellaan tehostamaan koko työvoimapotentiaalin hyödyntämistä, kehotetaan edistämään kilpailua erityisesti vähittäiskaupassa ja suositellaan lisäämään innovaatiovalmiuksia.

 

Emmekä me ole toimettomina istuneetkaan. Hallituskauden aikana on päätetty menoja vähentävistä ja tuloja lisäävistä toimista yhteensä 6,6 miljardin edestä. Tämän kevään kehysriihessä päätettiin toimista, jotka vähentävät valtion menoja ja lisäävät tuloja 2,3 miljardia. Myös komissio on noteerannut muun muassa kunta- ja sote-uudistuksemme.

 

Mielestäni talouspolitiikan koordinaatio ja maakohtaiset suositukset sen välineenä ovat hyödyllisiä. Koskaan ei ole haitaksi, kun saa ulkopuolisen näkökulman omaan toimintaansa. Tästähän on viime kädessä kyse.

 

Toisinaan ulkopuolisesta näkökulmasta saa uskonvahvistusta omille ajatuksilleen. Komissio kiinnittää huomionsa esimerkiksi työllisyysasteeseemme, jota pidän itse keskeisenä kysymyksenä. Ensimmäistä kertaa Suomen historiassa menossa on työikäisen väestön supistuminen noin 100 000 ihmisellä kuluvalla vuosikymmenellä. Se haastaa talouskasvun pohjan. Meillä on onneksi mahdollisuus aktivoida vähintään yhtä monta työikäistä, jotka ovat nyt sivussa työelämästä. Työllisyysaste on valinta. Hyvinvointiyhteiskunnan sopukoihin on takertunut esteitä, jotka hankaloittavat työpaikkojen syntyä.

 

Järjestelmäämme on korjattava siten, että työn tekeminen ja teettäminen on aina kannattavaa. Esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa on viimeisen kymmenen vuoden aikana tehty rohkea valinta työn tekemisen ja teettämisen puolesta. Ja tulokset näkyvät. Työllisten osuus työikäisistä on noussut molemmissa maissa reippaasti talouskriisistä huolimatta.

 

Palaan Merkelin dilemmaan. Talouden kestävyydessä, esimerkiksi työllisyysasteessa, on kyse eurooppalaisen elintason ylläpidosta, siis hyvinvointiyhteiskunnan turvaamisesta. Sen hoitamisessa emme voi työntää päätämme pensaaseen.

 

EU-komission suositukset voit lukea kokonaisuudessaan täältä.