Category Archives: sota ja rauha

Turvallisuusympäristö murroksessa – miten Suomi vastaa?

4 Comments

Pääministeri Alexander Stubbin puhe Paasikivi-seurassa 24.3.2015

(muutosvarauksin)

Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat,

Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on jännittynyt, kansainvälisen järjestelmän mannerlaatat liikkuvat, geopolitiikka on palannut – jos se nyt koskaan kovin kauaksi loittonikaan.

Tällä kaikella on Suomelle suurta merkitystä – emme ole näistä kehityskuluista sivussa emmekä voi itseämme niistä eristää.

Meidän on ymmärrettävä ja tunnustettava, että turvallisuuspoliittinen toimintaympäristömme on muuttunut. Se on muuttunut suuntaan, jossa erilaisia riskitekijöitä on aiempaa enemmän. Perinteisten riskitekijöiden rinnalle on tullut monia uusia, kyber- ja hybridiuhista ebolan kautta terrorismiin.

Samalla vanhat haasteet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tänään tulenkin tarkastelemaan muuttunutta turvallisuusympäristöämme juuri tästä, niin sanotun perinteisen turvallisuuden tulokulmasta.

Lähestyn asiaa kolmen asiakokonaisuuden kautta.

Tarkastelen muuttunutta toimintaympäristöämme ensin globaalin kehyksen, ympärillämme nähtävän maailmanpolitiikan murrosvaiheen kautta. Keskityn jo tässä yhteydessä meidän kannaltamme konkreettisimpaan ja ajankohtaisimpaan aiheeseen – Venäjään.

Tämän jälkeen käsittelen muuttuneen tilanteen asettamaa haastetta Suomelle. Yhtäältä kyse on paikastamme maailmassa, toisaalta tarpeesta vahvistaa omaa turvallisuuttamme.

Kolmanneksi pohdin sitä, millaisin keinoin Suomen tulisi uuteen turvallisuushaasteeseen vastata. Toisin sanoen pohdin sitä, mitkä ovat ne ratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme.

Arvoisat kuulijat,

Olemme tulleet kansainvälisen järjestelmän kehityksessä kahden aikakauden murroskohtaan.

Ensimmäinen murroskohta: Toisen maailmansodan jälkeen demokraattisten ja liberaalien periaatteiden varaan rakennettuun kansainväliseen järjestelmään kohdistuu jatkuvasti yhä vakavampia haasteita. Tuo järjestelmä rakennettiin pitkälti läntisen maailman voimin. Järjestelmää haastetaan nyt eri puolilla maailmaa sekä rakenteiden että arvojen tasolla. Noin 70 vuoden mittainen ajanjakso on tulossa vedenjakajalle.

Toinen murroskohta: Olemme saaneet olla todistamassa aitiopaikalta kylmän sodan jälkeisen, tietyn idealismin leimaaman ajan päättymistä ja uuden aikakauden alkamista. Olemme nyt – valitettavasti – siirtymässä kaikkia hyödyttävän yhteistyön maailmasta yhä monitahoisemman vastakkainasettelun ja vaikeasti hallittavien kriisien maailmaan. Noin 25 vuoden mittainen ajanjakso on tullut päätökseensä.

Yhdessä nämä murroskohdat näyttäytyvät meille tällä hetkellä muun muassa niin, että olemassa olevia kansainvälisiä yhteistyörakenteita halutaan useiden eri toimijoiden voimin – osin täysin oikeutetustikin – nyt uudistaa. Samalla kansainvälisen järjestelmän arvoista kuitenkin kenties poimitaan käyttöön vain ne, jotka käyttöön kulloinkin sopivat. Pahimmillaan käy niin, että kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet heitetään kokonaan romukoppaan ja epävarmuutta sekä pitkittyneitä konflikteja hyödynnetään oman vallankäytön välineenä. Tätä listaa voisi jatkaa pitkäänkin.

Tällaisessa murroskohdassa eläminen ei ole helppoa, myöskään meille suomalaisille.

Tilannetta ei helpota se, että moni edellä mainitsemistani seikoista sopii kuvaamaan naapurinamme sijaitsevan suurvallan toimintaa.

Hyvät naiset ja herrat,

Uskon, että monille meistä on viime vuosina, mutta etenkin viimeksi kuluneen vuoden aikana, ollut vaikeaa uskoa näkemäämme ja kokemaamme. Venäjän toimet ensin Georgiassa 2008 ja nyt Ukrainassa ovat vaikuttaneet suorastaan järjen vastaisilta.

Voiko minkään maan, suurenkaan, etujen mukaista olla sanoutua irti kansainvälisestä sopimusjärjestelmästä ja käyttäytyä alastoman aggressiivisesti naapuriaan kohtaan? Eikö tästä ole tarpeeksi kauhistuttavia esimerkkejä Euroopan historiassa?

Sir Winston Churchill, Britannian entinen pääministeri ja kaunokirjallisuuden nobelisti, on lausunut seuraavasti Venäjästä: ”Russia is a riddle wrapped in a mystery inside an enigma” – Venäjä on salaisuuden sisään kätkettyyn mysteeriin kääritty arvoitus.

Vaikka meille suomalaisille Venäjä ei vuosisatojen kokemuksen pohjalta kenties näyttäydykään arvoituksena, on meidän kuitenkin myönnettävä, että vahvan itsetunnon kasvattaneen Venäjän käyttäytyminen ensin Krimillä ja sitten Itä-Ukrainassa on ollut paitsi hyvin epämiellyttävää, myös odottamatonta.

Olemme olleet todistamassa voimapolitiikan paluuta. Venäjä määrittelee turvallisuutensa tavalla, joka saa sen naapurit tuntemaan itsensä turvattomiksi.

Tämä haaste ei ole ohimenevä. Voimapolitiikka on tullut jäädäkseen. Venäjä ei vain varustaudu nopeasti. Se on myös ottanut käyttöön uudistettuja sodankäynnin menetelmiä, se harjoittelee hyökkäyksiin lähtöä suoraan rauhan ajan ryhmityksestä ja se on valmis käyttämään sotilaallista voimaa poliittisten tavoitteidensa ajamiseen.

Samalla se yhdistää toimintaansa hyvin räikeitäkin informaatio-operaatioita – myös maissa, joihin se ei kohdista suoraa turvallisuuspoliittista uhkaa.

Ne, jotka jotakin muuta odottivat ja toivoivat, ovat joutuneet pettymään. Ensin Georgian sodan aikana ja nyt Ukrainassa olemme sen saaneet oppia kantapään kautta: nyky-Venäjä haluaa olla enemmän omien sääntöjensä tekijä kuin yhdessä laadittujen sääntöjen noudattaja.

Hyvät kuulijat,

Puheeni toisen osan keskeinen kysymys on: Millaisen turvallisuushaasteen tämä muuttunut tilanne asettaa Suomelle?

Mielestäni tähän haasteeseen vastaaminen edellyttää ensinnäkin sitä, että Suomi määrittelee turvallisuuspoliittisen omakuvansa kristallinkirkkaasti. Suomen on oltava analyysissaan kylmän realistinen. Me emme saa jättäytyä harmaalle vyöhykkeelle, emmekä saa päätyä reunavaltion asemaan – emme omalta kannaltamme emmekä muiden silmissä.

Paikkamme on lännessä. Ei idän ja lännen välissä. Arvomme ovat peruuttamaton osa läntistä arvomaailmaa.

Seisomme lännessä vahvasti omilla jaloillamme. Me kykenemme puolustamaan omia kansallisia intressejämme. Meidän itsemme on vaalittava etujamme, ei sitä kukaan muu meidän edestämme tee. Näinä murroksen aikoina tämän tähdentäminen on elintärkeää.

Tämän sanottuani totean kuitenkin, ettemme nytkään ole yksin. Olemme Euroopan unionin jäsen, ja tämä ankkuroi meidät selkeästi yhteiseen läntiseen turvallisuusyhteisöön.

Hyvät ystävät,

Tämä ei silti vielä yksistään riitä takaamaan turvallisuuttamme. Meillä tulee myös olla muita turvallisuuttamme lisääviä tekijöitä.

Tällä hetkellä meillä on Suomessa kaksoishaaste. Haaste numero yksi on turvallisuus. Haaste numero kaksi on talous. Ja nämä nivoutuvat toisiinsa. Vahva talous vahvistaa turvallisuuttamme.

Yhtäältä vahva talous vahvistaa kansainvälistä asemaamme ja sitä kautta lisää turvallisuuttamme. Kansantaloutemme olisi tästäkin syystä saatava mahdollisimman nopeasti takaisin kasvu-uralle.

Toisaalta vahva talous tekee mahdolliseksi myös sen, että voimme tehdä turvallisuutemme ylläpidon ja kehittämisen kannalta välttämättömiä puolustushankintoja.

Turvallisuusratkaisujemme kannalta meille kaikkein tärkeintä on, että pidämme oman maanpuolustuksemme kunnossa. Viime eduskuntavaalien jälkeen päätetyt leikkaukset ovat nakertaneet sen uskottavuutta. Ne on tehty valtiontalouden tasapainon kannalta ymmärrettävistä syistä, mutta nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa puolustusmäärärahojen riittävyyteen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Meidän omien puolustusvoimiemme tulee joka tapauksessa olla kunnossa, olimme sitten sotilaallisesti liittoutumattomia tai joskus liittouman jäseniä.

Hyvät kuulijat,

Omaa puolustustamme vahvistaa edelleen se, että verkostoidumme kansainvälisesti niin laajasti kuin se suinkin on mahdollista.

Pelkkä verkostoituminenkaan ei kuitenkaan riitä. Meidän on varmistettava, että ne turvallisuuspoliittiset verkostot, joissa olemme mukana, aidosti vahvistavat turvallisuuttamme. Tämän takia meidän on realistisesti katsottava, mitä eri vaihtoehdot voivat meille tarjota.

Ja tässä tulenkin puheeni kolmanteen osioon ja kysymykseen: mitkä ovat ne yhteistyöratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme?

Katsotaan ensin pohjoismaista perhettämme.

Pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistyminen Nordefcon kautta ja kahdenvälisesti Ruotsin kanssa on meille erittäin tervetullutta. Vaikka pohjoismaat eivät muodosta turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa yhtenäistä ryhmää, ovat sotilaallisten suorituskykyjen kehittäminen, harjoittaminen ja mahdollisesti yhdessä hankkiminen kaikkien mukanaolijoiden etujen mukaista.

Erityisesti Ruotsin kanssa tehtävä kahdenvälinen puolustusyhteistyö on meille hyvin arvokasta ja vahva osoitus maidemme välisestä läheisestä suhteesta. Suomen ja Ruotsin puolustusvoimien hiljakkoin julkistama vaikuttavan laaja yhteinen raportti ja sen sisältämät lukuisat yhteistyömuodot puhuvat siitä omaa kieltään.

Pohjoismainen yhteistyö sen enempää kuin läheinen puolustusalan yhteistyö Ruotsin kanssa eivät kuitenkaan tuota Suomelle sopimuspohjaista sotilaallista turvaa. Tavoitteena ei kummallakaan yhteistyöalueella ole rakentaa sotilasliittoa, vaan kyse on yhteisten synergiaetujen etsimisestä ja yhteistyömuotojen kehittämisestä rauhan aikana.

Puolustusliitto on toki teoriassa mahdollinen, mutta sen solmiminen edellyttäisi valtiosopimuksen laatimista, mihin millään osapuolella ei ole ollut harrastusta. Ja lisäksi on muistettava, että Islanti, Norja ja Tanska ovat joka tapauksessa jo liittoutuneita Naton jäsenmaita.

Yhteistyöverkostomme ulottuvat tietysti myös muualle.

Yhdysvallat on meille läheinen ja tärkeä yhteistyökumppani monilla aloilla. Puolustusasioissa se on sitä laajan kahdenvälisen materiaaliyhteistyön kautta, jonka lippulaivana on F-18-hankinta ylläpitopäivityksineen sekä siihen liittyvä ilmasta–maahan-suorituskyvyn rakentaminen. Yhdysvaltain kanssa käytävä tiivis vuoropuhelu turvallisuus- ja puolustusalojen teknologian kehittämisestä on Suomelle olennaisen tärkeää.

Ja tietysti on syytä mainita vielä kerran jäsenyytemme Euroopan unionissa, joka on ollut Suomen kansainvälisen aseman ja laajasti ottaen turvallisuuden kannalta toistaiseksi merkittävin valinta.

Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen nousi Suomessakin hiljakkoin vilkkaaseen keskusteluun. Oma viestini tässä on selvä: Suomen kaltaisen sotilasliittoon kuulumattoman maan ei ole syytä vähätellä Euroopan unionin roolia turvallisuusyhteisönä. Vahva Euroopan unioni vahvistaa Suomen asemaa.

Samalla on selvää, ettei EU:lle olla luomassa mitään yhteistä armeijaa. Jäsenmaiden laaja enemmistö ei katso tarpeelliseksi luoda unionille yhteisiä puolustusjärjestelyjä, sillä EU:n 28 jäsenmaasta 22 kuuluu Natoon. Yli 94 % EU-kansalaisista asuu Naton jäsenmaissa.

Arvoisat kuulijat,

Meidän suomalaisten suhteessa läntiseen puolustusliitto Natoon on jopa skitsofreenisia piirteitä. Yhtäältä olemme olleet läheisessä ja meitä suuresti hyödyttävässä rauhankumppanuusyhteistyössä jo vuodesta 1994 lähtien niin, että olemme kumppanina luokan parhaita, ellemme peräti paras oppilas. Toisaalta meillä on erilaisiin myytteihin, harhaluuloihin ja toisen käden tietoihin pohjautuvia käsityksiä Natosta ja sen toimintatavoista.

Olen itse selkeästi tuonut esiin oman käsitykseni Natosta. Minusta meidän tulisi hakeutua Naton jäseneksi – meidän olisi pitänyt tehdä se jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Kuten esimerkiksi presidentti Ahtisaarikin on Nato-jäsenyydestä todennut: Suomen tulee kuulua kaikkiin niihin järjestöihin, joihin läntiset demokratiat kuuluvat – eikä tällä ole mitään tekemistä vaikkapa Venäjän uhan kanssa.

Nato on puolustusliitto, joka ei uhkaa ketään. Se koostuu vapaaehtoisesti siihen liittyneistä jäsenmaista, ja päätökset siellä tehdään yksissä tuumin, konsensuksella. Kukin maa tekee omat suvereenit päätöksensä omista lähtökohdistaan käsin. Yhteistyön ydin tiivistyy jäsenmaiden toisilleen antamiin turvatakuisiin.

Turvatakuiden lisäksi Naton jäsenet ovat mukana päätöksenteossa asioista, jotka koskettavat suoraan tämän päivän Eurooppaa, siis myös Suomea. Naton asialistalla tänä päivänä ovat esimerkiksi hybridisotaan, kyberhyökkäyksiin ja informaatio-operaatioihin varautuminen sekä terrorismin vastainen toiminta.

Minä näen Nato-jäsenyyden Suomen pitkään jatkuneen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan, maamme länsi-integraation, seuraavana loogisena askeleena.

Ratkaisu on luonnollisesti aivan meidän omissa käsissämme. Ja, ratkaisulla tulee olla sekä poliittisten päätöksentekijöiden että kansan tuki.

Suomessa on puhuttu paljon siitä, milloin on ”hyvä aika” hakea Naton jäsenyyttä.

Taitaa olla niin, että turvallisuuspoliittisten valintojen tekemiseen ei ole koskaan optimaalisen hyvää aikaa. Se ei ole koskaan helppoa tai yksinkertaista. Vastuullisten päätöksentekijöiden velvollisuus on kuitenkin tarkistaa kiristyneen kansainvälisen tilanteen aikana, ovatko maan vakuutukset kunnossa. Se, joka jää odottamaan syvän rauhan ja kansainvälisen politiikan harmonian tilaa, voi hyvinkin pettyä odotuksissaan.

Olen itse todennut, että seuraavalla hallituskaudella meidän on syytä tehdä ajantasainen selvitys Nato-jäsenyyden mahdollisista vaikutuksista. Selvitys olisi hyvä tehdä yhdessä Ruotsin kanssa. Tämä ei kuitenkaan saa olla ehtona selvityksen laatimiselle, sillä Ruotsi päättää omasta linjastaan, omalla aikataulullaan.

Tärkeintä on, että seuraavassa hallitusohjelmassa ei suljeta pois Nato-jäsenyyden mahdollisuutta samalla tavalla kuin se suljettiin pois tällä hallituskaudella. Se oli minusta virhe. Se oli turvallisuuspoliittinen hinta, joka laajasta kuuden puolueen hallituspohjasta jouduttiin maksamaan.

Mielipiteet kansan keskuudessa tuntuvat myös olevan muuttumassa myötämielisemmiksi Naton suhteen. Elinkeinoelämän Valtuuskunnan tuoreen kyselyn mukaan suomalaisten Nato-vastustus on tuntuvasti vähentynyt. Kaksi vuotta sitten tehdyssä vastaavassa kyselyssä Nato-jäsenyyttä kannatti vain 14 prosenttia suomalaisista, nyt joka neljäs. Naton vastustajien määrä on puolestaan pudonnut 65 prosentista 43 prosenttiin. Epävarmojen osuus oli peräti 32 prosenttia.

Hyvät naiset ja herrat,

Tämä tulos kertoo minulle, että meidän täytyy käydä turvallisuuspoliittisista ratkaisuistamme avointa keskustelua, ennakkoluulomme unohtaen. Tässä me poliitikot kannamme raskaan vastuun.

Meidän tulee muistaa, että, Winston Churchilliä taas lainatakseni: ”Ei ole tarpeeksi, että teemme parhaamme; joskus meidän on tehtävä se, mikä on välttämätöntä”.

Turvallisuuspoliittinen toimintaympäristömme on muuttunut. Meidän on pysyttävä valppaina.

Ensiksi meidän on nähtävä tilanteen globaali kehys, maailmanpolitiikan suuri kuva.

Toiseksi meidän täytyy tietää paikkamme maailmassa ja tunnistaa ne tarpeet, joita meillä turvallisuutemme vahvistamiseksi on.

Kolmanneksi meidän täytyy rehellisen, ennakkoluulottoman pohdinnan kautta valita ne ratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme.

Hyvät naiset ja herrat,

Seuraavalla hallituksella on kaksi tärkeää tehtävää, joiden merkitys on ylitse muiden.

Yksi, Suomen talouden kääntäminen uuteen nousuun.

Ja kaksi, vastaaminen turvallisuusympäristön murrokseen. Seuraava hallitus tarvitsee yhteistä tilannekuvaa turvallisuudessa yhtä kipeästi kuin taloudessa. Sitä tilannekuvaa olen tänään hahmottanut.

Yhteisen tilannekuvan pohjalta voimme vahvistaa omaa kansallista puolustuskykyämme ja tiivistää kansainvälistä yhteistyötämme. Tämä tarkoittaa myös avointa keskustelua Nato-jäsenyydestä. Mahdollinen Nato-jäsenyys edellyttäisi neljää askelta:

1. Emme sulje hallitusohjelmassa pois Nato-jäsenyyden mahdollisuutta.
2. Teemme Nato-selvityksen.
3. Jäsenyydellä on maan ulkopoliittisen johdon laaja tuki.
4. Jäsenyydellä on kansan tuki.

Vuonna 2011 osa puolueista – myös hallitukseen tulleista – pisti päänsä pensaaseen ikävien taloudellisten tosiasioiden edessä. Suomi on joutunut kärsimään siitä virheestä, mutta realismi on pikkuhiljaa alkanut levitä laajemmalle.

Toivon, että vuonna 2015 emme toista neljän vuoden takaista virhettä, tällä kertaa turvallisuuden saralla.

Puhe sotaveteraaneille veteraanijuhlassa Hyvinkäällä 7.3.2015

8 Comments

Kunnioitetut sotaveteraanit – miehet ja naiset – hyvä juhlayleisö.

On vaikea pukea sanoiksi kaikkea sitä nöyryyttä ja samalla ylpeyttä, kun saan olla täällä tänään puhumassa teille. Näin harvinaista kunniatehtävää ei suomalainen mies kovin monta kertaa elämässään pääse suorittamaan.

Minun sukupolveni ei ole joutunut kokemaan sotaa. Olen saanut syntyä itsenäiseen Suomeen, joka on pystynyt tarjoamaan kansalleen rauhallisen ja vakaan elämän perustan.

En ole joutunut tuijottamaan kuolemaa silmiin kiväärin tähtäimen takaa, en pelkäämään kranaatin sirpaleita tai lentopommin täysosumaa. En ole joutunut pelkäämään omaa tai läheisen kohdalle sattuvaa väkivaltaista loppua.

Lakki päästä teidän edessänne, jotka olette joutuneet kokemaan sen ja vielä selvinneet.

Kullakin aikakaudella on omat vaikeutensa voitettavinaan. Elämäni ajalle on mahtunut kolme suurta talouskriisiä, joista viimeisin on vielä meneillään. Mutta yhtä kaikki, olen koko elämäni ajan saanut elää turvassa ja keskittyä rauhan töihin.

Nöyryyden ja ylpeyden lisäksi pitää siis nostaa vielä aivan erityisesti esiin kiitollisuus.

Mitä on kiitollisuus? Se on ensinnäkin syvää tietoisuutta siitä, että minun ja muiden sotien jälkeen syntyneiden suomalaisten elämä on teidän ansiostanne niin paljon parempaa kuin se olisi ilman niitä uhrauksia, jotka teitte.

Kiitollisuus on sydämessä oleva tunne siitä, että kun minun sukupolveni on saanut niin paljon, minun on itse vuorollani tehtävä oma osani. Se on velvollisuudentunnetta.

—

Ensi viikolla tulee kuluneeksi 75 vuotta Talvisodan päättymisestä. Tuo päivä on epäilemättä yksi tärkeimmistä Suomen historiassa. Se on itsenäisyyden ja vapauden lunastuksen merkkipäivä.

105 päivää puutteellisilla varusteilla, vaikeissa olosuhteissa, määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan, Suomen kansa piti puolensa.

Ei tullut puna-armeijan paraatia Helsinkiin. Marssi Ouluun ei edennyt Suomussalmea pidemmälle. Suomalaisten hiihto-, maastonluku- ja ampumataito olivat erinomaista tasoa.

Se oli itsenäistymisen jälkeen monien repivien vaiheiden jälkeen sovintoon kasvaneen kansan valtava yhteinen voimainponnistus. Kauppiaan, papin, työmiehen ja pienviljelijän poika samassa rivissä. Veljeä ei jätetty.

Suomen kaikki kansankerrokset yhdessä näyttivät, että taustastaan riippumatta suomalainen rakastaa omaa maataan ja kansaansa. Ja on valmis tekemään kirjaimellisesti kaikkensa niiden puolesta.

Teidän ansiostanne Suomi sai jäädä vapaaksi ja itsenäiseksi kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Ei tullut orjuus, ei pakkotyö. Kansojen vankila ei ollut kohtalomme, toisin kuin kävi esimerkiksi epäonnisemmalle veljeskansallemme Virossa.

Suomen kansa maksoi omasta isänmaasta kalliin hinnan. Toisessa maailmansodassa henkensä menetti kaikkiaan 97 000 suomalaista.

On huomionarvoinen yksityiskohta, että siviiliuhrien määrä jäi Suomessa pieneksi verrattuna muihin sotaa käyneisiin maihin, noin kahteen tuhanteen.

Vertailun vuoksi voi tarkastella esimerkiksi Liettuaa, jonka väestöstä yli 14 prosenttia sai toisessa maailmansodassa surmansa.

Suomea ei koskaan miehitetty. Suomen sotilaiden taito ja tahto kestivät. Hyökyaalto torjuttiin.

Sodan yksi opetus olikin: Isänmaa totisesti on puolustamisen arvoinen.

Mutta 97 000 suomalaista kuoli, jotta loput saisivat pitää henkensä ja elää vapaina. Sotaveteraanit ovat keskuudessamme vielä hetken aikaa muistuttamassa siitä, että vapaus on verellä ostettu.

Meidän nuorempien velvollisuus on huolehtia siitä, että tämä muisto ei koskaan katoa Suomen kansan sydämistä. Meidän on myös vietävä perintöä eteenpäin ja vaalittava sitä, tehtävä Suomesta vieläkin parempi maa syntyä, elää ja kuolla.

—

Sota oli valtava koettelemus, mutta myös rauha oli raskas. Suomi joutui myöntymään suuriin alueluovutuksiin. Lisäksi maksuun tulivat mittavat sotakorvaukset.

Asekätkentää ja sotasyyllisyyttä koskevat oikeudenkäynnit ja niitä varten säädetty taannehtiva lainsäädäntö koettelivat kansan oikeustajua. Maan itsenäisyyden turvaamista varten perustettujen järjestöjen lakkauttaminen ja kieltäminen rauhansopimuksen nojalla oli monille raskasta ja katkeraa.

Yli 430 000 suomalaista luovutetuilta alueilta joutui jättämään kotinsa. Rajan taakse, Käkisalmeen jäi myös minun isäni lapsuudenkoti.

Rauhaan palaaminen tarkoitti myös asutuskysymyksen ratkaisemista. Sodan jälkeen siirtoväen asuttaminen oli pieneltä ja sodasta pahoin kärsineeltä maalta valtava voimainponnistus.

Myös sen te teitte, teidän sukupolvenne. Veljeä ei silloinkaan jätetty. Sotakorvaukset ja jälleenrakennuskausi. Itsenäisyyden turvaaminen politiikan ja diplomatian keinoin. Mukautuminen sodanjälkeiseen maailmaan oli taloudellisesti, poliittisesti ja epäilemättä myös henkisesti iso sarka kynnettäväksi.

Mutta niinpä vain yhteistyöhön ja asiallisten hommien hoitamiseen oppineet suomalaiset selvisivät näistäkin koettelemuksista, jälleen kerran kovalla työllä ja vakaalla harkinnalla.

Koulutuksen ja terveydenhuollon sekä muiden palveluiden rakentaminen tasa-arvoiselta pohjalta olivat melkoinen saavutus kansalta, jolla olivat kaikki sodan rasitukset ja rauhaan palaamisen haasteet niskassaan.

Mutta myös sen te teitte.

—–

Viime vuosina erityisesti nuorten ikäluokkien keskuudessa on lisääntynyt kiinnostus sota-aikojen kokemuksiin ja kertomuksiin. Sotahistorian kirjat tekevät kauppansa. Sodista on tehty useita hienoja elokuvia. Uudenlaista huomiota ovat saaneet myös lottien ja muiden naisten kokemukset sodassa ja kotirintamalla.

Nuorison kiinnostus oman maan ja kansan kohtalonhetkiin kokee uutta nousua. Veteraanien arvostus on äskettäin julkistetun tutkimuksen mukaan erittäin korkealla tasolla.

Osaltaan tätä uuden valveutuneisuuden aaltoa on ollut vahvistamassa viimeaikainen kansainvälispoliittisen tilanteen muutos. Juuri nyt Ukrainassa ja jo vuonna 2008 Georgiassa nähtiin, että aseelliset konfliktit ja voimapolitiikka eivät ole vain menneisyyden tai kolmannen maailman asioita.

Etupiiripolitiikka on tehnyt näyttävän paluun. Aseet puhuvat tälläkin hetkellä vain reilun tunnin lentomatkan päässä Helsingistä.

Suomi ei ole irrallaan muusta maailmasta eikä varsinkaan Euroopasta. Meidän on pidettävä mielessämme sekä sodan että rauhan kokemukset ja toimittava viisaasti. Osana Euroopan unionia sekä myös kahdenvälisten suhteiden kautta meidän on myötävaikutettava rauhan palauttamiseen niillä keinoilla, joita on käytettävissä.

Toisaalta meidän on muistettava, että kaikissa oloissa valtion ehkä tärkein tehtävä on oman kansan turvallisuuden takaaminen ja alueen koskemattomuudesta huolehtiminen. Me kaikki tiedämme, mitä se käytännössä vaatii: Uskottavaa puolustusta.

Oman puolustuskyvyn on oltava kohdallaan. Yksi osa puolustuskykyä on myös sen varmistaminen, että tilanteen vaatiessa Suomi voi saada yhteistyökumppaneilta apua. Talvisodan monista opetuksista yksi on, että yksin ei ole hyvä olla.

—

Veteraanien joukko alkaa käydä vähälukuiseksi. Jäljellä on enää noin 27 000. Kyseessä on nopeasti vähenevä joukko, jonka keski-ikä on yli 90 vuotta. Voi hyvillä perusteilla sanoa, että tässä on sodan käyneen sukupolven kovin kärki. Vaikka monilla kunto on hyvä ja toimintakykyä riittää, selvää on, että ikä väistämättä tuo kaikille tullessaan monenlaisia vaivoja.

Jokainen täällä on kuullut kymmeniä ja kymmeniä kertoja Mannerheimin kuuluisat sanat: ”Te urheat Suomen sankarit, joiden rinnalla minulla on ollut kunnia taistella ylisuurta vihollista vastaan sietämättömien olosuhteiden vallitessa, pyydän teiltä vielä viimeistä urotekoa, ja jos te tämän taistelun voitatte ja Suomi pysyy itsenäisenä, teiltä ei tule koskaan uupumaan mitään.”

Parin vuoden kuluttua Suomi juhlii itsenäisyytensä 100-vuotista taivalta. Minä haluan, että juhlavuonna voidaan selkä suorana kaikki yhdessä todeta, että Mannerheimin lupaus sotaveteraaneille voitiin yksissä tuumin vihdoin toteuttaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaikille sotaveteraaneille vihdoin varmistetaan tarpeen mukainen vuosittainen kuntoutus. Edes sen verran pitää voida tehdä, että tämän sitkeän mutta harvenevan joukon loppumatka sujuisi ihmisarvon vaatimalla tavalla.

Tämä ei ole puoluepoliittinen kysymys. Tämä ei ole vaalikysymys. Tämä on kansallinen kunniakysymys. Harvasta asiasta tässä maassa vallitsee niin laaja yksimielisyys kuin veteraanien arvostuksesta. Kaikki puolueet ja eduskuntaryhmät ovat sitoutuneet siihen, että sotaveteraanien asiat hoidetaan kunnolliselle tolalle.

Minä haluan, että mikä tahansa hallituspohja onkin vaalien jälkeen, sotaveteraanien kuntoutuksen ja kotiin vietävien palveluiden määrärahat varmistetaan riittävälle tasolle koko vaalikauden ajaksi. Asiaa ei voi enää siirtää.

Haluan, että teistä mahdollisimman moni vielä pääsee näkemään satavuotiaan isänmaan ja voi nauttia juhlavuodesta ilman huolta pääsystä ansaittuun kuntoutukseen.

Ilman, että niitä pieniä kuntoutusrahoja joudutaan joka vuosi hakemaan karvalakkilähetystön kanssa takaisin budjettiin. Kyse ei enää ole rahasta. Kyse on arvokkuudesta ja kunniallisuudesta.

Kunnioitetut veteraanit, miehet ja naiset, hyvä juhlaväki. Tämä on paitsi menneiden sankaritekojen kunnioittamisen ja muistelun juhla, se on myös tulevaisuuden uskon ja toivon juhla.

Se muistuttaa meitä siitä, että tarttumalla päättäväisesti työhön, keskinäisellä luottamuksella ja arvostuksella voidaan voittaa ylivoimaisiltakin tuntuvat haasteet. On aivan liian helppoa luovuttaa ja vajota synkkyyteen ja epätoivoon.

Sen sijaan rohkeutta ja kanttia vaatii seurata teidän esimerkkiänne. Olla tehtävänsä mittainen ja tehdä mitä pitää, jopa ylittää itsensä. Siinä te olette näyttäneet meille mallia.

Puhe on hyvä päättää jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin kuuluisiin sanoihin: “Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.”

75 vuotta Talvisodan alkamisesta. Puhe Kuhmo-talolla 30.11.2014

1 kommentti

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja Lotat, hyvä seminaariväki,

on suuri kunnia päästä tuomaan valtioneuvoston tervehdys talvisodan alkamisen muistopäivänä.

Tänä päivänä saamme viettää talvisodan syttymisen 75-vuotismuistopäivää itsenäisessä, vapaassa ja hyvinvoivassa Suomessa. Suuri kiitos siitä kuuluu kaikille teille veteraaneille ja Lotille, jotka ensin talvisodassa ja myöhemmin vielä jatko- ja Lapin sodissa laitoitte henkenne alttiiksi isänmaan puolesta.

Käymänne taistelu määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan mahdollisti sen, että Suomi säilyi itsenäisenä ja yhteiskuntaamme on sotien jälkeisinä vuosikymmeninä voitu kehittää suomalaisten haluamalla tavalla.

Seminaarin pitopaikkana Kuhmo on todella vaikuttava, samoin tietysti Suomussalmi ja Raatteen portti, joissa muistopäivän tilaisuuksia on myös vietetty. Talvisodan kovimmat taistelupaikat ovat tässä lähellämme. Kuhmon suunnalla talvisota alkoi 30.11.1939 klo 09.45 puna-armeijan osaston hyökätessä rajan yli kohti Laamasenvaaraa.

Neuvostodivisioonan tavoitteena oli vallata Kuhmo ja jatkaa siitä Sotkamon ja Kajaanin kautta aina Ouluun asti. Kuten hyvin tiedämme, nuo tavoitteet jäivät saavuttamatta.

Pelkästään Kuhmossa ja lähialueella talvisodan taisteluissa menehtyi noin 1500 suomalaista. Suomen tappiot talvisodassa olivat yli 25 000 kaatunutta ja haavoittuneita lähes kaksinkertainen määrä. Se on valtava uhraus, josta meidän tämän päivän suomalaisten on oltava kiitollisia.

Suomen kansa puolusti sinnikkäästi jokaista palasta isänmaastaan. Ensimmäiset kolme viikkoa olimme täysin yksin ja sotilaiden varustuksena silloisen pääministerin mukaan nimetty malli Cajander. Nuorukaiset ja varttuneemmatkin taistelijat lähetettiin rintamalle vähin varustein. Mutta veteraaniemme ansiosta loppu on historiaa. Vaikka varusteet olivat vähäiset, maastonluku-, ampuma- ja hiihtotaidot olivat erinomaisia. Talvisodan 105 päivää muistetaan tässä maassa ikuisesti. Se on talvisodan ihme.

Arvoisat kuulijat,

Me suomalaiset sanomme mielellämme, että Suomea puolustaa parhaiten kansa itse ja siteeraamme sujuvasti jo edesmenneen jalkaväen kenraali Adolf Ehrnroothin sanoja. Totta kaikki. Suomi on hyvä maa ja sitä kannattaa puolustaa. Självklart, Finland är ett fin land som det lönar sig att försvara.

Mutta vaikka joukkomme taistelivat jopa yli-inhimillisen urheasti, talvisotaa käytetään osin virheellisestikin symbolina maana yksin pärjäämisestä. Talvisodan kokemukset puhuvat sen puolesta, että Suomen on tärkeää luoda ja ylläpitää kiinteitä suhteita siihen läntiseen arvoyhteisöön, jonka osaksi olemme halunneet kasvaa itsenäistymisestä lähtien.

Suomella on yksin joutumisesta huonoja kokemuksia. Kun isot sopivat asioista keskenään pienten päiden ylitse, pienet joutuvat aina kärsimään. Pienelle maalle sellainen tilanne, jossa muut sopivat meitä koskevat asiat meiltä kysymättä, on pahin mahdollinen. Sellaiseen asemaan ei pidä enää koskaan joutua.

Tänä päivänä tilanne Suomessa on kovin toisenlainen kuin talvisodan kynnyksellä eikä meihin kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Maailman ja Euroopan laajuisesti viime aikojen tapahtumista voi kuitenkin löytää yhtäläisyyksiä myös talvisotaa edeltäneeseen aikaan.

1930-luvun alussa Yhdysvalloista käynnistynyt lama levisi lähes kaikkiin maailman maihin. Vastaavasti vuonna 2008 käynnistynyt finanssikriisi johti maailmanlaajuiseen taantumaan viime vuosikymmenen lopussa.

Toinen yhtäläisyys liittyy Ukrainaan. Talvisodan syttyessä Suomen itsenäistymisestä oli kulunut 22 vuotta, mikä on jotakuinkin sama aika, jonka vuonna 1991 itsenäistynyt Ukraina ehti olla itsenäinen valtio ennen nykyisen kriisin puhkeamista.

Ukrainan kriisin kärjistyminen ja Krimin niemimaan liittäminen Venäjään tulivat monelle lopulta yllätyksenä vaikka mielenosoitukset Ukrainassa olivat alkaneet jo useita kuukausia aikaisemmin.

Myös Suomessa sodan merkit leijuivat ilmassa jo ennen Neuvostoliiton hyökkäyksen alkamista. Syyskuun alussa Saksa oli hyökännyt Puolaan ja vain paria viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto miehitti Puolan itäiset osat. Suomelle ja Baltian maille Neuvostoliitto oli esittänyt aluevaatimuksia, joita koskevat neuvottelut Suomen osalta olivat katkenneet tuloksettomina marraskuun alussa. Silti harva uskoi sotaan lopulta jouduttavan.

Äsken mainitsemistani yhtäläisyyksistä huolimatta Suomen tilannetta 30-luvulla tai tänä päivänä ei voi rinnastaa tämän päivän Ukrainaan. Sotien jälkeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on tehty paljon työtä itsenäisyyden turvaamiseksi rauhanomaisin keinoin: aktiivisella kansainvälisellä osallistumisella, hakeutumisella eurooppalaisiin ja kansainvälisiin päätöksentekopöytiin sekä diplomatialla.

Tässä työssä keskeisenä tukena on ollut kansan yhtenäisyys, mikä myös erottaa meitä Ukrainasta. Itsenäistymisen jälkeen Suomessa käytiin kansaa poliittisesti ja sosiaalisesti jakanut sisällissota. Kansallisesti ja kulttuurillisesti Suomi oli kuitenkin varsin yhtenäinen maa. Talvisota ja yhteinen vihollinen vielä vahvistivat tätä yhtenäisyyden tunnetta. Talvisodan ihmettä.

Arvoisat kuulijat,

Talvisodan ihmeen rinnalla on säilynyt toinen legenda: Talvisodan henki. Tässäkään salissa on tuskin yhtään henkilöä, joka ei olisi kuullut sanottavan: ”nyt tarvittaisiin sitä talvisodan henkeä”; ”periksi ei anneta” ja ”veljeä ei jätetä”.

Minulta on joskus kysytty, miksi olen halunnut lähteä näihin tehtäviin? Miksi koen kunniatehtäväksi olla johtamassa tätä maata? Vastaus kiteytyy talvisodan henkeen: kaveria ei jätetä. Siihen ajatukseen kiteytyy oma arvomaailmani ja sillä ajatuksella toivon tätä maata rakennettavan ja johdettavan.

Yksi varsin merkittävä edesauttava tekijä rintamalla nousseeseen me-henkeen oli esimiesten johtamismalli ”seuratkaa” eikä ”menkää”. Suomalaisia johdettiin siis edestä. Johtajat olivat ”yksi meistä”, ei joku siellä etäällä. Saatettiin puhua tyyliin: ”Kyllä se meijän vänrikki.” Johtajisto kärsikin sodassa suhteellisesti suurimmat tappiot, rohkeutta on vaadittu, mutta siksi myös pärjättiin.

Edestä johtaminen kuulostaa varmasti tutulta tämänkin päivän johtamisessa liike-elämässä tai valtiojohdossa. Sama pätee tänäänkin, on pystyttävä johtamaan edestä, mutta yhdessä. Toinen toistemme kannustaminen ja tukeminen antaa parhaan lopputuloksen. Vaikka rintamallakin huuli lensi, ei heikoimpien mollaamiseen syyllistytty, vaan kaikki saivat sanan säilästä osansa tasapuolisesti.

Oleellinen asia me-hengen luomisessa oli antaa aivan kaikille paikka näyttää taitonsa – se osattiin. Silloin ymmärrettiin, että jokaista suomalaista tarvitaan ja jokaiselle löytyy paikka tämän maan puolustamisessa ja rakentamisessa. Joka ainoa suomalainen on hyvä jossakin.

Vaikeina aikoina korostuu aivan erityisesti välittäminen. Pohjimmiltaan se lähtee omasta sydämestä. Ihmisyyteen kuuluu yhteisöllisyys: olemme jokainen riippuvaisia muista, tavalla tai toisella.

Tätä haluan korostaa myös tänä päivänä. Meille aivan jokaiselle on paikka ja tehtävä tässä maassa. Olkoon tehtävä pieni tai suuri, näyttävä tai vähäeleinen, jokaisen panoksella on arvoa tässä yhteiskunnassa. Kun tämän ymmärrämme, viemme sotiemme sankareiden viestiä parhaalla mahdollisella tavalla eteenpäin.

Talvisodan hengessä on paljon opittavaa. Siksi meidän nuorempien kannattaa kuunnella veteraanien mietteitä tarkasti, jos ja kun siihen tilaisuus avautuu. Meidän kannattaa ottaa oppia ja olla nöyrän kiitollisia.

Veteraaneista moni ei enää pysty kertomaan tarinaansa uhrauksista, mitä he ovat maallemme antaneet.  Monet heistä eivät ehkä vaatimattomuuttaan halua kertoa siitä sitkeydestä, velvollisuudentunnosta ja tulevaisuudenuskosta, mitä sodat ja sodan jälkeinen jälleenrakennus vaativat. Mutta ne viestit on syytä kuulla nyt kun meillä on siihen vielä mahdollisuus.

Arvoisat kuulijat,

Tällä hetkellä Suomen talous on valitettavasti pysytellyt mollivoittoisena. Täällä Kainuussakin seuraukset tunnette. Koko maailman tilanteella Venäjän pakotteet mukaan lukien on ollut heijastuksensa talouteemme.  Haasteita siis on.

Mutta auttaisiko se kuuluisa talvisodan henki meitä tässäkin paikassa.  Uskotaan suomalaisiin, luotetaan toisiimme, ei anneta periksi ja mennään tulta päin kaveria jättämättä.  Löytyisikö siitä avain Suomen nousuun?

Talvisodan jälkeen suomalaisten talkoohenki eli jälleenrakennuksessa.  Suomalaiset uskoivat tulevaisuuteen ja väkiluku vain kasvoi tappioista ja uuden sodan uhkasta huolimatta.  On hyvä muistaa, että Suomi rehtinä ja rehellisenä maana maksoi sotiemme jälkeen mittavat sotakorvaukset silloiselle Neuvostoliitolle.

Vaikka sotakorvausasia kokonaisuudessaan oli negatiivinen, se suorastaan pakotti ja puski Suomen teollisuutta eteenpäin ja edesauttoi maamme kasvamista yhdeksi Euroopan kehittyneimmistä valtioista.

Suomen menestys onkin perustunut kautta historian kovaan työhön ja rohkeuteen uudistua. Miksi johtopäätös olisi nyt toisenlainen?

Olemme kansakuntana tilanteessa, jossa poliittiset päättäjät pystyvät luomaan turvallisuutta ainoastaan muutokseen sopeutumalla ja muutoksia tekemällä, ei paikallaan pysymällä.

Lopulta kyse on valinnoista. Yhtä pelastajaa ei ole. Maailma ympärillämme haastaa meidät. Tilanteelta ei voi sulkea silmiään, vaan silmät on pikemminkin avattava todellisuuteen, joka ei löydy vain maamme rajojen sisäpuolelta.

Mitä meistä kukin voi tehdä? Me kaikki voimme omalta osaltamme olla yhtenä lenkkinä pitämässä huolta siitä, että Suomi tästäkin kuopasta vielä nousee.  Omalta osaltani pidän huolen siitä, että valtiovalta pitää valmiutensa kunnossa ja itsensä valppaana vastaamaan haasteisiin.

Minä haluan sanoa kaikille, että te veteraanit ette turhaan taistelleet, tästä maasta pidetään huolta myös jatkossa.  Ja tämän sanoman levitykseen tarvitsen teidän kaikkien kuulijoiden tukea.

Lopuksi haluan siteerata lappilaisen kirjailijan Oiva Arvolan Sotainvalidin saagaa:

”Mutta silloin kun kipu oli kirvelevin – ja ahdistus suurin,
minä kuulin sinun pelottoman, – – lujan äänesi ja sanasi:
’Veljeä ei jätetä!’
—
Sitä varten meille on annettu tuska ja kärsimys,
että meissä kirkastuisi tämä ihmisenä olemisen perimmäinen sanoma.”

Kunnioitetut veteraanit ja Lotat,

kiitos Teille vielä kerran siitä, että voimme pitää talvisodan muistopäivän seminaaria yhdessä itsenäisen isänmaamme kauneimmista osista.

Hyvät kuhmolaiset, hyvä seminaariväki,

kiitos teille, että olette mukana muistamassa yhtä Suomen historian käännekohtaa ja kunnioittamassa sotiemme veteraaneja. Pidetään yhdessä huolta veteraaneistamme – sen he ansaitsevat.