Tänään eduskunnan täysistunnossa käydään lähetekeskustelu kansalaisaloitteesta, joka pyrkii tekemään ruotsin kielestä valinnaisen oppiaineen kaikilla kouluasteilla.
Tulen itse kaksikielisestä perheestä. Olen kulkenut koulutietäni sekä suomeksi että ruotsiksi. Nyt kodissamme puhutaan kolmea kieltä. Näkökulmastani aiheen ympärillä on liikaa kiihkoilua ja vastakkainasettelua.
Yksi puoli puhuu pakkoruotsista unohtaen kritiikittä, että koko koulujärjestelmämme perustuu oppivelvollisuuteen, paino sanalla velvollisuus. Toinen puoli poteroituu puolustamaan vähemmistökieltään ikään kuin sen olemassaolo olisi radikaalisti uhattuna. Ei ole.
Kielikiihkoilu kummallakaan puolella ei auta olennaiseen kysymykseen eli kuinka valmentaa nuorisollemme olennaiset valmiudet. Mikään oppiaine ei ole täysin turhaa, tuskin täysin välttämätöntäkään. Kielikeskustelussa ruotsin kielestä tulee puolesta riippuen kuitenkin jompaakumpaa.
Kieliajattelullani on kaksi lähtökohtaa: kansainvälisyys ja yleissivistys. Suomi on viennistään riippuvainen: kauppa ei käy, jos ei osaa kieliä. Suomi haluaa olla aktiivinen kansainvälisillä foorumeilla: viestimme ei kanna pelkästään suomeksi tai ruotsiksi. Yksilötasolla kielille ja kulttuureille herkällä on yksinkertaisesti paremmat valmiudet tämän päivän maailmassa.
Vieraan ymmärtäminen lähtee itsensä ymmärtämisestä, omasta kulttuurisesta yleissivistyksestä. Perustuslakimme 17§ toteaa ”Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi.” Kulttuurisesta itseymmärryksestämme lohkaistaisiin iso pala, mikäli toisen kansalliskielemme annettaisiin rapautua. Kääntäen, kansainvälisyyden ja yleissivistyksen näkökulmista Suomen kaksikielisyys ja englannin myötä itse asiassa kolmikielisyys on ilman muuta valtti.
Samalla huolestuttavina kehityspiirteinä voidaan todeta toisen kotimaisen osaamisen tason heikentyneen 2000-luvulla, ruotsin pitkänä kielenä opiskelevien määrän vähentyneen ja ylioppilastutkinnon yhteydessä ruotsin kielen kirjoittavien määrän pienentyneen. Ja mikä näitä olennaisempaa, suomalaisnuoret opiskelevat vähenevässä määrin ylipäätään vieraita kieliä.
Kielten opetukseen ja opiskeluun on ilman muuta satsattava, siis opetukseen, ei seiniin. On erikoista, että suomen- ja ruotsinkielisillä on omat koulunsa. Opiskellaan erillään, leikitään erillään. Toinen puoli jää vieraaksi ilman arkista yhteyttä. Kieltä opetellaan, mutta sitä ei oikein opita, sisäistetä ja omaksuta osaksi omaa ajattelua ja identiteettiä. Suomen- ja ruotsinkielistä opetusta voisi aivan hyvin olla enemmän samoissa tiloissa, kaikkien hyödyksi.
Mitä vähemmän resursseja menee seiniin ja hallintoon, sen enemmän jää tilaa myös yksilöllisempiin kieliohjelmiin, kielikylpykoulutukseen ja muihin vieraisiin kieliin. Samalla voitaisiin olla joustavampia tarpeiden mukaan, joskus ruotsin kielen sijasta on kannattavampaa panostaa johonkin toiseen kieleen.
Joka tapauksessa näkemykseni on, että tämän päivän maailmassa kieliä tulisi opiskella enemmän ja aikaisemmin. Lapset ovat kielten suhteen kuin sieniä. Tämä kannattaisi hyödyntää.