Suomen taloudessa on käynnissä kehitys, jossa veroaste ja julkisen sektorin osuus työllisyydestä nousevat samalla, kun työikäinen väestö vähenee ja talous ei kasva. Tämän kierteen korjaamiseen ei riitä toive, että vienti lähtisi suhdanteiden parantuessa vetämään.

Veroasteemme lähestyy maailman huippua, ja olemme menneet Ruotsin ohi tällä mittarilla. Ensi vuonna kokonaisveroaste on jo 46 prosenttia. ”Vanhojen EU-maiden”, eli EU-15:n keskiarvo on noin 39,5 prosenttia. Meillä verot painottuvat erityisen paljon työhön. Keskituloinen suomalainen maksaa vuodessa 2000 euroa enemmän veroja kuin samoista tuloista maksetaan Ruotsissa.

Talouspolitiikan pitkän tähtäimen tavoitteena tulisi minusta olla verotuksen laskeminen eurooppalaiseen, vanhan 15 EU-maan, keskitasoon. Tätä arvioitaessa on huomioitava dynaamiset vaikutukset: verojen alennukset nostavat fiksusti kohdennettuna tuotantoa ja työllisyyttä, minkä kautta valtio saa osan veroalen hinnasta takaisin. Työn verotuksen alentaminen lisää työllisyyttä ja työtunteja. Keventäminen pitääkin keskittää niihin veroihin, jotka ovat kasvulle haitallisimpia, kuten ansiotulovero ja yhteisövero.

Julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen oli alle 50 prosenttia vielä vuonna 2008. Tämä vastaa euromaiden keskiarvoa ja muun muassa Ruotsin tilannetta. Suomessa menosuhde kuitenkin kasvoi nopeasti talouskriisin aikana nykyiseen 58 prosenttiin. Kasvu on kriisin takia ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Ongelmaksi asia muodostuu, jos tästä tulee pysyvä asiaintila.

Julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen olisi pienenettävä takaisin noin 50 prosenttiin. Se vaatii niin kansantalouden kasvua kuin julkisen sektorin menojen sopeuttamista. Veroalesta seuraava talouskasvu ja työllisyysasteen nousu myös vähentäisivät tarvetta tulonsiirroille, mikä automaattisesti pienentää julkisen sektorin menoja. Pelkkinä leikkauksina nykyhetkessä julkisten menojen BKT-suhteen laskua ei voi tietenkään toteuttaa romuttamatta hyvinvointivaltiota. Maali pitää asettaa realistiselle aikavälille, esimerkiksi vuoteen 2020.

SAK:n Olli Koski totesi lauantain Helsingin Sanomissa aivan oikein ”vähemmän veroja tarkoittaa, että jostain pitää luopua”. Näinhän se on. Suuret säästöt voidaan kaivaa vain budjetin suurista pääluokista, kuten sosiaali- ja terveysministeriöstä. Relevantin kokoisia säästökohteita on myös muun muassa yritystuissa.

Tuottavuuden kehittäminen sote-uudistuksen, kilpailun lisäämisen, julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuden sekä digitalisoinnin myötä on tämän ja seuraavan hallituksen keskeinen tehtävä. Mitä enemmän rakenneuudistuksia pystymme toteuttamaan, sitä vähemmän meillä on edessä valtion ja kuntien lakisääteisten tehtävien rajaamista. Kokonaan sitä ei voi kuitenkaan väistää.

Harva on ehkä huomannut, että tällä vuosituhannella olemme luoneet pelkästään kunnille pitkälti yli sata uutta tehtävää ja vuositasolla usealla miljardilla eurolla pakollisia lisämenoja. Kilpakumppanini Jan Vapaavuori mainitsi perjantaina Kokoomusnuorten puheenjohtajatentissä sitoutumisen siihen, ettei kunnille anneta yhtäkään uutta tehtävää muutamaan vuoteen. Tämä on erinomainen ajatus, jota kannatan. Paula Risikko taas nosti esiin neliönormit, joiden takia hoiva-alan yrittäjiä on joutunut jopa lopettamaan toimintansa. Esimerkkejä riittää. Loppujen lopuksi kaikki palautuu pääministerin käytössä oleviin välineisiin johtaa valtioneuvoston toimintaa sekä hallituspuolueiden yhteiseen tekemisen meininkiin.

Hallitus ja erityisesti uusi valtiovarainministeri Antti Rinne ovat puhuneet valtion taseen käyttämisestä talouskasvun tukemiseen. Hyvä näin. Valtion omaisuuden myynnistä saatavat tulot on käytettävä kestävällä ja talouskasvua pitkällä aikavälillä tukeviin tarkoituksiin. Kertaluonteinen elvytys myyntituloilla ei lämmitä pitkään.

Esittämäni pitkän tähtäimen tavoitteet – veroasteen lasku eurooppalaiselle tasolle ja julkisten menojen BKT-osuuden palauttaminen vuoden 2008 tilanteeseen – ovat kunnianhimoisia, jopa kovia. Kyseessä olisi miljardiluokkaa oleva talousohjelma. Miljardiluokkaa niin suomalaisten ihmisten ja yritysten käyttöön jäävien tulojen lisäyksessä kuin julkisten menojen säästötarpeissa.

Minusta kokoomuksen pitää asettaa kunnianhimoisia tavoitteita. Puheenjohtajalla on oltava näkemys ja ehdotuksia Suomen kehittämisestä, puolue päättää linjasta. Ilman pitkän tähtäimen tavoitteita politiikka taantuu hallinnoinniksi, juoksevien asioiden hoitamiseksi. Status quo ja saavutettujen etujen puolustaminen eivät kuitenkaan riitä Suomelle. Esittämäni talouspoliittisen vision avainluvut ovat mittakaavaltaan toteutettavissa, jos saamme riittävän mandaatin ja selkeän hallitusohjelman ensi vuoden eduskuntavaalien myötä.