Vaikka Davosin Talousfoorumissa on väkeä kaikkialta maailmasta, iso osa keskusteluista pyörii Euroopan ongelmien ympärillä. Kaikki ovat huolissaan siitä, miten maailman suurin talousalue saadaan uuteen nousuun.

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi vaihtui velkakriisiksi ja nyt ollaan kasvukriisissä: Talouskasvu matelee, deflaatio eli hintojen alenemiskierre väijyy taustalla, kilpailukyky kohentuu hitaasti, investointeja puuttuu.

Euroopan keskuspankki ilmoitti eilen massiivisesta ohjelmasta, jolla taistellaan deflaatiota vastaan. Ja yritetään saada kasvua viriämään. Keskuspankki tulee ostamaan valtioiden joukkolainoja ja muita arvopapereita 60 miljardin euron edestä kuukaudessa vuoden 2016 syksyyn asti.

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Tarkoituksena on se, että euroalueen maissa rahaa tulee liikkeelle entistä enemmän, jolloin sen käyttö on halvempaa esimerkiksi investointeihin. Lisäksi euron arvon alentuessa sillä voi olla myönteistä vaikutusta vientiin. Näin toki Suomessakin.

EU-jäsenvaltion pääministerinä en suuresti kommentoi riippumattoman keskuspankin toimia. EKP tehtiin riippumattomaksi syystä: jotta se voi katsoa kokonaisuutta eri jäsenmaiden ristipaineessa. Mutta kuten totesin eräässä Davosin paneelikeskustelussa – kaikki, mitä EKP tekee, otetaan vastaan hymyn kera.

Mutta sitten se tärkein:

Tämä ei tarkoita sitä, että euroalueella voidaan jäädä odottelemaan kasvun alkamista. EKP tekee, mitä voi rahapolitiikan keinoin. Jäsenmaiden vastuulla on paljon isompi urakka kilpailukyvyn palauttamisessa ja velkaantumisen lopettamisessa.

Osa on edelleen sitä mieltä, että kasvu syntyy siitä, että valtiot ottavat lisää lainaa ja rakentavat teitä, kouluja tai vaikkapa yrityspuistoja. Julkisia investointejakin tarvitaan, mutta meillä on kyllä mahdollisuuksia tehdä valintaa myös budjetin sisällä velkataakkaa kasvattamatta.

Jos lisävelkaantuminen olisi avain kasvuun, Suomen pitäisi olla huippuvauhdissa.

Suomi on nyt kokeillut vuosikausia elvyttämistä. Vuodesta 2009 alkaen olemme tuplanneet valtionvelkamme n. 50 miljardista eurosta n. 100 miljardiin euroon. Silti keikumme nollakasvun tuntumassa seitsemättä vuotta peräkkäin.

Jatkuvassa rahan pumppaamisessa velalla on se ongelma, että jossain vaiheessa kaivo ehtyy. Luottamus Suomen selviämiseen velkataakkansa kanssa on säilytettävä. Tulevien sukupolvien kannalta olisi edesvastuutonta jatkaa nykyistä menoa.

Ainoa tapa saada kestävä talouskasvua on pitää huolta siitä, että Euroopassa ja Suomessa on yrityksiä, joiden tuotteet ja palvelut käyvät kaupaksi, jotka työllistävät ja investoivat. Tämä vaatii luottamusta.

Luottamusta luo se, että julkinen sektori toimii tehokkaasti, valtio ei ole velkakierteessä ja työnteko on arvossaan. Hallitsematon velkaantuminen täytyy lopettaa, työmarkkinoiden toimintaa on parannettava, jotta yhä useampi pääsee töihin. Investointeja on houkuteltava. Osaavaa työvoimaa on oltava tarjolla, t&k -panostusten on johdettava uusien menestystuotteiden syntymiseen.

Mikä tässä on valtion rooli?

1. Menokuri. Velaksi ei voi elää loputtomiin. On priorisoitava ne asiat, mitkä hoidetaan: koulutus, terveys, heikoimmassa asemassa olevista huolehtiminen.

2. Rakenteelliset uudistukset. Työmarkkinauudistus, joka lisää työn tekemistä ja työvoiman tarjontaa. Verouudistus, joka palkitsee työn tekemisestä ja kohentaa ostovoimaa. Sote-uudistus, joka hillitsee terveyspalveluiden menojen kasvamista.

3. Investoinnit osaamiseen. Suomen kaltainen maa ei voi koskaan kilpailla alhaisella työn hinnalla ja kustannuksilla. Siksi meillä on oltava tietoa ja taitoa, jota muilla ei ole. Tämä tarkoittaa panostuksia koulutukseen, yliopistoihin, tutkimukseen ja tuotekehitykseen.

Poliitikoilta vaaditaan aktiivisia toimia, mutta kasvua he eivät luo.

Kasvu syntyy yksityisellä sektorilla yritysten ja työntekijöiden onnistumisten kautta. Aina on hyvä pitää mielessä, että loppujen lopuksi yksityinen sektori rahoittaa koko hyvinvointiyhteiskuntamme pyörittämisen.

Den tredje veckan i januari fylls Davos pittoreska smågator av ”globalisation junkies”. Politiker, företagsledare, akademiker och journalister från alla kontinenter minglar, diskuterar och mäter den globala pulsen.

World economic forum har grupperat årets megatrender i fyra helheter: kris och samarbete, tillväxt och stabilitet, innovation och industri samt samhälle och säkerhet. Alltså allt mellan himmel och jord.

Om vi tror på allt som öses på oss så är världen en osäker plats och världsekonomin fortsättningsvis i en svacka. Det är delvis rätt. Världen har gemensamma problem. Det gäller att hitta gemensamma lösningar.

Det kommer inte att vara svårt att hitta diskussionsämnen i Davos i år. Här är mina fyra huvudområden:

º1. Ryssland – kris och samarbete.
Landet är i en ekonomisk kris som medför geopolitiska risker genom agerandet i Ukraina. Den ryska ekonomin krymper samtidigt som oljepriset dyker. Internationella investeringar flyr i takt med en sjunkande rubel och en stigande inflation. Det finns ingen snabb utväg från krisen i Ukraina. Hur kan man bäst samarbeta med Ryssland?

º2. Grekland – stabilitet och tillväxt.
Det är val på söndag. Det vänsterpopulistiska Syriza leder opinionsmätningarna. Dess ordförande, Alexis Tsipras, har visserligen tonat ned sin retorik om att inte betala tillbaka lånen, men hans vision om strukturella förändringar är, diplomatiskt sagt, kanske lite svårtolkad. Hur påverkar valresultatet hela EU?

º3. EU – innovation och industri.
Vi har gått från en finanskris till en tillväxtkris. Flera EU-länder gör inte tillräckligt med strukturella förändringar. Har vi innovation? Hur mår vår industri? Hjälper den sjunkande euron och oljepriset tillväxten i Europa? Med rätt svar och lite tur får vi igång tillväxten.

º4. Global terrorism – samhälle och säkerhet.
I Paris attackerade terroristerna det öppna samhället. Svaret till dem som attackerade var det rätta. Man försvarade frihet och demokrati. Debatten i Davos söker en balans mellan öppenhet och säkerhet.

Vi måste också titta på den kontext som inramar Davos. Vi ser slutet på två eror. För det första är de internationella institutionerna som byggdes efter andra världskriget – till exempel FN, IMF och Världsbanken – inte automatiskt kapabla eller legitima att styra globaliseringen.

För det andra går den 25-åriga eran efter kalla kriget mot sitt slut. Vi bör medge att historien inte tog slut. Den liberala demokratin finner vi i cirka hälften av världens 200 nationalstater. Maktpolitiken har gjort comeback till Europas gränser.

Det bästa med Davos är att man stannar upp för att tänka på helheter, man får nya idéer och träffar en massa människor som man inte råkar på under resten av året.

Davos är ett bra sätt att lösa gemensamma problem och driva nationella intressen i ett internationellt sammanhang.

Euroopan unioni on vastannut Venäjän laittomiin toimiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa diplomatian ja talouden keinoin. Pakotteiden tie on epämiellyttävä, mutta parempaakaan ei ole tarjolla.

Venäjän asettama maitotuotteiden tuontikielto osuu suomalaisiin tuottajiin ja yrityksiin – asettaa maitosektorin ulkopolitiikan pelinappulaksi. EU:n maatalouspolitiikan puitteissa Venäjän tuontikiellon vaikutuksia voi korvata edes osittain. Näin on tehty nopeasti pilaantuvien hedelmien osalta, ja eilen maatalouskomissaari Phil Hogan kertoi 28 miljoonan euron kompensaatiosta Baltian maiden maitosektorille.

Komission päätösluonnos ei sisällä tukea Suomelle, sillä tuottajamaidon hinta ei ole komission mukaan laskenut riittävästi täyttämään tuenmaksun kriteereitä. Komissaarin linjaus on herättänyt Suomessa epäuskoa. Syystäkin.

Tuottajahinnat ovat laskeneet Baltian maissa dramaattisesti. Ne tarvitsevat ja ansaitsevat kompensaationsa. Suomessa Venäjän tuontikiellon aiheuttama tappio näkyy viiveellä tuottajien tilipussissa, koska osuuskunnat kantavat alkuvaiheessa osan tappiosta. Tuottajille se tulee täysimääräisesti viiveellä.

Toiminta osuuskuntien kautta ei voi olla peruste syrjiä suomalaista maitosektoria. Jos komission asettamat kriteerit ovat liian yksipuoliset, kriteerejä on tarkasteltava.

Maa- ja metsätalousministeri Petteri Orpo käy Hoganin kanssa tiiviitä neuvotteluja. Teen osaltani töitä, jotta tilanne saadaan hoidettua. Annan Petterille kaiken sen tuen, mitä asian ratkaiseminen vaatii.

EU-budjetista käydään parhaillaan tiukkoja neuvotteluja. Ylimääräistä rahaa ei ole valtavia määriä, eikä EU-kompensaatio korvaa maitosektorin tappioita täysimääräisinä. Kyse on periaatteesta. Siitä on pidettävä kiinni.

Posted in EU.

Finland’s Prime Minister Alexander Stubb
Speech at Centre for European Reform (hosted by Shell)
8.10.2014

A SMART CLIMATE AND ENERGY POLICY

***

Mr Chairman,
Ladies and Gentlemen,

It is a pleasure to be speaking at an event organised by the Centre for European Reform. I have always considered the CER to be a key think tank concentrating on EU affairs and reforming the Union. And I consider Director Charles Grant not only a colleague, but also a friend.

When speaking in London nowadays, a Finnish Prime Minister can choose from a multitude of topics: The financial, debt and growth crisis of the past few years, the Ukraine crisis and Russia or the UK’s relations with the continent, to name a few. In all of these areas, we politicians certainly have our work cut out for us. A great deal of negotiating, fixing and solving needs to be done in the coming months and years.

However, climate change is perhaps the most pressing topic for any politician, company or think tank. Climate change affects us all, even if it only makes onto the front pages every now and again. It will affect our way of life, our security and our very futures. And our children’s futures. It is one of the biggest security challenges for mankind. Indeed, other potential topics seem almost mundane in comparison.

In my speech today, ”A smart climate and energy policy”, I will consider three aspects. 1. the EU’s forthcoming climate and energy package for 2030. 2. the European debate on energy security and 3. the business opportunities that we in Finland believe are emerging.

I am grateful to Shell for hosting us. Shell happens to have a Finnish chairman of the board, Jorma Ollila. Shell’s involvement in LNG, biofuels, carbon capture and storage and energy efficiency is a case in point: if we are to meet the challenge posed by climate change, we all need to play our part. States, companies and individuals alike. Big Oil and Small Solar alike.

**

Global warming is accelerating, and the time available for its mitigation is running short. The latest report by the Intergovernmental Panel on Climate Change demonstrates the inadequacy of the actions we have taken so far. In Europe, emissions have fallen during the economic crisis, but demand for renewable sources faces difficulties, and state subsidies are distorting the internal energy market.

It is essential that we reach a global, binding climate agreement on climate change. Every effort should be made to achieve a deal in Paris next year. In one way or another, carbon needs to carry a price tag. Although Europe now accounts for only around 10 % of global emissions, much still depends on our leadership.

The European Union is set to decide on its 2030 climate and energy policy framework at the next meeting of the European Council, to be held in two weeks’ time. This will represent Europe’s contribution to the global negotiations on the issue. We need to find a model that is both ambitious and cost-effective. It should contribute to restoring Europe’s competitiveness and foster economic growth.

I welcome and fully support the Commission’s proposal to cut our emissions by 40 % compared to the year 1990. We must also increase the share of energy based on renewable sources and improve our energy efficiency.

However, only the first target should be legally binding on Member States. Since our goal is to decrease emissions, we need to leave room for both the market – via emissions trading – and Member States to find the most effective ways of achieving this decrease.

The EU’s Emissions Trading System has had mixed success. Emission allowances are priced around 5.70 Euros per tonne, which is still lower than anticipated. This is at least partly due to overlapping targets and lavish state subsidies for renewable energy.

Structural changes to the ETS will make it stronger, directing investment towards the most optimal and cost-efficient low carbon solutions. The Market Stability reserve proposed by the Commission is also necessary in order to balance the demand and supply of emission allowances during economic downturns and upturns.

Sectors outside the ETS, such as transport and housing, will play an increasing role in achieving the 2030 targets. We should develop a strategy for the decarbonisation of transport, in which I believe that 2nd and 3rd generation renewable fuels will play a key role.

Also in the non-ETS sector, we need to find the smartest, technologically neutral and most cost-efficient ways of reducing emissions. In practice, this means setting national targets in accordance with the estimated costs of emissions reductions. Those Member States who have already done a lot to reduce emissions will find it more expensive to improve still than others.

**

As we try to reduce our emissions, energy security is becoming a more and more topical issue. Dependence on a single external supplier – namely Russia – is raising concern in many European capitals.

Russia has maintained its position as Europe’s main supplier of crude oil and natural gas and emerged as our leading supplier of solid fuels also. Kreml has made a strategic choice of basing both Russia’s economy and foreign policy on this strength. But the depence goes both ways. Whereas we in Europe import around 30 % of our energy from Russia, for Russia the exports to Europe account for even 80 % of the total energy exports – and provide for around 50 % of the Federation’s budget.

In the European debate, driving an ambitious climate and energy policy and improving energy security are sometimes presented as mutually exclusive choices. This is a false dichotomy, for the same practical measures can bring us closer to achieving both policy goals.

The best way to reduce dependence on fossil fuels from a third country would be first, to increase the diversity of our national energy mixes; second, to improve energy efficiency and third, to put the finishing touches to the Internal Energy Market.

Diversity is cost-efficient. Diverse energy mixes are more secure and competitive. We should not rule out any carbon-free options when developing our national energy mixes. Both nuclear power and domestic renewable energy sources – mainly biomass – are crucial as we aim to reduce both our emissions and our dependence on imported oil and coal. Gas, imported from Russia, equals around 10 % of our total energy consumption. And we are building several LNG terminals to diversify also our gas supply.

Energy efficiency will need to be improved at all stages of the energy chain: during generation, transformation, distribution and final consumption. Since EU Member States have very different starting levels in terms of energy efficiency, the EU level goal should not be binding on the country level.

Within Europe, discussion of energy self-sufficiency is coming more popular. While this is understandable, we should avoid getting carried away. For many Member States, national self-sufficiency in energy is not an economically relevant option. On the other hand, a functioning Internal Energy Market would benefit all of us and lead to lower energy prices in the long run. Although the internal market is making progress with respect to electricity, not all national electricity markets are yet working in line with EU laws. What is more, insufficient progress has been made with respect to gas.

An Internal Energy Market needs infrastructure in addition to legislation. Interconnectors are required in many corners of Europe, including Finland. Here, some public funding will obviously be needed.

Internal Energy Market is the most important element of the Energy Union mentioned in the next European Commission’s priorities. This is a project that deserves all our support.

**

And finally,

We can maintain our prosperity at the same time as we control climate change. Environmental challenges and resource scarcity need not be only an extra cost for our industry. They can also be drivers for innovation. There are lucrative business opportunities opening if we set our policies right.

Europe has lost substantial manufacturing capacity to emerging economies. Most of this work is not about to return. We need something new instead. We should aim to perform the most value-adding tasks in global value chains and networks. Many such tasks are related to the innovations that will reduce or eliminate pollution and to make efficient use of our resources. This is about Green Growth, Cleantech and Bioeconomy.

As many of you well know, Cleantech is not a small niche anymore. In 2012 the global Cleantech market was estimated at € 2 000 billion and has been growing annually around 11,7 % since 2007. In Finland, cleantech business currently employs around 50,000 people. 40,000 new jobs are expected to be created by 2020.

The impetus for Green Growth is partly market-led, and is partly being created by policy and regulatory changes. This is an area in which Europe still has a head start, because we have taken climate change seriously. But what are we going to do with our lead? Can we adjust our climate and energy policy to more cost-effective and flexible direction?

Creative destruction is never an easy process. It is hard for companies, for politicians and clearly for those whose jobs are disappearing or moving overseas. Some industries have simply been wiped out, without any creation. As we engage in an ambitious climate policy, we must do what we can to avoid carbon leakage – industry moving to third countries with laxer constraints on emissions. However, halting the continuous change of global economy is not an option. In the long run, the early movers will profit most.

To support Green Growth, politicians must ensure that we get the framework right for successful Cleantech innovations. We need to use the available EU policy tools and create a fully functioning Single Market for products and services related to issues such as energy technology, energy efficiency, renewable energy, 2nd and 3rd generation biofuels, CCS and smart transportation. It will benefit us little if only one or two European countries get it right – national markets are often simply too small.

We also need to look beyond the EU. Not only to the other advanced economies but also towards the developing countries which need more and more low-energy and resource-saving solutions. Cost-efficient European policies will lead to globally competitive solutions. We need market access for these solutions. Therefore the next European Commission should play an active role in liberalising global trade in Cleantech products.

**

Dear friends,

European integration began with the Coal and Steel Community and Euratom. Energy has been at the core of the European project from the outset.

But while we have focused on other issues – the internal market, foreign and security policy, the Euro – we have not made as much progress on energy as we might. These past failings are now returning to haunt us.

Climate change, Russia’s new foreign policy doctrine and Europe’s need for industrial resurgence all mean that we need to make climate and energy policy one of our priorities over the coming years. We need to realise an Energy Union.

I hope that, today, I have given you fuel for thought on three aspects of this work.

First, our climate and energy policy framework needs to focus on reducing emissions and be both ambitious and cost-effective.

Second, our energy security should not only be viewed nationally, but also at European level. Diversity, energy efficiency and Internal Energy Market are key issues in this respect.

And third, we have major opportunities for Green Growth if we set the policy framework correctly at European and global level. We can both reduce emissions and thrive economically.

For those of you who know me it may not come as big surprise when I summarise all of this by saying that, in the area of energy policy too:

We need both more Europe and more market and less nationalism and less political micromanagement.

Thank you for your attention.

Finland’s Prime Minister Alexander Stubb
Speech at Le Mouvement des entreprises de France (Medef)
1.10.2014

Tiivistelmä suomeksi: http://vnk.fi/ajankohtaista

***

HOW TO RELAUNCH GROWTH IN EUROPE

Mr Chairman,
Ladies and Gentlemen,
It is a great pleasure and an immense privilege to speak at Medef today. I remember well my previous visit to your esteemed organization in 2012 – then as Minister for European Affairs and Foreign Trade. It is good to be with you again. But unfortunately the challenges we discussed during my earlier visit have not yet abated. Europe is still undergoing a grave economic crisis.

My subject today is how to relaunch growth in Europe. We have a three-faceted economic crisis in our hands. It all started as a global banking crisis and was then soon transformed into a debt-crisis in the Euro area. Today we are facing a European crisis of growth.

Only strong growth will put Europe on a sustainable economic path. Without growth, unemployment will remain at intolerable levels and balancing public finances will be an increasingly difficult task. Europe will be trapped by its ageing demographics.

No one is immune to the crisis – not France, nor Finland. We have all been hard hit. We can speak of a lost decade in terms of European growth. For example, Finland will probably regain the 2008 pre-crisis level of production only by 2018.

Growth is the crucial European issue – economic, political and social. We all want growth, we all need growth – this is self-evident. There is no disagreement – north or south, right or left – on this issue. But there are different views on how to achieve growth. What is feasible, what needs to be done.

My aim today is to present my vision on how to relaunch economic growth in Europe. What constitutes a sustainable and viable European growth policy. What are the building blocks of a Europe of growth.

Being in France, we are subject to high standards of logic and structure. So let me analyze European growth in three stages: first, what is our understanding of the foundations for growth in the modern economy, second, what are the areas where
Europe can generate new growth, and third, what are the policies that need to be deployed for realizing growth.

**

Dear friends,

A key element in building a policy for European growth is understanding the foundations of growth. How does the modern economy function, and what makes it grow.

Europe has been a great economic success, a global leader. All major economic innovations have strong European origins – commerce, banking, manufacturing, the industrial revolution. And you can also add integration to the list, since it is a European solution to the demands of a transnational economy.

But history has also shown that success depends on perpetual change, economic evolution. The only constant is change. The eminent economist Joseph Schumpeter talked about creative destruction – allowing economic structures to change with development.

I am not arguing that Europe hasn’t made mistakes as well. Some industries have simply been destroyed, without any creation. One unfortunate example is how Europe lost its leadership in information technology. Europe was the global leader in the telecoms sector during the 1990s, because we had a strong European market, leading technology and above all, common European standards. But our environment changed. The internet became the main stage. Online content surpassed the handset as the center piece. Europe lost its edge and the United States became the dominant force in the digital economy. You can all Google this information on your iPhone and then share it to your followers on Twitter.

The reasons for this European downfall are clear – there was no internal market, no common European standard for the digital economy. National boundaries were high, when there should have been none. This is a cautionary tale – we must pay constant attention to economic evolution. Success today is no guarantee of success tomorrow.

Globalization means intense competition. And it also means that the economy and our companies are no longer confined to the national or even European framework. Even mundane products are the result of global value chains, where one part is made here, the other part there, assembled elsewhere, but the greatest value is created in the creative reaches of the process. Ipads are made in China, but designed in California, as the label says. And the ‘made in’ covers only some 2% of their value.

Therefore modern countries cannot hide between duties and non-tariff barriers. Economic fortresses have been made obsolete by the cannons of globalization. Our companies and economies need to thrive in the open. Seek high value in the global division of labor.

We have to understand a brutal fact. The modern economy is like a powerful stream, forever moving ahead, never stopping. Stopping this current is not an option, neither is reversing it, nor does it make sense to swim against it. Europe has lost substantial manufacturing capacity to emerging economies. Most of this work is not about to return to Europe – no matter how much we improve our industrial policy. The only viable option is to look ahead for new opportunities.

Some people fear that reforms aimed at making our economies more dynamic will undermine the welfare society we have built over the post-war decades. I don’t agree.

I see economic competitiveness as the sole way of preserving and further improving our European model. In an open economy competitiveness and welfare go hand in hand. The two are friends, not enemies.

**

Where can Europe look for new opportunities? Predicting the future is always risky, but allow me to make an enlightened estimation on some of the forces at work.

First, automation is changing manufacturing and makes it less dependent on labor. This means that the advantage that emerging countries have had with cheap labor is eroding. The balance is tipping in favor of high-skills and innovation, where Europe still has a lead. But any European industrial regeneration has to build on new horizons, not sunsets.

Second, dealing with climate change compels us to make major improvements to energy provision and resource use. We need to use energy more efficiently, produce it with less emissions, and increase the use of renewable energy. Europe has a head start with energy technology, because we have taken climate change seriously. France, host of the next year’s United Nations Climate Change Conference, is a case in point. It is possible to maintain prosperity and control climate change, but this spells an end to fossil fuels and careless resource use. European expertise in clean technology will be in great demand globally.

Third, digital technology will transform modern societies. The next level is the ‘internet of things’ where machines, processes will all be connected, opening the door for countless new applications and smart solutions. The provision of public services will be transformed by e-solutions. Productivity gains, if done right, will be considerable. I am convinced that Europe with its advanced societies, skilled people and stable institutions will thrive in this new environment.

These developments may sound abstract, but we can witness them in practice. Finnish paper companies have been doing badly, because digital media has had such an impact on the demand for paper. The number of paper machines – once the measure of success – has halved in Finland. But paper companies are transforming, reinventing themselves into new companies that use the old raw material – wood – to make new products, like biofuels and advanced materials. And this may also be the story of Finnish paper companies in France. While paper mills have unfortunately closed, we hope to transform these factories into biofuel refineries.

**
So, new opportunities are emerging, but we need policies that permit European companies – bid, medium and small – to seize them.

It is only our companies that can make the European economy grow again. Not states. And not the European Union. Public authority has an important role in ensuring a good business environment, but it is not in business itself.

The European Central Bank has done its very best. It was largely the ECB and Mr Draghi that got us out of the worst phases of the debt crisis. Now, in order to support growth, they are keeping interest rates down and have announced further measures. But monetary policy can only take us so far.

As I said from the outset, we are all seeking growth. There is a unity of purpose, but the debate on the means distracts us. We all agree that investing better and more is the one key step that can provide a solid exit from slow growth. But what are the essential elements for relaunching investment and growth?

The central element is the fact that this investment needs to be mostly private, not public. Our mission is to make private capital – investors and companies – believe in Europe again.

Public investment – national and European – can help. But it cannot change the picture. As average public debt in the Euro zone is already at 93% of GDP, most member states have no room to increase public spending. Public expenditure is already high – 57% in France and 58% in Finland. Our economies will choke if they are burdened by higher taxes – the inevitable consequence of more public expenditure. I know that jokes have been made about having a Cuba without sun. Then imagine what a Cuba with snow would be.

On the contrary, we should preserve the financial stability we have achieved at great cost. The Euro area no longer faces imminent risk, but we cannot be care free. Any flexibility to our economic policies has to be within the boundaries of the Stability and Growth Pact.
I would argue that the European agenda for growth has a clear cut outline, that can be divided into i) national, ii) European and iii) global tasks. Let us look at the agenda for action.

First, the essential element for growth at the national level is structural reform. There is no EU member state that would not benefit from structural reform – including my own. It is not up to me to comment French economic policy, but in Finland we need 1. responsible fiscal policy, 2. public investment in education, training and innovation, 3. productivity gains from ICT and digitalisation, 4. more efficient taxation by cutting taxes on labour and also capital, 5. higher supply of labour and higher participation rates, 6. more flexible labour markets and 7. more competition, less regulation and cutting red tape. Quite a program for the coming years!

Second, European policies need to boost our economic fundamentals. Make Europe a good place to do business, that is. The best European policy for growth is the internal market – its shortcomings need to be overcome. In essence this means taking the Single European Market to new territories. We need to make sure that there is a genuine digital single market, a well-developed market in services and capital markets and the realization of a European energy market. We need to remove barriers where none should exist.

And third, on the global level, we need market access. We should stop seeing Europe as exceptionally vulnerable to trade, since in fact we have always prospered from it. We only hurt our own successful enterprises if Europe does not have a wide and deep enough network of free trade and investment agreements.

The European Union has made good progress in opening up trade relations, but nothing can shadow the potential of transatlantic free trade. This momentum needs to be seized. I am not saying this will be easy – opening public procurement in the United States is no small feat – but the potential rewards are great. This might well be the last chance for Europe and the United States to build a common market place and set the rules of global trade.

In the political guidelines for the next European Commission, the President-elect Jean-Claude Juncker covers well all these items: focus on jobs, growth and investment, the digital single market, an energy union and climate change policy, a deeper internal market, a deeper economic and monetary union and free trade with the United States. This European program deserves our strong support. I am personally happy that both the Finnish and French members of the Commission will have key roles in delivering this agenda.

I do not talk of the European Union in the third person – it is not them, it is us. If Europe fails, it is of our own doing. We need to deliver the promise of European competitiveness in action, not just words – in the concrete, not the abstract. We have been too fond of talking about competitiveness, but not bold enough in delivering the tangible measures – the legislation, the policies – that our economy needs. This has to change for good.

**
Dear friends,
Times are hard, but I have great faith in Europe. Its people, its companies, its institutions. We have all the means in our possession to reverse decline and make Europe prosper again. There is nothing inevitable in weak growth.

A Europe of growth is within our reach. But only if we have a clear understanding of what needs to be done – within the national state, at European level, and in global economic governance.

European states must pursue reform, transform their structures to help economies grow and companies realize their potential.

The European Union must extend the internal market further, deeper – ensure that we are the united economy we should be. Europe is still about removing barriers.

The world needs to be open for European exports and we should seek strength from cooperation. Transatlantic free trade would be the deal of a generation.

Dear friends,
Perhaps a fitting quote to lift our spirits comes from Antoine de Saint Exupéry:
– ‘the preparation of the future is just building the present’. (Préparer l’avenir ce n’est que fonder le present. Citadelle, 1948).

Let us build a strong Europe in the present, so that it will prosper in the future.

Thank you for your attention. I highly appreciate being here with you today.

30.9.2014

Pääministeri Stubbin puhe Kööpenhaminassa

Tiivistelmä suomeksi: http://vnk.fi/ajankohtaista

***

THE ART OF GOING INTERNATIONAL

Check against delivery

***

Mr Chairman,
Prime Minister,
Ladies and Gentlemen,

It is a great pleasure to speak at Dansk Industris Topmøde today. I greatly value your work and the close ties that exist between Denmark and Finland. We Nordics are always a bit like a family.

I also feel privileged to speak in the company of my good friend and colleague Prime Minister Helle Thorning-Schmidt and of course Senator Mario Monti, a true European giant whose work I have always admired.

My speech today is titled ”The Art of Going International”. The theme is important for us all, but especially so to me. I was born in Finland into a bilingual family – I spoke Finnish with my mother and Swedish with my father – and I have lived twenty years of my life abroad – in the United States, Britain, France and Belgium. I am married to a Brit, and our children have dual nationality. All of my studies took place abroad and I got my PhD from the London School of Economics.

Internationalism has always been a big part of me personally. And it has always been a big part of both Danish and Finnish societies. Trade, immigration and emigration have shaped both our nations throughout the centuries.

Today, my plan is to first, consider internationalisation as a global megatrend; second, comment on the European debate on mobility; and third, address how Finland has tried to seize the new opportunities.

**

Internationalisation is the megatrend of our time. There are over 230 million immigrants in the world. Tourism generates around 1,159 billion US dollars a year in revenue. Around one billion tourist trips are made in the world each year. More than 4 million students are studying each year away from their home country.

This is a natural result of technological advances and the spread of basic freedoms. More and more people can choose where they want to live their lives – whether it is their birthplace or somewhere completely different. This opportunity should be heartily welcomed.

At the same time, we should not turn a blind eye to those who have been forced to flee their home countries. The number of refugees has exceeded 50 million for the first time since the Second World War. It is everyone’s responsibility to help those in dire need.

Globalisation has given rise to new political divisions. Divisions that have in many industrialised countries partly replaced the traditional concepts of left and right. This is seen in Finland, too. The world is divided into globalists and localists. Globalists see an integrating world as an opportunity, while localists seek to protect themselves from it by turning inward.

There is an on-going debate about the costs caused by immigrants, for example in the social and health care systems. This phenomenon must be set in proportion. Finland, like the other ageing industrialised countries, needs to increase labour supply. And when workers move, often their families move, too. It becomes an economic problem only if these resources are not utilised. All of the work done in Finland – by anyone – is good for the economy. Helsinki would not be built without foreign labour: about one third of those working on Helsinki Metropolitan Area building sites are foreigners.

Obviously, this is not only a matter of labour supply. New people bring new ideas, dynamism, and diversity. Internationalism is the oxygen we need to succeed.

The world cannot be stopped or turned backwards by politicians. But neither should we ignore the questions and worries that immigration brings up. I have been told of a Greenlandic proverb ”Denying the existence of a ghost will only make it grow bigger.” Since it was quoted in the TV series Borgen, there has to be a point – right?

We need to embrace change but also cushion the cultural and economic bruises it might inflict.

**

For European integration, free movement is a key achievement. It is the foundation and backbone of the European project.

The four European freedoms – free movement of people, goods, services and capital – are interdependent. They form an entity. It is not possible to develop one freedom and restrict another. Together they form the internal market, our best European policy for economic growth.

Workforce mobility fuels economic growth in regions suffering from the shortage of labour supply. It also alleviates the pressure on social security systems in regions with a high unemployment rate. In that regard, we should rather be worried about the lack of mobility: annually, cross-border mobility in the EU is 0.29%, while in the USA it is 2.40%. While the unemployment rate in some areas of Europe is very high, other areas and sectors are suffering from labour shortages. This prevents growth.

The Single European Market is still far from perfect. In the coming years we need to take it into new areas. We need to make sure that there is a genuine digital single market, a well-developed market in services and capital markets and to realize a European energy market. We need to remove barriers where none should exist.

At the same time, free movement has come under fierce attack. In Denmark, Finland and many other EU Member States we hear voices decrying foreigners. Ten years ago it was mostly the French discussion about the now-legendary ”Polish plumber”, but now we are hearing similar talk almost everywhere.

In the face of such popular concerns, one should stick to facts. The OECD’s latest International Migration Outlook shows that in most cases immigrants pay the host country more in taxes and social security contributions than they receive in benefits. This is largely because they are generally younger than the rest of the population.

Much of the criticism around the free movement of people is concentrated around possible misuse of social security. The cases are rare, but obviously abuses must be tackled. Also, we must improve the compatibility of our national social security systems. For example in Finland, social security is based on residence whereas in most Member States it is provided through employment.

**

Speaking of Finland allows me to move to my third point. In three years’ time, Finland celebrates one hundred years of independence. We have always been dependent on international markets as well as on the companies that succeed in them. Openness to the world has created Finland’s modern large-scale industry and enabled Finland to rise economically and socially.

Nowadays, when you look at any comparison of world countries, Finland is almost always ranked among the top three: whether it concerns quality of life, competitiveness, least failed state or least corrupt country. And we remain one of the few countries in the EU to be AAA-rated by all the major credit rating agencies.

Why did this rise come about? Not because we were closed and inward-looking, but because we have opened up. To Europe and to the world.

Currently, the Finnish economy is highly integrated into the global economy. Our exports are valued at just over 38% of Finland’s GDP. Slightly more than half of Finland’s exports go to the EU’s internal market and 45% to markets outside the EU. The integration can be also seen in the increasing number of Finnish subsidiaries – datterselskaber – abroad and foreign ones in Finland. And I am happy to mention that Denmark is among those countries that have invested the most in Finland.

Russia accounts for just fewer than 10% of our exports and was valued last year at 5.4 billion Euros. The recent Russian import restrictions have affected our food exports, as is the case with Denmark. And, just like Denmark, we have brought our producers and companies together to find new markets.

The Finnish technology and forest industries have been declining, but alongside them the Finnish start-up industry is on the rise. The Slush event, to be held in Helsinki in November, has become a leading European investor event, and it was attended last year by 118 international venture capital funds. By the summer, they had made direct investments valued at over 180 million euros in around 1,200 companies that attended Slush from 68 different countries.

The economic success of a country is built on its ability to embrace internationality, and to grasp the major trends driving it: digitalisation, climate change, urbanisation and ageing.

The basis for governments’ actions should be an understanding of today’s business. Even mundane products are the result of global value chains, where one part is made here, another part there, assembled elsewhere, but the greatest value is created in the creative reaches of the process. Production processes once centralised in one place have been dispersed throughout the world. This is why focusing on trade statistics and balance sheets may be misleading.

To better respond to these challenges, we have formed an umbrella for all state-funded organisations doing internationalisation work. This Team Finland network enables the provision of joint services to companies. The Government sets annual priorities for activities, including focus markets and sectors. We have been developing Team Finland for two years now and the first results are beginning to be seen. For example, the Finnish maritime industry has gained a strong foothold in Brazil as a result of cooperation.

**

Dear friends,

Man har et standpunkt, til man tager et nyt.

I don’t know if my words have led you to a new standpoint, but I hope to have given some food for thought on three topics concerning internationalisation.

First, internalisation will not be stopped or reversed by political decisions. Turning inward is not a solution in today’s world. Competitiveness, education and openness are Nordic strengths we should use to the full.

Second, free movement of people is an incremental building block of the European Union and also vitally important economically. There should be no new barriers to free movement in Europe.

And third, traditional export promotion is no longer enough; we need a broader perspective. Just as important as exporting products to the world is attracting investment into the lucrative parts of global value chains.

Thank you for your attention.

Speech by Prime Minister Alexander Stubb: European policy towards Russia
Körber-Stiftung, Berlin
29 September 2014

Tiivistelmä suomeksi: http://vnk.fi/ajankohtaista

Meine Damen und Herren,
Liebe Kollegen und Freunde,

It is always great to be back in Berlin. People here in Germany have their jokes about the “friendliness” and “hospitality” of Berliners – but personally I truly feel very welcome every time I come here. This was also the case yesterday when I ran through the streets of Berlin with thousands of others sports enthusiasts. The atmosphere was absolutely wonderful. Seas of people were cheering us runners; bands were playing along the route.

I would also like to thank the Körber-Stiftung for the warm welcome and the opportunity to share with you all a few thoughts on Europe and Russia from the Finnish perspective. This is a topic on everyone’s lips throughout our continent.

In the past few months, many of us must have asked: How on earth did we get where we are now? Russia has annexed one part of Ukraine, and is actively contributing to destabilising another. The EU and Russia have imposed economic sanctions on each other. EU leaders and Russian leaders – well, a leader – mostly communicate over the phone. Is this really 2014 or has someone put us in a time machine?

I would like to approach my topic through the following three windows and chapters.

1. What happened to Russia? In the 1990s many hoped Russia could become a European country like others. Is all hope lost?
2. Russia and the EU: How the events in Georgia were followed by those in Ukraine, and how we must remain true to our values.
3. Finland and Russia: The challenge of intellectual maturity, and the road ahead.

1. What happened to Russia?

European history of the past 25 years does not need to be narrated in detail, not here in Berlin. You have lived through it. And yet, let me look back to the early days of the current relationship between the EU and Russia, the 1990s. Let me look, for instance, at the year 1995, for it bears certain significance for us Finns. I hope you still remember why.

Back then, the EU was as upbeat and energetic as an approximately 45-year old can be. A new enlargement had just happened, the Cold War was over – there was space to breathe. Democracy and the market economy was the winning recipe for the whole of Europe.

Russia, then, was going through very difficult times. The self-confidence of the newly born Russia and the whole nation was weak – had they lived and worked through the past 70 years in vain? The country’s economy was in ruins. Their politics was a mess.

In this situation, the EU reached out to Russia: open your hearts and minds, democracy and market economy will help you rebuild a strong Russia, and it will help us all build a strong and secure Europe. We hoped Russia could become a European country like others, abiding by our set of rules and principles. Maybe it was – and is – the geographic proximity that made us think Russia could be more similar to us than it actually was – and is.

But we forgot one thing: these things cannot be planted top-down. They can only grow bottom-up. And they need time, lots of time, as they had done also in the course of our own history. Russia was not yet ready or willing to embrace this road. We must not forget that Russian democracy did take some positive steps in the 1990s, and back then Russia did repeatedly commit itself to European principles. Russia did manage to dismantle the Soviet command economy, and it did leap forward economically in the 2000s. The mental proximity between Europe and Russia did increase. But recently, we have seen the clock turn back in so many ways.

What I am saying is: looking at Russia since the early 90s, our hopes and expectations have gone through several ups and downs. But, even so, let’s not give up all hope. Let’s put this into a longer perspective. In 25 years, a human being becomes a somewhat mature young adult. But for a country and a society it is a very short time.

Ladies and Gentlemen,

Many of us must also have asked – were we blind? Why did we really try and believe in a democratic, European Russia? Yes, first of all, there was unfounded idealism in the spirit of the 90s. “The end of history”, remember?

But secondly, we perhaps did not work hard enough to understand what Russia was truly like. We wanted Russia to become a rule-taker, while it has always seen itself as a rule-setter. How many of us really know Russia from within?

And thirdly, and very importantly, Russia has taken turns that even the best of experts could not entirely foresee.

Today, it would be fair to admit that Russia’s political system will not turn into a European democracy like ours. I say this, even though I know there are also many people in Russia who would want this to happen. We can and must support them in the process, but we cannot impose anything on them.

Unfortunately the time is not yet ripe, and the future also looks a little gloomy. For instance, until recently, many people laid their faith in the so-called new generation, those born after the breakdown of the Soviet Union. They would be free from Soviet memories and experiences and grow up as global citizens. But even this story has another side: since these youngsters did not experience the Soviet Union, they can now be charmed by the patriotic glory and the sheer propaganda of the past. And, therefore, we have seen the revival of things as shocking as glorifying Stalin’s rule.

So – are we back to square one? Back to being suspicious neighbours? Wondering if we can still call ourselves strategic partners, or even partners?

I believe we can co-exist. We need not be alike to be good neighbours, or even strategic partners again. We should aim at that. But setting this goal does not mean we should accept the things that are happening in Russian society today.

Let me also examine our respective home turfs a bit. What attributes do we attach to today’s Russia? The Russians underline their great history and national pride. They nurture nostalgia for things lost. They are suspicious of the foreign. They seek refuge in a strong leader. They defend traditional family values, and reject liberal thought. They play down the importance of the European Union.

Have we not heard this populist discourse also elsewhere in Europe? Also at home, perhaps?

We might need to widen our scope. This might not be a rift between “Europe” and “Russia”. This might be a rift within Europe.

2. Russia and the EU

I became the Finnish Foreign Minister in April 2008. This was a time when Finland chaired the work of the Organisation for Security and Cooperation in Europe. That is how I also got to see the Georgian war from an even closer distance than I otherwise would have.

In my address to the Finnish ambassadors’ meeting at the end of August 2008, I gave a speech that came to be known as the 08-08-08 speech. In it, I had three main points. One: the Russian aggression – which had started on 8th August 2008 – against Georgia was a turning point in international politics. Two: it posed a new challenge to the international system. Three: it also affected the long-term agenda of Finnish foreign and security policy.

Back then, many people told me I had overreacted to the events in Georgia. They no longer think so.

Russia has continued along the same lines in Ukraine. And we do not know whether Ukraine will remain the last chapter in this story. Russia may have new plans, either short-term or longer-term. As I said, even 25 years is a short time in a country’s history.

That is why we need to counter this aggression. We need to do it firmly, and we need to do it now.

We need to understand that our fundamental values – including liberal democracy and international law – have been challenged not only in faraway lands but also in our own continent. We must stand up and defend those values. We still do not live in an era of “Perpetual Peace”.

Russia has turned inwards. Many think it is now turning also east and therefore drifting away from Europe. The extent of this turn remains to be seen and, frankly, I do not think such a turn is only a negative thing. In fact, I think it would be wise for Russia to finally make better use of being geographically so Asian. It would profit their economy – and therefore indirectly, also ours. It certainly would not exclude co-operation with Europe.

Why am I so confident about this? Let us look at some simple figures. 75 per cent of Russian territory is east of the Ural Mountains. But only one quarter of their population – that means 35 million people, slightly less than the population of Poland – lives in that very vast territory that stretches over so many time zones. The entire Russian Far East has some six million inhabitants, slightly more than Finland. For Russia, being a European power remains a much more realistic option than becoming an Asian power.

And, by turning to China, Russia certainly has not chosen the easiest path. With us, “soft” Europeans, they can try and act a little tough, refusing to conform to our set of rules. But with China, they are dealing with a partner who can play equally tough – and who is actually stronger.

Dear Friends,

Our policy vis-à-vis Russia must be true to our values, also and especially in difficult times. We defend principles, in a principled manner. We do not flex muscles. We do not do tit-for-tat. That’s why we have made it very clear to Russia: there can only be a diplomatic solution to the Ukraine crisis. That’s why several European leaders have spent endless hours working on the issue. I would personally like to commend the efforts of Chancellor Merkel and Minister Steinmeier in this respect.

Now, more than ever, we must remember why European integration came about: for peace. We are made of steel – and coal.

Peace in Europe was to be built by economic means. It is therefore only logical that we also defend peace by economic means. That is the power we have, and the power we can rely on.

Once again: we must have a long-term perspective. Negotiations are not a shortcut to a solution, but they are the only sustainable way to get there. Similarly, economic sanctions are not a gunshot. They need time to show their true strength. Patience is one of the greatest virtues in international politics.

Since negotiations have not yet succeeded in opening the tightest knots of the crisis, we have had to look for other means. With sanctions, we have done exactly the right thing.

It is very important to remember that this is not a trade war. Russia has violated the sovereignty and territorial integrity of Ukraine. We have countered this with well-planned, well-timed, well-targeted economic sanctions. Any further sanctions – or repealing the existing ones – will only be based on Russia’s actions on the ground, not on any economic counter-measures they might impose on us.

In the past few months, we have heard criticism towards the Eastern Partnership initiative of the European Union. Some have wanted to label it as the reason for Russia’s actions in Ukraine. I strongly disagree.

It is true that we, perhaps, could have kept Russia even better informed, we could have communicated more. We maybe should not have left so much of the work only in the corridors of Brussels. We also should have understood that Russia’s foreign policy today is not driven by trust but by suspicion; we were illiterate in the language of the Russian zero-sum-driven foreign policy.

But let us be honest: the Russians could also have shown some interest in the matter already several years ago when we first started talking about it.

And now, we must not give Russia the right to veto our relations with the countries of the Eastern Partnership. I most certainly would not have liked to see Russia oversee or veto our negotiations for the EU membership in the 1990s.

The Eastern Partnership has not been the reason for what we have seen. The true reason is somewhere much deeper. And that reason is Russia’s concern for its diminishing influence in Europe, and the rest of the world.

3. Finland and Russia

I referred earlier to the year 1995, the most important year in our recent history. Becoming an EU member was long overdue and most natural thing to happen. We are where we belong.

This is also where we firmly place ourselves in the current situation. We are in the EU family, fully committed to our common cause. In fact, Finland and Germany have a very similar approach to the crisis.

But let me make one point very clear. I think we all need to be intellectually mature enough to differentiate between three things in our approach to Russia and things Russian. Firstly, Moscow-level, very hawkish decision-making and its implications. Secondly, mutually beneficial, still functioning business relations and people-to-people contacts; at the end of the day they can be our best guarantee for peace. And thirdly, Russian-speaking minorities living in our own countries.

Finland has a longer common border with Russia, 1300 kilometres, than the rest of the EU countries put together. This means that we have a very pragmatic and common-sense approach in all of our Russia policies, knowing we will be in this relationship “in sickness and in health”.

Ladies and Gentlemen,

There are some things we have managed to build in the past 25 years that we must not break in this crisis. One of them is the human-level interaction with Russians – through increased travel and mobility, and within our societies.

Russian-speakers are the largest immigrant group in Finland. In sheer numbers – some 66,000 – they are, of course, nothing compared with the immigrant population in Germany, and yet, they constitute an important part of our society. I met some of my Russian-origin compatriots just last week, and had a great discussion about our common concerns.

These times do not make the differentiation between the Kremlin and the grassroots always easy, but we as decision-makers must lead the way. We cannot draw this picture with one big brush only.

Neighbours are actually a bit like relatives – you cannot choose them. You could also call them arranged marriages – there is no option of divorce. You stay together in sickness and in health, no matter how rocky the road. Unfortunately, this is no guarantee of a happy marriage. For that end, both parties would actually have to want to work in the same direction. With our relationship to Russia, this is unfortunately not the case at the moment.

Russia is right there. And will be. And we, the EU, need to know what we want from Russia.

We need common denominators, both within the EU, and vis-à-vis Russia. Some people may claim we in the EU are too different to have common goals towards Russia. I disagree. This is about political will, and political maturity.

We also need to revise our own language. “Integrating Russia into Western structures” sounds, frankly, a little 1990s. Firstly, because it has the motherly approach of taking Russia by the hand and taking it along to greener pastures. Secondly, because Russia already is in most “Western” structures it can realistically be a part of.

I think we all – both Europeans and Russians – want a stable and prosperous Russia. The big divide, then, comes from the definition of what constitutes stability: top-down control or an open society.

We must stand firm with our own values and principles. We must oppose the “divide and rule” games that Russia is constantly playing with the EU.

And yet, even when times are difficult, even when we fundamentally disagree, there has to be a basic respect towards the other. We need to listen, and we need dialogue, including in many international issues where Russian participation is essential for achieving results.

At the end of the day, diplomacy works along the same lines as human relations.

Ladies and Gentlemen,

What would I like you to take home from this speech? Three things.

First, we must not give up all hope on Russia. At the same time, we should give a serious thought to the rift within Europe.

Second, we have to take Russian aggression very seriously. But in countering that, we must remain true to our values.

Third, we need to retain our intellectual maturity when analysing our relationship with Russia. And at the same time, we need to know what we want from that relationship.

Meine Damen und Herren,

Thank you again for this opportunity to speak to you today.

Puhe

26.8.2014 11.19

 

Pääministeri Alexander Stubb edustustonpäällikköpäivillä 26.8.2014

 

(muutosvarauksin)

 

Arvoisat Suomen ulkomaanedustustojen päälliköt, Hyvät kollegat ja ystävät,

 

Tämä on jo seitsemäs peräkkäinen vuosi, kun olen puhumassa edustustonpäällikköpäivillä. On hienoa olla taas keskuudessanne ja nähdä teitä kaikkia. Kulunut vuosi on ollut meille kaikille työntäyteinen – kansainvälisessä politiikassa ei varsinaisesti eletä hiljaiseloa. Lämpimät kiitokset erinomaisesta yhteistyöstämme jälleen kerran. Omat suuret uutiseni ovat, että olen vaihtanut duunia, minkä tosin ehkä jo huomasittekin.

 

Aiempina seitsemänä vuotena olen käsitellyt tässä tilaisuudessa laajasti ulkopolitiikan teemoja:

 

– Ensimmäisessä puheessani ulkoministerinä vuonna 2008 käsittelin Georgian kriisin merkitystä kansainvälisessä politiikassa.

– Vuonna 2009 oli puolestaan talouskriisin arvioinnin aika. Talousmyllerrys kiihdytti kansainvälisen politiikan muutosprosesseja.

– Vuonna 2010 puhuin kuuntelemisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta kansainvälisessä politiikassa, arvokkaasta ulkopolitiikasta.

– Vuonna 2011 roolini oli vaihtunut eurooppa- ja ulkomaankauppaministeriksi. Peräänkuulutin aktiivisempaa otetta Suomen taloudellisten ulkosuhteiden edistämiseen.

– Vuonna 2012 käsittelin Euroopan talouden tulevaisuudennäkymiä ja Suomen sitoutumista euroon.

– Ja viime vuonna, vuonna 2013, puhuin Eurooppa-politiikasta laajemmin – integraatioon kohdistuvista paineista, Euroopan taloushaasteista ja Eurooppa-politiikkamme priorisoinnin tarpeesta. Päätin tuon puheeni sanoihin: ”Yhdessä vaikutetaan, yksin ajaudutaan. Yhtenäisinä kukoistetaan, hajanaisina hävitään.”

 

Tässä uudessa tehtävässäni katson Suomea ja maailmaa – siis myös teidän toimikenttäänne – taas monesta uudesta näkökulmasta. Tänään haluaisin jakaa kanssanne ajatuksia seuraavista kolmesta:

 

I SUOMEN TALOUS – Kaikkein tärkein aihe minulle ja meille tällä hetkellä on Suomen talouden tilanne. Se on vakava, mutta tahto ratkaisujen löytymiseen on kova.

II EUROOPPA – Euroopan unioni on joutunut talouskriisin jälkeen ulkopoliittisen kriisin koittelemaksi. On aika arvioida tapahtunutta ja hahmotella johtopäätöksiä.

III MAAILMA YMPÄRILLÄMME – Meidän on tietysti katsottava myös kokonaisuutta. Millaisessa maailmassa me nyt toimimme? Ja mitä me täällä Suomessa teiltä odotamme?

 

I SUOMEN TALOUS

 

Ensin, Suomen taloustilanne, jota lähestyn kolmen kokonaisuuden kautta. Ensiksi kysymällä – miten Suomella nyt oikeastaan menee? Toiseksi, mitä hallitus on tehnyt budjetin tasapainottamiseksi. Ja kolmanneksi, millaisia rakenneuudistuksia Suomi tarvitsee.

 

1. Miten Suomella nyt menee?

 

On todettava avoimesti ja rehellisesti: Suomen talouden tilanne on vaikea. Tämä vuosi on kuudes laiha vuosi putkeen. Tarkoitan tällä sitä, että Suomen talouden tuotanto on edelleenkin pienempi kuin ennen finanssikriisiä vuonna 2008. Valtiovarainministeriö arvioi, että Suomen talouden tuotanto yltää vuoden 2008 tasolle vasta vuonna 2018. Heikko talouskasvu on johtanut myös Suomen ripeään velkaantumiseen. Valtion velan määrä kaksinkertaistuu vuodesta 2008 vuoteen 2018.

 

Elämme siis talouskasvun kannalta menetettyä vuosikymmentä.

 

Olemme kärsineet sekä sisäisistä että ulkoisista ongelmista. Monet ulkoisista ongelmista juontavat juurensa finanssi- ja velkakriiseihin. Ja nyt sylissämme on myös Ukrainan kriisi kerrannaisvaikutuksineen. Nämä ovat merkittäviä tekijöitä, mutta kaikkein merkittävimmät ongelmat löytyvät silti kotoa. Elinkeinorakenteen murros, väestön ikääntymisestä seuraava talouskasvun hidastuminen ja Suomen nopeasti heikentynyt hintakilpailukyky painavat harteillamme.

 

Mitä nyt sitten pitäisi tehdä? Laitetaan lappu Suomen luukulle? Vedetään ovet kiinni, odotetaan kaamosta sisällä ja pelätään entistä pahempaa? Ei, ei todellakaan. Tosiasiat pitää tunnistaa ja tunnustaa avoimesti. Väitän, että meillä on ollut näkö- ja luuloharha omasta tilanteestamme. Olemme jo jonkin aikaa olleet hitaan näivettymisen vaiheessa. On ollut vaikea mieltää ja hyväksyä isoa kuvaa, kun siihen ei ole – sinänsä onneksi – liittynyt yhtäkkistä rysähdystä.

 

Suomen vahvuuksia ei ole kukaan vienyt pois. Olemme toimiva, turvallinen ja tehokas yhteiskunta – monella mittarilla yksi maailman parhaista maista. Tämä onnellinen asiaintila ei kuitenkaan kestä, jos emme saa taloutta taas kuntoon.

 

Viimeistään tässä vaiheessa on syytä lopettaa haihattelu siitä, että muutama onnistunut budjetti tai kasvutoimia koskeva päätös ratkaisisi tilanteen. Kyse on paljon pitkäaikaisemmasta muutoksesta. Muutoksesta, jota vielä seuraava hallituskin joutuu tekemään. En lupaa ihan verta, hikeä ja kyyneleitä tuleville vuosille. Mutta en paljon parempaakaan.

 

Poliitikot ovat minusta töissä ennen muuta tuleville sukupolville. Siksi kipeätkin päätökset on uskallettava toteuttaa. Euroopan ohjelmamaissa palvelevat kollegat tietävät hyvin, kuinka vaikeaksi yhteiskunnan tilanne menee, jos ongelmiin ei reagoida ajoissa.

 

Tällä vaalikaudella on jo jouduttu tekemään merkittäviä päätöksiä, jotta julkisen talouden heikentynyttä kehityssuuntaa on saatu muutettua. Yksin politiikalla ei Suomen taloustilannetta avoimessa markkinataloudessa käännetä – mutta voimme kuitenkin tehdä paljon muutoksen edellytysten luomiseksi. Kaikki lähtee pienistä ja vähän suuremmista askeleista. Sitkeällä työllä hyvä tulee.

 

2. Budjettipäätökset

 

Mitä me sitten hallituksessa teemme Suomen suunnan muuttamiseksi? Käännämme valtiolaivan kurssia yhtäältä ajassa elävien budjettipäätösten, toisaalta hyvin pitkälle tulevaisuuteen katsovien rakennepoliittisten päätösten kautta.

 

Hallituksen budjettiriihi alkaa huomenna. Harjoitus ei tule olemaan helppo, mutta olen vakuuttunut siitä, että kaikilta hallituspuolueilta löytyy tahtoa kestävien ratkaisujen tekemiseen.

 

Ensimmäinen budjettiin liittyvä iso päätöskokonaisuus on valtion velkaantumisen taittaminen. Koska talouden kehitys on tämän vaalikauden aikana mennyt huonompaan suuntaan, olemme jo tähänkin mennessä joutuneet tekemään merkittäviä menosäästöjä ja veronkorotuksia.

 

Leikkauslistoja on tehty neljään otteeseen: hallitusohjelmassa, kevään 2012 kehysriihessä, kevään 2013 kehysriihessä ja vielä nyt viime keväänä. Hallitusneuvotteluissa saatiin aikaan 2,5 miljardin euron sopeutustoimet; sen jälkeen leikkauksia ja veronkorotuksia on tehty noin seitsemällä miljardilla eurolla. Ensi vuoden budjetissa laitamme toimeen uusia leikkauksia noin kahden miljardin euron arvosta ja uusia veronkorotuksia noin miljardin euron arvosta. Valtion velkakierteen katkaiseminen on välttämätöntä.

 

Tämä on ensi vuoden budjettiesityksen iso kuva. Finanssipolitiikan linja on siis merkittävästi kiristävä. Myös tulokset alkavat pikkuhiljaa näkyä. Valtion velkaantuminen vähenee kolmella miljardilla. Tänä vuonna otamme yli seitsemän miljardia euroa uutta velkaa, kun taas ensi vuonna velkaa joudutaan ottamaan enää neljä miljardia euroa. Se on silti liikaa.

 

Tiukkojen säästöjen seurauksena ensi vuoden budjetti tulee olemaan toisen kerran peräkkäin pienempi kuin edellisenä vuonna. Tällaista peräkkäistä useamman vuoden budjetin menojen laskua on tapahtunut viimeksi 90-luvun laman jälkihoidossa Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana. Silloin budjetti laski kolmena ensimmäisenä vuonna peräkkäin. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta budjetti on siitä lähtien tähän vuoteen saakka kasvanut joka kerta vuodesta toiseen. Nyt Suomessa tehdään siis itse asiassa varsin isoa linjanmuutosta.

 

Hallituksen on toki elettävä ajassa. Taloustilanteemme on sen verran epävakaa, että tilannetta on seurattava budjettiriihenkin jälkeen pitkin syksyä. Meillä tulee tarvittaessa olla valmiutta reagointiin.

 

3. Rakenneuudistukset

 

Teemme työtä myös rakenteellisella puolella. Rakennepaketin toimeenpano on edellä mainittujen finanssipolitiikan kiristystoimien ohella toinen osa ensi vuoden budjettiesityksen isoa kuvaa.

 

Rakennepoliittinen ohjelma käynnistettiin viime vuoden budjettiriihessä. Sen tavoitteena on kuroa umpeen julkisen talouden kestävyysvajetta monin kauaskantoisin keinoin: sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisessä tehdään suuri uudistus; kuntarakennetta remontoidaan kestävämmäksi; kuntien tehtäviä ja velvoitteita karsitaan; eläkeuudistuksella pidennetään työuria puolellatoista vuodella; rakenteellista työttömyyttä vähennetään ja opintoaikoja lyhennetään.

 

Minulta kysyttiin viime viikolla eräässä haastattelussa, joudummeko nyt koko ajan käymään puolustustaistelua velkaantumista vastaan. Vastasin siteeraamalla Jyrki Kataista. Hänen mukaansa meidän pitää puolustaa ja hyökätä samaan aikaan. Tiukan julkisen talouden puolustamisen lisäksi meidän pitää laittaa sopivasti joukkoon hyökkäysarsenaalia eli kohdennettuja kasvutoimia. Lisärahat kansainvälistymiseen, tärkeisiin liikenneinframme pullonkauloihin sekä esimerkiksi yliopistoille ovat myös tarpeellisia.

 

Kuten jo edellä sanoin: hallitus ei luo kasvua – sen tekevät yritykset, sen tekevät työtä tekevät suomalaiset – mutta voimme tukea kasvun edellytyksiä.

 

Meillä on edessämme vaativa poliittinen syksy. Ennen ensi kevään vaaleja pitää saada aikaan monia suuria ratkaisuja. Nyt ei ole aika puoluepolitikoinnille, vaan kaikki tarmo on pantava Suomen asioiden hoitamiseen.

 

Olen tilanteen vakavuudesta huolimatta vakuuttunut, että tästäkin me suomalaiset varmasti selviämme. Meillä on valtavia vahvuuksia, jotka täytyy nyt hyödyntää täysimääräisesti. Yrityskentästämme nousee uusia menestyssektoreita ja yrityksiä vanhojen rinnalle. Olemme tehneet Suomesta entistä paremman maan ulkomaisille investoinneille. Koulutuspääomamme on edelleen kansainvälisesti todella kovaa luokkaa. Mutta kaikista tärkein tekijä on asenne. Suomessa on tapahtumassa asennemuutos, joka on tehnyt meitä entistä rohkeampia yrittämään, onnistumaan – ja epäonnistumaan. Tarvitsemme itseluottamusta, vastuunottoa ja tulevaisuudenuskoa. Ja sitä meiltä varmasti löytyy.

 

II EUROOPPA

 

Toinen pääaiheeni tänään on Eurooppa. Tulen tekemään kolme huomiota Euroopan unionista kansainvälisenä toimijana: Yksi – viimeistään nyt Euroopan unionin tulee tiivistää yhteistä ulkoista toimintaansa ja katsoa enemmän ulospäin. Kaksi – kysyn, miten EU on hoitanut Ukrainan kriisiä. Ja kolme – kysyn, millaisia johtopäätöksiä Suomen tulee vetää Ukrainan kriisistä EU-politiikkaamme.

 

1. Euroopan unionin on tiivistettävä yhteistä ulkoista toimintaansa

 

Olemme keskustelleet tällä joukolla monta kertaa tarpeesta vahvistaa Euroopan unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Lissabonin sopimukseen sisältyvä lupaus yhtenäisemmästä toiminnasta on jäänyt valitettavasti lunastamatta, kun talouskriisi on vienyt päähuomiomme jo monen vuoden ajan.

 

Vuosi sitten sanoin suurlähettiläspäivillä: ”Jos kenraalit käyvät joskus edellistä sotaa, niin EU-politiikassa vastaava riski olisi keskittyä vain ja ainoastaan rahoituskriisin hoitamiseen.”

 

Vielä viime syksynä yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan heikkouden harmittelu oli kuitenkin enemmän akateemista puuhastelua, joka ei herättänyt suuria intohimoja. Kevään ja kesän aikana yhteisen ulkoisen toimintamme tarve on tullut akuutiksi ja hyvin ilmeiseksi EU:n lähialueiden kriisien myötä.

 

Eurooppa on katsonut liian monta vuotta ensisijaisesti sisäänpäin. Tätä virhettä ei voi kuitenkaan ulkoistaa pelkästään Brysselin ja EU-toimielinten viaksi. Yhteinen toiminta vaatii jäsenmaiden yhteistä tahtoa, aloitteitakin.

 

2. Miten EU on hoitanut Ukrainan kriisin?

 

Unionin lähialueiden kriiseistä Ukraina on Suomelle läheisin. Tarkoitukseni on esittää ensin muutama huomio siitä, miten ja miksi olemme hoitaneet kriisiä EU-tasolla. Ensin lähtökohdista, toiseksi pakotteista ja kolmanneksi neuvotteluista. Tämän jälkeen hahmottelen ensimmäisiä alustavia johtopäätöksiä, joita kriisistä pitäisi EU-politiikassamme vetää.

 

Ensin lähtökohta. Venäjä on rikkonut kansainvälisen oikeuden periaatteita ja Ukrainan – toisen eurooppalaisen valtion – suvereniteettia tavalla, johon meidän on ollut pakko reagoida. Euroopassa ei kerta kaikkiaan voi tinkiä kansainvälisen oikeuden periaatteista ja valtioiden alueellisesta koskemattomuudesta. Vahvemman oikeutta on tässä maanosassa nähty tarpeeksi.

 

Toiseksi, pakotteet. EU:n voima perustuu talouteen ja kauppaan. On siis luonnollista, että käytämme taloudellisia instrumentteja ulkopoliittisen kriisin ratkaisuun painostamiseksi. On tärkeää huomata, että vaikka pakotteet eivät ole kenenkään – yhdenkään jäsenmaan tai koko unionin – kannalta helppoja, on EU kuitenkin kyennyt tässä tilanteessa tarttumaan päättäväisiin toimenpiteisiin. EU on pysynyt yhtenäisenä. Kansainvälinen yhteistyö on ollut tätäkin laajempaa – EU toimii pakoteasiassa yhdessä Yhdysvaltain, Kanadan, Norjan, Islannin, Sveitsin, Albanian, Japanin, Australian ja Uuden-Seelannin kanssa.

 

Haluan painottaa, että pakotteissa ei EU:lle ole kyse ”kauppasodasta”. EU on asettanut Venäjän-vastaisia pakotteita ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä. Myös mahdollisten tulevien pakotepäätösten – kiristävien tai löysentävien – tulee perustua vain siihen, miten Venäjä Ukrainan kriisin kontekstissa toimii.

 

Pakotevalmistelujen aloittamisesta päätettiin maaliskuun Eurooppa-neuvostossa. Olemme sen jälkeen osallistuneet tiiviisti pakotteiden valmistelutyöhön. Tavoitteenamme on ollut löytää sellaisia Venäjään tehokkaasti vaikuttavia toimia, joiden vaikutus Suomen talouteen olisi mahdollisimman vähäinen. Harjoitus on ollut haastava, niin monella tavalla Suomen talous on kytköksissä Venäjään. Niin monet pk-yritykset ja työpaikat ovat osa Venäjän-kauppaan liittyviä kaupan arvoketjuja. Ministeriöt ja Suomen pankki ovat tehneet pakotteisiin varautumisessa ja niiden vaikutusanalyysissä ensiluokkaista valmistelutyötä, mistä kuuluu antaa julkinen tunnustus.

 

Olen tyytyväinen siihen, miten vaikuttamistyömme EU:n sisällä on onnistunut. EU:n 1.8. käyttöönottamat, Venäjään kohdistetut toimet koskevat vain hyvin pientä osaa Suomen ja Venäjän välisestä kaupasta. Tämä ei tietysti lohduta niissä yrityksissä, joihin toimet iskevät. On kuitenkin helpottavaa huomata erilaisista kyselyistä, että toimilla on niin yritysten kuin suomalaisten ihmisten enemmistön tuki.

 

EU:n päätöksillä ja myös niitä seuranneilla Venäjän vastapakotteilla on seurausvaikutuksineen tietysti myös kansantaloudellista merkitystä. Tulemme esittämään huomenna keskiviikkona Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön arvion siitä, kuinka paljon Venäjä-pakotteet vaikuttavat meidän talouteemme ylipäätään. Tämä otetaan myös budjettiriihen päätöksissä huomioon. Maatalouteen, erityisesti maitosektorille, koituvia haittoja pystytään osittain paikkaamaan kansallisen budjetin ja EU-budjetin kautta. On kuitenkin muistettava, että Venäjä-pakotteita suurempaa merkitystä meille on Venäjän talouskehityksen yleisellä hidastumisella.

 

Kolmanneksi diplomatia. Tältä osin on myönnettävä rehellisesti, että Euroopan unioni – siis me – emme ole toistaiseksi onnistuneet riittävän hyvin. Kriisin alkuvaiheissa emme täysin hahmottaneet, miten suhtautua Kiovan protesteihin. Itä-Ukrainan kriisin kärjistyttyä sotilaalliseksi on neuvotteluja puolestaan käyty hyvin erilaisissa kokoonpanoissa. EU-toimielimien ohessa ja sijaan neuvottelupöydässä on ollut välillä kaksi, välillä kolme suurta jäsenmaata. Tämänpäiväiseen Minskin kokoukseen osallistuu kuitenkin EU-komissio, mikä on positiivinen askel.

 

Erityisen tärkeä askel se on siksikin, että tämä kriisi voi ratketa vain neuvottelupöydässä. Tätä myös Suomi on vahvasti korostanut pitkin matkaa. Olemme pitäneet yhteyttä eurooppalaisiin kollegoihimme ja Venäjän johtoon tasavallan presidentin, pääministerin ja ulkoministerin voimin. Omien keskustelujeni ja teidän raporttienne perusteella tällainen yhteydenpito nähdään arvokkaana muissakin unionin jäsenmaissa.

 

Pidän tasavallan presidentin hiljakkoista matkaa Sotšiin ja Kiovaan merkittävänä. Se myötävaikutti neuvotteluyhteyksien avautumiseen. Sen lisäksi on muistettava, että tämäkin kriisi päättyy vielä joskus, vaikkei välttämättä kovin pian. Sen jälkeenkin Venäjä on Suomen naapurimaa ja meille tärkeä kumppani. Siksikin meidän on pidettävä yllä rakentavaa vuoropuhelua myös Venäjän kanssa myös nyt, kun on vaikea hetki.

 

Kotimaisessa keskustelussa on pyritty asettamaan pakotteet ja diplomatia vastakkain, vaihtoehdoiksi. Ajatus on erikoinen. Joskus kriisin ratkaisuun tarvitaan erilaisia keinoja, niin myös nyt.

 

On tärkeää, että ulkopolitiikan ratkaisuista pystytään puhumaan Suomessa avoimesti ja kriittisesti.

 

Teennäisen yksituumaisuuden aikaan ei ole paluuta. Jotta avoin keskustelu ei näyttäydy ulkopuolisten silmissä Suomen linjan horjumiselta, olisi keskustelun osallistujilta kuitenkin edellytettävä johdonmukaisuutta. Tämä on kesäkeskusteluissa tupannut välillä unohtumaan.

 

Kriisitilanteissa korostuu valtiojohdon yhtenäisen toiminnan merkitys. Uutena pääministerinä olen kiinnittänyt tähän erityistä huomiota. Linjaukset, kannanotot, matkalle lähdöt ja lähtemättä jättämiset on sovittu yhteistoiminnassa tasavallan presidentin ja valtioneuvoston kesken, kummankin toimivaltaa kunnioittaen. Olen erittäin tyytyväinen siihen, miten perustuslakimme käytännössä toimii ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisessa. Ulkoministeriöllä on tässä luonnollisesti keskeinen rooli.

 

3. Mitä johtopäätöksiä EU:n pitäisi vetää Ukrainan kriisistä?

 

Sitten johtopäätökset. Mitä johtopäätöksiä Ukrainan kriisistä pitäisi EU:n toiminnan kehittämisen ja Suomen EU-politiikan kannalta vetää?

 

Ette varmasti ylläty, kun kerron, että minulla on kolme alustavaa havaintoa: Ensinnäkin, EU:n yhteisen toiminnan vahvistamisen on välttämätöntä. Toiseksi, Suomen rakentava linja EU-politiikassa mahdollistaa kansallisten intressiemme ajamisen vaikeina hetkinä. Kolmanneksi, EU-jäsenyys ei estä kahdenvälistä ulkopolitiikkaa, vaan vahvistaa sen edellytyksiä.

 

Ensin, EU:n yhteisen toiminnan vahvistamisesta. Unionin piirissä on käytävä itsekriittinen tarkastelu siitä, miksi suuret jäsenmaat ottivat – tai joutuivat ottamaan – johtajuuden omiin käsiinsä kriisin kärjistyessä. Viikonvaihteen Eurooppa-neuvostossa valittavilla Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalla sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkealla edustajalla tulee olemaan tässä työssä avainrooli. Uudet henkilöt voivat tuoda mukanaan myös uusia toimintatapoja.

 

Toiseksi, Suomen linjasta. On ollut ilahduttavaa huomata, että eurokriisin vaikeista hetkistä huolimatta Suomen käytännönläheistä ja rakentavaa EU-politiikkaa arvostetaan muissa jäsenmaissa ja EU-toimielimissä. Tämä on ollut meille tärkeää ja hyödyllistä pakotteiden valmistelun yhteydessä. Esimerkiksi raja-yhteistyöohjelmien jatkamiseen tarvitsimme aktiivista tukea sellaisilta jäsenmailta, joilla ei ollut asiassa omaa intressiä.

 

Kolmanneksi, kahdenvälisen ulkopolitiikan mahdollisuuksista. Suomessa asetetaan turhan usein vastakkain oma ulkopolitiikkamme ja toimiminen EU:n kautta. Todellisuus on tietysti monitahoisempi – kumpaakin reittiä tarvitaan. Meillä on, totta kai, omaa kahdenvälistä ulkopolitiikkaa. Mutta sen tulee tukea EU-politiikkaamme, samalla tapaa kuin EU-politiikkamme tukee kahdenvälisen ulkopolitiikkamme edellytyksiä. EU:n yhteinen toiminta paitsi vaatii jäsenmaiden yhteistä tahtoa, myös tarvitsee jäsenmaiden aloitteita.

 

III MAAILMA YMPÄRILLÄMME

 

Hyvät ystävät, te edustatte maailmalla mahtavaa maata. Suomi tulee pärjäämään; me teemme sen kovalla työllä. Sitä me teemme täällä kotikentällä, ja sitä me odotamme myös teiltä. Työnne on erittäin tärkeää. Muistakaa se joka ikinen päivä. Edustakaa Suomea jokaisessa tapaamisessa niin kuin se olisi uranne tärkein.

 

Näillä suurlähettiläspäivillä on puhuttu paljon Ukrainasta ja Venäjästä sekä muusta Euroopasta. Emme kuitenkaan saa unohtaa koko muuta maailmaa. Katseemme täytyy olla myös Yhdysvalloissa, Kiinassa ja muualla Aasiassa; Afrikassa, Lähi-idässä ja Latinalaisessa Amerikassa.

 

Erityisesti tässä taloustilanteessa on tärkeää, että hyödynnämme täysimääräisesti Team Finlandin mahdollisuuksia. Moniin vertaismaihin nähden olemme lähteneet tehostamaan ja järkiperäistämään toimintatapojamme takamatkalta, mutta työ etenee suunnitellusti ja edistymme nyt kovaa. Kuluneen vuoden aikana olemme keskittyneet erityisesti eri organisaatioiden työnjakoa ja palveluita koskeviin uudistuksiin. Nyt tulemme vaiheeseen, jossa työn tulokset näkyvät entistä selvemmin ulospäin, eli asiakkaille. Te olette Team Finlandin kasvot maailmalla; jokainen teistä on Suomen paikallinen ”flagship”. Jalkautukaa, näkykää, viekää viestiä Suomesta maailmaan.

 

Siihen maailmaan, joka on muuttunut ympärillämme nopeammin kuin kukaan meistä osasi odottaa.

 

Näemme ympärillämme paitsi monia dynaamisia ja positiivisia trendejä, myös sisäänpäin kääntyviä vastareaktioita globalisaatiokehitykseen, paluuta vanhoihin perinteisen turvallisuuden kysymyksiin ja sovittujen pelisääntöjen rikkomista. Tämä pakottaa myös meidät ajattelemaan omaa paikkaamme ja rooliamme, toimintatapojamme ja tavoitteitamme.

 

Vuonna 2008, ensimmäisessä edustustonpäällikköpäivillä ulkoministerinä pitämässäni puheessa totesin: Varmaa on vain se, että Georgian kriisi antaa meille karulla kielellään kolme laajakantoista oppituntia: 080808 on 1) käännekohta kansainvälisessä politiikassa; 2) asettaa kansainväliselle järjestelmälle uuden haasteen ja 3) vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työlistaan.

 

Elämme muuttuneessa maailmassa, jossa kansainvälinen oikeus, liberaali demokratia ja vapaa markkinatalous on haastettu monilta suunnilta, myös omalla mantereellamme.

 

Meille tärkeiden demokraattisten, avoimien ja taloudellista hyvinvointia tuottavien arvojen rakentamiseksi ja puolustamiseksi on tehtävä hartiavoimin töitä. Ikuinen rauha ei ole koittanut, vaan sitä täytyy puolustaa joka päivä. Tätä työtä on tehtävä periaatteellisesti, mutta myös muita ääniä kuunnellen ja keskustellen.

 

 

EU päätti tänään uusista pakotetoimista Venäjälle Ukrainan kriisin vuoksi. Itse asiassa jo kesäkuussa Eurooppa-neuvostossa päätettiin Venäjälle asetettavista ehdoista tilanteen ratkaisemiseksi. Kun merkittävää edistymistä ei valitettavasti ole nähty, seurauksena on EU-tason toimien kiristäminen.

 

Yksi käännekohdista oli 17. heinäkuuta tapahtunut malesialaisen matkustajakoneen järkyttävä alas ampuminen, joka johti noin kolmensadan täysin sivullisen siviilin – heistä suurin osa hollantilaisia – kuolemaan.

 

EU ja koko kansainvälinen yhteisö olivat siinä tilanteessa, että nyt oli pakko toimia. Viimeisimmät tapahtumat Ukrainassa eivät voi jäädä vaille unionin vahvaa reaktiota.  Pakotteet ovat valitettavia – ei kukaan tällaista tilannetta halua. Tärkein tavoite on edelleen saada Ukrainan kriisi lientymään ja ratkaistua. EU:n päättämät toimet toivottavasti vauhdittavat ratkaisun etsintää, mutta ratkaisu kriisin osapuolten on lopulta löydettävä neuvotteluteitse. Tuemme presidentti Porošenkon rauhansuunnitelmaa.

 

EU:n Venäjä-pakotteet ovat tähän saakka olleet pitkälti henkilöihin kohdistuneita matkustusrajoituksia ja varojen jäädytyksiä. Uudet ja yksimielisesti sovitut uudet rajoittavat toimet koskevat neljää sektoria:

 

  • Venäläisten valtio-omisteisten pankkien toiminnan rajoittamista pääomamarkkinoilla
  • Aseiden tuonti- ja vientikieltoa
  • Niin sanottujen kaksikäyttötuotteiden, eli sekä sotilas- että siviilikäyttöön soveltuvien tuotteiden, viennin rajoituksia
  • Niin sanotun arkaluonteisen teknologian viennin rajoituksia

 

Kriisin aikana Suomi on aktiivisesti painottanut, että uudet pakotteet on kohdistettava oikeudenmukaisesti EU-tasolla. Nyt voi aiheellisesti kysyä, miten kolmannen vaiheen pakotteet oikein iskevät Suomeen?

 

Asia ei ole yksinkertainen. Ei ole olemassa yksinkertaisia vastauksia.

 

Nyt päätettävillä toimilla ei suoraan ole merkittäviä vaikutuksia Suomen kansantaloudelle, mutta yrityskohtaisia eroja on kyllä. Epäsuorasti, Venäjän taloudellisen aktiviteetin hidastumisen kautta, myös Suomen talouteen voi toki kohdistua vaikutuksia. Näistä toimista ei kuitenkaan aiheudu sellaisia seuraamuksia, joista Suomessa on viime päivinä puhuttu – kuten tuhansien työpaikkojen menettäminen.

 

Suorista vaikutuksista puhutaan vasta, jos EU joutuu menemään paljon raskaampiin taloudellisiin toimiin Venäjää vastaan. Ja tätä meistä ei kukaan halua.

 

Olemme tehneet kevään ja kesän kuluessa hartiavoimin töitä sen eteen, että toimien vaikutukset meihin olisivat mahdollisimman tasapainoiset ja toimenpiteet olisivat Suomen kannalta hyväksyttävissä. Olen tyytyväinen vaikuttamistyömme onnistumiseen. Puhelinlangat ovat laulaneet ja viestejä on vaihdettu aktiivisesti eurooppalaisten päättäjien kanssa.

 

Olen keskustellut viime viikkoina lomaillessani kriisin ratkaisusta niin Ukrainan presidentti Porošenkon kuin Venäjän pääministeri Medvedevin kanssa. Lisäksi Suomessa niin tasavallan presidentti kuin ulkoministerikin ovat vaikuttaneet aktiivisesti.

 

Suomen Venäjä-suhteiden tila on edelleen hyvä. Ukrainan vaikeasta tilanteesta ja EU:n Venäjään kohdistamista toimista huolimatta emme näe Venäjä-suhteitamme nollasummapelinä. Olemme tiivisti mukana EU-rintamassa mutta haluamme pitää keskusteluyhteyden Venäjään auki.

 

Jatkamme vaikuttamista Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi niin EU-tasolla kuin kahdenvälisestikin.

 

On kuitenkin selvää, että EU:n ja Venäjän näkemykset Ukrainan tilanteesta eroavat osin suurestikin toisistaan. Kyse on viime kädessä Euroopan vakaudesta, ja myös Suomen turvallisuudesta.

 

Näille asioille ei voi laskea yksiselitteistä hintalappua.

 

Olen iloinen voidessani osallistua jo toisen kerran Tasavallan Presidentin isännöimiin Kultaranta-keskusteluihin. On ehkä sattumaa, että ne osuvat Karjalankannaksen suurhyökkäyksen 70-vuotispäivään.

Suomen turvallisuuspoliittinen keskustelu keskittyy aivan oikein kansainvälisiin asioihin. Viime aikoina on puhuttu paljon Ukrainasta, Venäjästä ja tietysti Natosta. Olemme sijaintimme vuoksi usein tekemisissä maamme rajojen ulkopuolella tapahtuvien kehityskulkujen seurausten kanssa. Niin on nyt ja niin oli itse asiassa 70 vuotta sitten.

Suomi ei voi ulkoistaa maanpuolustusta kenellekään. Ei Ruotsille, ei muille Pohjoismaille, ei EU:lle eikä Natolle. Vastuu turvallisuudesta on aina meillä itsellämme. Kansainvälinen yhteistyö täydentää kansallista toimintaa.

Olen työskennellyt Suomen ulkoasiainhallinnon piirissä yli 19 vuotta, joista kuusi vuotta ministerinä. Siitä vinkkelistä katsoen Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa keskustelussa korostuu usein liiaksi se jälkimmäinen sana, puolustus.

Länsi-Euroopassa haluttiin 1600-luvulla kehittää tapa, jolla valtiot voisivat hoitaa suhteitaan muullakin tavalla kuin sotimalla. Luotiin diplomatia. Se mahdollistaa jatkuvan vuoropuhelun, joka useimmiten estää kiistojen kärjistymisen sodaksi. Käytännössä kaikki maailman valtiot hoitavat nyt kansainvälisiä suhteitaan noudattaen diplomatian periaatteita. Diplomaatti voi hoitaa tehtäviään turvassa – oli hän sitten Helsingissä, Moskovassa, Teheranissa tai Pjongjanissa.

Ukrainan tapahtumia ja Venäjän toimia arvioitaessa poliittiselle päätöksentekijälle on aivan välttämätöntä saada luotettavaa ja analyyttistä tietoa. Twitter on nopein tiedonvälityskanava, mutta kaoottinen ja täynnä myös tahallista harhaanjohtamista. Valtiojohdon on tiedettävä, mitä oikeasti tapahtuu – ja miksi. Siihen tarvitsemme ulkoasiainhallinnon asiantuntemusta.

Kultaranta-keskustelujen ympärillä kaivataan varmaan merkkejä, kuka uskaltaa puhua Natosta ja kuka ei. Oma kantani on varmaan blogin lukijoille jo selvä: mielestäni Nato-jäsenyys lisäisi Suomen turvallisuutta ja vaikutusvaltaa. Kokoomus on puolueena ollut jo pitkään samaa mieltä.

Nato-jäsenyys lisäisi Suomen turvallisuutta. Yhteenkään Naton jäsenmaahan ei ole liittokunnan olemassaolon aikana hyökätty sotilaallisesti. Nato on jokaisen jäsenmaan tuki ja turva. Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen vaikutusvaltaa. Vaikka olemme olleet mukana muun muassa Afganistanin operaatiossa, meillä ei ole nykyisellään pääsyä järjestön tiedustelun, suunnittelun ja päätöksenteon piiriin. Turvatakeista, Naton kovasta ytimestä, puhumattakaan.

Ukrainan kriisi ei ole muuttanut Nato-kantaani suuntaan eikä toiseen. Kiitos ulkoasiainhallinnon, minulle ei ole tullut yllätyksenä, että lähialueellamme on epävakaita valtioita, joissa vaikuttavat kansallismieliset virtaukset, aggressiiviset turvallisuuspalvelut ja uudet sodankäynnin muodot vain osittain kontrollissa olevine puolisotilaallisine joukkoineen. Päätöstä mahdollisesta Nato-jäsenyydestä ei voi myöskään ulkoistaa, ei Ruotsille eikä Venäjälle. Venäjä ei ole se syy, minkä takia kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä.

Euroopan unionin 28 jäsenmaasta 22 kuuluu Natoon, ja Natossa asuu yli 94 prosenttia EU-kansalaisista. Eurooppa ja Suomi tarvitsevat kumpaakin järjestöä. Tasavallan presidentti on peräänkuuluttanut aiheellisesti EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista.

EU joutuu luomaan esikuntarakenteet jokaiselle operaatiolle erikseen. Voisimmekin viedä eurooppalaista puolustusta eteenpäin tehokkaimmin ajamalla ponnekkaammin pysyvää EU:n esikuntarakennetta. Se kattaisi sekä sotilaallisen että siviilisuunnittelun. EU on ainoa toimija, joka pystyy toimimaan kummallakin sektorilla. Tämä näkyy myös Ukrainassa.

Eräät EU:n jäsenmaat ovat vastustaneet pysyvän esikunnan perustamista. Politiikka ei kuitenkaan ole minusta vain helppojen asioiden tekemistä. Jos asiaa ajaa hyvin argumentein ja määrätietoisesti, se voi toteutua ennemmin tai myöhemmin. Tämä pätee niin Suomen Nato-jäsenyyteen kuin EU-puolustuksen kehittämiseen.