China is known for its patience. A century is but a page in the book of its history. We Europeans are much more edgy. First we lamented that our manufacturing jobs were stolen by China. Then we worried about the Chinese shopping spree for raw materials in Africa. And now we are trying to come to terms with the fact that China is buying European businesses in all shapes and forms.

Europe should not complain. This is all part of globalisation and capitalism, the two pillars of our economic success in the past 100 years. Nevertheless, now that China might be seen as the champion of free trade and state-driven capitalism, we should pay close attention to what happens next, or what is already happening. And react accordingly.

For decades, China has been folding Africa into its supply chain for raw materials – mainly oil and minerals. But it is currently mining Europe for its precious metals and gems: talent, intellectual property, market shares, technology, brands, established businesses and value chains.

The gear shift is palpable. China is no longer just the world’s low-cost sweatshop. The shopping list in Europe includes high-tech, higher value added industries and services. A great number of investment bankers, lawyers, and due diligence professionals in London, Frankfurt and Paris are suddenly involved in projects with Chinese principals.

China is focused on Europe because the essentially protectionist Committee on Foreign Investment of the United States puts all Sino-US transactions under scrutiny and in effect places a “wall” in the path of Chinese investment. The change of control in the White House will not make investment in the US any easier.

This makes our continent lucrative for acquisitive Chinese funds. This week we can see it at Slush in Helsinki, one of the biggest start-up events in Europe, which has drawn many Chinese investors over the years. Two years ago I spent a day there with China’s vice-premier. Yet Europe appears to be taken by surprise by all this interest. It lacks US-style controls and tools for deliberation.

Europe is waking up to the new reality and its implications, as demonstrated by high-profile cases such as the attempted Chinese takeover of German chipmaker Aixtron. The economy ministry withdrew support after alleged reports that the US intelligence service had warned the government that the technology could be used for military purposes.

Other takeovers pose fewer problems. For instance, Tencent, the Chinese investment holding company, this year bought a majority stake in Supercell. While the Finnish group’s flagship game, Clash of Clans, is a multiplayer test of strategic skill, the acquisition has little strategic importance in the real world.

The big question is how Europe should react.

The first thing to do is to be aware that the aqcuisitions are taking place and that they are systematic. This is not necessarily a bad thing; Europe needs an injection of foreign capital. At the same time it is important to understand that many, but by no means all, of the transactions are state led and targeted at intellectual property and IT. These could have a strategic impact and should thus be dealt with carefully.

Second, Europe should not burn bridges by taking knee-jerk protectionist measures. Few predicted that the Chinese would emerge as advocates of free trade while the US turned inward. The best option would be a new deal between Europe and the US based on security, foreign policy and trade – but if the administration of Donald Trump decides to scrap the Transatlantic Trade and Investment Partnership with Europe, we will have to look elsewhere. In terms of size and scale, China is the obvious direction in which to look.

Third, Europe should seek common solutions. The natural reaction is to go native, to come up with national as opposed to common rules. This would be the wrong approach. Europe would become a patchwork flea market instead of a co-ordinated internal market. The left hand would not know what the right hand was doing. And in any case history has shown that protectionism leads nowhere.

Perhaps it is finally time for Europeans to be patient; to understand that the balance of economic power is shifting. It is not about blue-collar work moving continents. It is about white-collar companies changing owners. That is imbedded in the basic nature of global capitalism.

The best way to react is to remain cool, calm and collected – to assess the situation, understand what is going on and try to come up with a joint approach. My hope is that this happens sooner rather than later. My fear is that we are already too late. This is yet further proof that markets are often a step ahead of the regulators.

It is impossible to underplay the significance and symbolism of the EU summit in Bratislava tomorrow. A mere quarter of a century ago the continent was full of hope. The Berlin Wall had tumbled, the Soviet Union had collapsed and the Velvet Revolution had resulted in the amicable division of Czechoslovakia. Bratislava would shortly become the capital of Slovakia.

Eastern and central Europe was in the midst of transition for the better. Liberal democracy and market economies had proved their superiority over authoritarian communist regimes. The EU would grow from an exclusive club of 12 into a fully fledged union of 28.

Today, the general sentiment of all those defending the free world seems to be one of despair. Populists are inciting fear and winning the hearts of many voters. Nationalism, anti-globalisation, outright racism and xenophobia are on the move. Brexit and Donald Trump are but a manifestation of things to come.

Should the defenders of democracy, market economies and globalisation abandon all hope? The short answer is absolutely not. But much depends on the leadership shown by EU institutions and member states in coming months.

This meeting should be seen as the first step on a long road to renewal: an EU without the UK, an EU that needs to prove why such a union remains the most successful means of managing relations between nation states. To pave the way forward, European leaders should convey three clear messages.

First, go slow on Brexit. It is the most significant event in the process of integration since the Maastricht treaty. There will be far-reaching and unpredictable political, economic and legal implications. Let the Brits sort out what kind of relationship they want with the EU. Let the EU try to understand what life without the UK will mean.

Second, focus on the basics. The legitimacy of the EU ultimately rests on its ability to obtain results. Economic growth, job creation and security are top of the list. If one of these is seen to be weak, the whole union suffers. If the EU proves unable to deal with the migration crisis, the economy or terrorism, then other options will emerge. And unfortunately those options have more to do with the rejection of liberal democracy.

Third, make a strong case for European values. Today’s defenders of liberal democracy, market economies and globalisation are few and far between. Some of the language used in the west, even among EU leaders, makes the traditional despot look like a supporter of democracy and peaceful coexistence. Many east and central European leaders were considered heroes in the fight against authoritarian communism. Yet some are turning their backs on the very principles they fought for: tolerance, human rights and democracy. This must change if Europe is to survive.

In a given situation, the EU has a tendency to advance in three stages: crisis, chaos and suboptimal solution. In a post-Brexit world we are somewhere between one and two. Time is running out but it is not too late to change tack.

This week we have seen different approaches to the crisis: the institutionalism of Jean-Claude Juncker , European Commission president; the pragmatism of Donald Tusk, president of the European Council; and the blatant nationalism of Nicolas Sarkozy, the former French president making another bid for the Elysée. This was a good foretaste of the debate in Bratislava.

The EU’s basic aims — peace, prosperity and security — have not changed. And it has largely achieved those aims because post-1945 leaders had the courage to pool sovereignty and rely on common institutions. Today, more than ever, we must defend those aims. In an era of globalisation it would be a travesty to revert to hastily contrived nationalist and populist propositions.

So to all the leaders meeting in Bratislava, please think hard about what we have achieved in the past 25 years. Cherish it, defend it and, above all, improve it. It is time we made Europe great again.

Om en vecka träffas EU-ledarna i Slovakiens huvudstad Bratislava. Det lär inte bli ett lätt möte. Mycket står på spel, inte minst EU:s framtid. Brexit, Trump, nationalism och popu-lism håller på att ta över. Så var det inte för drygt 25 år sedan. Har hoppet lett till förtvivlan?

1989 var det gamla Tjeckoslovakien hoppets symbol. Vaclav Havel ledde den fridfulla sammetsrevolutionen. Tjeckoslovakien blev Tjeckien och Slovakien. Bägge länderna blev demokratier och sökte EU-medlemskap.

Berlinmuren hade fallit, det kalla kriget var över, kommunismen dog ut, Sovjetunionen var i konkurs, privatiseringen och demokratiseringen av öst- och centraleuropa var i gång.

Francis Fukyama skrev en bok där han argumenterade att historien skulle ta slut, att alla 200 nationalstater skulle bli liberala demokratier med en marknadsekonomi.

Visst var många av oss ännu hoppfulla under den första hälften av 2000-talet. Det såg faktiskt bra ut. Världs handeln blomstrade, ekonomierna växte och globaliseringen hyllades av alla utom den extrema vänstern och högern. Hälften av världens länder kunde anses vara demokratiska.

Samtidigt var övergången svår. Krigen på Balkan, it-kraschen, 9/11, EU:s utvidgning och EU:s konstitution var inte lätta frågor. Men den stora bilden var klar – demokrati, marknadsekonomi, globalisering, frihandel och teknologi gynnar oss alla.

Allt detta känns just nu som ett minne blott. Terrordåd, asylkriser, låg ekonomisk tillväxt och arbetslöshet har lett till osäkerhet. Populister och nationalister vill stänga gränser, stoppa teknisk utveckling och skydda sin egen industri.

Mot denna bakgrund är toppmötet viktigt. Vilket budskap ger EU-ledarna? Blir det mera retorik i stil med: ”allt som är misslyckat kommer från Bryssel, allt som är lyckat är tack vare min regering”, ”flyktingar är ett problem, inte en lösning” eller ”nu är det dags att skydda nationella arbetsplatser genom att slopa frihandelsavtalet med USA”?

Själv hoppas jag att EU-ledarna har mod att försvara frihet, demokrati, marknadsekonomi och globalisering. Hela tanken med EU-samarbetet är baserad på fri rörlighet av människor, varor, tjänster och kapital.

Under de senaste 25 åren har de öst- och centraleuropeiska länderna vunnit mest på integration. Den ekonomiska tillväxten är mångfaldigt bättre än under kommunismen och levnadsstandarden är högre än någonsin. Ändå hör man protektionistiska och ofta nationalistiska uttalanden speciellt från Visegradländernas (Polen, Ungern, Tjeckien och Slovakien) ledare.

Att bekämpa nationalism och populism börjar med bra argument som försvarar demokrati och marknadsekonomi. Om vi vill undvika brexit och Trump måste EU-ledarna försvara det som är användbart och rätt. Ingen orsak till förtvivlan, det finns ännu hopp.

Dag Hammarskjöld on kuulemma sanonut, että YK:ta ei perustettu viemään meitä taivaaseen vaan pelastamaan meidät helvetiltä.

Sama pätee monella tapaa myös Euroopan unioniin. Ei sillä, että YK:ta ja EU:ta voisi suoraan verrata.

Vallalla tuntuu kuitenkin olevan käsitys, että EU on epäonnistunut melkeinpä kaikessa. Ainakin maahanmuuton hallinnassa, talouspolitiikassa, terrorismin torjunnassa ja ulkopolitiikassa.

Välillä näyttää, että olipa ongelma mikä tahansa, syylliset löytyvät aina Brysselistä. Harvassa ovat poliitikot, yritysjohtajat, toimittajat tai ay-vaikuttajat, jotka enää rohkenevat puolustaa EU:ta.

Sitä kyllä ihmettelen. Onko todella niin, että eurooppalainen yhteistyö ei enää ole puolustamisen arvioista? Vai onko kyse jostain muusta?

Itse olen aina ollut eurooppalaisen yhteistyön vahva puolustaja ja olen sitä edelleen. Eurooppa on yhdessä päässyt todella pitkälle, kun katsotaan, mistä lähdettiin liikkeelle.

Nyt, kun ajat ovat vaikeat, tarvitsemme entistä enemmän eurooppalaista yhteistyötä, emme suinkaan vähemmän. Turvallisuustilanne, pakolaisuus ja talousongelmat ovat koko Euroopan yhteisiä haasteita, joihin on lopulta olemassa vain yhteisiä ratkaisuja. Ja niiden ratkaisujen rakentamiseen tarvitaan Euroopan unionia.

Se voi tässä EU-vastaisessa ilmapiirissä olla joillekin vaikeaa myöntää. Mutta se on totuus, jos olemme itsellemme rehellisiä.

Toivon, että meillä Suomessa löytyy ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa tämän myös ääneen. Ei pelkästään näin Eurooppa-päivänä vaan aina tarpeen tullen.

Kuka ottaa haasteen vastaan?


Posted in EU.

Puheeni suurlähettiläskokouksessa 24.8.2015

Arvoisat Suomen ulkomaanedustustojen päälliköt, hyvät kollegat ja ystävät,

Tämä on jo kahdeksas peräkkäinen vuosi, kun olen puhumassa suurlähettiläskokouksessa. Tänne on mukava tulla joka vuosi, tapaamaan vanhoja tuttuja – kuulemaan uutisia eri puolilta maailmaa. Haluan kiittää teitä kaikkia taas kuluneen vuoden yhteistyöstä. Elämme kansainvälisen politiikan korkeasuhdannetta ja ymmärrän hyvin, mitä se on vaatinut teiltä jokaiselta. Jälleen kerran lämmin kiitos panoksestanne ja Suomen eteen maailmalla tekemästänne työstä.

Ne viestit mitä te ja edustustojemme väki ympäri maailmaa meille Suomeen välitätte ovat erittäin arvokkaita. Monesta suunnasta on tullut paitsi hyödyllistä tietoa maan taloudesta, myös vinkkejä niistä mahdollisuuksista, joita maailmalla on suomalaisille yrityksille.
Teillä ja koko ulkoministeriöllä on tärkeä tehtävä Suomen talouden kääntämisessä nousuun. Suomi nousee vain, jos saamme lisää vientiä ja investointeja. Pitäkää taloussuhteet nyt ehdottomana ykkösasiananne. Miettikää, mitä voitte vielä tehdä Suomen talouden ja suomalaisten yritysten hyväksi. Enkä tarkoita vain isojen yritysten isoja kauppoja. Pitäkää huolta myös pienistä yrityksistä ja kokonaan uusista toimialoista.

Hyvät ystävät,

Näiden kuluneen kahdeksan vuoden aikana olen puhunut teille niin ulkoministerinä, eurooppa- ja ulkomaankauppaministerinä kuin pääministerinäkin. Nyt minulla on taas uusi duuni. Valtiovarainministerinä olen päässyt katsomaan niin Euroopan kuin kotimaankin talouskehitystä entistä syvällisemmin.
Tänään ajattelin pohtia ääneen teemoja, jotka näen paitsi Suomen myös Euroopan kannalta talouden kohtalonkysymyksinä. Tulen puheessani käsittelemään talous- ja rahaliiton kehittämistä sekä Suomen talouskehityksen välttämättömiä valintoja.

EMU:n kehittäminen

Tämä porukka jos joku mieltää sen, ettei Suomi elä umpiossa. Olemme kiinteä osa Pohjoismaita, Eurooppaa ja entistä enemmän koko globaalia taloutta.

Alkuun lienee paikallaan sanoa muutama sana euroalueen tilanteesta.

Kreikka on moninaisten vaiheiden jälkeen löytänyt taas raiteilleen. Uudet vaalit oikeastaan kuuluvat tähän uuteen kurssiin. Sääli, että matkalla täytyi tehdä niin monta mutkaa ja ajaa niin moneen umpikujaan.
Kiertotiet ja väärät käännökset haukkasivat ison palan Kreikan talouskasvusta ja valtion kassasta.

Suomen tiukka linja Kreikan tukemisessa on saattanut herättää kysymyksiä asema-maissanne. Voitte vastata kyselyihin rauhallisin mielin toteamalla, että Suomi noudattaa nyt samaa linjaa kuin on noudattanut koko kriisin ajan. Olemme valmiita auttamaan kumppaneitamme, kunhan yhteisesti sovitut ehdot täyttyvät ja niistä pidetään kiinni.

Nyt Euroopan on kuitenkin pyrittävä katsomaan eteenpäin. Niin meidänkin – en puhu tämän enempää Kreikasta. Katsotaan mieluummin euroalueen tilaa kokonaisuutena.

Suomi on muiden jäsenmaiden kanssa samaa mieltä siitä, että talous- ja rahaliittoa pitää kehittää. Finanssikriisin jälkeen tuskin kukaan voi olla eri mieltä.

Paljon on jo tehtykin. Euroalue on tänään huomattavasti vahvempi ja jykevämpi rakennelma kuin se oli vuonna 2008, kun globaali rahoituskriisi pyyhkäisi Euroopankin yli. Jälkikäteen voi sanoa, että rakennelma huojui aika lailla.

Nyt meillä on vahvemmat sopimukset järkevästä talouspolitiikasta – niin sanotut two-pack ja six-pack. Meillä on myös vahvempi eurooppalainen pankkivalvonta ja toimiva järjestelmä kriisien ratkaisuun.

Riittääkö tämä? En usko. Mitä meidän pitää vielä tehdä? Sitä emme tiedä ja siksi siitä pitää nyt rohkaista avoimeen debattiin.
Euroopan komission, keskuspankin, parlamentin, euroryhmän ja Eurooppa-neuvoston puheenjohtajat löivät juhannuksena pöytään oman tiekarttansa talous- ja rahaliiton kehittämisestä. Osa ajatuksista oli vanhoja tuttuja – kuten eurooppalainen talletussuoja. Osa oli uutta – kuten ehdotus eurooppalaisesta ”valtiovarainministeriöstä”.

Kuten usein aiemminkin, instituutiot tekevät esityksen, joka on oikeastaan ”brutto-lista”, josta jäsenmaat voivat valita sopivia elementtejä. Itse en usko, että presidenttien esitystä nielaistaan purematta. On vielä epävarmaa, mitkä asiat menevät eteenpäin. Suomessakaan emme ole vielä hallituksen kesken kantaamme muodostaneet.
Hallitusohjelmassa olemme linjanneet yleisiä periaatteita. Olemme sitoutuneet edistämään euroalueen vakautta. Suomen tavoitteena on sääntöperusteinen ja toimiva euroalue, jossa jokaisella jäsenvaltiolla itsellään on ensisijainen vastuu omasta talouspolitiikastaan ja omista veloistaan. Pyrimme palauttamaan no bail out –säännön uskottavuuden. Ja niin edelleen.

Yksi bruttolistan todennäköisesti etenevä osa on niin kutsuttu rahoitusunioni, eli pankkiunioni ja pääomamarkkinaunioni. Meillä on hallitusohjelmassa myönteinen kanta sijoittajavastuuseen perustuvaan pankkiunioniin ja sen kehittämiseen.

Toimivat ja luotettavat rahoitusmarkkinat ovat tärkeä edellytys myös Suomen talouskasvulle. Rahoitus on haaste etenkin pienille ja keskisuurille yrityksille. Siis juuri niille yrityksille, mihin uudet työpaikat todennäköisimmin syntyvät. Meidän on onnistuttava myös lisäämään pk-yritysten kansainvälistymistä ja vientiä, mikä tietenkin edellyttää sujuvaa rahoitusta.
Jokaisessa euroalueen kriisimaassa pankkisektorin epävakaus ja rahoituksen tyrehtyminen ovat olleet keskeisiä tekijöitä kriisin kärjistymisessä. Joissakin maissa ongelmat lähtivät pankkien holtittomuudesta ja löperöstä valvonnasta. Toisissa maissa, kuten Kreikassa, pankit joutuivat kärsimään valtiontalouden huonosta tilasta.

Jatkossa täytyy päästä tilanteeseen, jossa pankit ja valtiot eivät vedä toisiaan pinnan alle. Jos pankkien ja valtioiden ongelmat kyetään erottamaan toisistaan, niiden hallittu hoitaminen on paljon helpompaa ja halvempaa. Tähän pankkiunioni pyrkii.

Toinen kehittämisen arvoinen asia ovat yhteiset säännöt. Yhteinen raha edellyttää yhteisten sääntöjen kunnioittamista. Tätä Suomi on ajanut vahvasti koko ajan ja tulee ajamaan jatkossakin.

Matkan varrella on luotu uusia, entistä tiukempia sääntöjä. Yksi ongelma on sääntöjen monimutkaisuus ja byrokraattisuus, jolloin soveltaminen on hankalaa.
Ongelmia on myös toimeenpanossa. Jos sääntöjä ei noudateta tai jos niitä tulkitaan eri tavalla eri tilanteissa, se syö koko järjestelmän uskottavuutta.

Kolmas ja ehkä tulenarin kysymys liittyy velkaan. Suomen linja on selvä: jokaisen on vastattava omista veloistaan. Se ei tarkoita, etteikö Suomi hädän tullen ole valmis auttamaan. Vallan ja vastuun tulee kuitenkin kulkea käsi kädessä. Niin ei voi olla, että päätökset julkisista menoista tehdään kansallisesti, mutta vastuu veloista on yhteinen.

Neljäs, ja pitkällä aikavälillä yksi merkittävimmistä kehittämisen kohteista ovat talouden rakenneuudistukset. Useimmat euroalueen maat – Suomi mukaan lukien – painivat talouden vakavien rakenneongelmien kanssa.
Kaikista euromaista ei tarvitse tulla Saksaa. Eikä se taida olla mahdollistakaan. Mutta jokaisen jäsenmaan pitää pystyä uudistumaan tavalla, joka mahdollistaa kestävän taloudenpidon. Puhun tästä Suomen osalta pian laajemminkin.

Keskustelua EMU:n kehittämisestä tullaan varmuudella käymään vielä pitkään ja hartaasti. Itse pidän olennaisena, että meillä on toimivat kriisinhallintamekanismit, jotka korostavat velkojien vastuuta ja suojelevat veronmaksajia. Tärkeää on myös se, että vahvistamme euroalueen kykyä kestää finanssimarkkinoiden myrskyjä. Tämä puolestaan edellyttää tiiviimpiä pääomamarkkinoita, kansallisten työmarkkinoiden joustavuutta ja valtioiden pankkiriskin pienentämistä.
Vielä yleisenä evästyksenä kotimaiseen keskusteluun eurosta ja rahaliiton kehittämi-sestä toteaisin, että liian usein ajatellaan, että kysymys on jostakin ”Brysselin asiasta”, joka meidän on pakko jotenkin hoitaa. Kyse kuitenkin on suomalaisten omasta rahasta, Suomen oman talouden tulevasta kehityksestä ja suomalaisista työpaikoista. Ei ole samantekevää, mihin suuntaan euroalue kehittyy. Vain mikäli euroalue nousee, voi myös Suomi nousta. On siis Suomen etu, että tiedämme ajoissa mitä haluamme ja vaikutamme keskusteluun tavalla, joka vie euroaluetta toivomaamme suuntaan.

Suomen talouden iso kuva ja linjavalinnat

Hyvät kollegat,

Kuten totesin, Suomi ei elä umpiossa. Meidän on otettava oppia muista, vältettävä jo muiden tekemiä virheitä, elettävä kuten saarnaamme ja kannettava oma vas-tuumme euroalueen kilpailukyvyn palauttamisesta.

Nykyisestä positiostani käsin on erityisen – jopa tuskallisen helppo nähdä ja ymmärtää, miten suurten talousvaikeuksien kanssa koko mantereemme painii. Vielä riipaisevampaa on huomata, että itse asiassa me suomalaiset olemme valuneet tuon surullisen kehityksen häntäpään pitäjiksi. Sanon sen kaunistelematta: Suomen talous on aidosti kuralla ja näkymämme EU-alueen huolestuttavimpia.
Kokonaistuotanto on supistunut kolme vuotta peräkkäin, työttömyys on lisääntynyt, kotitalouksien tulot ovat supistuneet, vaihtotase on alijäämäinen ja julkinen talous on selvästi miinuksella. Kuluvasta vuodesta tulee todennäköisesti neljäs perättäinen negatiivisen kasvun vuosi.

Tilanne on paitsi erittäin vakava, myös kiusallinen meille suomalaisille. Olemme perinteisesti tottuneet sellaiseen maailmanselitykseen, että muilla saattaa mennä huonosti, mutta meillä ei. Ihmemaa Suomi kyllä pärjää, vaikka eteläiset eurokumppanimme horjuisivatkin. Ei ole helppo hyväksyä, että olemme itse asiassa ajautumassa EU:n tarkkailuluokalle – tilanteeseen, jossa entisestä mallioppilaasta on tulossa yksi pahnanpohjimmaisista.

Mikä neuvoksi? Meidän on nyt esitettävä ne samat tiukan talouskurin vaatimukset itsellemme, joita olemme etulinjassa olleet vaatimassa euroalueen kriisimaille.
Miten tässä oikein näin kävi?

Harva suomalainen mieltää, että Suomen reaalinen BKT:n taso on edelleen alhaisempi kuin se oli ennen kansainvälistä finanssikriisiä. Meillä on hyvinvoinnin kasvattamisen osalta kohta takanamme menetetty vuosikymmen. Keskeiset verrokki-maamme Saksa ja Ruotsi ovat porskuttaneet ohitsemme jo kauan sitten.

Finanssikriisin iskiessä kuvittelimme, että selviävämme pahimman yli suhdannetyökaluin, eli elvyttämällä ja velkaantumalla. Onnistuimmekin varmasti vähäksi aikaa pehmentämään finanssikriisin pahinta iskua työllisyyteen. Menimme kuitenkin pahasti vikaan siinä, ettemme välittömästi ryhtyneet korjaamaan jo pitkään rapautuneita talouden rakenteita. Nokia-huuman Suomella meni hyvin. Ehkäpä hieman sokaistuimmekin tästä menestyksestä, joka kuitenkin nyt jälkeenpäin tarkastellen ei ollut koko Suomen, vaan yhden yksittäisen yhtiön menestystä. Sen varaan ei olisi saanut liiaksi laskea.
Yhtä aikaa Nokian hiipumisen kanssa päällemme kaatuivat finanssikriisin ja sittemmin euromaiden velkakriisien vaikutukset, jotka syvensivät kotimaisia haasteita. Pieni avoin talous kärsii usein eniten globaalitalouden siirtymissä. Samalla kilpailukykymme jatkoi heikkenemistään ja rakennemuutos iski myös toiseen kivijalkaamme, paperiteollisuuteen.

Historia osoittaa meille, että kilpailukykymme hapertuminen ei alkanut finanssikriisin seurauksena, vaan Suomi menetti suhteellista kilpailuasemaansa erityisesti kustannuskilpailukyvyssä suhteessa verrokkimaihin jo 2000-luvun alusta saakka.

Suomen talouden kehitys on erkanemassa muiden OECD-maiden kehityksestä erityisesti näiden pitkään korjaamatta olleiden kotimaisten rakenteellisten haasteiden takia.
Elinkeinorakenteemme ei ole onnistunut uudistumaan riittävässä määrin, väestömme ikääntyy, julkinen sektorimme on poikkeuksellisen raskassoutuinen, julkisen talouden epätasapainosta on tullut krooninen vaiva ja muun muassa työllisyysasteessamme on isoja aukkoja parhaassa työiässäkin olevien suomalaisten kohdalla. Eräs kuvaava indikaattori on tuore Eurostatin tilasto, joka osoittaa, että Suomen julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat EU-maiden ja maailman korkeimmat.

Mitä voimme oppia menneestä? Mitä voimme oppia esimerkiksi Euroopan kriisimailta? Mitä voimme oppia Saksan positiivisesta kehityksestä? Olennaista on mieltää, että emme voi korjata tätä isoa haastetta pelkällä budjettipolitiikalla. Tehdään tämä aivan selväksi: säästöt eivät käännä Suomen suuntaa.
Ne ovat tällä hetkellä kuitenkin välttämättömyys hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksen kestävyyden turvaamiseksi. Mutta tämä säästäminen ei koskaan lopu, ellemme tee määrätietoisesti toimia kilpailukyvyn palauttamiseksi ja rakenteiden uudistamiseksi. Pelkkä juustohöyläämisen tie on hitaan näivettymisen ja kurjistumisen tie. Se ei uudista tai vie Suomea pitkässä juoksussa eteenpäin.

Arvoisat kollegat,

Eurooppalaisesta tulokulmasta tarkastellen tunnelin päässä näkyy valoa. Euroopan ja maailman taloudessa on jo nähtävissä orastavia elpymisen merkkejä. Suomi on sen sijaan nyt kovaa vauhtia jäämässä muista jälkeen. Tämän pitäisi viimeistään avata silmät ja saada meidät ymmärtämään, että Suomen menestyksen eteen on nyt tehtävä paljon työtä. Kun kustannustasomme on liian korkea ja työikäinen väestömme ei kasva, emme pääse helposti mukaan maailmantalouden imuun. Suomi tarvitsee isompia korjausliikkeitä, joita tämä hallitus on agendalleen ottanut.

Haluan tuoda esille muutamia keskeisiä kokonaisuuksia, joiden uskon olevan aivan välttämättömiä valintoja Suomen suunnan kääntämiseksi. Nämä päätökset tarvitaan pian. Meillä ei ole enää varaa odottaa toimenpiteitä useita vuosia. Jokainen odottamiseen käytetty vuosi tarkoittaa valitettavasti uutta, leikkaavaa budjettia.

• Ensinnäkin meidän on nopeasti löydettävä ratkaisu kustannuskilpailukykymme parantamiseen. Voisi tiivistää, että ratkaisu Suomen haasteisiin on työ, työ ja työ. Suomalaista työtä ei pidä hinnoitella liian korkealle. Suomeen investoimisen, täällä työn tekemisen ja yrittämisen on oltava nykyistä houkuttelevampaa. Yhteiskuntasopimusneuvotteluiden kariuduttua hallituksen on tehtävä tarvittavat ratkaisut niillä keinoin, jotka hallituksen omissa käsissä ovat. Olemme sitoutuneet siihen, että yksikkötyökustannuksia alennetaan vähintään viidellä prosentilla. Tämä tehdään vain ja ainoastaan siksi, että kuroisimme kiinni kilpailijoidemme saamaa etumatkaa ja rakentaisimme Suomeen toimintaympäristön ja ilmapiirin, jossa työllisyys voi kääntyä kasvuun.
• Meidän on myös onnistuttava tekemään työmarkkinoita joustavoittavia sekä työn tarjontaa lisääviä uudistuksia. Hallitusohjelmassa on hyvät linjaukset muun muassa paikallisen sopimisen edistämisestä ja ansioturvan uudistamisesta. Nämä ovat isoja uudistuksia, joilla voidaan merkittävällä tavalla vaikuttaa siihen, miten suomalaiset työmarkkinoille osallistuvat ja miten yritykset voivat tarjota enemmän työtä.

• Myös sääntelytaakkaa, normeja ja julkisia tehtäviä tulee purkaa. Tämä tuo happea paitsi yrityksille ja ihmisille, myös keventää julkisen sektorin taakkaa. Valvonnan ja sanktioinnin sijaan on rakennettava luottamusta, lannistamisen sijaan kannustimia, yhteiskunnan vastuun on jätettävä tilaa yksilön vastuulle ja meidän kaikkien vastuulle toinen toisistamme.
• Verotuksen rakenteen uudistaminen on myös niitä keskeisiä välineitä, jolla voimme viedä Suomea oikeaan suuntaan. Hallitus on ohjelmassaan sitoutunut siihen, että kokonaisveroaste ei nouse. Tämä on oikea linjaus. Kireä verotus kuristaa talouden kasvua ja työllisyyttä. Suomen olisi päästävä verotuksen keventämisen tielle. Hallitusohjelman linja on, että työn ja yrittämisen kannalta haitallisimpia veroja kevennetään ja vähemmän haitallisia veroja kiristetään. Tämä tarkoittaa, että työn ja yrittämisen verotusta siirretään kulutuksen verotukseen. Tämäkin on työn ja kasvun linja.

Tätä hallituskautta tullaan lopulta mittaamaan siinä, miten hyvin olemme onnistuneet Suomen talouden uudistamistyössä ja miten hyvin olemme onnistuneet lisäämään työllisyyttä. Minulla on tässä kokonaisuudessa valtiovarainministerinä tärkeä tehtävä, johon suhtaudun hyvin vakavasti.

Minulla on kaksi prioriteettia ylitse muiden.

Ensimmäinen on puolustaa Suomen julkisen talouden kestävyyttä ja sen hoitoa kohtaan tunnettua luottamusta. Vain taloudenpidon ennustettavuus, vastuullisuus ja johdonmukaisuus voivat luoda Suomeen positiivisen kierteen, jossa yritykset uskaltavat investoida ja kotitaloudet kuluttaa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on riippuvainen tiukasta budjetinpidosta ja olemme tässä suhteessa jo lipsuneet pohjoismaisesta standardista – ainakin mikäli ja kun mielimme säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan laajoine ja laadukkaine palveluineen myös tuleville sukupolville. Tätä työtä on tehtävä niin eurooppalaista talouskehitystä ohjattaessa kuin kotimaassakin.

Toiseksi lupaan tehdä kaiken mahdollisen Suomen talouden kasvun ja työllisyyden vahvistamiseksi ja asettaa työn aina jokaisessa ratkaisussa etusijalle. Tämä edellyttää ensi sijassa rakenneuudistuksia – jälleen niin meillä kuin muuallakin Euroopassa.
Suomella on lukuisia haasteita. Näitä pitää uskaltaa katsoa suoraan silmiin. Silti meillä on moni perusasia kunnossa. Kaikki on siksi Suomelle mahdollista. Uuteen kukoistukseen nouseminen vaatii kovaa työtä, ja juuri työn asettamista etusijalle. Kuten se on vaatinut myös edellisiltä sukupolvilta.

Hyvät ystävät,

Teillä on kunnia edustaa maailmalla yhtä maailman parhaista maista. Tätä ei pidä haasteidenkaan keskellä unohtaa. Suomi tulee pärjäämään, jos me kaikki puhallamme yhteen hiileen ja teemme kukin oman panoksemme. Edustakaa Suomea jokaisessa tapaamisessa niin kuin se olisi uranne tärkein.

Onnea ja menestystä meille kaikille tähän yhteiseen urakkaan!

Kreikan kansa äänesti sunnuntaina kansanäänestyksessä. Kreikkalaisilta kysyttiin, että pitäisikö Kreikan hyväksyä troikka-instituutioiden ehdotus Kreikan toisen lainaohjelman jatkamisesta. Kreikkalaisten enemmistö vastasi ”ei”. On Kreikan hallituksen tehtävä tulkita, että mitä äänestyksen tulos tarkoittaa. Kreikan toinen lainaohjelma on päättynyt, eikä sitä voida enää jatkaa.

Euromaiden johtajat sekä euroryhmä kokoontuvat tiistaina arvioimaan tilannetta. Euroalueen vakauttamiseksi käytössä olevat välineet sekä pelisäännöt ovat ennallaan.

Lähiajat eivät ole Kreikalle helppoja. Maan talouden tervehdyttäminen vaatii joka tapauksessa mittavia uudistuksia.

Neuvottelupöytään voidaan palata vain, jos vastassa on yhteistyökykyinen Kreikan hallitus, joka sitoutuu vakauttamaan julkisen talouden ja tekemään velkakestävyyden edellyttämät rakenteelliset uudistukset. Pallo on Kreikalla.

Posted in EU.

I tjugo år har jag haft äran att representera Finland i olika EU-sammanhang. Först som tjänsteman, senare som Europaparlamentariker, utrikesminister, Europaminister, utrikeshandelsminister och statsminister.

Timmarna jag har tillbringat i ministerrådets Justus Lipsius-byggnad i Bryssel är inte få. Som finansminister tycks de inte minska. Inom loppet av sex dagar kommer vi att ha haft tre euroministermöten. Temat är som känt: Grekland, Grekland och Grekland.

Dynamiken inom eurogruppen är olik något jag har varit med om. Frågorna är konkreta, det handlar mer om pengar och politik än om institutioner och lagstiftning.

Runt bordet sitter experter, ekonomer som kan sin sak (räkna inte med undertecknad i detta sammanhang). Diskussionen är analytisk och vass. Inga diplomatiska fraser – bara klarspråk.

Min analys om Grekland (skrivet inför det tredje mötet på onsdagen) är följande:

Processen. Det går långsamt. I februari kom man överrens om villkoren för att betala den sista delen, 7,2 miljarder euro, av Greklands andra program. Allt var klart. Budgetöverskottet, pensionerna, skatterna och privatiseringen skulle framskrida enligt överenskommelsen. Fem månader senare är framstegen obetydliga. Politisk osäkerhet och inställda strukturella reformer har lett till marknadsturbulens och svag tillväxt. Tiden är knapp. Programmet tar slut om fem dagar.

Situationen. Riskerna kvarstår. Om inget görs kan Grekland tvingas ställa in betalningarna. Det talas om restriktioner på kapitalrörelser och kontanter. Vi vet inte vilken kapacitet de grekiska institutionerna skulle ha att hantera en sådan situation. De grekiska bankerna är beroende av nödlikviditet från den europeiska centralbanken, så kallad ELA (Emergency Liquidity Assistance) som närmar sig 90 miljarder euro. Situationen måste stabiliseras.

Lösningen. Det finns inga lätta lösningar. Bollen ligger fortsättningsvis i Aten. Utan motprestationer och strukturella reformer blir det ingen lösning.

Länder som Portugal, Spanien och Irland klarade sig genom krisen med långtgående reformer. Deras ekonomier växer och skulderna betalas tillbaka. Smittorisken till dessa länder är liten eftersom EU har byggt krismekanismer för att handla situationen.

Med tjugo års erfarenhet av EU-möten vågar jag inte spekulera i hur det går denna gång. Jag hoppas på det bästa, men förbereder mig för det värsta.

Pääministeri Alexander Stubbin puhe Paasikivi-seurassa 24.3.2015


Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat,

Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on jännittynyt, kansainvälisen järjestelmän mannerlaatat liikkuvat, geopolitiikka on palannut – jos se nyt koskaan kovin kauaksi loittonikaan.

Tällä kaikella on Suomelle suurta merkitystä – emme ole näistä kehityskuluista sivussa emmekä voi itseämme niistä eristää.

Meidän on ymmärrettävä ja tunnustettava, että turvallisuuspoliittinen toimintaympäristömme on muuttunut. Se on muuttunut suuntaan, jossa erilaisia riskitekijöitä on aiempaa enemmän. Perinteisten riskitekijöiden rinnalle on tullut monia uusia, kyber- ja hybridiuhista ebolan kautta terrorismiin.

Samalla vanhat haasteet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tänään tulenkin tarkastelemaan muuttunutta turvallisuusympäristöämme juuri tästä, niin sanotun perinteisen turvallisuuden tulokulmasta.

Lähestyn asiaa kolmen asiakokonaisuuden kautta.

Tarkastelen muuttunutta toimintaympäristöämme ensin globaalin kehyksen, ympärillämme nähtävän maailmanpolitiikan murrosvaiheen kautta. Keskityn jo tässä yhteydessä meidän kannaltamme konkreettisimpaan ja ajankohtaisimpaan aiheeseen – Venäjään.

Tämän jälkeen käsittelen muuttuneen tilanteen asettamaa haastetta Suomelle. Yhtäältä kyse on paikastamme maailmassa, toisaalta tarpeesta vahvistaa omaa turvallisuuttamme.

Kolmanneksi pohdin sitä, millaisin keinoin Suomen tulisi uuteen turvallisuushaasteeseen vastata. Toisin sanoen pohdin sitä, mitkä ovat ne ratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme.

Arvoisat kuulijat,

Olemme tulleet kansainvälisen järjestelmän kehityksessä kahden aikakauden murroskohtaan.

Ensimmäinen murroskohta: Toisen maailmansodan jälkeen demokraattisten ja liberaalien periaatteiden varaan rakennettuun kansainväliseen järjestelmään kohdistuu jatkuvasti yhä vakavampia haasteita. Tuo järjestelmä rakennettiin pitkälti läntisen maailman voimin. Järjestelmää haastetaan nyt eri puolilla maailmaa sekä rakenteiden että arvojen tasolla. Noin 70 vuoden mittainen ajanjakso on tulossa vedenjakajalle.

Toinen murroskohta: Olemme saaneet olla todistamassa aitiopaikalta kylmän sodan jälkeisen, tietyn idealismin leimaaman ajan päättymistä ja uuden aikakauden alkamista. Olemme nyt – valitettavasti – siirtymässä kaikkia hyödyttävän yhteistyön maailmasta yhä monitahoisemman vastakkainasettelun ja vaikeasti hallittavien kriisien maailmaan. Noin 25 vuoden mittainen ajanjakso on tullut päätökseensä.

Yhdessä nämä murroskohdat näyttäytyvät meille tällä hetkellä muun muassa niin, että olemassa olevia kansainvälisiä yhteistyörakenteita halutaan useiden eri toimijoiden voimin – osin täysin oikeutetustikin – nyt uudistaa. Samalla kansainvälisen järjestelmän arvoista kuitenkin kenties poimitaan käyttöön vain ne, jotka käyttöön kulloinkin sopivat. Pahimmillaan käy niin, että kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet heitetään kokonaan romukoppaan ja epävarmuutta sekä pitkittyneitä konflikteja hyödynnetään oman vallankäytön välineenä. Tätä listaa voisi jatkaa pitkäänkin.

Tällaisessa murroskohdassa eläminen ei ole helppoa, myöskään meille suomalaisille.

Tilannetta ei helpota se, että moni edellä mainitsemistani seikoista sopii kuvaamaan naapurinamme sijaitsevan suurvallan toimintaa.

Hyvät naiset ja herrat,

Uskon, että monille meistä on viime vuosina, mutta etenkin viimeksi kuluneen vuoden aikana, ollut vaikeaa uskoa näkemäämme ja kokemaamme. Venäjän toimet ensin Georgiassa 2008 ja nyt Ukrainassa ovat vaikuttaneet suorastaan järjen vastaisilta.

Voiko minkään maan, suurenkaan, etujen mukaista olla sanoutua irti kansainvälisestä sopimusjärjestelmästä ja käyttäytyä alastoman aggressiivisesti naapuriaan kohtaan? Eikö tästä ole tarpeeksi kauhistuttavia esimerkkejä Euroopan historiassa?

Sir Winston Churchill, Britannian entinen pääministeri ja kaunokirjallisuuden nobelisti, on lausunut seuraavasti Venäjästä: ”Russia is a riddle wrapped in a mystery inside an enigma” – Venäjä on salaisuuden sisään kätkettyyn mysteeriin kääritty arvoitus.

Vaikka meille suomalaisille Venäjä ei vuosisatojen kokemuksen pohjalta kenties näyttäydykään arvoituksena, on meidän kuitenkin myönnettävä, että vahvan itsetunnon kasvattaneen Venäjän käyttäytyminen ensin Krimillä ja sitten Itä-Ukrainassa on ollut paitsi hyvin epämiellyttävää, myös odottamatonta.

Olemme olleet todistamassa voimapolitiikan paluuta. Venäjä määrittelee turvallisuutensa tavalla, joka saa sen naapurit tuntemaan itsensä turvattomiksi.

Tämä haaste ei ole ohimenevä. Voimapolitiikka on tullut jäädäkseen. Venäjä ei vain varustaudu nopeasti. Se on myös ottanut käyttöön uudistettuja sodankäynnin menetelmiä, se harjoittelee hyökkäyksiin lähtöä suoraan rauhan ajan ryhmityksestä ja se on valmis käyttämään sotilaallista voimaa poliittisten tavoitteidensa ajamiseen.

Samalla se yhdistää toimintaansa hyvin räikeitäkin informaatio-operaatioita – myös maissa, joihin se ei kohdista suoraa turvallisuuspoliittista uhkaa.

Ne, jotka jotakin muuta odottivat ja toivoivat, ovat joutuneet pettymään. Ensin Georgian sodan aikana ja nyt Ukrainassa olemme sen saaneet oppia kantapään kautta: nyky-Venäjä haluaa olla enemmän omien sääntöjensä tekijä kuin yhdessä laadittujen sääntöjen noudattaja.

Hyvät kuulijat,

Puheeni toisen osan keskeinen kysymys on: Millaisen turvallisuushaasteen tämä muuttunut tilanne asettaa Suomelle?

Mielestäni tähän haasteeseen vastaaminen edellyttää ensinnäkin sitä, että Suomi määrittelee turvallisuuspoliittisen omakuvansa kristallinkirkkaasti. Suomen on oltava analyysissaan kylmän realistinen. Me emme saa jättäytyä harmaalle vyöhykkeelle, emmekä saa päätyä reunavaltion asemaan – emme omalta kannaltamme emmekä muiden silmissä.

Paikkamme on lännessä. Ei idän ja lännen välissä. Arvomme ovat peruuttamaton osa läntistä arvomaailmaa.

Seisomme lännessä vahvasti omilla jaloillamme. Me kykenemme puolustamaan omia kansallisia intressejämme. Meidän itsemme on vaalittava etujamme, ei sitä kukaan muu meidän edestämme tee. Näinä murroksen aikoina tämän tähdentäminen on elintärkeää.

Tämän sanottuani totean kuitenkin, ettemme nytkään ole yksin. Olemme Euroopan unionin jäsen, ja tämä ankkuroi meidät selkeästi yhteiseen läntiseen turvallisuusyhteisöön.

Hyvät ystävät,

Tämä ei silti vielä yksistään riitä takaamaan turvallisuuttamme. Meillä tulee myös olla muita turvallisuuttamme lisääviä tekijöitä.

Tällä hetkellä meillä on Suomessa kaksoishaaste. Haaste numero yksi on turvallisuus. Haaste numero kaksi on talous. Ja nämä nivoutuvat toisiinsa. Vahva talous vahvistaa turvallisuuttamme.

Yhtäältä vahva talous vahvistaa kansainvälistä asemaamme ja sitä kautta lisää turvallisuuttamme. Kansantaloutemme olisi tästäkin syystä saatava mahdollisimman nopeasti takaisin kasvu-uralle.

Toisaalta vahva talous tekee mahdolliseksi myös sen, että voimme tehdä turvallisuutemme ylläpidon ja kehittämisen kannalta välttämättömiä puolustushankintoja.

Turvallisuusratkaisujemme kannalta meille kaikkein tärkeintä on, että pidämme oman maanpuolustuksemme kunnossa. Viime eduskuntavaalien jälkeen päätetyt leikkaukset ovat nakertaneet sen uskottavuutta. Ne on tehty valtiontalouden tasapainon kannalta ymmärrettävistä syistä, mutta nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa puolustusmäärärahojen riittävyyteen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Meidän omien puolustusvoimiemme tulee joka tapauksessa olla kunnossa, olimme sitten sotilaallisesti liittoutumattomia tai joskus liittouman jäseniä.

Hyvät kuulijat,

Omaa puolustustamme vahvistaa edelleen se, että verkostoidumme kansainvälisesti niin laajasti kuin se suinkin on mahdollista.

Pelkkä verkostoituminenkaan ei kuitenkaan riitä. Meidän on varmistettava, että ne turvallisuuspoliittiset verkostot, joissa olemme mukana, aidosti vahvistavat turvallisuuttamme. Tämän takia meidän on realistisesti katsottava, mitä eri vaihtoehdot voivat meille tarjota.

Ja tässä tulenkin puheeni kolmanteen osioon ja kysymykseen: mitkä ovat ne yhteistyöratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme?

Katsotaan ensin pohjoismaista perhettämme.

Pohjoismaisen puolustusyhteistyön tiivistyminen Nordefcon kautta ja kahdenvälisesti Ruotsin kanssa on meille erittäin tervetullutta. Vaikka pohjoismaat eivät muodosta turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa yhtenäistä ryhmää, ovat sotilaallisten suorituskykyjen kehittäminen, harjoittaminen ja mahdollisesti yhdessä hankkiminen kaikkien mukanaolijoiden etujen mukaista.

Erityisesti Ruotsin kanssa tehtävä kahdenvälinen puolustusyhteistyö on meille hyvin arvokasta ja vahva osoitus maidemme välisestä läheisestä suhteesta. Suomen ja Ruotsin puolustusvoimien hiljakkoin julkistama vaikuttavan laaja yhteinen raportti ja sen sisältämät lukuisat yhteistyömuodot puhuvat siitä omaa kieltään.

Pohjoismainen yhteistyö sen enempää kuin läheinen puolustusalan yhteistyö Ruotsin kanssa eivät kuitenkaan tuota Suomelle sopimuspohjaista sotilaallista turvaa. Tavoitteena ei kummallakaan yhteistyöalueella ole rakentaa sotilasliittoa, vaan kyse on yhteisten synergiaetujen etsimisestä ja yhteistyömuotojen kehittämisestä rauhan aikana.

Puolustusliitto on toki teoriassa mahdollinen, mutta sen solmiminen edellyttäisi valtiosopimuksen laatimista, mihin millään osapuolella ei ole ollut harrastusta. Ja lisäksi on muistettava, että Islanti, Norja ja Tanska ovat joka tapauksessa jo liittoutuneita Naton jäsenmaita.

Yhteistyöverkostomme ulottuvat tietysti myös muualle.

Yhdysvallat on meille läheinen ja tärkeä yhteistyökumppani monilla aloilla. Puolustusasioissa se on sitä laajan kahdenvälisen materiaaliyhteistyön kautta, jonka lippulaivana on F-18-hankinta ylläpitopäivityksineen sekä siihen liittyvä ilmasta–maahan-suorituskyvyn rakentaminen. Yhdysvaltain kanssa käytävä tiivis vuoropuhelu turvallisuus- ja puolustusalojen teknologian kehittämisestä on Suomelle olennaisen tärkeää.

Ja tietysti on syytä mainita vielä kerran jäsenyytemme Euroopan unionissa, joka on ollut Suomen kansainvälisen aseman ja laajasti ottaen turvallisuuden kannalta toistaiseksi merkittävin valinta.

Euroopan unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen nousi Suomessakin hiljakkoin vilkkaaseen keskusteluun. Oma viestini tässä on selvä: Suomen kaltaisen sotilasliittoon kuulumattoman maan ei ole syytä vähätellä Euroopan unionin roolia turvallisuusyhteisönä. Vahva Euroopan unioni vahvistaa Suomen asemaa.

Samalla on selvää, ettei EU:lle olla luomassa mitään yhteistä armeijaa. Jäsenmaiden laaja enemmistö ei katso tarpeelliseksi luoda unionille yhteisiä puolustusjärjestelyjä, sillä EU:n 28 jäsenmaasta 22 kuuluu Natoon. Yli 94 % EU-kansalaisista asuu Naton jäsenmaissa.

Arvoisat kuulijat,

Meidän suomalaisten suhteessa läntiseen puolustusliitto Natoon on jopa skitsofreenisia piirteitä. Yhtäältä olemme olleet läheisessä ja meitä suuresti hyödyttävässä rauhankumppanuusyhteistyössä jo vuodesta 1994 lähtien niin, että olemme kumppanina luokan parhaita, ellemme peräti paras oppilas. Toisaalta meillä on erilaisiin myytteihin, harhaluuloihin ja toisen käden tietoihin pohjautuvia käsityksiä Natosta ja sen toimintatavoista.

Olen itse selkeästi tuonut esiin oman käsitykseni Natosta. Minusta meidän tulisi hakeutua Naton jäseneksi – meidän olisi pitänyt tehdä se jo kaksikymmentä vuotta sitten.

Kuten esimerkiksi presidentti Ahtisaarikin on Nato-jäsenyydestä todennut: Suomen tulee kuulua kaikkiin niihin järjestöihin, joihin läntiset demokratiat kuuluvat – eikä tällä ole mitään tekemistä vaikkapa Venäjän uhan kanssa.

Nato on puolustusliitto, joka ei uhkaa ketään. Se koostuu vapaaehtoisesti siihen liittyneistä jäsenmaista, ja päätökset siellä tehdään yksissä tuumin, konsensuksella. Kukin maa tekee omat suvereenit päätöksensä omista lähtökohdistaan käsin. Yhteistyön ydin tiivistyy jäsenmaiden toisilleen antamiin turvatakuisiin.

Turvatakuiden lisäksi Naton jäsenet ovat mukana päätöksenteossa asioista, jotka koskettavat suoraan tämän päivän Eurooppaa, siis myös Suomea. Naton asialistalla tänä päivänä ovat esimerkiksi hybridisotaan, kyberhyökkäyksiin ja informaatio-operaatioihin varautuminen sekä terrorismin vastainen toiminta.

Minä näen Nato-jäsenyyden Suomen pitkään jatkuneen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan, maamme länsi-integraation, seuraavana loogisena askeleena.

Ratkaisu on luonnollisesti aivan meidän omissa käsissämme. Ja, ratkaisulla tulee olla sekä poliittisten päätöksentekijöiden että kansan tuki.

Suomessa on puhuttu paljon siitä, milloin on ”hyvä aika” hakea Naton jäsenyyttä.

Taitaa olla niin, että turvallisuuspoliittisten valintojen tekemiseen ei ole koskaan optimaalisen hyvää aikaa. Se ei ole koskaan helppoa tai yksinkertaista. Vastuullisten päätöksentekijöiden velvollisuus on kuitenkin tarkistaa kiristyneen kansainvälisen tilanteen aikana, ovatko maan vakuutukset kunnossa. Se, joka jää odottamaan syvän rauhan ja kansainvälisen politiikan harmonian tilaa, voi hyvinkin pettyä odotuksissaan.

Olen itse todennut, että seuraavalla hallituskaudella meidän on syytä tehdä ajantasainen selvitys Nato-jäsenyyden mahdollisista vaikutuksista. Selvitys olisi hyvä tehdä yhdessä Ruotsin kanssa. Tämä ei kuitenkaan saa olla ehtona selvityksen laatimiselle, sillä Ruotsi päättää omasta linjastaan, omalla aikataulullaan.

Tärkeintä on, että seuraavassa hallitusohjelmassa ei suljeta pois Nato-jäsenyyden mahdollisuutta samalla tavalla kuin se suljettiin pois tällä hallituskaudella. Se oli minusta virhe. Se oli turvallisuuspoliittinen hinta, joka laajasta kuuden puolueen hallituspohjasta jouduttiin maksamaan.

Mielipiteet kansan keskuudessa tuntuvat myös olevan muuttumassa myötämielisemmiksi Naton suhteen. Elinkeinoelämän Valtuuskunnan tuoreen kyselyn mukaan suomalaisten Nato-vastustus on tuntuvasti vähentynyt. Kaksi vuotta sitten tehdyssä vastaavassa kyselyssä Nato-jäsenyyttä kannatti vain 14 prosenttia suomalaisista, nyt joka neljäs. Naton vastustajien määrä on puolestaan pudonnut 65 prosentista 43 prosenttiin. Epävarmojen osuus oli peräti 32 prosenttia.

Hyvät naiset ja herrat,

Tämä tulos kertoo minulle, että meidän täytyy käydä turvallisuuspoliittisista ratkaisuistamme avointa keskustelua, ennakkoluulomme unohtaen. Tässä me poliitikot kannamme raskaan vastuun.

Meidän tulee muistaa, että, Winston Churchilliä taas lainatakseni: ”Ei ole tarpeeksi, että teemme parhaamme; joskus meidän on tehtävä se, mikä on välttämätöntä”.

Turvallisuuspoliittinen toimintaympäristömme on muuttunut. Meidän on pysyttävä valppaina.

Ensiksi meidän on nähtävä tilanteen globaali kehys, maailmanpolitiikan suuri kuva.

Toiseksi meidän täytyy tietää paikkamme maailmassa ja tunnistaa ne tarpeet, joita meillä turvallisuutemme vahvistamiseksi on.

Kolmanneksi meidän täytyy rehellisen, ennakkoluulottoman pohdinnan kautta valita ne ratkaisut, jotka kaikkein parhaiten vahvistaisivat turvallisuuttamme.

Hyvät naiset ja herrat,

Seuraavalla hallituksella on kaksi tärkeää tehtävää, joiden merkitys on ylitse muiden.

Yksi, Suomen talouden kääntäminen uuteen nousuun.

Ja kaksi, vastaaminen turvallisuusympäristön murrokseen. Seuraava hallitus tarvitsee yhteistä tilannekuvaa turvallisuudessa yhtä kipeästi kuin taloudessa. Sitä tilannekuvaa olen tänään hahmottanut.

Yhteisen tilannekuvan pohjalta voimme vahvistaa omaa kansallista puolustuskykyämme ja tiivistää kansainvälistä yhteistyötämme. Tämä tarkoittaa myös avointa keskustelua Nato-jäsenyydestä. Mahdollinen Nato-jäsenyys edellyttäisi neljää askelta:

1. Emme sulje hallitusohjelmassa pois Nato-jäsenyyden mahdollisuutta.
2. Teemme Nato-selvityksen.
3. Jäsenyydellä on maan ulkopoliittisen johdon laaja tuki.
4. Jäsenyydellä on kansan tuki.

Vuonna 2011 osa puolueista – myös hallitukseen tulleista – pisti päänsä pensaaseen ikävien taloudellisten tosiasioiden edessä. Suomi on joutunut kärsimään siitä virheestä, mutta realismi on pikkuhiljaa alkanut levitä laajemmalle.

Toivon, että vuonna 2015 emme toista neljän vuoden takaista virhettä, tällä kertaa turvallisuuden saralla.

Är Ryssland ett hot? En klassisk fråga, som nuförtiden ställs nästan dagligen här i Finland. Mitt svar är tudelat: ekonomiskt jo, säkerhetspolitiskt nej – inte på ett traditionellt säkerhetspolitiskt sätt. Låt mig förklara.

Ryssland är en av Finlands tre största handelspartner tillsammans med Tyskland och Sverige. Förra året sjönk vårt handelsutbyte med Ryssland tydligt, men över 8 procent av vår export gick fortfarande dit.

Ryssland är mitt i en ekonomisk kris. I år beräknas ekonomin krympa mellan tre och åtta procent. Inflationen är 15 procent. Rubeln har sjunkit tillsammans med oljepriset.

Landet har inte lyckats modernisera sin ekonomi. Den största delen av statsbudgeten kommer från olje- och gasexporter. Internationella investerare flyr.

Bankerna är i en kris. Staten använder reserver för att klara av vardagen – inklusive pensioner, social- och hälsovårdskostnader. Därutöver lider Ryssland av ekonomiska sanktioner som har inställts på grund av krisen i Ukraina.

Den ekonomiska krisen kommer tyvärr att vara länge.

Till råga på allt finns det en pågående geopolitisk kris i Rysslands närområde – Ukraina.

Rysslands utrikespolitik under de senaste åren har skapat ostabilitet i flera länder på forna Sovjetunionens område. Det har vi redan tidigare sett t. ex. i Transnistrien, Södra Ossetien och Abchasien.

Det finns ingenting som tyder på att Ryssland skulle vilja lösa dessa konflikter. Intresset tycks vara att kriserna hålls varma. Också i Ukraina.

Samtidigt har Ryssland börja vända sig inåt. Vi ser begränsningar av medier, internationellt ägande och politisk aktivitet. Massmedierna skapar bild om kamp mot västvärlden.

Denna utveckling oroar oss. Vi ville att Ryssland skulle utvecklas till ett europeiskt land som alla andra. Trenden har tyvärr gått åt ett annat håll.

Hur borde vi reagera på situationen? För det första bör vi sköta om vår egna ekonomi och stöda export till andra, växande marknader. Hemma förutsätter detta strukturella förändringar och en ökad konkurrenskraft.

För det andra bör vi använda alla möjliga diplomatiska kanaler för att hitta en lösning till de pågående konflikterna. Lätt blir det inte – men det gynnar ingen att helt isolera Ryssland.

För det tredje bör vi i Norden inte låta förstå att vi på något sätt är neutrala i denna kris. Det är vi inte. Finland och Sverige är medlemmar i EU. Samtidigt måste vi reflektera på den förändrade säkerhetspolitiska situationens betydelse för oss.

Nu gäller det at hålla perspektiven klara.

Euroopan komissio julkaisi eilen raporttinsa EU-maiden taloudesta. Suomen osalta raportti löytyy täältä: (LINKKI)

Komission Suomelle kohdistetut suositukset ovat suositeltavaa luettavaa jokaiselle eduskuntavaaleihin valmistautuvalle ehdokkaalle. Joskus kauempaa näkee selvemmin. EU-komission arvio, OECD:n maatutkinta ja valmistumassa oleva Anders Borgin selvitys tarjoavat rakennuspalikat hyvään vaalikeskusteluun ja sen jälkeen toivottavasti realistiseen hallitusohjelmaan.

Suomen taloudessa on komission mukaan edelleen tasapainottomuuksia, jotka vaativat toimia ja valvontaa. Suomen vienti on heikentynyt pitkään teollisuuden rakennemuutoksen aikana. Näyttäisi että vientiteollisuuden alamäki on vihdoin päättynyt ja rakennemuutos tasaantumassa, mutta investoinnit ovat vielä alhaisella tasolla.

Julkisen velan kasvu ei aiheuta vielä liiallisten alijäämien menettelyä Suomen osalta. Menettelyssä oleva Ranska joutuu säännölliseen EU-valvontaan rakenteellisten uudistusten toteuttamisen osalta. Se on kuitenkin välttämässä toistaiseksi taloudelliset sanktiot. Ranska on pitkän viivyttelyn jälkeen ryhtynyt nyt vihdoin vapauttamaan talouttaan.

Suomen talouteen komissio ennustaa tälle ja ensi vuodelle maltillista kasvua. Palkkamaltti, EKP:n rahapolitiikka ja halpa öljy auttavat meitä. ICT-palveluala ja kemianteollisuus kasvavat. Vaihtotase on tasapainottumassa. Kasvu on asettumassa pitkällä aikavälillä noin 1 % tasolle.

Taloutta painaa yksityisten investointien vähäisyys. Menetettyjen työpaikkojen tilalle ei ole syntynyt riittävästi uusia. Vaikka start-up -yrityksemme ovat saaneet paljon näkyvyyttä, on niitä kuitenkin vähemmän kuin vertailumaissa.

Meidän onkin Suomessa päätettävä, tyydymmekö ennustettuun hitaaseen talouskasvuun. Se ei riittäisi nostamaan julkista talouttamme ylijäämäiseksi, vaan velkaantuminen jatkuisi. Sen välttämiseksi olisi käytännössä pakko jatkaa viime vuosina nähtyä julkisen sektorin leikkaamista aina vain. Veroaste on Suomessa niin korkea, ettei veronkorotusvaraa komissionkaan mukaan juuri ole.

Kasvu ei synny itsestään. Se on kiinni erityisesti kasvuhakuisten yritysten investoinneista. Suomen on oltava maa, jossa kannattaa tehdä bisnestä. Palkkamaltin jatkaminen on elintärkeää. Valtio voi auttaa talouden monipuolistumista panostamalla digitalisaatioon, biotalouteen ja clean techiin. Sääntelystä johtuvia kasvun esteitä on raivattava ja kilpailua edistettävä mm. päivittäistavarakaupassa.

Kokoomuksessa me otamme vakavasti komission ja esimerkiksi Suomen pankin näkemykset, ettei nykyisellä tiellä voida jatkaa. Seuraavan hallituksen pitää kääntää Suomen kurssia. Osaltamme me olemme valmiita kaikkiin niihin toimiin, jotka auttavat saamaan Suomeen lisää työtä ja kasvua.