demokratia « Alex Stubb

Vaaleissa äänestäminen on juhlallinen tilaisuus. Ulkona liehuvat Suomen liput. Vaalilautakunnan jäsenet tarkastavat paperiluettelosta äänioikeuden. Lippuun lyödään leijonaleima, ja se pudotetaan puiseen, sinetöityyn uurnaan. Moni käy äänestyksen jälkeen vaalikahveilla. Suomen demokraattinen prosessi järjestelyineen toimii tutulla ja turvallisella tavalla, vuosikymmenten kokemuksella.

Samalla on mietittävä, onko saavutettu paras mahdollinen järjestely. Vastaako se ihmisten elämää nykypäivänä? Ennakkoäänestys on tuonut paljon joustavuutta, ja yhä useampi käyttää sitä. Pankkiasiointi on ollut mahdollista verkkossa jo pitkään, ja lähivuosina jopa perinteistä perinteisimmät ylioppilaskirjoitukset muuttuvat sähköisiksi.

Eri puolilla maailmaa asuu noin 210 000 äänioikeutettua Suomen kansalaista. Monet heistä ovat ottaneet yhteyttä ja harmitelleet, miten vaikeaa on ehtiä Suomen edustustoon äänestämään. Pitkä matka ja työaika voivat käytännössä rajoittaa kansalaisoikeuden käyttämistä.

Sähköinen äänestäminen, erityisesti nettiäänestäminen, olisi hyödyksi ulkomailla asuville suomalaisille. Myös kotimaassa monet hyötyisivät siitä, että äänestämiseen olisi nykyistä helpompia vaihtoehtoja. Voi ajatella, että nettiäänestyksen mahdollisuus edistäisi esimerkiksi liikuntaesteisten osallistumista vaaleihin.

Netti on erityisesti nuoremmille luonnollinen toimintaympäristö. Siitä on tullut jokapäiväistä arkista kanssakäymistä. Myös kansalaisena toimiminen ja yhteiskunnallinen osallistuminen kannattaisi viedä laajemmin sinne, missä ihmiset ovat. Siksi kannatan nettiäänestämisen kokeilemista.

On tärkeää huomioida sekin, että nettiäänestys voisi lisätä äänestysaktiivisuutta. Yhä suurempi osa suomalaisista antaisi äänensä vaalissa. Se vahvistaisi demokratiaa. Mitä suurempi osa suomalaisista on antanut vaalissa äänensä, sitä suurempi on myös valittujen päätöksentekijöiden saama valtuutus.

Lähin esimerkki nettiäänestämisen mahdollisuudesta on tietenkin Viro. Siellä nettiäänestys on ollut yhtenä mahdollisuutena mukana jo vuodesta 2005 saakka. Viron käytännön kokemukset ovat olleet myönteisiä, vaikka ulkopuolisilta tarkkailijoilta onkin tullut huomioita järjestelmän auditoinnista ja testauksesta sekä prosessin avoimuudesta.

Sähköistä äänestystä on kokeiltu Suomessa kunnallisvaaleissa vuonna 2008 Vihdissä, Kauniaisissa ja Karkkilassa. Tuolloin kyse ei ollut nettiäänestyksestä vaan äänestyspaikalla tapahtuvasta äänestyksestä, jossa käytettiin äänestyskonetta.

Vuoden 2008 kokeilun kokemukset on kerrattava yksityiskohtaisesti ja otettava niistä opiksi. Sähköisestä äänestyksestä ja nettiäänestyksestä on niin monia hyötyjä, että niille kannattaisi antaa mahdollisuus onnistua.

Nykymallissamme äänestystapahtumasta ja ääntenlaskusta huolehtivat tavalliset ihmiset, eikä erityisasiantuntemusta tarvita prosessin missään vaiheessa. Vaalisalaisuus säilyy, tuloksen oikeellisuuteen voi luottaa, äänet voi tarvittaessa laskea uudelleen tuloksen varmistamiseksi. Vaalituloksen laajamittainen väärentäminen on käytännössä mahdotonta.

Muun muassa näiden vaatimusten pitäisi mahdollisimman pitkälle täyttyä myös sähköisessä järjestelmässä. Vaalijärjestelmän luotettavuus on demokratialle tärkeä elementti, ja siitä täytyy pitää kiinni. Odotan mielenkiinnolla oikeusministeriön nettiäänestystyöryhmän loppuraporttia, jossa näihinkin asioihin on pureuduttu. Työryhmä asetettiin vuonna 2013, ja sen tulosten on määrä olla käytettävissä hallitusneuvotteluihin mennessä.

Tällä viikolla minulle tarjoutuu mahdollisuus keskustella asiasta myös Viron uudelleenvalitun pääministeri Taavi Roivaksen kanssa. Kiinnostuneena kuuntelen, miten Viron malli toimii.

Kunnioitetut sotaveteraanit – miehet ja naiset – hyvä juhlayleisö.

On vaikea pukea sanoiksi kaikkea sitä nöyryyttä ja samalla ylpeyttä, kun saan olla täällä tänään puhumassa teille. Näin harvinaista kunniatehtävää ei suomalainen mies kovin monta kertaa elämässään pääse suorittamaan.

Minun sukupolveni ei ole joutunut kokemaan sotaa. Olen saanut syntyä itsenäiseen Suomeen, joka on pystynyt tarjoamaan kansalleen rauhallisen ja vakaan elämän perustan.

En ole joutunut tuijottamaan kuolemaa silmiin kiväärin tähtäimen takaa, en pelkäämään kranaatin sirpaleita tai lentopommin täysosumaa. En ole joutunut pelkäämään omaa tai läheisen kohdalle sattuvaa väkivaltaista loppua.

Lakki päästä teidän edessänne, jotka olette joutuneet kokemaan sen ja vielä selvinneet.

Kullakin aikakaudella on omat vaikeutensa voitettavinaan. Elämäni ajalle on mahtunut kolme suurta talouskriisiä, joista viimeisin on vielä meneillään. Mutta yhtä kaikki, olen koko elämäni ajan saanut elää turvassa ja keskittyä rauhan töihin.

Nöyryyden ja ylpeyden lisäksi pitää siis nostaa vielä aivan erityisesti esiin kiitollisuus.

Mitä on kiitollisuus? Se on ensinnäkin syvää tietoisuutta siitä, että minun ja muiden sotien jälkeen syntyneiden suomalaisten elämä on teidän ansiostanne niin paljon parempaa kuin se olisi ilman niitä uhrauksia, jotka teitte.

Kiitollisuus on sydämessä oleva tunne siitä, että kun minun sukupolveni on saanut niin paljon, minun on itse vuorollani tehtävä oma osani. Se on velvollisuudentunnetta.

—

Ensi viikolla tulee kuluneeksi 75 vuotta Talvisodan päättymisestä. Tuo päivä on epäilemättä yksi tärkeimmistä Suomen historiassa. Se on itsenäisyyden ja vapauden lunastuksen merkkipäivä.

105 päivää puutteellisilla varusteilla, vaikeissa olosuhteissa, määrällisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan, Suomen kansa piti puolensa.

Ei tullut puna-armeijan paraatia Helsinkiin. Marssi Ouluun ei edennyt Suomussalmea pidemmälle. Suomalaisten hiihto-, maastonluku- ja ampumataito olivat erinomaista tasoa.

Se oli itsenäistymisen jälkeen monien repivien vaiheiden jälkeen sovintoon kasvaneen kansan valtava yhteinen voimainponnistus. Kauppiaan, papin, työmiehen ja pienviljelijän poika samassa rivissä. Veljeä ei jätetty.

Suomen kaikki kansankerrokset yhdessä näyttivät, että taustastaan riippumatta suomalainen rakastaa omaa maataan ja kansaansa. Ja on valmis tekemään kirjaimellisesti kaikkensa niiden puolesta.

Teidän ansiostanne Suomi sai jäädä vapaaksi ja itsenäiseksi kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Ei tullut orjuus, ei pakkotyö. Kansojen vankila ei ollut kohtalomme, toisin kuin kävi esimerkiksi epäonnisemmalle veljeskansallemme Virossa.

Suomen kansa maksoi omasta isänmaasta kalliin hinnan. Toisessa maailmansodassa henkensä menetti kaikkiaan 97 000 suomalaista.

On huomionarvoinen yksityiskohta, että siviiliuhrien määrä jäi Suomessa pieneksi verrattuna muihin sotaa käyneisiin maihin, noin kahteen tuhanteen.

Vertailun vuoksi voi tarkastella esimerkiksi Liettuaa, jonka väestöstä yli 14 prosenttia sai toisessa maailmansodassa surmansa.

Suomea ei koskaan miehitetty. Suomen sotilaiden taito ja tahto kestivät. Hyökyaalto torjuttiin.

Sodan yksi opetus olikin: Isänmaa totisesti on puolustamisen arvoinen.

Mutta 97 000 suomalaista kuoli, jotta loput saisivat pitää henkensä ja elää vapaina. Sotaveteraanit ovat keskuudessamme vielä hetken aikaa muistuttamassa siitä, että vapaus on verellä ostettu.

Meidän nuorempien velvollisuus on huolehtia siitä, että tämä muisto ei koskaan katoa Suomen kansan sydämistä. Meidän on myös vietävä perintöä eteenpäin ja vaalittava sitä, tehtävä Suomesta vieläkin parempi maa syntyä, elää ja kuolla.

—

Sota oli valtava koettelemus, mutta myös rauha oli raskas. Suomi joutui myöntymään suuriin alueluovutuksiin. Lisäksi maksuun tulivat mittavat sotakorvaukset.

Asekätkentää ja sotasyyllisyyttä koskevat oikeudenkäynnit ja niitä varten säädetty taannehtiva lainsäädäntö koettelivat kansan oikeustajua. Maan itsenäisyyden turvaamista varten perustettujen järjestöjen lakkauttaminen ja kieltäminen rauhansopimuksen nojalla oli monille raskasta ja katkeraa.

Yli 430 000 suomalaista luovutetuilta alueilta joutui jättämään kotinsa. Rajan taakse, Käkisalmeen jäi myös minun isäni lapsuudenkoti.

Rauhaan palaaminen tarkoitti myös asutuskysymyksen ratkaisemista. Sodan jälkeen siirtoväen asuttaminen oli pieneltä ja sodasta pahoin kärsineeltä maalta valtava voimainponnistus.

Myös sen te teitte, teidän sukupolvenne. Veljeä ei silloinkaan jätetty. Sotakorvaukset ja jälleenrakennuskausi. Itsenäisyyden turvaaminen politiikan ja diplomatian keinoin. Mukautuminen sodanjälkeiseen maailmaan oli taloudellisesti, poliittisesti ja epäilemättä myös henkisesti iso sarka kynnettäväksi.

Mutta niinpä vain yhteistyöhön ja asiallisten hommien hoitamiseen oppineet suomalaiset selvisivät näistäkin koettelemuksista, jälleen kerran kovalla työllä ja vakaalla harkinnalla.

Koulutuksen ja terveydenhuollon sekä muiden palveluiden rakentaminen tasa-arvoiselta pohjalta olivat melkoinen saavutus kansalta, jolla olivat kaikki sodan rasitukset ja rauhaan palaamisen haasteet niskassaan.

Mutta myös sen te teitte.

—–

Viime vuosina erityisesti nuorten ikäluokkien keskuudessa on lisääntynyt kiinnostus sota-aikojen kokemuksiin ja kertomuksiin. Sotahistorian kirjat tekevät kauppansa. Sodista on tehty useita hienoja elokuvia. Uudenlaista huomiota ovat saaneet myös lottien ja muiden naisten kokemukset sodassa ja kotirintamalla.

Nuorison kiinnostus oman maan ja kansan kohtalonhetkiin kokee uutta nousua. Veteraanien arvostus on äskettäin julkistetun tutkimuksen mukaan erittäin korkealla tasolla.

Osaltaan tätä uuden valveutuneisuuden aaltoa on ollut vahvistamassa viimeaikainen kansainvälispoliittisen tilanteen muutos. Juuri nyt Ukrainassa ja jo vuonna 2008 Georgiassa nähtiin, että aseelliset konfliktit ja voimapolitiikka eivät ole vain menneisyyden tai kolmannen maailman asioita.

Etupiiripolitiikka on tehnyt näyttävän paluun. Aseet puhuvat tälläkin hetkellä vain reilun tunnin lentomatkan päässä Helsingistä.

Suomi ei ole irrallaan muusta maailmasta eikä varsinkaan Euroopasta. Meidän on pidettävä mielessämme sekä sodan että rauhan kokemukset ja toimittava viisaasti. Osana Euroopan unionia sekä myös kahdenvälisten suhteiden kautta meidän on myötävaikutettava rauhan palauttamiseen niillä keinoilla, joita on käytettävissä.

Toisaalta meidän on muistettava, että kaikissa oloissa valtion ehkä tärkein tehtävä on oman kansan turvallisuuden takaaminen ja alueen koskemattomuudesta huolehtiminen. Me kaikki tiedämme, mitä se käytännössä vaatii: Uskottavaa puolustusta.

Oman puolustuskyvyn on oltava kohdallaan. Yksi osa puolustuskykyä on myös sen varmistaminen, että tilanteen vaatiessa Suomi voi saada yhteistyökumppaneilta apua. Talvisodan monista opetuksista yksi on, että yksin ei ole hyvä olla.

—

Veteraanien joukko alkaa käydä vähälukuiseksi. Jäljellä on enää noin 27 000. Kyseessä on nopeasti vähenevä joukko, jonka keski-ikä on yli 90 vuotta. Voi hyvillä perusteilla sanoa, että tässä on sodan käyneen sukupolven kovin kärki. Vaikka monilla kunto on hyvä ja toimintakykyä riittää, selvää on, että ikä väistämättä tuo kaikille tullessaan monenlaisia vaivoja.

Jokainen täällä on kuullut kymmeniä ja kymmeniä kertoja Mannerheimin kuuluisat sanat: ”Te urheat Suomen sankarit, joiden rinnalla minulla on ollut kunnia taistella ylisuurta vihollista vastaan sietämättömien olosuhteiden vallitessa, pyydän teiltä vielä viimeistä urotekoa, ja jos te tämän taistelun voitatte ja Suomi pysyy itsenäisenä, teiltä ei tule koskaan uupumaan mitään.”

Parin vuoden kuluttua Suomi juhlii itsenäisyytensä 100-vuotista taivalta. Minä haluan, että juhlavuonna voidaan selkä suorana kaikki yhdessä todeta, että Mannerheimin lupaus sotaveteraaneille voitiin yksissä tuumin vihdoin toteuttaa.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaikille sotaveteraaneille vihdoin varmistetaan tarpeen mukainen vuosittainen kuntoutus. Edes sen verran pitää voida tehdä, että tämän sitkeän mutta harvenevan joukon loppumatka sujuisi ihmisarvon vaatimalla tavalla.

Tämä ei ole puoluepoliittinen kysymys. Tämä ei ole vaalikysymys. Tämä on kansallinen kunniakysymys. Harvasta asiasta tässä maassa vallitsee niin laaja yksimielisyys kuin veteraanien arvostuksesta. Kaikki puolueet ja eduskuntaryhmät ovat sitoutuneet siihen, että sotaveteraanien asiat hoidetaan kunnolliselle tolalle.

Minä haluan, että mikä tahansa hallituspohja onkin vaalien jälkeen, sotaveteraanien kuntoutuksen ja kotiin vietävien palveluiden määrärahat varmistetaan riittävälle tasolle koko vaalikauden ajaksi. Asiaa ei voi enää siirtää.

Haluan, että teistä mahdollisimman moni vielä pääsee näkemään satavuotiaan isänmaan ja voi nauttia juhlavuodesta ilman huolta pääsystä ansaittuun kuntoutukseen.

Ilman, että niitä pieniä kuntoutusrahoja joudutaan joka vuosi hakemaan karvalakkilähetystön kanssa takaisin budjettiin. Kyse ei enää ole rahasta. Kyse on arvokkuudesta ja kunniallisuudesta.

Kunnioitetut veteraanit, miehet ja naiset, hyvä juhlaväki. Tämä on paitsi menneiden sankaritekojen kunnioittamisen ja muistelun juhla, se on myös tulevaisuuden uskon ja toivon juhla.

Se muistuttaa meitä siitä, että tarttumalla päättäväisesti työhön, keskinäisellä luottamuksella ja arvostuksella voidaan voittaa ylivoimaisiltakin tuntuvat haasteet. On aivan liian helppoa luovuttaa ja vajota synkkyyteen ja epätoivoon.

Sen sijaan rohkeutta ja kanttia vaatii seurata teidän esimerkkiänne. Olla tehtävänsä mittainen ja tehdä mitä pitää, jopa ylittää itsensä. Siinä te olette näyttäneet meille mallia.

Puhe on hyvä päättää jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin kuuluisiin sanoihin: “Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.”

Puhe kansalaisjärjestöjen seminaarissa Korpilammella 27.1.2015

Hyvät järjestötoimijat,

lämpimästi tervetuloa Korpilammen Planeetta Voluntariukselle pohtimaan Maan kansalaistoiminnan ja vapaaehtoistyön edellytyksiä. Ja kiitokset kutsusta tulla avaamaan tämä kaksipäiväinen avaruusseikkailu. Suuntana on tulevaisuus ja avaruusteemalla tulee toivottavasti esiin myös ajattelun avaruus, rohkeus ja ennakkoluulottomuus.

Kun pääsee puhumaan järjestötoiminnasta, kansalaistoiminnasta ja vapaaehtoistyöstä, tulee ensimmäisenä mieleen kaksi sanaa: yhdessä ja kiitos.

Kun Suomi täyttää sata vuotta kahden vuoden päästä, juhlavuoden teema on ”Yhdessä”. Tänään paikalla oleva väki on se, joka vie tätä käytäntöön jo nyt joka päivä. Urheiluseuroissa, sosiaali- ja terveysalan järjestöissä, nuorisojärjestöissä ja vapaaehtoistyössä yhdessä tekeminen on kaiken lähtökohta.

Kävin läpi arvojanne ja visioitanne, ”Nuoret voivat hyvin”, ”Yhdessä tehty hyvä elämä – kaikille”, ”Maailman liikkuvin urheilukansa”. Järjestöt haluavat innostaa, uudistaa, yhdistää, vaikuttaa ja palvella.

Kuulostaa erittäin hyvältä. Ja te osaatte ja pystytte toteuttamaan noita visioita myös käytännössä. Kiitos siitä. Työ, jota te teette on mittaamattoman arvokasta.

Suurin osa meistä ja ainakin jokainen nyt tässä salissa oleva on jollain tapaa mukana kansalaistoiminnassa. Itselläni on urheilutausta, kuten moni tietää. Lapsesta asti on pelattu lätkämatseissa, palloiltu halleissa ja käyty juoksuharkoissa. Matkan varrelta on jäänyt mieleen moni valmentaja, huoltaja, pelikaveri, joukkueenjohtaja ja leirijärjestäjä. Paljon on lämpimiä muistoja.

Nyt kuvaan ovat tulleet myös esimerkiksi oman tyttären jumpparyhmän vanhempainillat ja paljon talkootyötä vaativat pojan käsismatsit viikonloppuisin. Onhan se myönnettävä, että aina ei pysty olemaan mukana niin paljon kuin toivoisi. Yleinen tarina ja tilanne monilla vanhemmilla. Mutta sitäkin kiitollisempi on siitä, että löytyy heitä, teitä, jotka vedätte ryhmiä ja annatte aikaanne, oli kyse sitten liikunnasta, partiosta, iltapäiväkerhoista tai muista harrasteryhmistä.

Se on yhteiskunnan rakentamista ja työtä hyvinvoinnin eteen parhaimmillaan. Hienoa, että olette kokoontuneet pohtimaan, miten tätä työtä voidaan tehdä entistä paremmin myös tulevaisuudessa.

Ajattelin puhua teille tänään (yllättäen) kolmen näkökulman kautta:
– yhdessä tekemisen tarpeesta ja järjestöjen roolista
– esimerkeistä, mihin kansalaistoimintaa tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa
– ja lopuksi muutama idea, joita on matkan varrella vastaan tullut ja jotka haluan heittää teille pohdittavaksi.

Kysymys kuuluu, mikä on kansalaistoiminnan ja järjestöjen rooli tulevaisuudessa?

Sanon, että valtavan suuri. Näen yhdessä tekemiselle ja yhteisöllisyydelle paljon tarvetta nyt ja jatkossa. Ihmisten toiminta ja tekeminen yhdessä edellyttää usein jonkinlaista alustaa. Sen tarjoavat luontevasti lukuisat järjestöt ja yhdistykset.

Tämä maa saadaan nousuun sillä, että joka ainoan suomalaisen vahvuudet saadaan käyttöön. Jokainen meistä on hyvä jossakin, jokaisella on jokin vahvuus, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Te olette osaltanne tärkeässä roolissa noiden vahvuuksien löytämisessä, ylläpitämisessä ja yhteiseen hyvää kanavoimisessa.

Kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen vahva esiin nostaminen ei tarkoita julkisen sektorin työn väheksymistä, päinvastoin. Tarvitaan sekä vahvat julkisen sektorin järjestämät palvelut, että vahva vapaaehtoistoiminnan verkosto.

Viranomainen ei ole hyvä lähin omainen. Eikä julkinen sektori voi olla kenenkään vertaistukija. Toisaalta kansalaistoiminnan tehtävä ei ole tilkitä julkisen sektorin palveluiden puutteita. Molemmilla on roolinsa. Ihmistä varten, ihmisen tukijana.

Siinä on kansalaistoiminnalle vahva perusta myös tulevaisuudessa. Tarvitaan rikastavaa vuorovaikutusta, ei mustasukkaisuutta itse kunkin toiminnan rajoista tai tekemisen tavoista.

Kun muistamme, että teemme kaikki töitä toinen toisillemme, ihmiset ihmisille, ei tarvitse vetää tiukkoja hallinnonalojen tai eri toimijoiden välisiä jakolinjoja. Jakolinjoissa on se ongelma, että niiden välisiin kuiluihin saattaa joku tipahtaa. Siksi korostan, että kaiken on lähdettävä ihmisen tarpeista. Ei hallintoa hallinnon vuoksi tai järjestötoimintaa pönkittämään itseään.

Järjestöjen ja kansalaistoiminnan vahvaan rooliin liittyy myös se, että emme voi säännellä yhteiskuntaa tukkoon. Emme voi säätää lakia siitä, ettei kukaan saa olla yksinäinen, jokaisen on liikuttava tunti päivässä tai että kaikki velvoitetaan järjestötoimintaan.

Mutta mahdollistaa ja kannustaa voimme. Ja vastuuta voidaan ja pitääkin jakaa eri toimijoiden välillä. Yksikään sektori tai toimija ei ole kaikkivoipa, on paljon sellaisia elämäntilanteita, johon ei löydy sopivaa julkista palvelua. Mutta kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan tukea löytyy. Ja päinvastoin.

Julkinen sektori siis hoitaa oman tonttinsa, mutta antaa tilaa, puitteita ja mahdollisuuksia myös kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen toiminnalle. Kumpikin voi oppia toisiltaan ja hyödyntää toistensa osaamista.

Hyvät kuulijat,

Otan kolme konkreettista esimerkkiä haasteista, jotka voimme ratkaista vain yhdessä toimien:

– yksinäisyyden torjumisen
– nuorten liikkumattomuuden ehkäisyn; ja
– vakavasti sairastuneen vertaistuen.

Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon lisää. Toivottavasti löydätte sekä yhteistyötä vaativia pulmia että vastauksia niihin näiden parin päivän pohdinnan aikana.

YKSINÄISYYS:

Yksinäisyys on yksi pirullisista ongelmista ja tämän ajan suurista haasteista. Yhtä suuri terveysriski kuin tupakointi ja kolme kertaa vaarallisempi kuin ylipaino. Eikä varmasti ratkea yhdenkään yksittäisen toimijan keinoilla.

Yksinäisyys on ilmiö, jonka kanssa viralliset toimijat – esimerkiksi kuntien sosiaali- ja terveystoimet – ovat jossain määrin hampaattomia. Ne voivat tehdä oman osansa esimerkiksi päiväkodeissa, palvelutaloissa, neuvoloissa ja kouluissa. Mutta yksinäisyys ei katoa virkatyönä. Parasta lääkettä yksinäisyyteen on toinen ihminen.

On siis pystyttävä yhteistyöhön. Julkisella sektorilla on usein mahdollisuudet tavoittaa yksinäiset ihmiset, muttei aina tarvittavia resursseja auttamiseen, kolmannella sektorilla on vapaaehtoisvoimaa, muttei juuri keinoa tavoittaa avuntarvitsijoita.

Yksinäisyys on sellainen alue, jossa julkinen sektori nyt todella tarvitsee järjestötoimijoiden apua. Luovuutta, innovaatioita, osaamista, uusien ideoiden synnyttämistä ja kehittelyä sekä uudenlaista yhteistyötä. Sitä, missä järjestökenttä on erityisen vahva.

Julkinen sektori puolestaan voi mahdollistaa kolmannen sektorin ideoita ja hyvää tekemistä. Sosiaali- ja terveysministeriö on jo luvannut oman tukensa tälle työlle ja uskallan luvata koko valtionhallinnon olevan tässä tukena sopivalla tavalla.

Sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty on järjestämässä huhtikuun alussa yksinäisyysfoorumin, johon kutsutaan alan tutkijat ja yksinäisyyden parissa työskentelevät virkamiehet sekä kansalaisjärjestöt. Tavoitteena on löytää arjen sovellutuksia yhteistyölle julkisen ja kolmannen sektorin välillä. Pohdinta jatkuu siis viimeistään siellä – mutta käykää sitä myös täällä.

Jokainen meistä on tässä avainasemassa. Se, joka vastaa järjestön auttavassa puhelimessa, kun alakoululainen soittaa ja kertoo yksinäisyydestä. Se, joka voisi käydä tapaamassa tuttua ikäihmistä. Se, joka vetää kuntopiiriporukkaa, johon osallistuu ihmisiä erilaisista taustoista. Ihan jokainen.

NUORTEN LIIKKUMATTOMUUS:

Toinen jo paljon esillä ollut kysymys on nuorten liikkumattomuus. Tunti liikuntaa päivässä lisäisi pari tuntia energiaa päivän muihin toimiin, mutta vain osalle nuorista tämä on arkea.

Liikkumattomuus kasvattaa terveyseroja, heikentää elämänhallintaa ja pahimmillaan aiheuttaa eroja kasvussa ja oppimisessa.

Mitä ovat ne keinot, joilla tähän voidaan tarttua?

Koululiikunta on yksi avain. Jos minusta olisi kiinni, kouluissa olisi joka päivä tunti liikuntaa sekä oppilaiden kunnon että ryhmien yhteishengen kohottamiseksi. Mutta tämä ei ole tainnut olla viimeaikaisten tuntijakouudistusten lähtökohta… Ja niinhän se on, että tarpeita eri oppiaineille on paljon ja tunteja rajoitettu määrä.

Mutta koululiikunta on hyvä mahdollisuus motivoida liikkumaan myös muualla – eikä ainakaan tuhota liikkumisintoa. Julkinen sektori voi toimia mahdollistajana myös esim. päivähoidon, neuvoloiden, liikuntapaikkojen, kaavoituksen ja järjestöjen tuen kautta.

Mutta tässäkin teillä on iso rooli. Kun lapsi tai nuori lähtee seuratoimintaan, tulee liikunnallisuudesta luonteva osa elämäntapaa, monilla pysyvästi.

Pallo on heitetty meille kaikille, ota koppi! Näin yksi nuorten liikuntaa edistävistä projekteista totesi oivallisesti. Mutta tässäkin pitää päästä yhdessä toimimiseen nykyistä tehokkaammin ja juurruttaa työtä projekteista jatkuvaan käytäntöön. Miten jokainen toimija tässäkin tukisi toistaan nuorten parhaaksi?

VERTAISTUKI SAIRAUDEN SATTUESSA:

Kolmas konkreettinen esimerkki yhdessä tekemisestä on vertaistuki, kun sairaus sattuu omalle kohdalle. On aivan selvää, että Suomessa turvataan laadukkaat terveyspalvelut nyt ja jatkossa. Julkisen sektorin järjestämään hoitoon pääsee ja lääketieteellinen apu tulee aina ammattilaisilta.

Mutta julkinen sektori ei voi olla vertaistukija, vaan vertaistuki tulee järjestöjen ja vapaaehtoistoimijoiden kautta.

Sairaanhoitaja voi opettaa, miten lapselle pistetään insuliinia, mutta vain toinen diabeteslapsen vanhempi voi käydä läpi niitä tuntemuksia, mitä sairastuminen koko perheelle tuo. Tai lääkäri voi suunnitella hyvän hoito-ohjelman syöpään sairastuneelle, mutta toinen tautia sairastanut voi parhaiten antaa vertaistukea hoitojen läpi.

Tässä potilasjärjestöillä on erittäin iso ja tärkeä rooli nyt ja jatkossa. Mutta tässäkin kannustan laajempaan ajatteluun. Miten löydetään sopiva tuki kaikille yksilöllisesti? Osa tarvitsisi kuntoutukseen liikuntaa, joku toinen kaipaisi nuorisotyöstä tukea koulunkäyntiin kun sairastaa, kolmas kaipaa tietoa ja keskustelua.

Eli jälleen: miten olemme parhaiten tukena toinen toisillemme yhdessä?

Hyvät kuulijat:

Haastan teidät näiden kahden päivän aikana pohtimaan kansalaistoiminnan tulevaisuutta avoimesti ja ennakkoluulottomasti.

Kouluissa käydessäni minulla on kehon ja mielen lisäksi toinen vahva viesti:

– Älä kyynisty. Opi, luo, ole rohkea!
– Kyyninen ihminen luulee tietävänsä – se on huonoin mahdollinen lähtökohta kehittyä.
– Olemme nousseet maailman huipulle, koska olemme olleet rohkeita ja ennakkoluulottomia, johtopäätös ei ole nyt toinen.
– Älä pelkää epäonnistua!

Kannustan teitä nyt samaan, olkaa rohkeita, heittäkää aluksi hullultakin kuulostavia ideoita, älkää pelätkö epäonnistumista. Kun suuntana on tulevaisuus, kannattaa uskaltaa ajattelemaan pitkälle. Kaikki ei ehkä ole mahdollista juuri nyt, mutta mikä voisi olla mahdollista viiden, kymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä?

Vastaan tähän haasteeseen heittämällä teille pohdittavaksi muutaman matkan varrella kuullun tai saadun idean ja toiveen. Pohtikaa, pureskelkaa, tyrmätkää vapaasti, pallotelkaa, ottakaa koppi, miten vaan:

– Pitäisikö kouluja ja muita julkisia tiloja avata nykyistä entistä enemmän liikunta- ja nuorisotyölle tai erilaisille ryhmille? Ja miten tämä olisi ehkä järkevää toteuttaa?

– Miten toteuttaisimme paremmin yhteisöllisyyttä alueiden kaavoituksessa ja muutenkin uusien asuinalueiden rakentamisessa? Mitä pitäisi ottaa huomioon, millaisia tiloja tarvittaisiin jne.?

– Samoin arkiliikunta, mitä sen lisäämiseksi on syytä huomioida kaavoituksesta rakentamiseen ja monenlaisen toiminnan mahdollistamiseen?

– Auttaisiko asuinalueiden yhteisöllisyydessä vaikka jonkinlainen ”tutustu naapuriin” -päivä?

– Pitäisikö kuntien, sote-alueiden tai muuten julkisen sektorin ottaa koppia vapaaehtoistyön koordinaatiosta vai toimiiko tämä paremmin järjestöjen kautta?

– Miten rakennettaisiin vapaaehtoispooleja eri toimijoiden yhteistyönä niin, että mahdollistetaan myös ”pop up” –vapaaehtoisuus. Uskon, että parhaillaankin moni miettii itsekseen, miten voisi olla apuna tai tukena jollekulle, muttei juuri nyt pysty sitoutumaan esim. jokaviikkoiseen ystävätoimintaan. Joku toinen taas murehtii yksinoloaan tai järjestö saattaisi tarvita tekevän käsiparin ensi viikon talkoisiin. Miten organisoidaan parhaiten se, että nämä ihmiset löytävät toisensa?

– Miten saadaan sukupolvirajat ylittävä yhteistyö toimimaan paremmin, varamummit, varaukit, ikäihmisten ystävät, nuorten turvalliset aikuiskaverit?

– Lapsi- ja nuorisotyöstä puuttuu palveluita kotiavun ja huostaanoton välistä. Miten kaikkien toimijoiden yhteistyöllä annettaisiin parempaa tukea ennen kuin on liian myöhäistä? Hätäkahvit-ryhmä on hieno esimerkki, löytyisikö muitakin?

– Miten tuetaan parhaiten nuorta, joka on saamassa ensimmäisen oman kodin, mutta elämänhallinnan taidot eivät ole vielä täysin hallussa? Monesti riittäisi se, että on puhelinnumero, johon voi soittaa, jos tulee epävarma olo.

– Pitäisikö urheiluseurojen ja koululiikunnan olla nykyistä enemmän yhteistyössä? Nyt on usein niin, että aktiivisimmat urheilevat paljon – jotkut jopa liikaa, mutta liian monet ovat taas ihan kokonaan liikkumatta.

Kannustan siis etsimään sellaisia keinoja, joissa me kaikki voimme toimia yhdessä. Ja kannustan ajattelemaan ”outside the box”. Rakennetaan alhaalta ylöspäin. Ei ylhäältä alaspäin. Otetaan käyttöön se potentiaali ja tahto tehdä yhdessä hyvää, mikä suomalaisilla on. Siis uskaltakaa ajatella tulevaisuuteen, olkaa rohkeita, oppikaa toinen toisiltanne!
Lopuksi haluan sanoa yhden ajatuksen, jonka kuulin itse asiassa eräältä etsivän nuorisotyön toimijalta: ”Meidän tehtävä on välittää, me välitämme niistä ihmisistä, joiden kanssa me teemme töitä.” Tämä pitäisi meidän päätöksentekijöiden muistaa joka päivä. Ja tätä te kaikki toteutatte ympäri Suomen. Välitetään toisistamme ja edistetään hyvinvointia suuntana tulevaisuus – yhdessä.

Kokoomuksen puheenjohtaja, pääministeri Alexander Stubbin puheenvuoro puoluevaltuuston kokouksessa 17.1.2015 Tampereella

(Puhuttu ja kirjallinen versio yhtä päteviä)

Hyvät puoluevaltuuston jäsenet,

Politiikka on tällä hetkellä rikki. Valitettavasti poliittisen päätöksenteon tilanne on Suomessa vuonna 2015 tämä. Tässä voimme katsoa myös itse peiliin. Ja kun tämän vilkaisun tehneet, alamme keskittyä siihen, miten menemme eteenpäin.

Miksi poliittinen päätöksenteko on meillä rikki?

Karkeasti voisi sanoa, että me toimimme vuonna 2015 edelleen mallilla, joka on luotu vuosikymmeniä aiemmin. Me johdamme tätä maata samalla tavalla.

En sano tätä siitä syystä, että vanhassa olisi mitään pahaa. Ei todellakaan. Vanhaa kunnioittaen ja siitä oppien rakentuvat myös uudistukset. Mutta ajatellaan toisinpäin. Jos kaikki oli paremmin 1980-luvulla, niin miksi tekisi sitten täysin samoja asioita kuin silloin? Jokainen ymmärtää, että se ei tietenkään olisi enää mahdollista.

Tänään puhun kolmesta kokonaisuudesta: 1) Poliittinen järjestelmä on Suomessa rikki, perusteet sille miksi pitää uudistua 2) Keskittyminen vain kaikkein oleellisimpaan – tärkeintä on tehdä valintoja 3) Kokoomuksen valinnat – strateginen vaaliohjelma.

——

Suomi on monien suurten muutosvoimien edessä. Eurooppa on kasvukriisissä. Väestömme ikääntyy. Työvoiman määrä vähenee. Julkisten palveluiden tarve kasvaa. Kilpailukykymme on heikentynyt. Elinkeinorakenteemme on murroksessa.

Näihin muutosvoimiin vastaaminen edellyttää Suomelta jämäköitä rakenteellisia uudistuksia. Rakenteita on kyettävä uudistamaan, jotta saamme Suomeen uusia työpaikkoja, parempia palveluita ja lisää hyvinvointia.

Monet meitä kohtaavista haasteista eivät ole syntyneet yhdessä yössä. Olemme vuosikausia tienneet, että väestön ikääntymisestä seuraa julkisen talouden kestävyysvaje. Olemme tienneet, että työuria on pidennettävä, että julkisten palveluiden tuottavuutta on parannettava ja että työmarkkinoita on uudistettava. Silti useamman hallituskauden ajan tarvittavat uudistukset ovat edenneet liian verkkaisesti.

Me olemme luottaneet esimerkiksi siihen, että konsensus eli yleinen laaja ymmärrys on tuttu ja turvallinen ja aina toimiva tapamme viedä asioita eteenpäin. Valitettavasti konsensuksessa on ongelmansa.

Samaan hengenvetoon pitää todeta, että konsensuksen moittiminen ei ole riitelyä. Tarkoituksena on se, että konsensuksellakin tulee olla tulosvastuu. Jos laajan yhteisymmärryksen hakeminen ei toimi, niin tarvitsemme tarpeeksi yhtenäisen hallituksen asioiden viemiseksi eteenpäin.

Kokoomus keinoja ratkaista Suomen haasteet ja kun haasteet ovat mittavia, ne eivät välttämättä ratkea näteillä puheilla. Tulokset ratkaisevat, kansalaisilla on oikeus vaatia meiltä tuloksia ja me tarvitsemme järjestelmän joka kykenee niitä tuottamaan.

Tällä hallituskaudella olemme nähneet, miten kuuden puolueen konsensushallitus on toiminut. Tai kun olemme kuulleet, että onhan konsensuksella saatu eläkeratkaisu aikaan. Itse asiassa ei ole. Matti Vanhanen ehdotti ratkaisua jo vuonna 2009 ja sai täyden tyrmäyksen. Nyt kun viimeisellä rannalla saimme ratkaisun, niin Akava jäi sen ulkopuolelle. Ei voida puhua konsensuksen riemuvoitosta.

Tai kun hallitus esitti työsuhteen koeajan enimmäispituuden nostamista 4 kuukaudesta 6 kuukauteen. Tämäkin uudistus tyrmättiin heti. Tai kun Kokoomus esitti oppisopimuskoulutuksen muuttamista koulutussopimuksen suuntaan, jotta nuorille saataisiin töitä. Tämän ay-liike torppasi, koska TES-pohjaisen, mutta huonosti toimivan järjestelmän puolustaminen oli tärkeämpää kuin parempi, koulutussuhteeksi määriteltävä järjestelmä.

Emme halua jäädä pienimmän yhteisen nimittäjän vangiksi. Päätöksiä pitää tehdä. On keskityttävä oleelliseen. Ja Suomi on saatava liikkeelle.

Jos politiikka on rikki, niin sitten pitää toimia eikä jäädä seisomaan tumput suorina. Nyt jos koskaan tarvitsemme politiikassa korjausliikettä. Tarvitsemme vaihtoehdon.

—–

Olen kuullut sanottavan, että poliitikot tekevät vaarallisimpia lupauksia isänmaan kannalta muutama kuukausi ennen vaaleja. Luvataan helposti rahaa sinne, tänne ja tuonne. Kultaa ja mirhamia eri puolille.

Tällä hetkellä elämme juuri tuota vaarallista aikaa. Toki erotuksena tilanteeseen on Suomen haastava taloudellinen tilanne. Vaalikeskustelua avatessa on kuitenkin syytä ihan ensimmäisenä panna asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Hallituskausi eli neljä vuotta on lyhyt aika. Siksi kannattaa keskittyä joihinkin asioihin, joilla oikeasti käännetään maan suunta. Kaikkea lupaamalla ja kaikkeen keskittymällä emme saa mitään aikaan.

Puolueet ovat olemassa maailmaan muuttamiseksi paremmaksi. Olemme lähestymässä demokratian juhlahetkeä, vaaleja. Se on valinnan paikka. Valinnan paikka suomalaisille, mille tavoitteille ja ihanteille antaa äänensä. Valinnan paikka myös puolueille, mitkä asiat halutaan valita seuraavan neljän vuoden osalta kaikkein tärkeimmiksi.

Olen puhunut Snellman-säätiön tilaisuudessa joulukuussa paljon uudesta ja vanhasta tavasta. Valinnasta uuden ja vanhan välillä.

Jokainen eduskunta ja hallitus kykenevät kyllä hallinnoimaan eteen tulevia haasteita. Sillä Suomea ei kuitenkaan pelasteta – se on hallinnointia ja reagointia. Suomi rakennetaan asettamalla tietyt asiat toisia tärkeämmiksi.

Meillä Suomessa on muodostunut kulttuuri, jossa vaalien jälkeen hallitusta muodostavat puolueet kokoontuvat yhteen ja kirjoittavat hallitusohjelmaan kaikkien mukanaolevien puolueiden kaikki tavoitteet ja keinot. Mitä enemmän puolueita, sitä pidemmät ohjelmat. Ja mitä pidemmät ohjelmat, sitä vähemmän on priorisoitu mitään.

Hallitusohjelmat ja puolueiden valmistautuminen niihin on aikaisemmin ollut enemmän tai vähemmän kokonaisvaltaisten maailmanselvityskoontien tekoa. Tässä muodossa on täytynyt sanoa jotain rahapelipolitiikasta, kestävän kehityksen mittaroinnista, tai vaikka ”PLM:n ja MMM:n valtuuksien budjetoinnin uudistamista selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi”, kuten vuoden 2011 hallitusohjelmassa todetaan.

En väheksy edellisiä esimerkkejä itsessään, mutta eiköhän tämä voitaisi tehdä vähän toisinkin.

Vuoden 2011 hallitusohjelmassa oli 89 sivua ja 26 633 sanaa. Vuosien saatossa on myös kerääntynyt mitä erilaisimpia strategioita, periaatelinjauksia tai ohjelmia valtionhallinnon puolesta. Julkisista lähteistä kerätyn tiedon mukaan erilaisia strategioita ja ohjelmia on yhteensä 317 kappaletta.

Suomi on nyt sen verran hankalassa tilanteessa, että sanan aidossa merkityksessä meidän tulee keskittyä oleelliseen.

Meidän tulee tehdä strategisia valintoja. Meidän pitää linjata, mitkä ovat ne kaikkein keskeisimmät Suomea koskevat haasteet.

Se on valintaa priorisoida, tehdä tärkeimmät. Se on usein hankalaa. Se on itse asiassa niin vaikeaa, että siksi monet haluavat jättää strategisen valinnan tekemättä. On helpompaa puhua eri asioista, ja vaatia priorisointia juhlapuheissa.

Vanhalla tavalla voimme edetä jatkossakin, mutta lopputuloksena on tehotonta hallinnointia ilman todellista muutosten aikaansaamista. Sitä ei kestä poliittinen päätöksentekojärjestelmämme – ja silloin politiikka pysyy rikkonaisena.

Monet maat ovat kyenneet lisäämään strategisuutta päätöksenteossaan. Kun eri maat oikeasti kilpailevat tänä päivän verisesti investoinneista, työpaikoista, osaamisesta, arvon kotiuttamisesta jne. myöskään Suomi menestyvänä ja kehittyvänä yhteiskuntana ei kestä nykyistä jähnäystä.

Meidän on tehtävä valintoja. Meidän on keskityttävä oleelliseen.

———–

Kokoomuksen vaihtoehto on uusi tapa. Kokoomuksen vaihtoehto on liike.

Puolueiden kaikkein tärkeimmiksi asettamissa tavoitteissa on kyse politiikan kuluttajasuojasta. Siitä että ennen vaaleja kerrotaan, että jos äänestäjät antavat valinnoillemme tukensa, tulemme keskittymään seuraavien tavoitteiden toteuttamiseen.

Meidän poliitikkojen tehtävä on näyttää suuntaan, tuonne haluan että kuljemme. Virkamiehet ja asiantuntijat eri aloilta löytävät kyllä keinoja, kunhan suunta on selvillä.

Viime viikon perjantaina valtiovarainministeriön ja valtioneuvoston kanslian yhteinen hanke (ns. OHRA-hanke) luovutti raporttinsa, jossa pohdittiin valtion johtamisjärjestelmää. Siinä ehdotetaan korjauksia Suomen poliittiseen järjestelmään.

Työryhmä ehdottaa uudenlaista toimintatapaa hallituspolitiikkaan. Hallitusohjelmaneuvotteluissa sovittaisiin strategisesta hallitusohjelmasta, jossa nimettäisiin selkeästi hallituksen keskeiset politiikkatavoitteet. Näitä olisi kolmesta viiteen. Lisäksi hallitus syventäisi keinoja vuosittain erillisellä toimenpideohjelmalla.

Kun on seurannut keskustelua Suomen politiikasta, niin raportin ehdottamille toimille on kysyntää. Strategiselle hallitusohjelmalle on kysyntää, koska se todella pakottaa priorisoimaan.

Kokoomus ottaa näistä huomioista opikseen. Me valmistelemme tulevia vaaleja varten strategisen vaaliohjelman. Valmistelemme ohjelman samassa muodossa kuin on puhuttu strategisesta hallitusohjelmasta. Se on oma valintamme. Me keskitymme oleelliseen.

Kukaan ei ole vielä näyttänyt, minkälainen strateginen hallitusohjelma olisi. Mutta Kokoomus tämän tekee tämän kevään aikana. Me haluamme näyttää äänestäjille, että jos laajasti Suomessa on oltu yksimielisiä strategisemman hallitusohjelman tarpeesta, niin sellainen pitää pystyä myös laatimaan.

Tällainen strategiaohjelma on muodoltaan noin 5-10 sivun pituinen paperi. Vain oleellisin otetaan mukaan.

Kokoomuksen vaihtoehdossa tärkein valinta on työ. Kokoomus asettaa työn kaikessa päätöksenteossa etusijalle. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Jan Vapaavuori tulee puheenvuoroni jälkeen kertomaan muutamia esimerkkejä.

Kokoomus tarjoaa näissä vaaleissa vaihtoehdon. Ja se vaihtoehto on keskittyminen vain kaikkein oleellisimpaan.

Valintoja tehdään myös siksi, että resurssit ovat rajalliset. Vielä neljä vuotta sitten kuvittelimme, että talouskasvu korjaa kaikki ongelmat. Toivottavasti nyt kaikille on rehellisyyden nimissä selvää, ettei korjaa. Tulevia strategisia valintojamme ohjaa muutama pääperiaate. Nämä eivät ole siis vielä valintojamme. Vaan kaikkia valintoja ohjaavia periaatteita:

Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus laitetaan kestävälle pohjalle. Julkisen talouden tasapainottamisesta on tehtävä selkeä ja jämäkkä suunnitelma. Lyhyellä aikavälillä tämä edellyttää kuntien tehtävien vähentämistä, toisaalta valtion menojen vähentämistä. Pidemmällä aikavälillä tämä edellyttää uutta rakennepoliittista ohjelmaa, jolla katetaan julkisen talouden kestävyysvaje.
Kokoomus on tulevaisuuspuolue, joka haluaa käyttää tieteen, taiteen ja teknologian mahdollisuuksia maamme kehittämiseksi. Korkean teknologian kehittämisen ja hyödyntämisen on oltava koko tulevalla vaalikaudella keskeinen toimintatapa.
Sääntelyn, normituksen ja kilpailun esteiden purkamisen on oltava keskeinen periaate kaikilla hallinnonaloilla tulevalla vaalikaudella.
Ketterämpi hallinto, joka tarkoittaa esimerkiksi kokeilukulttuuria kaikilla hallinnonaloilla. Politiikkakokeilut ovat väline uudistaa Suomea.

Nyt kysymys kuuluu, olemmeko valmiita siihen, että menemme muutamalla teemalla ja vaikeillakin valinnoilla vaaleihin. Meillä on periaateohjelmamme ja muut ohjelmamme. Niissä olevat hyvät kannat pysyvät voimassa. Nyt on kyse siitä, mihin olemme valmiit keskittymään seuraavan neljän vuoden aikana. Vaaleissa on kyse suunnasta, ei yksityiskohdista. Niidenkin aika tulee, mutta ensin on hankittava tuki suunnalle.

Tätä kysymystä on nyt syytä miettiä tarkkaan, koska nyt emme puhu jostain sellaisesta, jonka osalta kuukauden kuluttua tai puolen vuoden kuluttua puhuisimme taas uusista painopisteistä. Nyt puhumme siitä, millä Suomen suunta käännetään.

Puhumme siitä, miten insinöörimme voisivat yrittää ja työllistyä. Puhumme siitä, kuinka Puolangalla terveydenhuolto toimisi mahdollisimman hyvin ja rahatkin vielä riittäisivät koko Suomen alueella. Puhumme siitä, kuinka lapsemme saisivat nykyaikaista opetusta kouluissa. Puhumme siitä, kuinka huolehdimme modernilla tavalla isänmaamme turvallisuudesta.

Valintoja varten on hyvä kuulla suomalaisia. Tulemme seuraavan parin viikon aikana käymään keskustelua suomalaisten kanssa siitä, mitkä ovat kaikkein tärkeimmät teemat tulevalle hallituskaudelle. Jälleen, ei meillä ole kaikkia ratkaisuja. Suomalaiset itse ovat oman elämänsä ja tulevaisuutensa parhaita asiantuntijoita.

Olemme valmiit haastamaan muut puolueet strategisilla valinnoilla. Olemme myös valmiit kuuntelemaan muilta puolueilta hyviä ideoita siitä, miten toivomamme suunta saavutetaan. Olennaista eivät ole keinot, vaan se että Suomi saadaan nousuun.

Me tuomme koko oman strategisen ohjelmamme lähiviikkoina julkiseen keskusteluun. Me haluamme antaa suomalaisille mahdollisuuden analysoida Kokoomuksen kaikkein oleellisimmat valinnat. Koska tässä nykytilanteessa emme yksinkertaisesti voi tehdä kaikkea, vaikka mieli tekisi. Mielikuvapolitiikan aika on ohi. Löysien lupausten aika on ohi.

Kokoomuksen vaihtoehto on se, että nyt on keskityttävä oleelliseen.

Det blir en politiskt intressant vår is Sverige och Finland. Vi håller val inom loppet av en månad: Sverige den 22 mars och Finland den 19 april.

Situationerna i de båda länderna är olika, men ändå liknade. Sverige har nyval efter en besvärligt valresultat. Finland har val efter en besvärlig fyrårsperiod i en bred koalitionsregering.

Det politiska fältet är turbulent i båda länderna. I Sverige har man normalt lyckats styra ländet även med minoritetsregeringar. Sverigedemokraterna ändrade på det, i och med valen 2010 och 2014.

I Finland brukade vi ha tre stora partier varav två alltid satt i en majoritetsregering tillsammans med mindre partier. Det tredje satte fart från oppositionen. Sannfinländarna blev det fjärde stora partiet i valet 2011, men beslöt att stanna i opposition.

Den traditionella politiken tycks vara trasig. Det har blivit svårt att fatta beslut. I Sverige blev det nyval eftersom regeringens budget inte fick stöd. I Finland har det varit svårt att driva igenom strukturella förändringar då partierna inte är ense om problemen är konjunktur- eller strukturbaserade.

Samtidigt har det blivit svårt att skilja mellan höger- och vänsterpolitik. Bägge sidorna stöder välfärd och marknadsekonomi, dock på olika sätt. Enskilda frågor – som till exempel invandring, skola eller EU – styr väljare mer än traditionell ideologier.

Det har blivit en kamp mellan globalister och lokalister. Globalisterna tror på öppenhet, frihandel och rörlighet, internationellt samarbete och EU. Lokalisterna vill vända sig inåt. De tror på att gemensamma problem löses lokalt, att invandring bör begränsas.

I Sverige och Finland är det i grund och botten frågan om en kamp mellan det gamla och det nya. Jag dömer ingendera, men konstaterar att vi alltid lyckats genom att förnya våra samhällen.

En gammal utrikespolitik vänder sig inåt – den nyä öppnar sig utåt. En gammal ekonomisk politik tror på statskapitalism – den nya satsar på företagsamhet och marknader.

Det sa bli intressant att se vilka teman valen på bägge sidan av Östersjön medför. I båda länderna vågar jag hoppas ett klart valresultat. Vi förtjänar regeringar som kan visa ledarskap och fatta modiga beslut.

Tänäänkin meidän on hyvä muistaa sukupolvia, jotka sisällissodan jälkeisinä vuosikymmeninä pystyivät kokoamaan hajalle revityn maan ja kansan jälleen yhdeksi. Sukupolvia, jotka puolustivat demokratiaa ääriliikkeiden uhkaa vastaan.

Sukupolvia, joiden taistelu pysäytti Neuvostoliiton hyökkäyksen – kaikki yhdessä, veljeä jättämättä. Muistetaan myös sukupolvia, jotka sotien jälkeen tekivät mitä piti. Asuttivat siirtokarjalaiset ja hoitivat sotakorvaukset. Me olemme maa, joka maksoi velkansa.

Rakentajasukupolven ponnisteluiden ansiosta myös teollinen, sosiaalinen ja sivistyksellinen kehitys etenivät vahvasti ja muun muassa terveydenhuolto ja koulutus tuotiin kaikkien saataville.

Viimeisimpänä vaiheena avauduimme hitaasti ja määrätietoisesti länteen ja kansainvälisyyteen. Meillä suomalaisilla on tänä päivänä oikeusvaltio, vahvat perusvapaudet ja laajat kansalaisoikeudet.

Tällaista perintöä itsenäisyyspäivä velvoittaa kantamaan eteenpäin. Siinä voidaan onnistua vain, jos kykenemme edelleen tekemään yhteistyötä yli keinotekoisten raja-aitojen. Nyt me olemme toisenlaisten haasteiden edessä. Suurimmat vaikeudet liittyvät talouteen. Meidän suomalaisten on taas nähtävä, että isänmaan asia on yhteinen.

Yhteistyöllä ja välittämisellä, keskinäisellä kunnioituksella ja toisten huomioon ottamisella, ahkeruudella ja sisulla. Niillä tehdään parempi huominen.

Puheenjohtaja, pääministeri Alexander Stubb ja Kansallinen Kokoomus toivottavat kaikille hyvää itsenäisyyspäivää.

—

Kuuntele koko tervehdys täältä.

(Puhuttaessa muutosvarauksin)

Hyvä puoluehallitus,

”Muutoksen alkuun riittää yksi ihminen, mutta toteutukseen tarvitaan kokonainen joukkue” – edellistä lausetta kannattaa makustella hiukan pidempään.

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä muistaa, että yksin meistä kukaan ei ole mitään. Suomi on aina pärjännyt pienenä kansana, yhtenä joukkueena. Vaikeina hetkinä kaveria ei ole jätetty, vaan kerätty voima ympäriltä ja hoidettu hommat kuntoon.

Harvoin meillä on yksittäistä pelastajaa, yhtä puoluetta tai yhtä ainoaa oikeaa ajatusta, miten menemme vaikeassa tilanteessa eteenpäin. Tarvitaan enemmän. Tarvitaan joukkue.

Itsenäisyyspäivänä on syytä muistaa, kuinka talvi- ja jatkosodassa joukkomme taistelivat jopa yli-inhimillisen urheasti.

Tosin talvisotaa käytetään osin virheellisestikin symbolina maana yksin pärjäämisestä. Talvisodan kokemukset puhuvat sen puolesta, että Suomen on tärkeää luoda ja ylläpitää kiinteitä suhteita siihen läntiseen arvoyhteisöön, jonka osaksi olemme halunneet kasvaa itsenäistymisestä lähtien.

Suomella on yksin joutumisesta huonoja kokemuksia. Kun isot sopivat asioista keskenään pienten päiden ylitse, pienet joutuvat aina kärsimään. Pienelle maalle sellainen tilanne, jossa muut sopivat meitä koskevat asiat meiltä kysymättä, on pahin mahdollinen. Sellaiseen asemaan ei pidä enää koskaan joutua.

Tänä päivänä tilanne Suomessa on kovin toisenlainen kuin talvisodan kynnyksellä eikä meihin kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa. Silti itsenäisen maan on hyvä muistaa, että ilman laajempaa joukkoa ympärillämme, tilanne voisi olla ajoittain tukalakin.

———–

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö totesi pari viikkoa sitten lehtihaastattelussa, että viimeisimmät hallitukset ovat tehneet mielikuvapolitiikkaa. Meillä on viisas presidentti.

On syytä tunnustaa tosiasiat. Tätä ja muutamaa edellistä hallitusta voi ihan aiheesta syyttää siitä, että isot rakenneuudistukset ovat edelleen kesken.

Mutta toisaalta pitää olla toiseltakin puolelta rehellinen. Tämä hallitus on laittanut liikkeelle mittavat rakennepoliittiset hankkeet. Toimet, joita ei aloitettu edellisellä keskustavetoisen hallituksen kaudella. Toimet, joita ei aloitettu sitä edellisellä punamultakaudella.

On siis syytä myös puolustaa tehtyjä valintoja. Ne eivät ole toteutuneet kympin arvoisesti, tehtävää on vielä runsaasti. Mutta emme saa pelätä liikettä. Päinvastoin – pökköä pitää lyödä lisää pesään. Ja se mitä ei tällä hallituskaudella saada kaikkinensa valmiiksi, jatkuu myös tulevina vuosina.

Mustaa ei kannnata selittää valkoiseksi. Eikä kääntää kaikki kulmia poliittiselle jargonille ominaiseen myönteiseen sävyyn.

Totta ei kuitenkaan ole, että ihan toimettomia olisimme tällä vaalikaudella olleet. Lähdetään alusta liikkeelle, mitä hallituskauden aikana on tapahtunut:

On estetty euroalueen romahdus ja onnistuttu pitämään Suomi vaikutusvaltaisena EU:n ja eurojärjestelmän jäsenenä. On onnistuttu estämään työttömyyden nousu niin korkealle kuin huonojen talouslukujen perusteella olisi voinut kuvitella.

On tehty päätökset lähes 6,5 miljardin euron valtiontalouden sopeutuksesta. Valtion budjetin loppusumma laskee nyt toista vuotta peräkkäin. Näin on viimeksi käynyt Lipposen 1. hallituksen aikoihin.

On pystytty tekemään tuntuva yritysverouudistus, jossa yhteisöveroa on kevennetty 1,2 miljardilla eurolla. On tehty lukuisia muita yritysten rahoitusta parantavia toimia ja viety isoja infrahankkeita eteenpäin.

On saatu aikaan eläkeuudistus, josta kiitos työmarkkinajärjestöille.

Sote-uudistuksesta on saatu sopu. Monet rakenneuudistuksiin liittyvät lait ovat eduskunnan käsittelyssä, mutta osa pitää vielä viedä hallituksesta eduskunnalle.

Monista hyvistäkin teoista huolimatta lienee rehellistä kuitenkin todeta, ettei tämä hallitus ole ollut ihan niin jämäkkä muutoksentekijä kuin Suomi tässä tilanteessa olisi tarvinnut. On maalattu kuva isoista uudistuksista ja askeleista. Kuva ehkä hiukan epärehellisesti sellaisesta, mitä ei täydellisesti pystytä toteuttamaan. Odotukset ja toteutus eivät ole olleet tasapainossa nykyisellä hallituskoalitiolla. Tässä on jatkossa parannettavaa.

Vaikeina aikoina on lupa odottaa parempaa. Tämä on täysin ymmärrettävä ja kohtuullinen haaste meille kaikille politiikassa toimiville.

—————

Joukkuetta tarvitaan myös politiikassa. Tällä viikolla olemme tämän hallitusjoukkueen kanssa urakoineet oikein kunnolla.

Eilen oli pääasiassa viimeinen päivä tuoda eduskunnan käsittelyyn menevät lakihankkeet hallituksen istunnosta läpi. Olen puhunut 250 lakihankkeen tehtävästä. Nyt lakeja on annettu 227 kappaletta ja tarkemman laskun jälkeen noin 30 lakia on antamatta. Osa näistä annetaan vielä myöhemmin. Laki tai säädös ei ole itseisarvo sinänsä. Tämä hallituksen mittava puristus on kuitenkin viety varsin pitkälle maaliin.

Hallitustaival ei ole kuitenkaan vielä päätöksessään. Monta kuukautta on vielä jäljellä. Maailmalla tilanne on epävarma. Suomessa talouden mittareita pitää seurata jatkuvasti. On oltava hereillä loppuun asti.

Kokoomuksen ministerijoukkue on viime aikoina ollut varsin aloitteellinen. Mainitaan vaikka Jannen avaus siitä, että merkittävät talouden linjaukset ja sopeutuspäätökset olisi tehtävä kertarytinällä pidemmän kituuttamisen sijaan. Petterin työ maitosektorin EU-tuesta. Lenitan erinomaiset avaukset ja ennen kaikkea konkretiaan menevät avaukset työperäisen maahanmuuton osalta. Lauran kehitysideat siitä, kuinka pystyisimme puuttumaan paremmin yksinäisyyden mukanaan tuomiin haittoihin. Paulan ajatukset liikenneinfran kehittämisestä. Sannin ponnistelut tasapainoisen ja järkivihreän ympäristöpolitiikan eteen. Unohtamatta lukuisia eduskuntaryhmämme kannanottoja Satosen Arton johdolla.

Olen sitä mieltä, että aktiivisuudessa olemme syksyn mittaan ottaneet askeleita eteenpäin. Hyvä niin. Nykytasosta pystymme kuitenkin vielä parantamaan. Meidän on hyvä pitää kirkkaana mielessä, ettemme tee ehdotuksia median tai helppojen kannatuspisteiden vuoksi. Ne ovat ajatuksia Suomen parantamiseksi. Ja ne ovat nimenomaan asioita, joita Suomessa pitää tehdä, että pärjäisimme tulevaisuudessa.

Kokoomuksella on nyt kaksi tavoitetta yli muiden ennen vaaleja: 1) Suomi on paremmassa kunnossa ensi kesänä kuin viime kesänä aloittaessani pääministerinä. 2) Saamme rakennettua Suomelle strategiaa, joka pohjautuu tilannekuvan ymmärtämiseen.

Tämä on aika tiukka paikka. Seuraavat vuodet eivät ole helppoja. Aion muistuttaa vielä monta kertaa siitä, että eri puolueilla ja kaikilla olisi yhtenäinen tilannekuva maamme tilanteesta. Vain tätä kautta pystymme muodostamaan yhtenäisen ja entistä paremman hallitusjoukkueen.

Ruotsin tilanne on meille opettava esimerkki poliittisesta myllerryksestä. Vaalien jälkeen Ruotsissa alettiin tehdä politiikkaa, joka ei täysin vastannut vaalitulosta. Lopputuloksena on tämänhetkinen suuri myllerrys. Suomen kannalta tässä on opittavaa siinä, että demokratia osoittaa voimansa. Ennen vaaleja pitää pystyä entistä vahvemmin näyttämään, mitä oma politiikka tuottaa. Ei ole olemassa yhteistä konsensusta, vaan päätöksentekokyky on ratkaisevaa.

—————-

Muutoksen alkuun riittää yksi ihminen, mutta toteutukseen tarvitaan aina kokonainen joukkue.

Nyt puhun meistä, kokoomuslaisista. Syksy on ollut meillekin vaikeaa aikaa. Politiikan kuumemittarina toimivat kannatusluvut kertovat siitä, mistä lähdemme liikkeelle. Me olemme haastajia. Innokkaita ja nälkäisiä sellaisia.

Toivon, että keskitymme kuitenkin oleelliseen. Oma tapamme ei ole kertoa vaalitavoitteita vielä tässä vaiheessa. Meidän päähuomiomme on Suomen asioissa.

Jotta voimme puhua lääkkeistä, taudinkuvan täytyy olla selvillä. Tulen vielä ennen joulua avaamaan ajatuksiani siitä, mihin suuntaan Suomi on menossa. Miltä tulevaisuuden Suomi näyttää tai miten sinne ollaan menossa.

Jos aivan pienen vilkaisun sallitte tulevaan, niin kyllä tulevaisudessakin politiikan teemoissa on jakolinjoja. On näkemyksiä. Se ei tarkoita, etteikö yhteistyötä pystyttäisi tekemään. Tarvitaan aina muitakin pelaajia joukkueeseen. Mutta samalla pitää uskaltaa laittaa omat ajatukset keskustelun pohjaksi.

Tulevalla vaalikaudella keskeinen jakolinja ei ole oikeiston ja vasemmiston, liberaalin ja konservatiivisen tai keskitetyn ja hajautetun yhteiskunnan välillä. Sen sijaan uskon, että näemme jaon uudistamisen ja vanhan säilyttämisen välillä. Vastakkain on uusi ja vanha.

Muutamalla esimerkillä kuvattuna vaikka uuden ja vanhan jakoa näin:

Vastakkain on uusi ja vanha ulkopolitiikka.

Vanha ulkopolitiikka on suomettuneisuutta, Suomen ajamista harmaalle vyöhykkeelle ja irtautumista EU:n linjasta.
Uusi ulkopolitiikka tarkoittaa avoimempaa, kansainvälisempää ja Euroopan unioniin sitoutunutta Suomea.

Vastakkain on uusi ja vanha talouspolitiikka.

Vanha talouspolitiikka on valtiokapitalismia, velkavetoista kasvua, elinkeinorakenteen uusiutumista jarruttavia yritystukia, uusia valtionyhtiöitä ja saavutettujen etujen suojelemista.

Uusi talouspolitiikka tarkoittaa työn asettamista etusijalle. Se luottaa suomalaisiin työntekijöihin ja suomalaisiin yrityksiin ja riemuitsee suomalaisesta kasvuyrittäjyydestä. Se pohjautuu sosiaaliseen markkinatalouteen. Uusi talouspolitiikka uskoo, että kasvu syntyy osaamisesta, digitalisaation mahdollisuuksista, kannustavammasta verotuksesta, joustavammista työmarkkinoista, investointien lisäämisestä ja kilpailun lisäämisestä.

Vastakkain on uusi ja vanha hyvinvointiyhteiskunta.

Vanha hyvinvointiyhteiskunta on holhoamista, sääntelyä, järjestelmäuskoa ja laatikkoleikkejä.
Uusi hyvinvointiyhteiskunta on palveluita ihmisten ehdoilla. Se on valinnanvapautta julkisissa palveluissa. Se sääntelyn purkamista ja ihmisten valinnanmahdollisuuksien lisäämistä.

—————-

Kokoomus on minulle se joukkue, jonka riveissä laitan kaiken peliin. Me tässä huoneessa olemme pieni osa kokoomusjoukkuettamme.

Minulle kaksi tärkeintä asiaa kokoomuksessa ovat rakkaus isänmaahan ja rakkaus lähimmäiseen.

Ei pidä ymmärtää väärin. En ole tekemässä Kokoomuksesta rakkauspuoluetta. Tarkoitukseni on sanoa, että kaksi asiaa, jotka kokoomuksessa puhuttelevat minua eniten ovat kiintymys isänmaahan ja usko siihen, että huolenpito läheisistä on hyvän yhteiskunnan avain.

Syy itse asiassa siihen, että lähdin mukaan politiikkaan, oli se, että uskoin Suomeen. Uskoin, että Suomen puolesta kannattaa tehdä työtä.

Kokoomus on alusta saakka ollut puolue, joka on tuonut yhteen Suomeen uskovia ihmisiä eri ammattiryhmistä. Me olemme olleet opettajien puolue. Me olemme olleet kauppiaiden puolue. Meitä kutsuttiin joskus myös pappien puolueeksi, mutta luulenpa, että pappien määrä kalpenee nykyään vertailussa opiskelijoiden, yrittäjien, sairaanhoitajien, palomiesten ja palkanlaskijoiden määrään. Luulenpa, että meillä on enemmän peliteollisuuden edustajia kuin vaikka kauppiaita.

En sano tätä siksi, että kauppiaissa olisi mitään pahaan. Vaan siksi, että kokoomuksen jäsenkunta elää ajassa. Se on poikkileikkaus kaikista suomalaisista.

Ja miksi ei olisi? Nimi kokoomus keksittiin aikoinaan siksi, että yhteen kokoontuivat hyvin erilaiset ihmiset. Hyvin erilaisista lähtökohdista. Joukossa oli vanhasuomalaisia ja nuorsuomalaisia. Monarkisteja ja joitakin tasavaltalaisia. Jotkut olivat kovasti kallellaan Saksaan. Toiset katsoivat Isoon Britanniaan. Viime aikoina ihmiset ovat sanoneet että uskovat kokoomuksen arvoihin, toiset taas kokoomuksen pragmaattiseen toimintatapaan. Yhdistävä tekijä oli kuitenkin rakkaus isänmaahan. Usko siihen, että työskentely Suomen puolesta on arvokkainta mitä ihminen voi tehdä.

Juha Rihtniemi on todennut oivallisesti Kokoomuksen 50-vuotisjuhlissa vuonna 1968 seuraavasti: ”Isänmaa ei ole tänään sama kuin puoli vuosisataa sitten. Kokoomus ei ole tänään sama kuin perustamisensa aikana. Vielä vähemmän voidaan toivoa, että Kokoomus olisi tänään sama kuin huomenna.”

Tämä on siis se Kokoomus, jossa teemme työtä Suomen puolesta. Toivon, että tämän päivän jälkeen lähdemme taas viemään intoa jokaiseen piiriin, jokaiselle alueelle, jokaiselle puoluetoimijalle ja sitä kautta suomalaisille.

Meidän tavoitteemme on se, että satavuotias Suomi vuonna 2017 on oikeilla raiteilla, matkalla parempaan.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille.

Äänestämme huomenna perjantaina eduskunnassa tasa-arvoisesta avioliittolaista. Ihmisoikeudet, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus lain edessä ovat minulle hyviä syitä kannattaa kansalaisaloitteen hyväksymistä. Toivon, että tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi. Myös Kokoomus puolueena kannattaa tasa-arvoista avioliittolakia puoluekokouspäätöksellä.

Uskon asiassa kuitenkin ihmiseen. Uskon jokaisen ihmisen omaan päätökseen ajatella asiaa eri kanteilta. Toivon, että selkeät perustelut lisäävät kannatusta. Mutta näin herkkä asia ei pakolla käänny. Toivon kunnioitusta kaikille näkemyksille.

Perjantain äänestyksen ollessa käsillä haluan avata hiukan ajatteluani niille, jotka vielä miettivät kantaansa.

Ensinnäkin, toivoisin, että miettisimme asiaa tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden kannalta. Toimimmeko sellaisen asian puolesta, joka auttaa jokaista tuntemaan olevansa ymmärretty, hyväksytty ja tasa-arvoinen lain edessä? Autammeko luomaan sellaisen ympäristön, jossa lapsemme voivat kokea olonsa turvalliseksi, ja jossa he oppivat kohtaamaan ilman ennakkoluuloja erilaisista taustoista tulevat?

Minusta meidän on määrätietoisesti pyrittävä kohti sellaista yhteiskuntaa, jossa syrjinnälle ei ole sijaa, ihmisoikeuksia kunnioitetaan ja jossa kaksi aikuista ihmistä voi osoittaa rakkautta menemällä naimisiin seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta.

On myös hyvä muistaa, ettei päätöksellä tasa-arvoisesta avioliittolaista ole suoranaisesti tekemistä kirkon kanssa, vaan kyse on siviilivihkimisestä. Jatkossakin kirkko päättää itse, kenet ja millä ehdoin vihkii. Myös arkkipiispa Kari Mäkinen on analysoinut aloitetta ja sanonut fiksusti: ” Jos aloite hyväksytään, kenenkään avioliitto ei menetä yhtään arvostaan.”

Toiseksi ottaisin esiin länsimaisen oikeuskäsityksen ja yhteiset arvomme. Nykyiset itsestäänselvyydet, kuten esimerkiksi naisten äänioikeus, homouden poistaminen rikoslaista tai vaikkapa oikeus sukunimen valintaan herättivät aikanaan paljon keskustelua ja vastustustakin. Askeleet kohti yhdenvertaisuutta ovat olleet joskus vaikeita, usein hitaitakin, mutta vääjäämättömiä.

Minusta on hyvä, että Suomessa keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista on pysynyt pääosin asiallisena. Toivon, että perjantain jälkeen voimme yksissä tuumin katsoa eteenpäin.

Kolmanneksi kehottaisin asiaa vielä miettiviä ottamaan huomioon tasa-arvoisen avioliittolain saaman laajaan kannatuksen suomalaisten parissa. Reilusti yli puolet suomalaisista kannattaa sitä ja viime viikkoina myös monet yritykset ja järjestöt ovat antaneet tukensa tasa-arvoiselle avioliittolaille.

Me kansanedustajat olemme saaneet paljon viestejä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Niissä monissa on nostettu esiin lapsen etu. Parempaa vastausta tähän ei minusta ole kuin rakastava huoltaja tai rakastavat vanhemmat, jotka tarjoavat lapselle turvallisen kodin – olipa kyse sitten kahden samaa tai eri sukupuolta olevan vanhemman liitosta.

Uskon, että aika on tässä tasa-arvon puolella. Toivon, että keskustelu, jota tasa-arvoisesta avioliittolaista käydään, on kunnioittavaa ja arvokasta. Sillä parempaa ei minusta ole, kuin antaa oikeus kahdelle ihmiselle rakastaa toisiaan.

Tahdon. Kovasti. Mutta tasa-arvoisesti, eri näkemyksiä kunnioittaen.

Alexander Stubb
Kokoomuksen puheenjohtaja
Pääministeri

Speech by Prime Minister Alexander Stubb: European policy towards Russia
Körber-Stiftung, Berlin
29 September 2014

Tiivistelmä suomeksi: http://vnk.fi/ajankohtaista

Meine Damen und Herren,
Liebe Kollegen und Freunde,

It is always great to be back in Berlin. People here in Germany have their jokes about the “friendliness” and “hospitality” of Berliners – but personally I truly feel very welcome every time I come here. This was also the case yesterday when I ran through the streets of Berlin with thousands of others sports enthusiasts. The atmosphere was absolutely wonderful. Seas of people were cheering us runners; bands were playing along the route.

I would also like to thank the Körber-Stiftung for the warm welcome and the opportunity to share with you all a few thoughts on Europe and Russia from the Finnish perspective. This is a topic on everyone’s lips throughout our continent.

In the past few months, many of us must have asked: How on earth did we get where we are now? Russia has annexed one part of Ukraine, and is actively contributing to destabilising another. The EU and Russia have imposed economic sanctions on each other. EU leaders and Russian leaders – well, a leader – mostly communicate over the phone. Is this really 2014 or has someone put us in a time machine?

I would like to approach my topic through the following three windows and chapters.

1. What happened to Russia? In the 1990s many hoped Russia could become a European country like others. Is all hope lost?
2. Russia and the EU: How the events in Georgia were followed by those in Ukraine, and how we must remain true to our values.
3. Finland and Russia: The challenge of intellectual maturity, and the road ahead.

1. What happened to Russia?

European history of the past 25 years does not need to be narrated in detail, not here in Berlin. You have lived through it. And yet, let me look back to the early days of the current relationship between the EU and Russia, the 1990s. Let me look, for instance, at the year 1995, for it bears certain significance for us Finns. I hope you still remember why.

Back then, the EU was as upbeat and energetic as an approximately 45-year old can be. A new enlargement had just happened, the Cold War was over – there was space to breathe. Democracy and the market economy was the winning recipe for the whole of Europe.

Russia, then, was going through very difficult times. The self-confidence of the newly born Russia and the whole nation was weak – had they lived and worked through the past 70 years in vain? The country’s economy was in ruins. Their politics was a mess.

In this situation, the EU reached out to Russia: open your hearts and minds, democracy and market economy will help you rebuild a strong Russia, and it will help us all build a strong and secure Europe. We hoped Russia could become a European country like others, abiding by our set of rules and principles. Maybe it was – and is – the geographic proximity that made us think Russia could be more similar to us than it actually was – and is.

But we forgot one thing: these things cannot be planted top-down. They can only grow bottom-up. And they need time, lots of time, as they had done also in the course of our own history. Russia was not yet ready or willing to embrace this road. We must not forget that Russian democracy did take some positive steps in the 1990s, and back then Russia did repeatedly commit itself to European principles. Russia did manage to dismantle the Soviet command economy, and it did leap forward economically in the 2000s. The mental proximity between Europe and Russia did increase. But recently, we have seen the clock turn back in so many ways.

What I am saying is: looking at Russia since the early 90s, our hopes and expectations have gone through several ups and downs. But, even so, let’s not give up all hope. Let’s put this into a longer perspective. In 25 years, a human being becomes a somewhat mature young adult. But for a country and a society it is a very short time.

Ladies and Gentlemen,

Many of us must also have asked – were we blind? Why did we really try and believe in a democratic, European Russia? Yes, first of all, there was unfounded idealism in the spirit of the 90s. “The end of history”, remember?

But secondly, we perhaps did not work hard enough to understand what Russia was truly like. We wanted Russia to become a rule-taker, while it has always seen itself as a rule-setter. How many of us really know Russia from within?

And thirdly, and very importantly, Russia has taken turns that even the best of experts could not entirely foresee.

Today, it would be fair to admit that Russia’s political system will not turn into a European democracy like ours. I say this, even though I know there are also many people in Russia who would want this to happen. We can and must support them in the process, but we cannot impose anything on them.

Unfortunately the time is not yet ripe, and the future also looks a little gloomy. For instance, until recently, many people laid their faith in the so-called new generation, those born after the breakdown of the Soviet Union. They would be free from Soviet memories and experiences and grow up as global citizens. But even this story has another side: since these youngsters did not experience the Soviet Union, they can now be charmed by the patriotic glory and the sheer propaganda of the past. And, therefore, we have seen the revival of things as shocking as glorifying Stalin’s rule.

So – are we back to square one? Back to being suspicious neighbours? Wondering if we can still call ourselves strategic partners, or even partners?

I believe we can co-exist. We need not be alike to be good neighbours, or even strategic partners again. We should aim at that. But setting this goal does not mean we should accept the things that are happening in Russian society today.

Let me also examine our respective home turfs a bit. What attributes do we attach to today’s Russia? The Russians underline their great history and national pride. They nurture nostalgia for things lost. They are suspicious of the foreign. They seek refuge in a strong leader. They defend traditional family values, and reject liberal thought. They play down the importance of the European Union.

Have we not heard this populist discourse also elsewhere in Europe? Also at home, perhaps?

We might need to widen our scope. This might not be a rift between “Europe” and “Russia”. This might be a rift within Europe.

2. Russia and the EU

I became the Finnish Foreign Minister in April 2008. This was a time when Finland chaired the work of the Organisation for Security and Cooperation in Europe. That is how I also got to see the Georgian war from an even closer distance than I otherwise would have.

In my address to the Finnish ambassadors’ meeting at the end of August 2008, I gave a speech that came to be known as the 08-08-08 speech. In it, I had three main points. One: the Russian aggression – which had started on 8th August 2008 – against Georgia was a turning point in international politics. Two: it posed a new challenge to the international system. Three: it also affected the long-term agenda of Finnish foreign and security policy.

Back then, many people told me I had overreacted to the events in Georgia. They no longer think so.

Russia has continued along the same lines in Ukraine. And we do not know whether Ukraine will remain the last chapter in this story. Russia may have new plans, either short-term or longer-term. As I said, even 25 years is a short time in a country’s history.

That is why we need to counter this aggression. We need to do it firmly, and we need to do it now.

We need to understand that our fundamental values – including liberal democracy and international law – have been challenged not only in faraway lands but also in our own continent. We must stand up and defend those values. We still do not live in an era of “Perpetual Peace”.

Russia has turned inwards. Many think it is now turning also east and therefore drifting away from Europe. The extent of this turn remains to be seen and, frankly, I do not think such a turn is only a negative thing. In fact, I think it would be wise for Russia to finally make better use of being geographically so Asian. It would profit their economy – and therefore indirectly, also ours. It certainly would not exclude co-operation with Europe.

Why am I so confident about this? Let us look at some simple figures. 75 per cent of Russian territory is east of the Ural Mountains. But only one quarter of their population – that means 35 million people, slightly less than the population of Poland – lives in that very vast territory that stretches over so many time zones. The entire Russian Far East has some six million inhabitants, slightly more than Finland. For Russia, being a European power remains a much more realistic option than becoming an Asian power.

And, by turning to China, Russia certainly has not chosen the easiest path. With us, “soft” Europeans, they can try and act a little tough, refusing to conform to our set of rules. But with China, they are dealing with a partner who can play equally tough – and who is actually stronger.

Dear Friends,

Our policy vis-à-vis Russia must be true to our values, also and especially in difficult times. We defend principles, in a principled manner. We do not flex muscles. We do not do tit-for-tat. That’s why we have made it very clear to Russia: there can only be a diplomatic solution to the Ukraine crisis. That’s why several European leaders have spent endless hours working on the issue. I would personally like to commend the efforts of Chancellor Merkel and Minister Steinmeier in this respect.

Now, more than ever, we must remember why European integration came about: for peace. We are made of steel – and coal.

Peace in Europe was to be built by economic means. It is therefore only logical that we also defend peace by economic means. That is the power we have, and the power we can rely on.

Once again: we must have a long-term perspective. Negotiations are not a shortcut to a solution, but they are the only sustainable way to get there. Similarly, economic sanctions are not a gunshot. They need time to show their true strength. Patience is one of the greatest virtues in international politics.

Since negotiations have not yet succeeded in opening the tightest knots of the crisis, we have had to look for other means. With sanctions, we have done exactly the right thing.

It is very important to remember that this is not a trade war. Russia has violated the sovereignty and territorial integrity of Ukraine. We have countered this with well-planned, well-timed, well-targeted economic sanctions. Any further sanctions – or repealing the existing ones – will only be based on Russia’s actions on the ground, not on any economic counter-measures they might impose on us.

In the past few months, we have heard criticism towards the Eastern Partnership initiative of the European Union. Some have wanted to label it as the reason for Russia’s actions in Ukraine. I strongly disagree.

It is true that we, perhaps, could have kept Russia even better informed, we could have communicated more. We maybe should not have left so much of the work only in the corridors of Brussels. We also should have understood that Russia’s foreign policy today is not driven by trust but by suspicion; we were illiterate in the language of the Russian zero-sum-driven foreign policy.

But let us be honest: the Russians could also have shown some interest in the matter already several years ago when we first started talking about it.

And now, we must not give Russia the right to veto our relations with the countries of the Eastern Partnership. I most certainly would not have liked to see Russia oversee or veto our negotiations for the EU membership in the 1990s.

The Eastern Partnership has not been the reason for what we have seen. The true reason is somewhere much deeper. And that reason is Russia’s concern for its diminishing influence in Europe, and the rest of the world.

3. Finland and Russia

I referred earlier to the year 1995, the most important year in our recent history. Becoming an EU member was long overdue and most natural thing to happen. We are where we belong.

This is also where we firmly place ourselves in the current situation. We are in the EU family, fully committed to our common cause. In fact, Finland and Germany have a very similar approach to the crisis.

But let me make one point very clear. I think we all need to be intellectually mature enough to differentiate between three things in our approach to Russia and things Russian. Firstly, Moscow-level, very hawkish decision-making and its implications. Secondly, mutually beneficial, still functioning business relations and people-to-people contacts; at the end of the day they can be our best guarantee for peace. And thirdly, Russian-speaking minorities living in our own countries.

Finland has a longer common border with Russia, 1300 kilometres, than the rest of the EU countries put together. This means that we have a very pragmatic and common-sense approach in all of our Russia policies, knowing we will be in this relationship “in sickness and in health”.

Ladies and Gentlemen,

There are some things we have managed to build in the past 25 years that we must not break in this crisis. One of them is the human-level interaction with Russians – through increased travel and mobility, and within our societies.

Russian-speakers are the largest immigrant group in Finland. In sheer numbers – some 66,000 – they are, of course, nothing compared with the immigrant population in Germany, and yet, they constitute an important part of our society. I met some of my Russian-origin compatriots just last week, and had a great discussion about our common concerns.

These times do not make the differentiation between the Kremlin and the grassroots always easy, but we as decision-makers must lead the way. We cannot draw this picture with one big brush only.

Neighbours are actually a bit like relatives – you cannot choose them. You could also call them arranged marriages – there is no option of divorce. You stay together in sickness and in health, no matter how rocky the road. Unfortunately, this is no guarantee of a happy marriage. For that end, both parties would actually have to want to work in the same direction. With our relationship to Russia, this is unfortunately not the case at the moment.

Russia is right there. And will be. And we, the EU, need to know what we want from Russia.

We need common denominators, both within the EU, and vis-à-vis Russia. Some people may claim we in the EU are too different to have common goals towards Russia. I disagree. This is about political will, and political maturity.

We also need to revise our own language. “Integrating Russia into Western structures” sounds, frankly, a little 1990s. Firstly, because it has the motherly approach of taking Russia by the hand and taking it along to greener pastures. Secondly, because Russia already is in most “Western” structures it can realistically be a part of.

I think we all – both Europeans and Russians – want a stable and prosperous Russia. The big divide, then, comes from the definition of what constitutes stability: top-down control or an open society.

We must stand firm with our own values and principles. We must oppose the “divide and rule” games that Russia is constantly playing with the EU.

And yet, even when times are difficult, even when we fundamentally disagree, there has to be a basic respect towards the other. We need to listen, and we need dialogue, including in many international issues where Russian participation is essential for achieving results.

At the end of the day, diplomacy works along the same lines as human relations.

Ladies and Gentlemen,

What would I like you to take home from this speech? Three things.

First, we must not give up all hope on Russia. At the same time, we should give a serious thought to the rift within Europe.

Second, we have to take Russian aggression very seriously. But in countering that, we must remain true to our values.

Third, we need to retain our intellectual maturity when analysing our relationship with Russia. And at the same time, we need to know what we want from that relationship.

Meine Damen und Herren,

Thank you again for this opportunity to speak to you today.

Category Archives: demokratia

Annetaan nettiäänestykselle mahdollisuus

Puhe sotaveteraaneille veteraanijuhlassa Hyvinkäällä 7.3.2015

Järjestöjen rooli tulevaisuuden yhteiskunnassa

Puhe Kokoomuksen puoluevaltuustolle 17.1.2015

Vårt val: nytt eller gammalt? (Dagens industri 18.12.2014)

Itsenäisyyspäivän tervehdys

Puheenvuoro Puoluehallituksen kokouksessa 5.12.2014

Vetoomus tasa-arvoisen avioliittolain puolesta

European policy towards Russia

Not Found