Koneessa matkalla Helsingistä Brysseliin. Takana meppikiertuepäivä Helsingissä. Kampanjointia Café Niinistössä. Säpinää riitti.

 

Kampanjassa on sähköä. Sen aistii, tai paremminkin tuntee nahoissaan. Ilmapiiri on mahtava.

 

Suomessa on tällä hetkellä yksi aihe yli muiden: presidentinvaalit. Brysselin pääaihe on taasen EU:n rahoituskehys, eli budjetti vuosille 2007-13.

 

EU:n rahoituksesta neuvotellaan 5-7 vuoden välein. Seuraava rahoituskausi päättyy Suomen puheenjohtajuuskauteen, eli vuoden 2006 loppuun. Uudesta pitäisi sopia mahdollisimman nopeasti.

 

Luxembourg yritti ratkaisua kesällä, mutta epäonnistui. Nyt Britannian puheenjohtajuus on pistänyt itsensä likoon. Kompromissia haetaan toden teolla.

 

Alkuviikosta Britit esittivät ensimmäisen pakettiratkaisun. Se tyrmättiin ensin tiistaina valtionvarainministereiden Ecofin-kokouksessa ja sen jälkeen keskiviikkona ulkoministereiden toimesta.

 

Menossa on perinteinen näytelmä. Ensin tyrmätään ja sen jälkeen ruvetaan neuvottelemaan todenteolla.

 

Käytäväkeskusteluissa kytee optimismin jyvä. Juuri nyt tuntuu siltä, että ratkaisu voisi löytyä. EU-johtajien huippukokous alkaa ensi torstaina. Seuraavat seitsemän päivää ovat ratkaisevia.

 

Mistä optimismi?

 

Ensiksi EU:lla ei ole varaa epäonnistua. Perustuslakiongelmien jälkeen haetaan jotain positiivista signaalia.

 

Toiseksi kaikki neuvottelijat tietävät, että loppujenlopuksi ei ole kysymys hurjista summista. Seuraavalle seitsemän vuoden kaudelle ehdotetaan noin 850 miljardin euron budjettia, eli hiukan yli yhtä prosenttia alueen bruttokansantuotteesta. Unionin vuosibudjetti olisi siis noin 120 miljardia.

 

Summaa voi verrata esimerkiksi Yhdyvaltojen liittovaltiobudejttiin, joka on 30 kertaa suurempi! Tai Suomen valtion budjettiin, joka on tänä vuonna 39 miljardia euroa. Suomalainen maksaa siis keskimäärin 7000 euroa Suomen valtiolle ja 250 euroa EU:lle.

 

Tähän kun vielä lisää, että vuonna 2004 EU-maat maksoivat valtiontukia yli 60 miljardia, niin tulee väistämättä mieleen, että ollaan tekemässä kärpäsestä härkästä.

 

Kolmanneksi britit käyttävät perinteistä neuvottelutaktiikkaa. Ensin vuodetaan lehdistölle, että tulossa on minimalistinen budjetti, jossa kaikki häviävät.  Sen jälkeen ”pöydätään” virallinen ehdotus, joka on ennakoitua parempi, mutta joka ei tyydytä ketään.

 

Seuraavaksi on odotettavissa uusi esitys, jossa kaikki saavat jotain. Nettomaksajat on jo ostettu sillä, että kokonaosbudjetti laskee (nykyään maksimissaan 1,24 prosenttia bkt:sta; tulevaisuudessa 1,03-1,06 prosenttia bkt:sta).

 

Koheesiomaat (eli nettosaajat) ostetaan erilaisilla täkyillä. Espanjalle annetaan ilmoitettua enemmän. Samoin uusille maille. Tässä yhtälössä Puola on avainasemassa. Se on aina vaikea maa.

 

Briteillä on myös oma ongelmansa, eli niin kutsuttu maksupalautus. Sekin ollaan jäädytämässä, tai sitä jopa lasketaan.

 

Samalla Tony Blair hakee Jacques Chiracilta jonkinasteista myönnytystä, että maatalouden uudistamisesta keskustellaan ennen vuotta 2014.

 

Oman lusikkansa soppaan tuo Euroopan parlamentti, joka uhkaa kaataa koko paketin, jos kokonaisbudjetti ei kasva Luxemburgin ehdottamaan noin 870 miljardiin.

 

Suomen kannalta on kolme keskeistä kysymystä. Miten paljon maksamme EU:lle? Miten paljon saamme takaisin EU:lta? Ja miten paljon saamme maatalouden kehittämistukea? Veikkaan, että tulee tiukka vääntö.

 

Suomen ongelmana on, että se ei oikein kuulu mihinkään blokkiin – ei nettomaksajien joukkoon, eikä koheesiomaihin.

 

On selvää, että meistä tulee nettomaksajia. Monet varmaan valittavat. Mielestäni pitäisi pikemminkin olla ylpeä. Olemme auttamassa maita, jotka elivät sosialismin ja kommunismin kahleissa yli viisikymmentä vuotta. Nyt punnitaan viime vuoden laajentuminen. Sen hinta on pieni.