Osallistuin tänään Centre for European Policy Studies-tutkimuslaitoksen (CEPS) seminaariin joustavasta yhdentymisestä – siis siitä, että kaikkien EU-maiden ei tarvitse tehdä kaikkea yhtäaikaa. Esimerkkeinä euro, Schengen ja puolustus.

 

CEPS oli kerännyt yhteen joukon eurooppalaisten tutkimuslaitosten asiantuntijoita. Osallistujia oli lähes kaikista EU-maista. Sain kunnian olla yksi kolmesta alustajasta. En sen takia, että olen meppi, vaan sen takia, että olen kirjoittanut aiheesta väitöskirjan. Olen siis joustavuusnörtti. Voiko tämän alemmas vajota…?

 

Keskustelu joustavuudesta pullahtaa esiin aina tasaisin välein. Se lähti liikkeelle 1970-luvun alussa Belgian silloisen pääministerin Leo Tindemansin raportista ja on jatkunut viimeiset 30 vuotta. Lisävauhtia saadaan aina laajentumisten yhteydessä. Pelätään, että isossa porukassa päätöksiä ei synny, tarvitaan siis ydin. Ytimet nousevat myös aina agendalle kun pohditaa puolustusta, yhteistä valuuttaa, oikeus- ja sisäasioita sekä ”hankalia” jäsenmaita, jotka estävät yhteiset päätökset.

 

Viime aikoina joustavuuskeskustelua ovat virittäneet Ranskan sisäministeri Nicolas Sarkozy, Belgian pääministeri Guy Verhofstadt ja Italian tuleva pääministeri, entinen pomoni, Romano Prodi.

 

Sarkozy ehdotti, että pitäisi perustaa kuuden suuren maan ydin päättämään asioista. Prodi taasen väläytti perustajamaiden ydintä, miinus Hollanti, plus Espanja. Verhostadt on ehdottanut ydintä euromaiden ympärille.

 

Mielestäni Sarkozyn ja Prodin ehdotukset on tehty tyrmättäviksi. Sarkozyn ajatus on täysin päätön. Hänen ehdottamansa suurten maiden ydin ei olisi mikään ”etujoukko”. Päinvastoin, sehän on nykyään enemmän EU:n kehitystä hidastava hännänhuippu.

 

Prodi taisi heittää teesinsä enemmän provokaationa. Hän käyttää ydin-Eurooppaa perinteisenä kiristyskeinona. Se on kuin ydinase: sillä voi pelotella, mutta sitä ei käytetä. Schäuble ja Lamers, kaksi saksalaista ulkopoliittista vaikuttajaa, ehdottivat vuonna 1994 perustajamaiden ydintä ilman Italiaa. Prodi teki nyt saman kepposen Hollannille. Keskustelua syntyy, mutta kavereita hän ei Alankomaista saa.

 

Verhofstadtin ajatukset ovat saaneet eniten vastakaikua. Euromaiden ydinjoukkoon liitetään usein ajatus eräänlaisesta ”taloushallituksesta”. Tätä esimerkiksi ranskalaiset ovat ajaneet jo kauan. Halutaan lisätä hallitusten valtaa rahapolitiikassa Euroopan keskuspankin kustannuksella.

 

Oma näkemykseni on, että joustavuutta on kahdella tasolla. Makrotasolla se on nimenomaan pelottelua ydin-Euroopalla. Mikrotasolla se on jo realiteettia. Eli EU-sopimukset ja lainsäädäntö ovat jo täynnä esimerkkejä joustavasta yhteistyöstä, jossa kaikki eivät ole mukana.

 

Tämä ”pirstaloituminen” tai ”eriytyminen” on EU:n tulevaisuutta. Siihen ei mitään kuppikuntia tarvita. Jos on halua mennä muita pidemmälle, niin mennään. Kyllä muut sitten jossain vaiheessa seuraavat.

Jos esimerkiksi palveludirektiivistä ei tule tarpeeksi kunnianhimoista, niin ei ole mitään estettä sille, että halukkaat maat etenevät ja protektionistit odottelevat.

 

Koko ydinajattelun perusongelma on, että se on jo määritelmällisesti hallitustenvälistä. Ei mietitä sitä varsinaista asiaa, vaan keskitytään siihen, ketkä voivat olla mukana. Tämän seurauksena komissio ja Euroopan parlamentti jätetään rannalle ja asiat päätetään hallitustenvälisesti.

 

Tästä esimerkkinä seitsemän suuren maan sopimus tiiviimmästä yhteistyöstä oikeus- ja sisäasioissa. Juuri kun ollaan saatu Schengen osaksi EU:n perussopimuksia, niin pitää lähteä instituutioiden ulkopuolelle sooloilemaan. Typerää päällekkäisyyttä.

 

Seminaari oli kaikinpuolin mielenkiintoinen. Sai tutkijasieluni heräämään. Taidanpa kirjoittaa ensi viikon Nykypäivä-kolumnin aiheesta.