Yksi EU:n ikuisuuskysymyksistä: onko EU taloudellinen vai poliittinen projekti? Eli kumpi vie unionia eteenpäin: talous vai politiikka? Ranskalaisten mielestä politiikka. Brittien mielestä talous. Minun mielestäni molemmat.
EU on tietenkin poliittinen projekti, mutta se perustuu taloudellisten asioiden vetovoimaan – kaikkeen sisämarkkinoiden ja yhteisvaluutan väliltä. Laajentumiset ovat yleensä poliittisia projekteja, joilla on taloudellinen ulottuvuus. Uusia maita otetaan mukaan klubiin, koska ne lisäävät Euroopan vakautta ja vaurautta. EU on arvoyhteisö, jossa uskotaan vapauteen, demokratiaan, oikeusvaltioon ja markkinatalouteen. Hyvä niin.
Ranskan sisämininisteri (jota myös tulevaksi presidentiksi povaillaan), Nicolas Sarkozy heitti parisen viikkoa sitten kehään vaarallisen teesin. Hänen mielestään EU:n kuuden suurimman maan pitäisi muodostaa unionin sisään eräänlainen johtoryhmä, direktoraatti. Olin saanut kutsun Pariisiin tuohon suppean porukan tilaisuuteen, jossa Sarkozy puheensa piti. Onneksi en mennyt. Olisin varmaan pillastunut.
Olen sen verran pervo, että kirjoitin väitöskirjani tuosta nimenomaisesta aiheesta. En siis pillastumisesta, vaan eriytyvästä yhdentymisestä. Keskustelu ydin-Euroopasta (direktoraatista) nousee pintaan aina silloin, kun tapetilla on laajentuminen, puolustus, yhteisvaluutta tai rettelöivät maat. Näin uhkailemalla saadaan kaikki mukaan yhteisiin hankkeisiin. Se on kuin ydinaseilla uhkaaminen, melskata voi aina, mutta käyttää ei kannata.
Sarkozyn ehdotus ohitettiin kansainvälisessä mediassa vähin äänin. Siitä löytyi referaatteja lähinna Ranskan päälehdissä Le Mondessa ja Le Figarossa. Muut eivät varmaankaan tarttuneet koukkuun, koska ajatus isojen direktoraatista on niin absurdi.
Siis millä tavalla ja missä asioissa kuuden suuren kopla (Saksa, Ranska, Britannia, Italia, Espanja ja Puola) voisi johtaa unionia? No ei ainakaan talousuudistusten tiellä. Viisi kuudesta rikkoo tällä hetkellä kasvu- ja vakaussopimusta.
Eikä ainakaan perustuslain läpiviemisessä. Ranskahan sen nimenomaan Britannian ”kannattamana” pysäytti. Eikä ainakaan palveludirektiivissä. Ranska ja Saksahan sitä vastustavat. Eikä ainakaan laajentumisessa. Ranskahan vastustaa sitä. Listaa voisi jatkaa pidempäänkin.
Ainoa alue, jossa suurten maiden johtajuudesta olisi hyötyä, on EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Siinä tarvitaan varsinkin Britannian ja Ranskan vetoapua. Ilman näitä kahta unionilla ei ole ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Puolustuspolitiikasta puhumattakaan.
Ranskalaisessa keskustelussa kummittelee edelleen ajatus ”poliittisesta” ja ”taloudellisesta” Euroopasta. Ajatuksenkulku on suunnilleen tällainen:
EU on äärirajoillaan. Kahdenkymmenenviiden maan unionissa on vaikea tehdä päätöksiä. Kaikki eivät voi tehdä kaikkea yhtäaikaa. Siksi jokaisen on valittava tiensä. Ne, jotka haluavat edetä pidemmälle, muodostavat ”poliittisen” unionin. Ne, jotka tyytyvät nykytilanteeseen, jäävät ”talousunioniin”.
Mielestäni ajatus on yhtä absurdi kuin ehdotus ”kuuden koplasta”. Ei politiikkaa voi erottaa taloudesta noin vain. Ne nyt vain sattuvat kulkemaan käsi kädessä.
.jpg)
Juttutuokio Lord Wallacen kanssa. William oli väikkärinvalvojani LSE:ssä ja nyttemmin loordi Britannian ylähuoneessa.
Euroopan taantumukselliset voimat tulevat tällä hetkellä perustajavaltioista. Näin se vain on, vaikka miten voissa paistaisi. Uudet maat ovat tuoneet järjestelmään lisää virtaa. Ne ovat valmiita menemään vanhoja pidemmälle. Esimerkkejä: palveludirektiivi, kemikaalidirektiivi ja markkinoiden vapauttaminen ylipäätään.
Jostain pitää nyt vain löytyä se viisaudenkivi, jolla saadaan Eurooppa taas liikkeelle. Talouden puolella komissio on nyt ottamassa sen johtoroolin, joka sille kuuluu. Viimeviikkoiset ehdotukset teollisuuspolitiikasta ja sääntelyn vähentämisestä ovat oikean suuntaisia. Sanaharkka komission puheenjohtaja José Manuel Barroson ja presidentti Chiracin välillä on vasta alkusoittoa. Tällaista lisää, siis politiikkaa ja taloutta.
