On suomalainen erityispiirre, että vaalien jälkeen pyritään väen väkisin vakuuttamaan kaiken säilyvän ennallaan.
Muissa länsimaisissa demokratioissa on tyypillistä, että voitettujen vaalien jälkeen pyritään mahdollisimman nopeasti näyttämään, mikä on muuttunut. Viimeinen esimerkki tästä on Ranska, jossa tuleva presidentti Nicolas Sarkozy on luvannut merkittäviä muutoksia jo virkakautensa sadan ensimmäisen päivän aikana.
Tänään BBC:n suorassa TV-lähetyksessä keskustelemassa Blairin perinnöstä.
Vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen jatkuvuutta korosti erityisesti juuri valittu hallitus. Pääministeri Matti Vanhanen sanoi, että EU on hänelle vain väline, ja vakuutti, että näin jatketaan Lipposen linjaa.
Tämän kevään erityispiirre on, että jatkuvuutta korostaa oppositio, erityisesti suuren valiokunnan puheenjohtaja Erkki Tuomioja. Miksi ihmeessä?
Olisiko ulkoministeri Tuomioja rynnännyt ensimmäisenä puolustamaan Viroa patsaskiistassa? Olisiko hän ilmoittanut, että Suomi ei hae erityisjärjestelyjä tai reunaehtoja EU:n turvallisuuspolitiikassa? Ja olisiko hän saanut kutsun Washingtoniin?
Presidenttifoorumissa nähty omituinen median syyttely on oire. Se heijastaa Halosen-Tuomiojan linjan kuolinkamppailua. Demarileiri ei voi sietää sitä, että media tukee uuden hallituksen uutta ulkopolitiikkaa.
Hallitusohjelmaan kirjattuja sanamuotoja ei kannata tankata. Ne ovat hallituksen sisäisiä pelivälineitä. Ulkopolitiikan linja tarkoittaa tapaa, jolla toimitaan ja puhutaan ulospäin. Siitä saa hyvän kuvan lukemalla ulkoministeri Ilkka Kanervan Presidenttifoorumissa pitämän puheen:
http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=89471&nodeid=15149&contentlan=1&culture=fi-FI
Se on kuin raikas tuulahdus pitkän tunkkaisen kauden jälkeen.
Minun on vaikea kuvitella Erkki Tuomiojaa pitämässä tuota puhetta.
Linja on muuttunut, ja se on muuttunut huomattavasti.
