Puhe kansalaisjärjestöjen seminaarissa Korpilammella 27.1.2015
Hyvät järjestötoimijat,
lämpimästi tervetuloa Korpilammen Planeetta Voluntariukselle pohtimaan Maan kansalaistoiminnan ja vapaaehtoistyön edellytyksiä. Ja kiitokset kutsusta tulla avaamaan tämä kaksipäiväinen avaruusseikkailu. Suuntana on tulevaisuus ja avaruusteemalla tulee toivottavasti esiin myös ajattelun avaruus, rohkeus ja ennakkoluulottomuus.
Kun pääsee puhumaan järjestötoiminnasta, kansalaistoiminnasta ja vapaaehtoistyöstä, tulee ensimmäisenä mieleen kaksi sanaa: yhdessä ja kiitos.
Kun Suomi täyttää sata vuotta kahden vuoden päästä, juhlavuoden teema on ”Yhdessä”. Tänään paikalla oleva väki on se, joka vie tätä käytäntöön jo nyt joka päivä. Urheiluseuroissa, sosiaali- ja terveysalan järjestöissä, nuorisojärjestöissä ja vapaaehtoistyössä yhdessä tekeminen on kaiken lähtökohta.
Kävin läpi arvojanne ja visioitanne, ”Nuoret voivat hyvin”, ”Yhdessä tehty hyvä elämä – kaikille”, ”Maailman liikkuvin urheilukansa”. Järjestöt haluavat innostaa, uudistaa, yhdistää, vaikuttaa ja palvella.
Kuulostaa erittäin hyvältä. Ja te osaatte ja pystytte toteuttamaan noita visioita myös käytännössä. Kiitos siitä. Työ, jota te teette on mittaamattoman arvokasta.
Suurin osa meistä ja ainakin jokainen nyt tässä salissa oleva on jollain tapaa mukana kansalaistoiminnassa. Itselläni on urheilutausta, kuten moni tietää. Lapsesta asti on pelattu lätkämatseissa, palloiltu halleissa ja käyty juoksuharkoissa. Matkan varrelta on jäänyt mieleen moni valmentaja, huoltaja, pelikaveri, joukkueenjohtaja ja leirijärjestäjä. Paljon on lämpimiä muistoja.
Nyt kuvaan ovat tulleet myös esimerkiksi oman tyttären jumpparyhmän vanhempainillat ja paljon talkootyötä vaativat pojan käsismatsit viikonloppuisin. Onhan se myönnettävä, että aina ei pysty olemaan mukana niin paljon kuin toivoisi. Yleinen tarina ja tilanne monilla vanhemmilla. Mutta sitäkin kiitollisempi on siitä, että löytyy heitä, teitä, jotka vedätte ryhmiä ja annatte aikaanne, oli kyse sitten liikunnasta, partiosta, iltapäiväkerhoista tai muista harrasteryhmistä.
Se on yhteiskunnan rakentamista ja työtä hyvinvoinnin eteen parhaimmillaan. Hienoa, että olette kokoontuneet pohtimaan, miten tätä työtä voidaan tehdä entistä paremmin myös tulevaisuudessa.
Ajattelin puhua teille tänään (yllättäen) kolmen näkökulman kautta:
– yhdessä tekemisen tarpeesta ja järjestöjen roolista
– esimerkeistä, mihin kansalaistoimintaa tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa
– ja lopuksi muutama idea, joita on matkan varrella vastaan tullut ja jotka haluan heittää teille pohdittavaksi.
Kysymys kuuluu, mikä on kansalaistoiminnan ja järjestöjen rooli tulevaisuudessa?
Sanon, että valtavan suuri. Näen yhdessä tekemiselle ja yhteisöllisyydelle paljon tarvetta nyt ja jatkossa. Ihmisten toiminta ja tekeminen yhdessä edellyttää usein jonkinlaista alustaa. Sen tarjoavat luontevasti lukuisat järjestöt ja yhdistykset.
Tämä maa saadaan nousuun sillä, että joka ainoan suomalaisen vahvuudet saadaan käyttöön. Jokainen meistä on hyvä jossakin, jokaisella on jokin vahvuus, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Te olette osaltanne tärkeässä roolissa noiden vahvuuksien löytämisessä, ylläpitämisessä ja yhteiseen hyvää kanavoimisessa.
Kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen vahva esiin nostaminen ei tarkoita julkisen sektorin työn väheksymistä, päinvastoin. Tarvitaan sekä vahvat julkisen sektorin järjestämät palvelut, että vahva vapaaehtoistoiminnan verkosto.
Viranomainen ei ole hyvä lähin omainen. Eikä julkinen sektori voi olla kenenkään vertaistukija. Toisaalta kansalaistoiminnan tehtävä ei ole tilkitä julkisen sektorin palveluiden puutteita. Molemmilla on roolinsa. Ihmistä varten, ihmisen tukijana.
Siinä on kansalaistoiminnalle vahva perusta myös tulevaisuudessa. Tarvitaan rikastavaa vuorovaikutusta, ei mustasukkaisuutta itse kunkin toiminnan rajoista tai tekemisen tavoista.
Kun muistamme, että teemme kaikki töitä toinen toisillemme, ihmiset ihmisille, ei tarvitse vetää tiukkoja hallinnonalojen tai eri toimijoiden välisiä jakolinjoja. Jakolinjoissa on se ongelma, että niiden välisiin kuiluihin saattaa joku tipahtaa. Siksi korostan, että kaiken on lähdettävä ihmisen tarpeista. Ei hallintoa hallinnon vuoksi tai järjestötoimintaa pönkittämään itseään.
Järjestöjen ja kansalaistoiminnan vahvaan rooliin liittyy myös se, että emme voi säännellä yhteiskuntaa tukkoon. Emme voi säätää lakia siitä, ettei kukaan saa olla yksinäinen, jokaisen on liikuttava tunti päivässä tai että kaikki velvoitetaan järjestötoimintaan.
Mutta mahdollistaa ja kannustaa voimme. Ja vastuuta voidaan ja pitääkin jakaa eri toimijoiden välillä. Yksikään sektori tai toimija ei ole kaikkivoipa, on paljon sellaisia elämäntilanteita, johon ei löydy sopivaa julkista palvelua. Mutta kansalais- ja vapaaehtoistoiminnan tukea löytyy. Ja päinvastoin.
Julkinen sektori siis hoitaa oman tonttinsa, mutta antaa tilaa, puitteita ja mahdollisuuksia myös kansalaisyhteiskunnan ja järjestöjen toiminnalle. Kumpikin voi oppia toisiltaan ja hyödyntää toistensa osaamista.
Hyvät kuulijat,
Otan kolme konkreettista esimerkkiä haasteista, jotka voimme ratkaista vain yhdessä toimien:
– yksinäisyyden torjumisen
– nuorten liikkumattomuuden ehkäisyn; ja
– vakavasti sairastuneen vertaistuen.
Esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon lisää. Toivottavasti löydätte sekä yhteistyötä vaativia pulmia että vastauksia niihin näiden parin päivän pohdinnan aikana.
YKSINÄISYYS:
Yksinäisyys on yksi pirullisista ongelmista ja tämän ajan suurista haasteista. Yhtä suuri terveysriski kuin tupakointi ja kolme kertaa vaarallisempi kuin ylipaino. Eikä varmasti ratkea yhdenkään yksittäisen toimijan keinoilla.
Yksinäisyys on ilmiö, jonka kanssa viralliset toimijat – esimerkiksi kuntien sosiaali- ja terveystoimet – ovat jossain määrin hampaattomia. Ne voivat tehdä oman osansa esimerkiksi päiväkodeissa, palvelutaloissa, neuvoloissa ja kouluissa. Mutta yksinäisyys ei katoa virkatyönä. Parasta lääkettä yksinäisyyteen on toinen ihminen.
On siis pystyttävä yhteistyöhön. Julkisella sektorilla on usein mahdollisuudet tavoittaa yksinäiset ihmiset, muttei aina tarvittavia resursseja auttamiseen, kolmannella sektorilla on vapaaehtoisvoimaa, muttei juuri keinoa tavoittaa avuntarvitsijoita.
Yksinäisyys on sellainen alue, jossa julkinen sektori nyt todella tarvitsee järjestötoimijoiden apua. Luovuutta, innovaatioita, osaamista, uusien ideoiden synnyttämistä ja kehittelyä sekä uudenlaista yhteistyötä. Sitä, missä järjestökenttä on erityisen vahva.
Julkinen sektori puolestaan voi mahdollistaa kolmannen sektorin ideoita ja hyvää tekemistä. Sosiaali- ja terveysministeriö on jo luvannut oman tukensa tälle työlle ja uskallan luvata koko valtionhallinnon olevan tässä tukena sopivalla tavalla.
Sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty on järjestämässä huhtikuun alussa yksinäisyysfoorumin, johon kutsutaan alan tutkijat ja yksinäisyyden parissa työskentelevät virkamiehet sekä kansalaisjärjestöt. Tavoitteena on löytää arjen sovellutuksia yhteistyölle julkisen ja kolmannen sektorin välillä. Pohdinta jatkuu siis viimeistään siellä – mutta käykää sitä myös täällä.
Jokainen meistä on tässä avainasemassa. Se, joka vastaa järjestön auttavassa puhelimessa, kun alakoululainen soittaa ja kertoo yksinäisyydestä. Se, joka voisi käydä tapaamassa tuttua ikäihmistä. Se, joka vetää kuntopiiriporukkaa, johon osallistuu ihmisiä erilaisista taustoista. Ihan jokainen.
NUORTEN LIIKKUMATTOMUUS:
Toinen jo paljon esillä ollut kysymys on nuorten liikkumattomuus. Tunti liikuntaa päivässä lisäisi pari tuntia energiaa päivän muihin toimiin, mutta vain osalle nuorista tämä on arkea.
Liikkumattomuus kasvattaa terveyseroja, heikentää elämänhallintaa ja pahimmillaan aiheuttaa eroja kasvussa ja oppimisessa.
Mitä ovat ne keinot, joilla tähän voidaan tarttua?
Koululiikunta on yksi avain. Jos minusta olisi kiinni, kouluissa olisi joka päivä tunti liikuntaa sekä oppilaiden kunnon että ryhmien yhteishengen kohottamiseksi. Mutta tämä ei ole tainnut olla viimeaikaisten tuntijakouudistusten lähtökohta… Ja niinhän se on, että tarpeita eri oppiaineille on paljon ja tunteja rajoitettu määrä.
Mutta koululiikunta on hyvä mahdollisuus motivoida liikkumaan myös muualla – eikä ainakaan tuhota liikkumisintoa. Julkinen sektori voi toimia mahdollistajana myös esim. päivähoidon, neuvoloiden, liikuntapaikkojen, kaavoituksen ja järjestöjen tuen kautta.
Mutta tässäkin teillä on iso rooli. Kun lapsi tai nuori lähtee seuratoimintaan, tulee liikunnallisuudesta luonteva osa elämäntapaa, monilla pysyvästi.
Pallo on heitetty meille kaikille, ota koppi! Näin yksi nuorten liikuntaa edistävistä projekteista totesi oivallisesti. Mutta tässäkin pitää päästä yhdessä toimimiseen nykyistä tehokkaammin ja juurruttaa työtä projekteista jatkuvaan käytäntöön. Miten jokainen toimija tässäkin tukisi toistaan nuorten parhaaksi?
VERTAISTUKI SAIRAUDEN SATTUESSA:
Kolmas konkreettinen esimerkki yhdessä tekemisestä on vertaistuki, kun sairaus sattuu omalle kohdalle. On aivan selvää, että Suomessa turvataan laadukkaat terveyspalvelut nyt ja jatkossa. Julkisen sektorin järjestämään hoitoon pääsee ja lääketieteellinen apu tulee aina ammattilaisilta.
Mutta julkinen sektori ei voi olla vertaistukija, vaan vertaistuki tulee järjestöjen ja vapaaehtoistoimijoiden kautta.
Sairaanhoitaja voi opettaa, miten lapselle pistetään insuliinia, mutta vain toinen diabeteslapsen vanhempi voi käydä läpi niitä tuntemuksia, mitä sairastuminen koko perheelle tuo. Tai lääkäri voi suunnitella hyvän hoito-ohjelman syöpään sairastuneelle, mutta toinen tautia sairastanut voi parhaiten antaa vertaistukea hoitojen läpi.
Tässä potilasjärjestöillä on erittäin iso ja tärkeä rooli nyt ja jatkossa. Mutta tässäkin kannustan laajempaan ajatteluun. Miten löydetään sopiva tuki kaikille yksilöllisesti? Osa tarvitsisi kuntoutukseen liikuntaa, joku toinen kaipaisi nuorisotyöstä tukea koulunkäyntiin kun sairastaa, kolmas kaipaa tietoa ja keskustelua.
Eli jälleen: miten olemme parhaiten tukena toinen toisillemme yhdessä?
Hyvät kuulijat:
Haastan teidät näiden kahden päivän aikana pohtimaan kansalaistoiminnan tulevaisuutta avoimesti ja ennakkoluulottomasti.
Kouluissa käydessäni minulla on kehon ja mielen lisäksi toinen vahva viesti:
– Älä kyynisty. Opi, luo, ole rohkea!
– Kyyninen ihminen luulee tietävänsä – se on huonoin mahdollinen lähtökohta kehittyä.
– Olemme nousseet maailman huipulle, koska olemme olleet rohkeita ja ennakkoluulottomia, johtopäätös ei ole nyt toinen.
– Älä pelkää epäonnistua!
Kannustan teitä nyt samaan, olkaa rohkeita, heittäkää aluksi hullultakin kuulostavia ideoita, älkää pelätkö epäonnistumista. Kun suuntana on tulevaisuus, kannattaa uskaltaa ajattelemaan pitkälle. Kaikki ei ehkä ole mahdollista juuri nyt, mutta mikä voisi olla mahdollista viiden, kymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä?
Vastaan tähän haasteeseen heittämällä teille pohdittavaksi muutaman matkan varrella kuullun tai saadun idean ja toiveen. Pohtikaa, pureskelkaa, tyrmätkää vapaasti, pallotelkaa, ottakaa koppi, miten vaan:
– Pitäisikö kouluja ja muita julkisia tiloja avata nykyistä entistä enemmän liikunta- ja nuorisotyölle tai erilaisille ryhmille? Ja miten tämä olisi ehkä järkevää toteuttaa?
– Miten toteuttaisimme paremmin yhteisöllisyyttä alueiden kaavoituksessa ja muutenkin uusien asuinalueiden rakentamisessa? Mitä pitäisi ottaa huomioon, millaisia tiloja tarvittaisiin jne.?
– Samoin arkiliikunta, mitä sen lisäämiseksi on syytä huomioida kaavoituksesta rakentamiseen ja monenlaisen toiminnan mahdollistamiseen?
– Auttaisiko asuinalueiden yhteisöllisyydessä vaikka jonkinlainen ”tutustu naapuriin” -päivä?
– Pitäisikö kuntien, sote-alueiden tai muuten julkisen sektorin ottaa koppia vapaaehtoistyön koordinaatiosta vai toimiiko tämä paremmin järjestöjen kautta?
– Miten rakennettaisiin vapaaehtoispooleja eri toimijoiden yhteistyönä niin, että mahdollistetaan myös ”pop up” –vapaaehtoisuus. Uskon, että parhaillaankin moni miettii itsekseen, miten voisi olla apuna tai tukena jollekulle, muttei juuri nyt pysty sitoutumaan esim. jokaviikkoiseen ystävätoimintaan. Joku toinen taas murehtii yksinoloaan tai järjestö saattaisi tarvita tekevän käsiparin ensi viikon talkoisiin. Miten organisoidaan parhaiten se, että nämä ihmiset löytävät toisensa?
– Miten saadaan sukupolvirajat ylittävä yhteistyö toimimaan paremmin, varamummit, varaukit, ikäihmisten ystävät, nuorten turvalliset aikuiskaverit?
– Lapsi- ja nuorisotyöstä puuttuu palveluita kotiavun ja huostaanoton välistä. Miten kaikkien toimijoiden yhteistyöllä annettaisiin parempaa tukea ennen kuin on liian myöhäistä? Hätäkahvit-ryhmä on hieno esimerkki, löytyisikö muitakin?
– Miten tuetaan parhaiten nuorta, joka on saamassa ensimmäisen oman kodin, mutta elämänhallinnan taidot eivät ole vielä täysin hallussa? Monesti riittäisi se, että on puhelinnumero, johon voi soittaa, jos tulee epävarma olo.
– Pitäisikö urheiluseurojen ja koululiikunnan olla nykyistä enemmän yhteistyössä? Nyt on usein niin, että aktiivisimmat urheilevat paljon – jotkut jopa liikaa, mutta liian monet ovat taas ihan kokonaan liikkumatta.
Kannustan siis etsimään sellaisia keinoja, joissa me kaikki voimme toimia yhdessä. Ja kannustan ajattelemaan ”outside the box”. Rakennetaan alhaalta ylöspäin. Ei ylhäältä alaspäin. Otetaan käyttöön se potentiaali ja tahto tehdä yhdessä hyvää, mikä suomalaisilla on. Siis uskaltakaa ajatella tulevaisuuteen, olkaa rohkeita, oppikaa toinen toisiltanne!
Lopuksi haluan sanoa yhden ajatuksen, jonka kuulin itse asiassa eräältä etsivän nuorisotyön toimijalta: ”Meidän tehtävä on välittää, me välitämme niistä ihmisistä, joiden kanssa me teemme töitä.” Tämä pitäisi meidän päätöksentekijöiden muistaa joka päivä. Ja tätä te kaikki toteutatte ympäri Suomen. Välitetään toisistamme ja edistetään hyvinvointia suuntana tulevaisuus – yhdessä.
