Suomessa tehtiin loppuviikosta isoja päätöksiä. Hallitus päätti rakenteellisista uudistuksista ja työmarkkinajärjestöt tulevien vuosien palkkaratkaisusta. Päätökset olivat välttämättömiä, jotta Suomi on jatkossakin hyvä maa elää, yrittää ja tehdä töitä. Listasin syitä, miksi uudistukset piti tehdä ja mistä uudistuksista hallitus torstaina päätti.
1. Bruttokansantuotteemme on yhä alhaisempi kuin huippuvuonna 2008.
2. Teollisuustuotantomme on vajonnut vuosituhanteen vaihteen tasolle.
3. Vientimme on jäänyt selvästi kilpailijamaistamme, esimerkiksi Ruotsista ja Saksasta.
4. Työttömyys on kasvanut.
5. Ostovoima heikentynyt.
6. Kotitaloudet ovat velkaantuneet.
7. Työvoimakustannukset ovat selvästi korkeammat kuin kilpailijamaissamme.
8. Julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta on kasvanut.
9. Nykymenolla julkinen talous ei olisi tasapainossa lähivuosien aikana.
10. Tiivistettynä: elimme yli varojemme.
Hallituksen torstaina tekemät päätökset
– Kuntien talous kuntoon: kuntauudistus ja kuntaliitokset, kuntien tehtävien vähentäminen.
– Tehokkaamat julkiset palvelut sote-uudistuksen kautta.
– Suomalaiset pidempään töissä: nopeammat opinnot, lyhyemmät perhe- ja vuorotteluvapaat, eläkkeelle myöhemmin.
– Työllisyyden lisääminen: työtön saa tehdä suojaosuuden verran töitä ilman, että menettää tukiaan, ja karsitaan byrokratiaa.
Valtiovarainministeriön laskelman mukaan näillä päätöksillä ja työmarkkinajärjestöjen tekemällä palkkaratkaisulla saadaan kurottua umpeen kestävyysvaje, eli tulojen ja menojen epätasapaino. Uudistusten aikataulu määritellään marraskuun loppuun mennessä. Jos näyttää siltä, että toimet eivät pure, teemme lisää päätöksiä.
Euroopan kriisimaissa on tehty rakenteellisia uudistuksia viime vuosina. Niiden myötä muun muassa Irlanti, Espanja, Kreikka ja Portugali ovat saaneet taloutensa orastavaan nousuun. Nyt Suomi näytti, että me osaamme tehdä uudistukset ilman kriisiä ja troikan ohjausta ja elämme niin kuin olemme muille neuvoneet. Nyt meillä on hyvä positiivisen tekemisen meininki. Annetaan sen vallita.

Valtioneuvosto hyväksyi viime perjantaina Suomen arktisen strategian. Se on hallitusohjelman mukainen kolme vuotta sitten hyväksytyn strategian päivitys ja laajennus. Strategian sisällön laajentuminen heijastaa sekä arktisen alueen että Suomen toiminnan huimaa muutosta. Vuoden 2010 strategiassa vilisivät kansainväliset ?foorumit? ja erilaiset ?turvallisuushaasteet?. Uudessa strategiassa vilisevät luonnonvarat, alkuperäiskansat ja pilvipalvelut. Vain jääkarhut puuttuvat.

Oma tavoitteeni strategian valmistelussa oli alusta alkaen selvä: halusin päästä eroon arktisista ?haasteista? ja kääntää ne mahdollisuuksiksi. En halua nähdä arktista aluetta erilaisten turvallisuuspyrkimysten temmellyskenttänä tai päälle kaatuvien ilmastohaasteiden laboratoriona. Se on Suomelle ennen kaikkea valtava liiketoimintamahdollisuus.

Olen lopputuotokseen erittäin tyytyväinen. Hallitusta on aiheellisestikin syytetty loputtomasta strategioiden, mietintöjen ja periaatepäätösten tuottamisesta. Tämä strategia antaa kuitenkin kenelle tahansa lukijalle hyvin kouriintuntuvan kuvan arktisen alueen loputtomista mahdollisuuksista. Se on oiva opas ennen kaikkea yritystoiminnan kehittämisessä. Yli toistakymmentä sivua käytetään hyvin konkreettiseen kuvaukseen arktisen liiketoiminnan mahdollisuuksista. Energian, merialan, luonnonvarojen, cleantechin, matkailun, liikenteen ja digitaalisten palvelujen yhteydessä lukijalle avautuu valtava mahdollisuuksien kirjo. Tämä on julkisen sektorin tarjoamaan sparrausta parhaimmillaan.

Kimpussani on ollut jo pitkään joukko arktisen alueen asiantuntijoita, joiden mielestä Suomessa koko arktinen vallankumous on jäänyt huomaamatta. Siinä voi olla perääkin. Se ehkä heijastaa aikamme tiedonvälitystä. Pohjoisen tiedotusvälineet ovat ansiokkaasti pitäneet esillä arktisen mahdollisuuksia mutta täällä etelässä on ehkä jo pidempään nukuttu mahdollisuuksien ohi.

Tähän liittyy yksi väärinkäsitys, jonka arktinen strategia ansiokkaasti korjaa: arktinen toiminta ei ole aluepolitiikkaa. Lähes kaikilla aloilla arktinen on globaalien pyrkimysten näyttämö. Esimerkiksi arktinen meriteknologia on maailmanlaajuisesti kilpailtu toimiala, jossa kilpailijamme ovat ihan muualla kuin pohjoisessa. Tästä huolimatta strategia korostaa, että pitkäaikaisia tuloksia pohjoisessa saavutetaan vain paikan päällä. Tämä koskee erityisesti investointi- ja palvelualan hankkeita. Kiinnostavasti arktisessa liiketoiminnassa pätee kehitysmaaliiketoiminnasta tuttu sääntö: kestäviä tuloksia saavuttaa vain sitoutumalla pitkäjänteisesti alueen kehittämiseen.

En myöskään halua kiistää Suomen maantieteellisen aseman tuomia kiistattomia etuja. Suomi on arktinen maa. Suomen kansa on kokonaisuudessaan arktinen kansa. Joka kolmas 60. leveyspiirin pohjoispuolella asuvista on suomalainen. Koko arktinen strategia perustuu ajatukseen, että kaikkialla Suomessa on arktista osaamista ja arktiset asiat ovat tärkeitä koko Suomen kannalta.

En halua ohittaa tätäkään aihetta ilman muutamaa esimerkinomaista lukua. Arktisella alueella on ainakin 13 prosenttia maailman löytämättömistä öljyvaroista ja 30 prosenttia maakaasusta. Pelkästään kaivosalalle arvioidaan syntyvän Suomessa jopa 5000 uutta työpaikkaa lähivuosina, ja yksi kaivostyöpaikka tuottaa yleensä välillisesti kahdesta kolmeen muuta työpaikkaa. Toisaalta arktisen ekosysteemin säilymisen varassa on noin 21000 kylmään sopeutunutta eliölajia, muun muassa yli puolet maailman kahlaajalinnuista. Arktinen alue on siis oiva testialusta alueen maiden kyvylle tuottaa viisasta toimintaa, jossa eri etunäkökohdat otetaan huomioon mutta samalla hyödynnetään täysimääräisesti tarjolla olevia mahdollisuuksia.

Aion itse tapani mukaan siirtyä heti sanoista tekoihin. Lähden kuukauden päästä mittavan yritysvaltuuskunnan kanssa hyödyntämään arktisia mahdollisuuksia Norjan Hammerfestiin. Pysykää kanavalla.

Tässä tänään suurlähettiläskokouksessa Finlandia-talolla pitämäni puhe.

Muutosvarauksin

Hyvät ystävät, arvoisat suurlähettiläät.

On taas ilo nähdä teitä kaikkia ja puhua kanssanne ajankohtaisesta tilanteesta. Tarkoitukseni on tänään käsitellä Suomen eurooppapolitiikkaa. Toivon, että voimme tämän puheenvuoron pohjalta käydä reippaan keskustelun.

Sitä ennen on kuitenkin paikallaan kiittää teitä kaikkia tehdystä työstä. On sitten kysymys toiminnastani eurooppaministerinä, ulkomaankauppaministerinä tai pohjoismaisen yhteistyön ministerinä, olen aina voinut tukeutua teihin. Tästä haluan lausua lämpimät kiitokset.

Samalla on hyvä todeta, että kriisi, jota olemme maailmassa ja Euroopassa läpikäyneet, on nostanut esille sen keskeisen merkityksen, joka edustustoverkollamme on. Edustustojenne raportit ovat se tärkeä aines, jonka varassa realistinen tilannekuva muodostetaan ja päätöksiä tehdään. Onpa sitten kyseessä vaikka Brasilian kauppapolitiikka, Japanin rahapolitiikka, Etelä-Afrikan kaivosteollisuus, USA:n sisäpolitiikka tai Ranskan eurolinjaukset. Tiedän, kuinka paljon ministerikollegani arvostavat edustustojen hyvää raportointia.

Palataan kuitenkin päivän aiheeseen. Tarkoitukseni on lähestyä tätä kokonaisuutta kolmena ulottuvuutena.

1. Ensin nykytila. Ajattelin arvioida sitä, minkälaisena näen integraatioon kohdistuvat osin varsin ristiriitaiset paineet.

2. Toiseksi tavoite. Euroopan ja Suomen on välttämätöntä löytää keinot vähintään ylläpitää se korkea elintaso, jota olemme oppineet jo pitämään itsestäänselvyytenä.

3. Kolmanneksi linjaukset. Suomen on valittava ne konkreettiset toimet, mihin me haluamme eurooppapolitiikassa panostaa ja vaikuttaa.

Ensiksi, nykytila.

Eurooppa on läpikäynyt poikkeuksellisen kriisin. Euroalue kävi useampaan otteeseen kuilun reunalla. Vuosi sitten suurlähettiläspäivillä vakuutin teille, että Suomi on 100-prosenttisen sitounut euroon. Olimme tilanteessa, jossa julkisuudessa ja maailman pörsseissä spekuloitiin ”Fixitillä”.

Olemme tulleet tästä isoja askelia eteenpäin. Rahoitusjärjestelmän haasteet on saatu vakautettua, jäsenmaissa on tehty uudistuksia ja talouspoliittisen järjestelmän vahvistamisessa on otettu isoja askelia. Tänään yksikään eduskuntapuolue ei aja Suomen eroa eurosta. Euroalueen taantuma on vihdoin päättynyt. Viime talvena tuli tavaksi puhua tunnelin päässä näkyvästä valosta. Nyt tiedämme, että kyseessä ei ollut vastaantuleva juna.

Kriisin seurauksena rakennettu talouspoliittisen koordinaation järjestelmä syventää integraatiota erityisesti euroalueella ratkaisevasti. Jäsenvaltiot ovat nyt hyvin konkreettisella tavalla tilivelvollisia taloudenhoidostaan unionille ja toisilleen. Tätä olisi pidetty viisi vuotta sitten fantasiakirjallisuutena.

On kuitenkin utopiaa ajatella, että kaiken vastuun jäsenmaan taloudesta voisi jättää unionille. Vastuu kilpailukyvyn edellytyksistä ja vakaasta julkisesta taloudesta on viime kädessä aina kansallisella hallituksella ja parlamentilla.

Kriisin aikana on mielestäni löydetty oikea tasapaino vastuun ja solidaarisuuden välillä: ohjelmamaat ovat saaneet tukea ja tehneet uudistuksia, Euroopan keskuspankki on tehnyt isoja liikkeitä rahoitusvakauden ylläpitämiseksi, ja samalla on rakennettu järjestelmä, jossa jäsenmailta edellytetään kuria ja täsmällisyyttä oman taloutensa hoidossa. Tästä tasapainosta on pohjimmiltaan kyse ”reilussa integraatiossa”. Integraatiota leimaa tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa kolme keskeistä tekijää.

A. Ensiksi, päätöksenteko EU-maissa – myös Suomessa – on merkittävästi aiempaa vaikeampaa.

Lehman Brothersin kaatumisen jälkeisenä aikana hallituspuolueet ovat hävinneet kansalliset parlamenttivaalit lähes kaikissa EU-maissa.

Talouden alamäki on kärjistänyt kehitystä, mutta syyt ovat syvemmällä. Perinteisten auktoriteettien mureneminen, puoluepoliittisen kentän sirpaloituminen, vastakkainasettelun voimistuminen ja kansallisen politiikan aseettomuus kansainvälisten ilmiöiden edessä ovat Suomessakin tuttuja ilmiöitä.

Päätöksenteon vaikeus on keskeinen syy siihen, miksi EU-maat antoivat kilpailukykynsä rapautua 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Pakolliset uudistukset on kriisin aikana ulkoistettu EU-komission ja IMF:n johdolla tehtäviksi. Tällä menetelmällä ohjelmamaat Irlanti, Espanja, Kreikka ja Portugali ovat tehneet pitkälle meneviä rakenteellisia uudistuksia ja saaneet taloutensa orastavaan nousuun.

Meillä Suomessa uudistuksia ei ole saatu aikaan. Tällä tiellä ei voida jatkaa pitkään. Hallitukset ja kansalliset parlamentit eivät voi väistellä vastuutaan loputtomiin.

B. Toiseksi, olemme siirtymässä maltillisen integraation aikaan.

Talouspoliittinen integraatio on edennyt nopeammin kuin edes kaltaiseni federalisti osasi muutama vuosi sitten ennakoida ja ehdottaa. Nyt on tullut aika konsolidoida saavutuksia ja panostaa siihen, että tehdyt päätökset pannaan toimeen. Ruokahalua suurille ja mullistaville institutionaalisille uudistuksille ei jäsenmaista nyt löydy. Sellaista tahtotilaa ei ole, että unionissa haluttaisiin avata perussopimukset ja antautua uuteen – pitkään ja arvaamattomaan – perussopimusmuutokseen. Suomikaan ei näe nyt tarvetta muuttaa unionin rakenteita, mutta ei tätä ovea pidä toki sulkea pysyvästi kiinni.

Integraatiota eteenpäin ajava logiikka ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Mm. energiapolitiikassa ja ulkosuhteissa tarve lisäintegraatiolle on ilmeinen, sisämarkkinoiden ajantasaistamisesta puhumattakaan. Uskon kuitenkin, että integraation eteneminen tulee jatkossa tapahtumaan pienempien jäsenmaaryhmien voimin.

C. Tästä tullaan kolmanteen tekijään; arvaamattomaan, jopa villiin korttiin. Unionissa on vallalla uusia keskipakoisvoimia. Vahvoja poliittisia virtauksia, jotka jakavat unionia.

Britanniassa keskustellaan maan EU-suhteen uudelleen määrittämisestä, ja EU-toimivaltoja arvioiva hanke on ollut käynnissä myös Alankomaissa. Vapaan liikkuvuuden rajoituksia on ehdotettu useammassa jäsenmaassa eri perusteilla. Kärjistäen näyttää siltä, että konservatiivi pelkää kerjäläisiä ja rikollisia, sosialisti työnhakijoita.

Erityisesti Britannia on pääministeri Cameronin linjauksilla lähtenyt reitille, jonka päämäärä on Englannin kanaalin sumuverhon peitossa. Suomen kannalta olisi onnetonta, jos – ehkä tahtomattaankin, puolivahingossa – Britannia päätyisi loittonemaan olennaisesti unionista. Jopa liittokansleri Merkelin on tulkittu vaalikampanjan yhteydessä omaksuneen EU-kriittisempiä äänenpainoja. Mihinkään olennaiseen Saksan suunnanmuutokseen en kuitenkaan usko. Kyse on enemmänkin tasapainoilusta yhteisöllisyyden ja hallitustenvälisyyden välillä.

Joissakin jäsenmaissa unionin perusarvot ovat kovan paineen alla ja äänenpainot ahdasmielisen konservatiivisia. On selvää, että ihmisoikeudet ja eurooppalaiset arvot muodostavat unionin perustan. Tämän takia Suomi on ollut aloitteellinen EU:n arvojen ja oikeusvaltion paremman seurannan suhteen.

Nämä erilaiset Eurooppa-näkemykset tulevat punnittavaksi tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa. Niistä tulee aiempaa merkittävämpi valinta unionin suunnasta. Puoluekenttä Euroopan parlamentissa tulee todennäköisesti sirpaloitumaan entisestään; vastakkain ovat toisaalta integraation vastustajat ja kannattajat – toisaalta sääntelyn tai vapauden lisäämistä kannattavat. Vakaiden enemmistöjen muodostaminen tästä mosaiikista ei tule olemaan helppoa.

Uskon, että näemme eurovaaleissa uudenlaisen asetelman, kun eurooppalaisilla puolueilla on ennakkoon julkistetut ehdokkaansa komission puheenjohtajaksi. Samalla tämä on omiaan johtamaan komission entistä tiiviimpään yhteistyöhön parlamentin kanssa. Olisi tietenkin hienoa, jos uusi asetelma näkyisi myös korkeampana äänestysprosenttina.

Hyvät kollegat, seuraavaksi muutama ajatus siitä, mitä Suomen ja Euroopan pitäisi omasta mielestäni tavoitella.

Jos kenraalit käyvät joskus edellistä sotaa, niin EU-politiikassa vastaava riski olisi keskittyä vain ja ainoastaan rahoituskriisin hoitamiseen.

Euroalueen kriisi ei ollut vain pankkikriisi ja velkakriisi. Perimmäinen ongelma EU-alueella on kilpailukyvyn ja talouskasvun puute. Talous on supistunut ja orastava kasvu on hyvin heikkoa. Kasvun aikaansaamiseksi meidän on pystyttävä sekä lisäämään tehtyjä työtunteja – pidentämään työuria ja luomaan uusia työpaikkoja – että parannettava työn tuottavuutta. Tämä edellyttää kilpailukykyä. Euroopassa pitää jatkossakin kyetä tekemään sellaisia tavaroita ja palveluita, joilla on kysyntää maailmalla. Vain sitä kautta voimme säilyttää ne materiaaliset etuoikeudet, joita eurooppalaiset pitävät itsestäänselvyyksinä.

Liian moni eurooppalainen päättäjä kuvittelee, että hyvinvointi voidaan taata poliittisin päätöksin ja eurooppalainen hyvinvointimalli museoida direktiiveillä tai laeilla. Taloudellinen menestys riippuu kuitenkin aina yrityksistä ja niiden työntekijöistä. Poliitikkojen tehtävä on luoda vakaa ja kannustava toimintaympäristö ja vahvistaa tulevaisuudenuskoa. Tuhkan ripottelu päälleen ja auringonlaskun maanosasta puhuminen on haitallisinta, mitä poliitikko voi Suomen ja Euroopan eteen tehdä.

Euroopan kilpailukykyhaaste pitää eritellä kolmen tason kautta. On globaali markkina, jonka ehdoilla elämme. On eurooppalainen kotimarkkina, joka antaa puitteet eurooppalaisille yrityksille. Ja on kansallinen, suomalainen perusta, jossa olennaiset hyvinvointia kilpailukyvyn kautta rakentavat ratkaisut tehdään. Nämä kolme tasoa vaikuttavat kaikki toisiinsa, eikä yhden tason päätöksillä saavuteta haluttuja tavoitteita, jos niitä ei hahmoteta osana kokonaisuutta.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

A. Globaalitasolla olemme jo pidemmän aikaa nähneet kehityksen, jossa perinteiset teollisuusmaat saavat rinnalleen haastajia nousevista talouksista. Se maaryhmä, johon opimme kylmän sodan aikana viittaamaan läntisenä maailmana, ei ole enää maailmantalouden itsestään selvä johtaja.

Maailman talousjärjestelmä muokkautuu uudelleen. Kysymys on, kenen ehdoilla tämä tapahtuu. Onko eurooppalaisilla normeilla ja arvoilla jatkossa maailmanlaajuista merkitystä.

Tämä kehitys näkyy myös kauppapolitiikassa, joka on palaamassa kansainvälisen politiikan keskiöön. Suomella on intressi avata uusia mahdollisuuksia eurooppalaisille yrityksille. Kun tavoite ei lähitulevaisuudessa etene multilateraalia reittiä, on meidän tavoiteltava alueellisia ratkaisuja.

Erityisesti neuvottelut Japanin ja Yhdysvaltojen kanssa ovat Suomelle olennaisen tärkeitä. Niin kaupan vapauttamisen kuin sääntely-yhteistyön kannalta. EU:n ja Yhdysvaltojen taloussuhde on maailman merkittävin. Sen syventäminen hyödyntää
molempia osapuolia. Suomelle on tärkeää, että sopimus johtaa amerikkalaisten markkinoiden avaamiseen niin palveluissa kuin julkisissa hankinnoissa.

B. Euroopan unioni on Suomelle kotimarkkina ja tärkein vientialue. Ilman sisämarkkinoita eurooppalainen elinkeinoelämä pirstaloituisi ja näivettyisi pahasti. Ongelmana on kuitenkin se, että sisämarkkina on jäänyt ajastaan jälkeen. Emme ole pystyneet uudistamaan sitä maailman muutosten perässä. Tulevaisuuden tuotteet ovat kasvavassa määrin tavaroiden ja palveluiden yhdistelmiä, joita tarjotaan ainakin osin digitaalisessa muodossa.

Eurooppa menetti lupaavan aseman uudessa teknologiassa, kun jätimme digitaalisen sisämarkkinan rakentamatta. Tuloksena on amerikkalaisten yritysten ylivalta digitaalisissa palveluissa. Asetelma on kääntynyt nopeasti: vielä kymmenen vuotta sitten amerikkalaiset käyttivät hakulaitteita, kun täällä kaikilla oli jo kännykät.

Ei Eurooppa voi menestyä 2010-luvulla, jos digitaaliset palvelut käytännössä pysähtyvät valtakunnanrajaan. Yhdysvalloissa firmat toimivat yhtenäisin pelisäännöin, kun Euroopassa tasapainoillaan 28:n erilaisen lainsäädännön kanssa. Digitaalinen sisämarkkina pitää saada kuntoon, jos haluamme puhua vakavissamme kasvusta, kilpailukyvystä ja työpaikoista Euroopassa.

Nopeasti muuttuvassa ympäristössä tämä ei voi tapahtua laatimalla valtavat määrät uutta yksityiskohtaista ja laiteriippuvaista lainsäädäntöä. Regulaation pitää tukea teknologista, taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä, ei seistä sen tiellä.

Toinen tärkeä esimerkki on energia. Voiko Eurooppa menestyä, kun sen energiamarkkinat ovat niin hajanaiset ja kaula energianhinnassa mm. Yhdysvaltoihin kasvaa koko ajan. Euroopan täytyy olla todellakin kilpailukykyinen, jos korkeiden työvoimakustannusten ja tasokkaan sosiaaliturvan lisäksi aiomme menestyä maailmanmarkkinoilla vielä muita huomattavasti kalliimmalla energiallakin.

C. Suomessa talous on ottanut taka-askelia. Bruttokansantuotteemme on vuoden 2006 tasolla. Kustannuskilpailukykymme ja vaihtotase ovat heikentyneet huolestuttavasti. Teollisuuden rakennemuutos on hävittänyt osan tuotantoa ja vientiä. Ei ole henkselien paukuttelun paikka.

Olemme opettaneet kriisimaille, että on elettävä suu säkkiä myöten ja vain rakenneuudistukset tepsivät – nyt on aika elää itsekin sen mukaan. Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen on saatava aikaan tiekartan lisäksi konkreettisia päätöksiä työurien pidentämisestä, maltillisesta palkkaratkaisusta ja julkisen sektorin uudistamisesta jo tällä viikolla budjettiriihen yhteydessä. Pääministerin tämänpäiväinen Heureka-foorumi pohjustaa osaltaan maastoa ratkaisuille.

Suomella on siis selvät tavoitteet kaikille kolmelle päätöksenteon tasolle: globaalilla tasolla tarvitsemme vapaakauppaa, eurooppalaisella tasolla sisämarkkinoita ja kansallisella tasolla rakenneuudistuksia. Päätöksenteko on kiistatta vaikeaa jokaisella tasolla, mutta juuri siksi tavoitteiden on säilyttävä kirkkaina mielessä.

Hyvät ystävät.

Maasto on selvä ja haasteet selkeinä. Tästä tullaan kaikkein olennaisimpaan – mitä
me teemme asialle. Miten Suomi toimii.

Kiitin puheenvuoroni aluksi erinomaisia raporttejanne. Suomi ei kuitenkaan voi tyytyä olemaan vain maailman tapahtumien seuraaja ja niihin sopeutuja. Kun tiedostamme, että globaalit ja eurooppalaiset ratkaisut vaikuttavat meihin olennaisesti, on meidän pyrittävä ja pystyttävä vaikuttamaan näihin ratkaisuihin.

Tässä työssä ulkoministeriöllä ja edustustoilla on aivan olennainen rooli. Roolin täyttäminen on kuitenkin mahdollista vain, jos hallitus Helsingissä pystyy muodostamaan selkeitä kantoja ja realistisia tavoitteita.

Hallitus sai juuri ennen kesätaukoa valmiiksi uuden EU-selonteon, jossa linjataan Suomen näkemys unionin kehittämisestä. Selonteko on kuuden puolueen hallituksen yhteinen näkemys, joka ei syntynyt aivan käden käänteessä. Minusta on kuitenkin arvokasta, että EU-ministerivaliokunnassa hallituskäy yksityiskohtaista keskustelua Suomen EU-politiikasta ja aidosti etsii yhteiset kannat.

Selontekoon kirjattu yhteinen visio on hyvin rakentava ja eurooppamyönteinen. Olemme hakemassa ratkaisuja ja kehittämässä unionia.

Suomea on joskus kritisoitu eurooppalaisessa keskustelussa niuhoksi ja saidaksi. Tässä Suomi haluaa vapaakauppaa, uudistaa sisämarkkinoita, kehittää euroaluetta, edistää laajentumista, vahvistaa unionin arvopohjaa, rakentaa yhtenäisempää ulkoista toimintaa. Kaikki olennaisia asioita, jotta unioni olisi kilpailukykyisempi globaalitaloudessa ja vaikutusvaltaisempi maailmanpolitiikassa.

Politiikkaa on kuitenkin tehtävä siinä todellisuudessa, jossa EU:hun kohdistuu uudenlaisia ristipaineita. Integraatiokehitykselle on ominaista tietty heiluriliike – välillä otetaan isoja harppauksia eteenpäin, välillä otetaan aikalisää tulosten vakiinnuttamiselle. Lähitulevaisuudessa ei ole odotettavissa suuria harppauksia. Sekin aika kuitenkin tulee, että liike vie taas eteenpäin. Ei ehkä kuitenkaan kaikkia jäsenmaita. Omasta näkökulmastani on selvää, että Suomen pitää olla aina unionin sisäkehässä. Ajamassa omia tavoitteitamme ja vaikuttamassa integraation muotoon.

Maailman, Euroopan ja Suomen tulevaisuuden haasteet – olipa kysymys taloudesta,
turvallisuudesta, ilmastosta, resursseista tai väestökehityksestä – tukevat integraation perimmäistä logiikkaa. Yhdessä vaikutetaan, yksin ajaudutaan. Yhtenäisinä kukoistetaan, hajanaisina hävitään.

On varhainen sunnuntai-aamu. Kirkas taivas. Kesä on vielä läsnä. Aamun lehdet luettu, aamupuuro syöty. Suonissa virtaa aamukahvi. Viime viikolla tähän aikaan löhöilin hotellihuoneen sängyllä Kalmarissa. Fiilistelin. Ei tullut paljon nukuttua. Olin onnellinen, mutta väsynyt.

Edellisenä päivänä olin saavuttanut yhden unelmistani. Olin alittanut 10 tuntia triathlonin kuninkuusmatkalla, eli Ironmanissa. Pysäytin kellot aikaan 9.55’47.

Kaiken kukkuraksi olin ikäryhmäni (M45-49) viides ja sitä kautta sain paikan Havajille, triathlonin maailmanmestaruuskisoihin. Tiesin, että tänä vuonna en voi paikkaa vastaanottaa, koska olen samaan aikaan vienninedistämismatkalla Intiassa. Mutta ehkä ensi vuonna…

Viikolla on tullut paljon onnitteluja tutuilta ja tuntemattomilta. Kiitos niistä. Monet ovat kysyneet miten temppu tehtiin. Seuraavassa kisaraportti ja muutama ajatus harjoittelusta. Alkuun kuitenkin varoituksen sana: teksti on pitkä ja soveltuu vain kaltaisilleni kestävyyslajin hörhöille.

KISARAPORTTI

Ensin itse kisasta. Kyseessä oli allekirjoittaneen kolmas Ironman. Kaksi ensimmäistä vedin Frankfurtissa 2009 ja 2012. Molemmat menivät hiukan yli 10,5 tuntia. Ensimmäinen oli hyppy tuntemattomaan. Toiseen sattui huono sää. Olin aina unelmoinut 10 tunnin alituksesta, samalla tavalla kuin unelmoin kolmen tunnin alituksesta maratonilla.

Kolmas kerta toden sanoo. Kesän harjoitukset olivat menneet hyvin (kts. alla). Asiaa auttoi, että Kalmarin Ironman on vasta elokuun kolmannella viikolla. Kesälomaa sai sopivasti hyödynnettyä treenaamiseen. Ei tullut sellaista kiireen tunnetta. Eurokriisikään ei painanut päälle yhtä pahasti kuin viime vuonna.

Tiesin, että olin kunnossa. Siitä antoi viitteitä Vantaan perusmatka, Nurmijärven pikamatka ja Joroisten puolikas, jossa paransin ennätystäni peräti 13 minuuttia (4.39’33). Varsinkin juoksu kulki. Pyörä kulkee aina. Uinti…no ei koskaan.

Ironman on kuitenkin sen verran pitkä suoritus, että siiheen liittyy aina epävarmuustekijöitä. Ne hakeutuvat takaraivoon. Mitä jos joku potkaisee uimalasit irti uinnin aikana? Mitä jos kumi puhkeaa pyöräilyssä? Mitä jos jalat kieltäytyvät liikkumasta 40 kilometrin kohdalla maratonia?

Kisaa edeltävänä päivänä sitä aina miettii, että kyllä treenaaminen on kivaa, mutta onko tämä nyt sitten ihan oikeasti fiksun hommaa… Sama tunne on päällimmäisenä edeltävänä yönä ja kisa-aamuna, mutta siitä ei ole tietoakaan kun lähtölaukaus paukahtaa.

Yleensä nukun hyvin. Kalmaria edeltävän yön nukuin kuitenkin huonosti, koska hotellihuoneeni oli 30 metriä maalialueesta, jota rakenneltiin vielä aamuyön aikana. Alumiinin ja vasaran klonk-klonk-pauke ei ole tärykalvojeni kaveri. Toisaalta Pauli Kiuru kertoi minulle aikoinaan, että kisaa edeltävällä yöllä ei ole niinkään väliä, kunhan on saanut viikolla levättyä. Se rauhoitti.

Aamulla olikin jo sitten levollinen olo. Aamupalan jälkeen suorastaan virkeä. Heräsin kolmisen tuntia ennen starttia, aamuneljältä. Kalmar Ironman on siinäkin mielessä loistava kisa, että kaikki on lähellä. Lähtöpaikka, vaihtopaikka ja maali noin 300 metrin säteellä. Tämä helpottaa myös huoltojoukkoja.

Tiesin, että päivästä ei tule helppo, koska tuuli puhalsi heti aamusta yli 8 m/s. Olo oli silti levollinen. Tiesin olevani hyvässä kunnossa. Reitti oli tunnetusti nopea, koska pyöräily on tasainen. Olin varma siitä, että normisuorituksella kymppi menee rikki.

Uinti on suhteellisesti heikoin lajini. Aloitin uintitreenit vasta vuonna 2008. Frankfurtissa olin uinut 3,8 km matkan 1.07 ja 1.08. Tällä kertaa olin kuitenkin budjetoinut itselleni jopa 1.15. Tiesin, että kyseessä hitaampi reitti. Kalmar uidaan aallokkoisessa meressä ja Frankfurt kirkkaassa järvessä.

Järjestäjät pistivät minut lähtemään yhdessä ammattilaisten kanssa, viisi minuuttia ennen muita. Eivät kai halunneet, että suomalainen ministeri kalastetaan merestä hyperventiloituneessa tilassa heti uinnin alkumetreillä…

Pääsin uimaan ensimmäisen kilometrin melkoisen rauhallisesti yksikseen, mutta sen jälkeen alkoikin jo sitten delfiinien vyöry. En ohittanut uinnissa ketään, mutta minua nopeampia uimareita oli noin 500. Eli sen minkä hyödyin startissa, sain sitten kalavelkana toisella uintikierroksella ja loppusuoralla. Porukkaa tuli ohi yli, ali ja sivusta…

Kaiken kukkuraksi pohkeet kramppasivat. En ollut vastaavaa aiemmin kokenut. Oli pakko vetää sivuun kolme kertaa ja venytellä jalat auki. Yhtäkaikki uinti eteni. Jossain vaiheessa kurkkasin kelloa ja huomasin, että tavoitteessa ollaan.

Nousin vedestä 1.14. Huokaisin helpotuksesta. Oli aika siirtyä lempilajiini, pyöräilyyn. Vaihto meni ihan sutjakkaasti kolmessa minuutissa. Otin nestegeelin ja pari desilitraa urheilujuomaa.

Aloitin maltilla. Ensimmäiset kilometrit menivät mukavasti myötätuuleen. Ylläpidin korkeaa kadenssia, noin 100rpm/min. Jalat lämpesivät. Keskari oli noin 40kmh. Tiesin, että se putoaa vastatuuliosuudella. Syke oli alussa vähän liian korkea, noin 10 iskua yli aerobisen kynnyksen, jota tavoittelin. Nopeasti se kuitenkin laski, ja pääsin marssivauhtiin.

Kalmarin pyöräilyn suurin haaste on sillan ylitys Öölannin puolelle. Terävä nousu sillan päälle ja loiva lasku alas. Haasteeksi muodostui vahva sivuvastainen tuuli. Minulla oli levykiekko takana. Se ei sinänsä tuulessa haittaa, mutta 6cm pikkulevyt edessä heiluttavat ohjaustankoa.

Selvitin kuitenkin sillan kunnialla ja moikkasin matkalla vielä kaveriani Tommy Sarenbrantia. Sillan jälkeen käännytään oikella, suuntana Öölannin eteläkärki. Seuraavat 40 kilometriä mentäisiin käytännössä vastatuuleen. Ja niin mentiinkin.

Jatkoin suunnitelmallista tankkausta. Tavoitteena oli hotkaista energiageeli joka 20 minuutti. Päälle vielä energiapatukoita ja -juomaa. Ironmanin aikana polttaa sellaiset 7000-10 000 kaloria, joten järjestelmällinen energiasaanti on tärkeä osa kokonaissuoritusta.

Omalta osaltani tankkaus meni nappiin. Laskin kisan jälkeen, että vedin 25 energiageeliä, 6 energiapatukkaa, 8 litraa nestettä (energiajuomaa ja lopussa cokista) sekä muutaman suolakurkun ja banaanin. Kertaakaan ei tarvinnut vessassa käydä. Siinäkin mielessä nappitankkaus.

Noin 50 kilometrin kohdalla keskivauhtini oli 33kmh, eli se oli tullut kunnolla alle tavoitteeni, joka oli 36kmh. En kuitenkaan missään vaiheessa hätääntynyt. Tiesin, että kohta alkaisi noin 30 kilometrin myötätuuliososuus, ja niinhän se alkoikin.

Ja voi sitä menoa. En tiedä tarkkaa keskariani tuolle osuudelle, mutta en ole koskaan polkenut vastaavalla vauhdilla noin pitkää matkaa. Katselin välillä mittaria, ei kertaakaan alle 40kmh, välillä yli 50kmh. Levykiekko ja iso takamus siivittivät…

Minulla oli reitistä jotenkin sellainen kuva, että pohjoiseen suuntautuneen siivun jälkeen tulisi lyhyt siirtymä länteen ennen sillanylitystä ja paluuta mantereelle. Olin väärässä. Siirtymä oli pitkä, ja itse asiassa pirun raskas. Sivuvastainen tuuli oli kova ja välillä usko oli mennä.

Olin saanut nostettua keskarin 36kmh, mutta taas se alkoi pudota. Tuolloin takaraivooni tuli ensimmäinen epäilyksen häivä. Halusin nimittäin päästä juoksuun noin 6.15 jälkeen, jotta 3.45 maraton riittäisi 10 tunnin alitukseen. Luulin, että vauhtimyötäistä ei enää Öölannin puolella tulisi. Onneksi olin väärässä.

Ennen siltaa tuli vielä 10 kilometrin siivu myötätuuleen. Se antoi lisää virtaa ja vauhtia. Olin innoissani. Sohin menemään oikein kunnolla. Paikalliset kyläläiset varmaan ihmettelivät, että kukas tuo hullu hymyilevä suomalainen on.

Sillan ylitys meni mukavasti ja olin kutakuinkin tavoitteessani, ehkä viitisen minuuttia perässä. Tiesin, että manteretta kierrettäisiin vielä noin 50km ennen vaihtopaikkaa. Keskarini oli 36kmh.

Loppureitti olikin sitten vähän erilainen. Aika paljon mutkittelevia maaseututeitä, jotka hidastivat matkantekoa. Keskari putosi ja näytti vaihdossa 35kmh. Olo oli kuitenkin erinomainen, suorastaan energinen. Missään vaiheessa ei tuntunut, että olisin polkenut itseni punaiselle vyöhykkeelle.

Pyöritys oli ollut tasaista. Kadenssi nopea. En runtannut. Jossain vaiheessa ohitin kaverini Niina Maisniemen. Hän kertoi jälkikäteen, että pyöritys näytti paremmalta kuin koskaan. Talven treenit Wattbikella olivat tehneet tehtävänsä. Pyöräily on myös tekniikkalaji.

En ollut ihan varma missä vaiheessa tulin vaihtoon. Tämä johtui pienestä lapsuksesta. Olin vahingossa jättänyt sykemittarini yöksi päälle. Suunto Ambitin patteria oli lähtiessä vain 37% jäljellä. Tiesin, että kelloni sammuisi jossain vaiheessa. Ja 150 kilometrin kohdalla näin kävi.

Onneksi Niinan mies Kreu tuli apuun. Juoksuun lähtiessäni nappasin häneltä kellon. Se näytti 13.25 paikallista aikaa. Tiesin, että kympin alituksessa olisi oltava maalissa kello 16.55. Tiesin myös, että olin 15 minuuttia perässä aikataulusta. Enää ei ollut varaa juosta maltillista maratonia, eli 3.45. Oli pakko alittaa 3.30.

Haastetta lisäsi, etten pystynyt seuraamaan tarkkaa joksuvauhtia, tai sykettä. Piti mennä fiiliksen mukaan. Ehkä parempi näin. Tavoitteena oli nakutella tasaisi 5 min kilometrejä. Jälkikäteen näin tuloksista, että ensimmäiset 2 km juoksin 4’18/km. Sen jälkeen vauhti tasaantui.

Kalmarissa maratonissa juostaan kolme 14km kierrosta. Jokaisella kierroksella ohitetaan maaliviiva ja kiemurrellaan kaupungin kujia noin 4 kilometriä. Kannustus on huikeata. Koko kylä elää täysillä mukana. Ihmisiä on kaikkialla, myös kaupungin ulkopuolella.

Juoksu tuntui alusta saakka hyvältä. Olin itsevarma. Tiesin, että ilman mitään haavereita saavutan unelmani. Oli vain pidettävä pää kylmänä ja askel tasaisena.

Toisen kierroksen alussa viereeni tupsahti Niina Aho, joka oli ensimmäisellä kierroksellaan. Hän tuli rinnalleni kevyellä askeleella ja morjensti. Vaihdoimme kuulumisia. En heti tajunnut, että Niina on Marko Myllymäen vaimo, kaveri jonka kanssa ylitin maalilinjan yhdessä Joroisilla. Oli Markon vuoro olla Niinan huoltojoukoissa.

Kysyin Niinalta tavoitevauhtia. Hän kertoi juoksevansa 5 min/km. Ehdotin, että juoksisimme yhdessä. Näin teimme. Ja täytyy kyllä sanoa, että Niina oli avain onnistuneeseen juoksuun. Meillä oli suorastaan kivaa. Ei me paljoa puhuttu, mutta tsempattiin toisiamme aina vaikeina hetkinä. Lantio eteen, Alex! Hyvä ryhti, Niina! Rennosti, hyvältä näyttää.

Juoksumme kulki kivasti. Kaupunkiosuudella saimme lisää virtaa. Marko antoi meille suolavettä ja Niinalle tarpeelliset eväät. Minä jatkoin geelien syömistä. Geeliseinä tuli kuitenkin jossain vaiheessa vastaan. Imaisin sellaisen vadelmanmakuisen mössön ja tuli sellainen fiilis, että ei enää koskaan.

Niina kertoi tasaisin välein juoksuväliaikoja. Olimme aikataulussa. Juoksun puolessa välissä olin varma, että alitan 10 tuntia. Mitään romahduksen merkkejä ei ollut ilmasassa. Tähän saakka olin juossut kaikki juottopisteet ja ottanut tarpeelliset eväät vauhdista. Pahvimuki kannattaa muuten rutistaa tuikkaamalla etusormi kupinpohjaan ja juomalla jäljellejäävästä pienestä suuaukosta. Ei läiky.

Puolenvälin jälkeen päätimme kuitenkin kävellä juottopisteillä. Sovelsin samaa kaavaa joka kerta. Ensin mukillinen kylmää vettä päähän ja niskaan kuitenkin niin, että tossut eivät kastuneet. Sen jälkeen urheilujuomaa, päälle cokista ja vielä pieni hörppy vettä.

Suomalaisten kannustus oli mahtavaa. Kaverit antoivat tarkkoja väliaikoja. Jossain vaiheessa Kreu huusi, että ”Alex, se kymppi menee aivan oikeasti rikki!”. Lisämausteen antoi Karlskronassa asustava serkkuni Bobi Stubb, entinen käsipalloammattilainen ja maajoukkuetähti. Hän eli täysillä mukana.

Suomalaisia oli kisassa mukana noin 80. Annettiin toisillemme korkeita femmoja juoksun aikana. Tsempattiin toinen toisiamme. Monet kysyivät meneeko kymppi rikki. Vastasin, että menee – unelma elää. Ja niin se elikin.

Viimeisen kierroksen puolessa välissä sanoin Niinalle, että nyt en aio enää pysähtyä juottopisteille. Oli aika ottaa loppukiri. Ja niin tein. Olo oli vahva, vaikka irvistyksestä sitä ei uskoisi. Kiristin vauhtia. Viimeiset 4 kilometriä meni 4’40/km tahdissa.

Tiesin, että olin noin 5 minuuttia aikataulusta edellä. Olin kuitenkin niin hurmiossa, että en nähnyt 40km merkkiä. Oli pakko kysyä kanssakilpailijalta paljonko on jäljellä. ”Lite över en kilometer”, kuului vastaus. Olin liekeissä.

Vielä kerran pienen ylikulkusillan yli ja linnakkeen portin ali. Terassilla nautiskeleva suomalaisporukka kannustaa äänekkäästi. Maalisuora aukee. Matkaa enää 500 metriä. Juoksen kapeata kujaa pitkin. Yleisöä kaikkialla. Huudan suoraa huutoa. Yleisö huutaa takaisin. Uskallan jo tuulettaa.

Alkaa viimeiset 200 metriä. Torille pystytetyt katsomot. Ei enää mitään klonk-klonk-ääniä, vaan mylvintää. Sininen matto. Monituhatpäinen yleisö. Musiikki pauhaa. Selostaja huutaa ”You are an Ironman”. Yleisö yhtyy kuoroon.

Näen virallisen kellon ensimmäistä kertaa. Se iskee tajuntaani. Alitan 10 tuntia. Hyppään suoraan kilpailujohtaja Tobias Borgströmin syliin. Halaan ja huudan. Onnenkyyneleet. Tobias nauraa. Kaikki nauravat. Hullu suomalainen ministeri on saavuttanut unelmansa.

Selostaja tulee kysymään fiiliksiä englanninkielellä. Vastaan, että olen kaksikielinen ja puhun mielelläni Muuminruotsia. Yleisö tykkää. Kerron miltä tuntuu saavuttaa unelma. En muista mitään sanomastani. Jotain rakkaudestani Kalmariin.

Muutaman minuutin jälkeen siirryn maalialueen taakse jääkylpyyn. Siinä me istumme, keski-ikäiset miehet lykratrikoissa ja onnesta sekaisin. Vaihtelemme kuulumisia. Fiilistelemme. Meitä taisi olla kymmenen eri kansalaisuutta samassa ammeessa. Romanttista…

Vähitellen tilanne rauhoittuu. Käyn suihkussa, syömässä ja hieronnassa. Kavereita näkyy kaikkialla. Kaverini Jens Dahlman on saanut paikan Havajille. Kuulen, että minäkin. Olen kuulemma sijoittunut ikäryhmäni neljänneksi.

Alkuperäisissä tilastoissa minulle on kuitenkin annettu 5 minuuttia liian nopea aika. Ei otettu huomioon, että starttasin ammattilaisten kanssa ennen muita. Ilmoitan tästä heti järjestäjille. Yhtäkaikki olin viides, ja arvelin silläkin Havajinpaikan heruvan. Ja sieltähän se tuli.

Kaiken hälinän jälkeen pääsen hotellihuoneeseen. Kännykässä on yli 40 onnitteluviestiä. Twitter on täynnä pöhinää. En pysty heti kaikille vastaamaan. Soitan kotiin. Tunteet tulevat pintaan. Suzanne oli seurannut suoritustani livenä netistä. Oli huolestunut kun jossain 38km kohdalla juoksuvauhtini oli tippunut 5’15/km. Helpottunut kun näki loppukirin.

Soitan valmentajilleni Antti Hagqvistille, Timo Vuorimaalle ja Matti Vestmanille. En voi heitä tarpeeksi kiittää. Soitan myös fyssarilleni Jarmo Ahoselle, jota ilman en olisi viivalle päässyt. Hänkin ilahtui puhelustani. Kertoi, että yleensä urheilijat soittavat hänelle aina hädänhetkellä…

Ilta menikin sitten kanssakilpailijoiden ja kavereiden kanssa fiilistellessä. Kolme tuoppia, hampurilainen, ranskalaiset ja iso sikari. Siinä illan synnit. Ei tehnyt mieli mennä nukkumaan. Suoriteksen jälkeen kroppa käy pitkään ylikierroksilla.

Pääsin pehkuihin vastaa kahden maissa. Ja aamulla heräsin jo viideltä tuttuun kolinaan. Kisapaikan purku oli alkanut…klonk-klonk-klonk. Väliäkö tuolla. Heräsin hymy huulilla, unelma saavutettuna.

HARJOITTELUSTA

Minulta kysytään usein harjoittelusta. Ajankäyttöä olen käsitellyt toisaalla, muun muassa Blue Wings kolumneissani. Tarkemmat harjoitteluohjeet löydät Miehen Treenikirjasta, jonka kirjoitin yhdessä Ilkka Järvimäen kanssa (Otava 2009). Suunnittelemme uutta Kaikkien Treenikirjaa, mutta ennen sitä muutama vinkki.

Olen harrastanut kestävyyslajeja kutakuinkin kuusi vuotta. Ensimmäinen aikusiän maraton tuli juostua Helsingissä vuonna 2007 (aika 3.59). Triathloninnostus alkoi vuonna 2008, jolloin opetellin uimaan, ostin pyörän ja osallistuin ensimmäiselle Joroisten puolikkaalle.

Olen rakenteeltani raskas, en missään nimessä luontainen kestävyyslajien harrastaja. Kun aloitin painon 90kg. Painoni laski vuodessa 10kg ja siihen se kutakuinkin jämähti. Tänä vuonna kisapainoni on noin 78kg. Pituutta minulla on toivottavasti edelleen 189cm.

Pidän kestävyyslajeista nimenomaan sen takia, että en ole mielestäni niissä kovin lahjakas. Olen oppinut uimaan, pyöräilemään ja hiihtämään vasta näin vanhempana. Saan myös motivaatiota siitä, että olen parantanut suorituksiani vuosi vuodelta. Huolimatta siitä, että ikää kertyy.

Kestävyyslajit vaativat kärsivällisyyttä, jota minulla ei liiemmin ole. Pitää jaksaa harjoitella maltillisesti ja pitkäjänteisesti. Kyllä ne tulokset sieltä syntyvät. Itselläni on tapana innostua, lisätä määrää ja vauhtia. Seurauksena on yleensä joku vamma. Tyhmä pää, kroppa kärsii.

Ironmania varten harjoitellessani en ole kuitenkaan vammoista kärsinyt. Tämä johtuu lajin monipuolisuudesta. Jos jalkoja kolottaa, voi mennä uimaan. Jos hartiat ovat jumissa, voi istahtaa pyörän päälle.

Triathlonin parissa tapaa kuitenkin usein kavereita, usein miehiä, joiden harjoittelu on lähtenyt aivan lapasesta. Määrät ovat kuin ammattilaisella, vaikka normaalitöitä pitäisi tehdä, ja perheenkin kanssa aikaa viettää. Samalla tulokset eivät ole hääppösiä ja parannuksia ei näköpiirissä.

Tänä vuonna olen parantanut aikojani noin 10 prosenttia lähes kaikilla triathlonmatkoilla: pikamatka 750m-20km-5km, perusmatka 1500m-40km-10km, puolimatka 1900m-90km-21km ja pitkämatka 3800m-180km-42km. Aikaparannukset ovat melkein kokonaan juoksun ansiota.

Seuraavassa mielestäni keskeisimmät syyt parannuksiin:

1. Painonnosto. Olen noin 18 kuukauden ajan vetänyt yhden painonnostotreenin viikossa valmentajani Matti Vestmanin kanssa. Kyseessä on siis perinteinen painonnosto, eli tempaus, maastaveto ja kyykky. En nosta suuria määriä ja pysyn nöyränä kun vieressäni 13-vuotias alpinistityttö tempaa 10kg enemmän kuin minä.

On myytti, että painonnosto jäykistää ja lisää automaattisesti massaa. Tempauksessa toimii parhaimmillaan 440 eri lihasta. Kyykyssä käydään. Paikat aukeavat paremmin kuin venytellessä. Painonnoston avulla olen saanut juoksuuni ryhtiä, jota ei aiemmin ollut. Takamus laahasi ja etureidet rasittuivat. Nyt lantio on edessä ja pakara aktivoituu myös muulloin kuin pyöräillessä.

Oikein tehtynä lihasten hermotus on täydellistä. Esimerkiksi kahden viikon jaksona ennen Kalmaria kävin puntilla tiistaina, torstaina ja tiistaina. Samaa kaavaa noudatimme ennen Joroisten puolikasta. Tulokset puhukoon puolestaan.

2. Maltilliset treenit. Olen entinen juniorijääkiekkoilija. Minusta tuntui, että harjoitus, joka ei hapota ei ole kunnon harjoitus. Väärin. Kestävyyslaajit vaativat peruskestävyyttä. Nykyään vain 20 % prosenttia treeneistäni ovat vauhtikestävyyttä tai intervalleja. Loput ovat peruskestävyyttä ja palauttelua.

Pidän edelleen kiinni perusfilosofiastani, että tunti liikuntaa antaa kaksi tuntia lisää energiaa jokaiseen päivään. Treeniajat pannaan kalenteriin siinä missä ruokailut, palaverit ja matkatkin. Talvella treenaan vähemmän ja sitten kisoja varten vähän enemmän. Kaiken tavoitteena on hyvän energiatason ylläpitäminen.

Kalmarin Ironmania varten harjoittelin kesällä noin 10-12h viikossa. Eli tunti päivässä ja viikonloppuisin pidempi pyöräily. Matkalla ennätykseen suoritin myös kaksi ylipitkää pyöräilyä, molemmat hiukan yli 200km.Mielenkiintoisinta tässä juoksun edistymisessä on se, että juoksin kesällä keskimäärin vain 25km viikossa. Juoksijalle tämä kuullostaa harrastelijan määrältä, mutta triathlonistille tämän pitäisi olla ihan normaalia. Tottakai pitää juosta, mutta kyllä se uinti ja pyöräilykin juoksua kohentaa.

3. Juoksudrillit. Juoksuvalmentajani Timo Vuorimaa ja fyssarini Jarmo Ahonen ja Jukka Kangas ovat opettaneet minulle vuosien varrella erilaisia pikajuoksudrillejä. Aloitin niiden systemaattisen soveltamisen vasta keväällä. Teen niitä noin kolme kertaa viikossa 15 min verran.

Harjoitukset ovat vahvistaneet nilkan seutua ja tuoneet askellukseen kimmoisuutta. Askeleeni on nykyään napakka ja päkiään kohdistuva maakosketus lyhyt. En ole muuttanut tekniikkaani, vaan se on muuttunut harjoitteiden myötä luonnostaan. Kauniilta se tule koskaan näyttämään, mutta väliäkö tuolla jos kestävyys ja ajat paranevat.

4. Paino. En ole tietoisesti painoani laskenut, mutta tänä vuonna kisapainoni on noin 3kg pienempi kuin viime kesänä. Tämä yhdistettynä lihasmassan maltilliseen lisääntymiseen on varmasti ollut omiaa parantamaan varsinkin kestävyyttä.

5. Elämän tasapaino. Ei kannata koskaan aliarvoida levon ja ylipäätään tasapainoisen elämän merkistystä harjoittelussa. Triathlonvalmentajani Antti Hagqvist lukee minua kun avointa kirjaa. Hän tietää tarkalleen milloin pojan kannattaa treenata ja milloin pojan kannattaa antaa palautua.

Olen ammatissa, jossa joudun matkustamaan noin 120 vuorokautta vuodesta. Silloin ei treenata kovaa, vaan silloin palautellaan. Olemme myös erittäin tarkkoja sen suhteen, että homma ei saa lähteä lapasesta. Terveellisten elämäntapojen tavoitteena on tukea työntekoa ja jaksamista. Sama pätee tietenkin myös perhe-elämään. Jos on hyvä olo, niin syntyy tulosta kaikilla saroilla.

6. Wattbike. Viime syksynä hankin Wattbiken. Se on niin mahtava peli, että pyöräilin autotallissa koko talven. Se on sata kertaa kivempi kuin perinteinen traineri tai rullat. Suosittelen! Wattbike paransi myös pyöritystekniikkaani. Kampikierrokset lisääntyivät ja sitä kautta transitio juoksuun helpottui. Vedin muuten viimeistelyharjoituksen ennen Kalmaria nimenomaan Wattbikellä.

No niin, tästä blogimerkinnästä taisikin tulla historian pisin. Pahoittelut, että venähti, mutta kun pikkupoika saavuttaa unelmansa, hän haluaa sen myös muun maailman kanssa jakaa. Toivottavasti nähdään lenkkipolulla, mutta ennen sitä ajattelin palautella kunnolla.

Seuraava tavoite on Frankfurtin maratonilla 27.10. Jospa se kolmen tunnin unelma siellä täyttyisi…

Kuvia kisasta löydät http://instagram.com/alexstubb

Kokoomuksen eduskuntaryhmä on parhaillaan koolla suunnittelemassa syksyä. Eilen olimme Lappeenrannassa ja tänään Mikkelissä. Itä-Suomen kierros alkoi viime viikolla Joensuusta ministeriryhmämme kokouksesta. Pääministeri Jyrki Katainen piti Joensuussa puheen siitä, miten Suomi ja suomalaiset ovat muuttumassa. Jäin miettimään muutosta ja siksi muutama merkintä aiheesta täällä blogissakin.

Suomi on muuttumassa radikaalimmin kuin huomaamme. Väestörakenteemme ja teollisuutemme ovat muutoksessa, mutta samaan aikaan muutumme itse. Suomessa on ollut harvinaisen tiivis yhtenäiskulttuuri, mikä on ollut vahvuutemme. Me kaikki olemme suurin piirtein tienneet, millaisessa maailmassa toiset suomalaiset elävät. Olemme katsoneet samat uutiset ja lastenohjelmat televisiosta ja lukeneet samansisältöiset uutiset sanomalehdistä.

Kymmenen vuoden päästä Suomi on erilainen. Muutoksen ymmärtämisen tärkeyttä kuvastaa hyvin pääministerin esimerkki: tiedämme yrityksiä, joissa ongelma ei ole se, että tehdään vääriä asioita vaan se, että on tehty oikeita asioita liian pitkään. Eikä olla huomattu maailman muuttuneen ympärillä. Myös ulkoministeri Erkki Tuomioja pohti maailman muutosta hieman eri kulmasta omassa blogissaan.

Osa muutokseen johtaneista syistä on yleismaailmallisia ja osa on suomalaisia. Yksi yleismaailmallisista tekijöistä on se, että ihmisten on helpompi saada tietoa ja äänensä kuuluviin. On mahtavaa, että tänä päivänä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa maailman tai Suomen suuntaan helpostikin esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Ihmiset eivät enää luota perinteisiin instituutioihin, kuten puolueisiin, ammatti- tai työmarkkinajärjestöihin tai kirkkoon yhtä paljon kuin ennen. Vaikuttaa voi yksinkin tai samanmielisten kanssa suoraan ohi puolueiden tai järjestöjen.

Sosiaalisessa mediassa huomaa, että ihmiset hakeutuvat samanmielisten pariin. Ilmiön huomaa Twitterissä ja erilaisilla nettifoorumeilla. Hyvä puoli on se, että ihmiset löytävät toisensa ja saavat aikaan asioita. Huono puoli taas se, että omia mielipiteitään voi erehtyä pitämään ainoina oikeina. Olemme jengiytymässä, hengaamme vain omassa linnakkeessamme niin kuin Clash of Clans -pelissä.

Miksi muutoksen ymmärtäminen on sitten tärkeää? Siksi, että maailma on avautunut ja ihmiset, ajatukset ja pääomat liikkuvat suhteellisen vapaasti. Politiikkojen johtama suunnitelmatalous ei ole tätä päivää. Suomea ei rakenneta enää samalla tavalla kuin ennen, säätämällä lakeja joka asiasta ja holhoamalla. Ilahduin kansanedustajien Sanni Grahn-Laasosen ja Lasse Männistön ehdotuksesta purkaa 46 lakia, säädöstä, asetusta, sääntöä tai viranomaiskäytäntöä.

Päättäjien pitää pystyä rakentamaan suomalaisille turvallinen perusta, jonka päälle kaikki voivat rakentaa itsensä näköisen elämän. Vähemmän siis lakeja, sääntöjä ja ohjeita ja enemmän valinnanvapautta. Elämä ei ole säädeltävissä. Minun anglosaksisesta taustastani kumpuaa ajattelu, jossa kaiken muun edelle menee vapaus, vapaus ja vapaus. Siitähän EU:ssakin on kysymys. Vähemmän sääntelyä, enemmän vapautta.

Meillä pitää olla näppituntuma muutokseen. Meidän pitää olla ketteriä ja nopeita, jotta tiedämme, mihin suuntaan kurssia pitää kääntää. Sillä me pärjäämme. Olemme etujoukoissa rohkeina niin kuin aina.

Hyvän loman tietää siitä, että tekee mieli tulla takaisin töihin. Olin kolme viikkoa poissa, ja oli tosi kiva palata työjuttujen pariin.

Kirjoitin kesäkuun Blue Wings -lehteen kolumnin aikataulun hallinnasta. Kerroin siinä pyrkimyksestäni noudattaa 8+8+8-mallia. Yritän tehdä vuorokaudessa kahdeksan tuntia töitä, viettää kahdeksan tuntia vapaa-aikaa ja levätä saman verran. Kuten kirjoitin kolumnissanikin, malli on teoriassa helppo. Käytännössä sitten vähän vaikeampi.

Päivän tunnit eivät jakaannu minun niin kuin ei monen muunkaan työssä tänä päivänä niin kuin ennen vanhaan. Töitä ei tehdä 8-16, vapaa-aikaa ei vietetä 16-24 eikä yötä nukuta 24-8. Työ joustaa monessa tehtävässä vapaa-ajan puolelle, ja asioita täytyy hoitaa silloin, kun ne tulevat eteen.

Nykyajan työtehoa ei mitata kellokorteilla. Ajatus siitä, että tehdyt työtunnit kertoisivat ahkeruudesta, on auttamattomasti vanhentunut monissa ammateissa. Muistatko, kun olit itse viimeksi väsyneenä huonojen yöunien jälkeen töissä? Saitko paljon aikaan?

Kun ihmisellä on työssään selvät tavoitteet ja tehtävät, uskon, että jokainen löytää itselleen parhaan työn tekemisen mallin. Työn tulokset ratkaisevat, ei yhtäjaksoisesti töihin käytetty aika. Jos muiden työt eivät häiriinny ja itselle sopii parhaiten tehdä neljä tuntia töitä aamulla aikaisin ja neljä tuntia illalla, go for it. Tärkeää on lopputulos, ei palava lamppu työhuoneessa.

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla Kuluttajatutkimuskeskuksen erikoistutkijan Veera Mustosen artikkeli työstressistä. Tutkimuksessa oli huomattu, että vapaa-aika ja arjen toimivuus vaikuttaa töissä jaksamiseen siinä missä työstressikin. Otos oli pienehkö, mutta pointti on tärkeä: monesti ei ajatella, kuinka tärkeää töissä jaksamiselle on se, että arki on kunnossa. Jotkut yritykset ovat tämän hoksanneet ja kustantavat työntekijöilleen esimerkiksi siivousta tai lastenhoitoa.

Luin kesälomalla Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion Työkirjan, joka herätteli ajatuksiani aiheesta. Kannattaa lukea. Kirjan ajatuksena on auttaa ihmisiä löytämään työn ilo ja rohkaista irti kaavoista. Annoin kesällä kirjan tekijöille haastattelun aiheesta ja kirjoitan seuraavan Blue Wings -kolumnini kirjan pohjalta.

Forbes-lehti on haastatellut työssä menestymisestä kirjoja kirjoittanutta Laura Vanderkamia. Hän kehoittaa ihmisiä harrastamaan muutakin kuin töitä vertaamalla hyvää urheilijaa hyvään työntekijään: ?Crosstraining tekee urheilijasta paremman. Myös työntekijästä tulee parempi, jos hän pelkän työnteon sijaan muun muassa harrastaa, viettää aikaa perheen kanssa ja urheilee.”

Tee siis töitä, urheile, vietä aikaa rakkaidesi kanssa, aloita uusi harrastus, lepää, älä ole tavoitettavissa. Tiedät kyllä itse, mistä nautit. Silloin voit hyvin.

Sunnuntai-aamu. Joroinen. Istun Koskenhovin kuistilla ja fiilistelen eilistä kisaa. Tuntuu hyvältä, valtavan hyvältä. Osallistuin elämäni ensimmäiselle triathlonin puolimatkalle tasan viisi vuotta sitten. Nyt olin mukana Joroisilla kolmatta kertaa.

 
Vuonna 2008 meitä keski-ikäisiä lykramiehiä oli vajaat 250. Nyt viivalla oli 1100 kilpailijaa! Enempää ei mahtunut. Monet jäivät Valvatuksen rannalle vilkuttamaan. Ensi vuoden kisaan kannattaa ilmoittautua ajoissa! Miksi tuntui hyvältä? Koska triathlon on Suomessa lähtenyt räjähdysmäiseen kasvuun. Kilpapyörä ja lykra on uusi Harley Davidson ja nahka.
 
Joroisissa oli yli 600 ensikertalaista. Monet heistä kavereita – uusia ja vanhoja tuttuja. Joroisten kisa on klassikko. Tänä vuonna oli kisojen 30-juhlavuosi. Kyseesä on siis puolimatka, eli ensin uidaan 1900 metriä, sitten pyöräillään 90 kilometriä ja lopuksi juostaan vielä puolimaraton, eli 21,1 kilometriä. Kilpailu on iso tapahtuma pienellä, mutta niin kauniilla paikkakunnalla. Koko kylä on mukana talkoissa. Olen ollut mukana monessa kansainvälisessä massakuntoilutapahtumassa Brysselissä, Berliinissä, Tukholmassa, Amsterdamissa, Frankfurtissa, jne. Joroisten järjestelyt olivat maailmanluokkaa, siis kertakaikkisen loistavat! Enkä sano tätä vain siksi, että maalissa sai jopa olutta.
 
Yleisö kannusti taas teiden varsilla innokkaasti. Erityinen kiitos palvelutalon asukkaille, joiden kanssa vilkuttelimme juoksureitin varrella jokaisella kierroksella. Triathlon kisoissa on aina loistava tunnelma. Lähes kaikki kannustavat toisiaan. Toki alfauroksiakin löytyy, mutta harvakseltaan. Omalta osalta kisat menivät erinomaisesti. Ennätys parani peräti 13 minuuttia. Matkaan taittui 4.39’33. Uinti oli tällä kertaa aallokkoinen ja hidas, 36’55. Ensimmäiseen vaihtoon meni 2’58.
 
Sen verran taisi jännittää, että olin aamulla pistänyt triathlonasun päälle väärinpäin. Mitä sitä nyt enää matkan varrella kääntelemään. Urheilupatukka ja geelit vaan pussukoihin vatsan puolelle. Tähän Kaj Kunnas totesi Twitterissä, että hänen isoäidillään oli tapana sanoa – ”Hur man än vänder sig, är rumpan bak”. Klassikko!
 
Pyöräily meni tyydyttävästi 2.24’53, eli 37,5 km/h keskivauhdilla. Tavoittelin 38,5 km/h keskaria, mutta tällä kertaa ei irronnut. En tiedä oliko levykiekko hyvä valinta tuulisiin olosuhteisiin. Tuomarointi toimi loistavasti. Kymmenen moottoripyörätuomaria piti huolen siitä, että pahimmilta peesauksilta vältyttiin. Reilu meininki. Pesaaminen meinaa helpottaa pyöräilyä 20-30 prosenttia, eli enemmän kuin EPO!
 
Toiseen vaihtoon meni 3’45. Pyörätelineiltä kengänvaihtoon oli vähän normaalia pidempi matka, mutta sekin niin uskomattoman hyvin ja selkeästi järjestetty. Hyvä paljasjalka alkuverra ennen juoksua. Juoksu sujuikin sitten aivan usvaisesti. Tiesin, että askellus on kunnossa, mutta en uskonut, että vetäisin puolimaratonin uinnin ja pyöräilyn päälle aikaan 1.31’04, eli 4’20/km. Kyseessä kun on vielä aika hidas juoksureitti. Punttitreenit ja pikajuoksuharjoitteet ovat saaneet askellukseen uutta potkua. Olen nimittäin juossut viikottain vain keskimäärin 25km.
 
Maalissa oli sitten yhtä juhlaa. Ylitin maaliviivan käsikädessä Marko Myllymäen kanssa. Päästiin juttuun 3km ennen maalia ja päätimme vetää homman loppuun kimpassa. Olimme miesten M45-49 sarjassa jaetulla kahdeksannella sijalla. Sarjassamme oli 107 kuntoilijaa. Pronssista jäimme rapiat 7 minuuttia. Maalissa ihminen on alastomimmillaan, siis en nyt tarkoita kirjaimellisesti. Tunteet purkautuvat. Onnen kiljahduksia, halauksia, naurua, ilonkyyneleitä, tunteita isolla T:llä. Näin tälläkin kertaa. Itse puhua pulputtelin mikrofoniin kuin Raimo Häyrinen konsanaan. Ja mikäs siinä, fiilis kun nyt vain oli niin mahtava. Eniten minua ilahdutti, että kaverit ja lähimmäiset suorituivat urakasta kunnialla maaliin.
 
Suuri kiitos järjestäjille, vapaaehtoisille, Joroislaisille, kannustusjoukoille ja kanssakuntoilijoille. Lämpimät onnittelut myös juoksuvalmentajalleni Timo Vuorimaalle, joka voitti heti ensimmäisellä puolikkaallaan SM-kultaa M55-59 sarjassa. Samalla korkea femma ja halaus Antti Hagqvistille, joka on saanut jalon lajimme uuteen nousuun. Triathlonia ei kannatta miettiä pitkänä ja raastavana kestävyyssuorituksena. Se voi myös olla kesäinen 100m uinti järvessä, pyöräily kyläkauppaan ja vaikkapa kavely metsässä. Se on liikkumisen iloa. Monet pelkäävät uintia. Ei kannata pelätä. En minäkään osannut kunnolla uida. Märkäpuku on kaiken avain. Se kelluttaa kuin eteenpäin vievä pelastusliivi. Jos sinua kiinnostaa triathlon, niin käy katsomassa paikallisen triathlonseurasi kotisivuja. Seurat löytyvät Triathlonliiton kotisivuilta.
 
Kaikkialla on hienoja seuroja. Itse olen Helsinki Triathlonin jäsen. Tsekkaa esimerkiksi Heinolan Triathlon, Nastolan Triathlon, Xtri Lahti, Tampereen Triathlonklubi, Triathlon Tema 226, Joroisten Sporttiklubi, Staditriathlon, Karjalan Uimarit 69 Triathlon, HyPy Triathlon Team, jne edelleen. Eli ei muutakuin ensi vuonna mukaan Joroisille tai muihin hienoihin kisoihin ympäri Suomea. Nyt tämä poika lähtee lomille. Oujee.

Tänään on viimeinen valtioneuvoston istunto. Sen jälkeen jään käytännössä lomille. Ennen sitä muutama pohdinta alkuvuoden tohinoista.

Osavuosikatsaukseni luvut ovat tässä: 100 000 matkustuskilometriä, 59 virkamatkavuorokautta, 21 ulkomaanmatkaa, viisi mannerta ja 15 maata. Olen viettänyt alkuvuodesta reilun kolmanneksi ulkomailla. Matkapäivistä 34 kului vienninedistämismatkoilla, 18 Eurooppa-asioihin liittyvissä kokouksissa tai tapaamisissa, kolme Pohjoismaissa ja loput kotimaassa. Puhelimessani on hauska Track My Life -ohjelma, joka piirtää karttaan pallot niiden maiden päälle, joissa olen käynyt. Kartasta näkee hyvin, että minun leipäni todellakin on maailmalla: palloja löytyy muun muassa Kiinasta, Meksikosta, Kolumbiasta, Tansaniasta, Sambiasta ja Qatarista.

Kevään suuret tapahtumat ja aiheet voi jakaa helposti ministerinsalkkujeni mukaan.

Asetin talvella 26 nuoresta koostuvan ryhmän pohtimaan unionin tulevaisuutta. Nuorten raportti antoi paljon eväitä hallituksen kesän kynnyksellä julkaisemaan EU-selontekoon ja kotimaan keskusteluun. EU:n tulevaisuus on kiinnostanut ja puhututtanut kevään aikana paljon ja olen kommentoinut Suomen näkemyksiä niin kotimaassa kuin maailmallakin. Vaikka talouskriisi ja EU-kriittisyys ovatkin olleet hallitsevia aiheita, olen iloinen siitä, että EU:sta on puhuttu ja EU on tullut läheisemmäksi tavallisille suomalaisille. EU ei nimittäin hoida vain joitakin kaukaisia asioita Brysselissä, vaan ihan jokapäiväisiä juttuja.

Suomalaisten näkökulmasta yksi salkkuni suurimmista asioista alkuvuonna on ollut kaupan vapauttaminen EU:n ja Yhdysvaltojen välillä. EU-komissio on arvioinut unionin viennin Yhdysvaltoihin kasvavan jopa 28 prosentilla, mikä toisi Eurooppaan noin 400 000 uutta työpaikkaa. Tämä on iso asia, jota edistän ulkomaankauppaministerinä väsymättä.

Kauppapuolella suomalaisyrityksille tärkeää oli hallituksen päätös alentaa yhteisövero 20 prosenttiin. Vuoden vaihteessa voimaan tuleva päätös auttaa yrityksiä myös kansainvälistymisessä. Team Finland -verkosto on alkanut toimia erinomaisesti ulkomailla. Teemme kotimaassa kovasti töitä, jotta kaikki toimijat voisivat saumattomasti auttaa suomalaisyrityksiä menestymään ulkomailla ja samalla tuomaan investointeja Suomeen. Periaatteena on yksi luukku, yksi sähköpostiosoite ja yksi puhelinnumero ? turha byrokratia pois.

Byrokratian karsiminen ja avoimuuden lisääminen ovat olleet omia tavoitteitani koko sen ajan, mitä olen ollut politiikassa. Ehdotinkin keväällä, että Eduskunnan valiokuntakokoukset voisivat olla julkisia. Näin kannanmuodostusta olisi helpompi seurata.

Ulkopoliittiset suhteemme ovat yhä enemmän myös taloudellisia suhteita. Tämän vuoksi ehdotin toukokuussa, että Suomi voisi lähettää niin kutsuttuja läppärilähettiläitä useampiin maihin. Läppärilähettiläs toimisi maassa suurlähettilään valtuuksin, mutta pienemmällä koneistolla. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että läppärilähettiläs työskentelisi vaikkapa Finpron tiloissa ilman omaa residenssiä tai henkilökuntaa. Näin edustuksemme maassa vahvistuisi ilman suuria kuluja.

Kaikki ehdotukset eivät kuitenkaan etene toivotusti. Ensimmäisenä allekirjoittamani lakialoite tasa-arvoisesta avioliittolaista ei edennyt eduskunnan suureen saliin. Se on harmi. Näkisin Suomen mielelläni edelläkävijänä vapautta ja ihmisarvoa koskevissa kysymyksissä. Nyt kaikki suomalaiset eivät ole lain edessä yhdenvertaisia seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Onneksi Tahdon 2013 -kansalaisaloite on jo nyt kerännyt yli 150 000 allekirjoitusta. Eipäs luovuteta!

Nyt on aika pitää muutama viikko kesälomaa ja ladata akkuja syksyä varten perheen parissa. Myös blogiin tulee muutaman viikon julkaisutauko. Arvaatko, onko aikomuksissani myös urheilla?

Rentouttavaa kesää kaikille!

Otin kantaa lauantain Iltalehdessä valtiosihteerijärjestelmään. Mukava huomata, että haastattelusta on virinnyt laadukas ja aktiivinen keskustelu.
 
Viime päivien keskustelusta voi vetää muutaman nopean johtopäätöksen:
1. Nykyjärjestelmällä ei ole montaa puolustajaa.
2. Parannusehdotuksia on erilaisia, suurin osa nykytilaa selkeämpiä
3. Aina löytyy muutama keskustelija, jotka ymmärtävät tahallaan väärin. Vrt. puheet ministerien määrän kaksinkertaistamisesta. 15+15 taitaa olla vähemmän kuin 20+13.
Suomeen perustettiin valtiosihteereiden virat vuonna 2005. Ministerit valitsevat valtiosihteerit toimikausikseen, ja he edustavat samaa puoluetta kuin ministeri. Tehtävä on yksinkertaistettuna edistää hallitusohjelman toteuttamista, ohjata asioiden valmistelua ministeriössä ja edustaa ministeriä. Valtiosihteeri ei ole hallituksen jäsen, eikä voi sijaistaa ministeriä virallisissa yhteyksissä. Nykyisessä hallituksessa on 13 valtiosihteeriä – kaikki omien alojensa ammattilaisia. 
 
Käytännössä valtiosihteereistä on tullut eräänlaisia ministerin, virkamiesjohtajan ja erityisavustajan välimuotoja, jotka toimivat ilman parlamentaarista luottamusta. Tämä ei mielestäni sovi demokratian periaatteisiin. Samalla valtiosihteerien ja virkakuntaa johtavien kansliapäällikköjen suhde on jäänyt vaihtelevaksi.
 
Ehdotin viikonloppuna valtiosihteerien korvaamista varaministereillä. Varaministeri olisi täysivaltainen ministerin sijainen ja vastuussa toimistaan eduskunnalle. Varaministerit valittaisiin pääsääntöisesti kansanedustajien joukosta niin kuin ministerit nykyäänkin. Samalla voitaisiin varsinaisia ministerisalkkuja karsia nykyisestä 20:stä.
 
Arvostamani kollega Erkki Tuomioja ehdotti blogissaan varaministerien sijaan ns. Ruotsin mallia, jossa poliittiset valtiosihteerit toimivat ministeriöiden kansliapäälliköinä. Näinhän meillä toimii valtioneuvoston kanslia. Hallinnosta vastaa tällöin pysyvä virkamies. Mallissa on paljon hyvää, mutta se olisi haasteellinen kuuden puolueen hallituksessa, jossa samassa ministeriössä voi olla kolmenkin puolueen ministereitä.
 
Asiaan liittyy paljon avoimia kysymyksiä. Professori Matti Wiberg peräänkuulutti aivan oikein kunnon tutkimusta valtiosihteerijärjestelmästä ennen ratkaisuja. Maalina tulisi minusta olla vuoden 2015 hallitusneuvottelut. Niissä olisi tehtävä selvä ratkaisu: halutaanko, että valtiosihteerit toimivat ensisijaisesti poliittisella vastuulla vai virkavastuulla?
 
P.S. 
 
Erkki Tuomioja arvioi varaministereitä neuvostoaikaiseksi ratkaisuksi. Oma poliittinen urani on sen verran lyhyt, että Neuvostoliiton sijaan vertailen poliittista järjestelmäämme muihin eurooppalaisiin maihin.
 
Alla muutama poiminta:
 
Alankomaissa valtiosihteerien asema on selvästi vahvempi kuin Suomessa. Valtiosihteerit toimivat parlamentin luottamuksen varassa. Valtiosihteerinimitykset sovitaan hallitusneuvotteluissa ministeripaikkojen tapaan. Käytännössä kyse on siis vara-/apulaisministereistä. Useimmiten valtiosihteerit edustavat eri puoluetta kuin saman ministeriön ministeri. Valtiosihteerillä on itsenäinen vastuu toimialastaan, mutta kokonaisvastuu ministeriöstä säilyy ministerillä. Valtiosihteeri ja osallistuu valtioneuvoston kokouksiin ainoastaan kun hänen oma tehtäväkenttänsä on esillä tai ministeriä sijaistaessaan. Nykyhallituksessa ministeriöitä on 11, ministereitä 13 ja valtiosihteereitä 7. EU:n neuvostossa valtiosihteerit voivat edustaa Alankomaita äänivaltaisina.
 
Espanjassa on poliittisia valtiosihteereitä, jotka toimivat käytännössä junioriministereinä. He edustavat samaa puoluetta kuin ministerit, ja osa on kansanedustajia. Ministeriön ministerillä on keskeinen rooli nimityksessä.
 
Irlannissa vara-/apulaisministerit kulkevat nimellä Minister of State. Apulaisministerit ovat täysiverisiä poliitikkoja, usein hallituspuolueiden nuorempia kykyjä ja kansanedustajia. Yleensä apulaisministeri tulee eri puolueesta kuin varsinainen ministeri. Poliittisia valtiosihteereitä ei ole.
 
Italiassa keskeisillä ministereillä on sekä varaministereitä että valtiosihteerejä. Nimitykset tehdään samassa yhteydessä kuin hallituksen ministerisalkkujen jako. Osa on kansanedustajia.
 
Ranskassa ns. kakkosministerit (ministre délégué) kuuluvat myös hallitukseen. He osallistuvat valtioneuvoston kokouksiin kuitenkin vain, mikäli käsiteltävä asia koskee heidän vastuualuettaan. EU:n neuvostossa he edustavat Ranskaa tavallisten ministerien lailla. Valtiosihteerit korvattiin ”kakkosministereillä” Ranskassa toukokuussa 2012.
 
Saksassa on ns. kakkosministereitä (Staatminister) liittokanslerin virastossa ja ulkoministeriössä. Muissa ministeriöissä on poliittiset valtiosihteerit (Parlamentarische Staatssekretär). He voivat edustaa ministeriä liittopäivien kuulemisissa, mutta eivät EU?tasolla.
 
Tanskassa varaministereitä tai poliittisia valtiosihteereitä ei ole lainkaan.

Vierailin tiistaina toista kertaa Ruotsin poliittisen kesän kohokohtana pidetyllä Almedalen-viikolla Visbyssä. Tilaisuus on ainutlaatuinen osoitus ruotsalaisesta yhteishengestä: poliittisen kentän kaikki osapuolet keskustelevat koko viikon saman pikkukaupungin kaduilla. Puhe- ja keskustelutilaisuuksia on satoja. Almedalen-viikko on tasan yhtä vanha kuin minä mutta sen mittakaava on moninkertaistunut sitten Olof Palmen päivien. Nyt on alettu jo avoimesti puhua lievästä ähkystä. Ehkä kokemuksista kannattaa ottaa oppia, kun kehitetään Suomen vastinetta eli SuomiAreenaa.

Pohjoismaiden ministerineuvoston puheenjohtajavaltio Ruotsi käytti tilaisuutta taitavasti hyväkseen ja järjesti Almedalenissa pohjoismaiden yhteistyöministereiden kokouksen. Kokous sujui Almedalen-hengessä ? keskustelua piisasi, tuloksia syntyi, ja kissojakin nostettiin pöydälle.

Yhteistyöministerit pääsivät alustavaan yhteisymmärrykseen alkuvuodesta sovittujen budjettileikkausten toteuttamisesta. Panin tyytyväisenä merkille, että kaikki sektorit ovat ottaneet säästötavoitteen vakavasti. On myös hyvä, että sektorit ovat itse päättäneet säästöjen toteuttamistavasta. Näin on parhaiten pystytty turvaamaan tärkeimpien toimien jatkuminen. Yhteistyöministereiden omat säästöt koskevat erityisesti kansainvälistä yhteistyötä ja hallintoa sekä niin sanottuja prioriteettihankkeita ja yhteisaktiviteetteja. On jännittävää nähdä, miten säästöille käy Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa lokakuussa. Niitä on nimittäin tarkoitus jatkaa. EU:n tasollahan monivuotinen säästölinja sai hiljattain Euroopan parlamentin hyväksynnän.

On syytä jälleen korostaa, että säästöt eivät merkitse pohjoismaisen yhteistyön alasajoa. Oli hienoa kuunnella pääsihteeri Dagfinn Høybråtenin esitystä siitä, miten säästöjen rinnalla pyritään pohjoismaisen yhteistyön modernisointiin. Päätöksentekomenettelyjä nopeutetaan, hallintoa virtaviivaistetaan, toimielimiä uudistetaan, projektihallintoa tehostetaan ja kokoonpanoja vähennetään.

Viime kädessä on kyse kuitenkin poliittisista valinnoista. Perinteinen visiointikeskustelumme oli taas perimmäisten kysymysten äärellä: miten käyttää pohjoismaisen yhteistyön valtavaa potentiaalia paremmin hyväksi. Nostin omassa puheenvuorossani esille erityisesti pohjoismaisen brändin, ministeriviikon käyttämättömät mahdollisuudet ja nuorten ennakkoluulottomat näkemykset, joita koskevaa suomalaista raporttia jälleen mainostin. Kollegat mainitsivat muun muassa pohjoismaisen designin ja muodin, joustavammat yhteistyömuodot, poliittisemman keskustelun tarpeen, globaalikysymykset ja siirtymisen koordinaatiosta kehittämiseen. Olimme yhtä mieltä siitä, että EU ei ole yhtään vähentänyt pohjoismaisen yhteistyön tärkeyttä. Siitä on vaan nyt tehtävä seksikkäämpää.

Ainakin Almedalenissa pohjoismainen yhteistyö näytti voivan hyvin. Järjestimme ministereiden kesken avoimen keskustelutilaisuuden yhteistyön tulevaisuudesta, ja katsomo oli tupaten täynnä koko puolitoistatuntisen ajan. Itse korostin pohjoismaiden kilpailukykyä. Olemme kaikkien rankkausten kärjessä. Pohjoismainen malli perustuu tasa-arvoiseen ja avoimeen demokratiaan, sosiaaliturvaan ja markkinatalouteen, ja se toimii. Poikkeavista kansainvälisistä jäsenyyksistä huolimatta kaikilla Pohjoismailla menee hyvin ja niiden ääni kuuluu Euroopassa. Elinkeinorakenteemme on jo integroitunut ja se tuottaa synergioita. Terveestä kilpailusta Pohjoismaiden välillä ei tule kuitenkaan luopua. Pääsin myös muistuttamaan, että Pohjoismaissa ikääntyvällä väestöllä menee poikkeuksellisen hyvin. Siitäkin voi tulla meille kilpailuvaltti.

Visbyn lentokentällä törmäsin pitkään punaiseen mattoon, joka toivotti saapujat tervetulleeksi Ahvenanmaalle. Nokkelaa!