Valtioneuvosto hyväksyi viime perjantaina Suomen arktisen strategian. Se on hallitusohjelman mukainen kolme vuotta sitten hyväksytyn strategian päivitys ja laajennus. Strategian sisällön laajentuminen heijastaa sekä arktisen alueen että Suomen toiminnan huimaa muutosta. Vuoden 2010 strategiassa vilisivät kansainväliset ?foorumit? ja erilaiset ?turvallisuushaasteet?. Uudessa strategiassa vilisevät luonnonvarat, alkuperäiskansat ja pilvipalvelut. Vain jääkarhut puuttuvat.

Oma tavoitteeni strategian valmistelussa oli alusta alkaen selvä: halusin päästä eroon arktisista ?haasteista? ja kääntää ne mahdollisuuksiksi. En halua nähdä arktista aluetta erilaisten turvallisuuspyrkimysten temmellyskenttänä tai päälle kaatuvien ilmastohaasteiden laboratoriona. Se on Suomelle ennen kaikkea valtava liiketoimintamahdollisuus.

Olen lopputuotokseen erittäin tyytyväinen. Hallitusta on aiheellisestikin syytetty loputtomasta strategioiden, mietintöjen ja periaatepäätösten tuottamisesta. Tämä strategia antaa kuitenkin kenelle tahansa lukijalle hyvin kouriintuntuvan kuvan arktisen alueen loputtomista mahdollisuuksista. Se on oiva opas ennen kaikkea yritystoiminnan kehittämisessä. Yli toistakymmentä sivua käytetään hyvin konkreettiseen kuvaukseen arktisen liiketoiminnan mahdollisuuksista. Energian, merialan, luonnonvarojen, cleantechin, matkailun, liikenteen ja digitaalisten palvelujen yhteydessä lukijalle avautuu valtava mahdollisuuksien kirjo. Tämä on julkisen sektorin tarjoamaan sparrausta parhaimmillaan.

Kimpussani on ollut jo pitkään joukko arktisen alueen asiantuntijoita, joiden mielestä Suomessa koko arktinen vallankumous on jäänyt huomaamatta. Siinä voi olla perääkin. Se ehkä heijastaa aikamme tiedonvälitystä. Pohjoisen tiedotusvälineet ovat ansiokkaasti pitäneet esillä arktisen mahdollisuuksia mutta täällä etelässä on ehkä jo pidempään nukuttu mahdollisuuksien ohi.

Tähän liittyy yksi väärinkäsitys, jonka arktinen strategia ansiokkaasti korjaa: arktinen toiminta ei ole aluepolitiikkaa. Lähes kaikilla aloilla arktinen on globaalien pyrkimysten näyttämö. Esimerkiksi arktinen meriteknologia on maailmanlaajuisesti kilpailtu toimiala, jossa kilpailijamme ovat ihan muualla kuin pohjoisessa. Tästä huolimatta strategia korostaa, että pitkäaikaisia tuloksia pohjoisessa saavutetaan vain paikan päällä. Tämä koskee erityisesti investointi- ja palvelualan hankkeita. Kiinnostavasti arktisessa liiketoiminnassa pätee kehitysmaaliiketoiminnasta tuttu sääntö: kestäviä tuloksia saavuttaa vain sitoutumalla pitkäjänteisesti alueen kehittämiseen.

En myöskään halua kiistää Suomen maantieteellisen aseman tuomia kiistattomia etuja. Suomi on arktinen maa. Suomen kansa on kokonaisuudessaan arktinen kansa. Joka kolmas 60. leveyspiirin pohjoispuolella asuvista on suomalainen. Koko arktinen strategia perustuu ajatukseen, että kaikkialla Suomessa on arktista osaamista ja arktiset asiat ovat tärkeitä koko Suomen kannalta.

En halua ohittaa tätäkään aihetta ilman muutamaa esimerkinomaista lukua. Arktisella alueella on ainakin 13 prosenttia maailman löytämättömistä öljyvaroista ja 30 prosenttia maakaasusta. Pelkästään kaivosalalle arvioidaan syntyvän Suomessa jopa 5000 uutta työpaikkaa lähivuosina, ja yksi kaivostyöpaikka tuottaa yleensä välillisesti kahdesta kolmeen muuta työpaikkaa. Toisaalta arktisen ekosysteemin säilymisen varassa on noin 21000 kylmään sopeutunutta eliölajia, muun muassa yli puolet maailman kahlaajalinnuista. Arktinen alue on siis oiva testialusta alueen maiden kyvylle tuottaa viisasta toimintaa, jossa eri etunäkökohdat otetaan huomioon mutta samalla hyödynnetään täysimääräisesti tarjolla olevia mahdollisuuksia.

Aion itse tapani mukaan siirtyä heti sanoista tekoihin. Lähden kuukauden päästä mittavan yritysvaltuuskunnan kanssa hyödyntämään arktisia mahdollisuuksia Norjan Hammerfestiin. Pysykää kanavalla.

Tässä tänään suurlähettiläskokouksessa Finlandia-talolla pitämäni puhe.

Muutosvarauksin

Hyvät ystävät, arvoisat suurlähettiläät.

On taas ilo nähdä teitä kaikkia ja puhua kanssanne ajankohtaisesta tilanteesta. Tarkoitukseni on tänään käsitellä Suomen eurooppapolitiikkaa. Toivon, että voimme tämän puheenvuoron pohjalta käydä reippaan keskustelun.

Sitä ennen on kuitenkin paikallaan kiittää teitä kaikkia tehdystä työstä. On sitten kysymys toiminnastani eurooppaministerinä, ulkomaankauppaministerinä tai pohjoismaisen yhteistyön ministerinä, olen aina voinut tukeutua teihin. Tästä haluan lausua lämpimät kiitokset.

Samalla on hyvä todeta, että kriisi, jota olemme maailmassa ja Euroopassa läpikäyneet, on nostanut esille sen keskeisen merkityksen, joka edustustoverkollamme on. Edustustojenne raportit ovat se tärkeä aines, jonka varassa realistinen tilannekuva muodostetaan ja päätöksiä tehdään. Onpa sitten kyseessä vaikka Brasilian kauppapolitiikka, Japanin rahapolitiikka, Etelä-Afrikan kaivosteollisuus, USA:n sisäpolitiikka tai Ranskan eurolinjaukset. Tiedän, kuinka paljon ministerikollegani arvostavat edustustojen hyvää raportointia.

Palataan kuitenkin päivän aiheeseen. Tarkoitukseni on lähestyä tätä kokonaisuutta kolmena ulottuvuutena.

1. Ensin nykytila. Ajattelin arvioida sitä, minkälaisena näen integraatioon kohdistuvat osin varsin ristiriitaiset paineet.

2. Toiseksi tavoite. Euroopan ja Suomen on välttämätöntä löytää keinot vähintään ylläpitää se korkea elintaso, jota olemme oppineet jo pitämään itsestäänselvyytenä.

3. Kolmanneksi linjaukset. Suomen on valittava ne konkreettiset toimet, mihin me haluamme eurooppapolitiikassa panostaa ja vaikuttaa.

Ensiksi, nykytila.

Eurooppa on läpikäynyt poikkeuksellisen kriisin. Euroalue kävi useampaan otteeseen kuilun reunalla. Vuosi sitten suurlähettiläspäivillä vakuutin teille, että Suomi on 100-prosenttisen sitounut euroon. Olimme tilanteessa, jossa julkisuudessa ja maailman pörsseissä spekuloitiin ”Fixitillä”.

Olemme tulleet tästä isoja askelia eteenpäin. Rahoitusjärjestelmän haasteet on saatu vakautettua, jäsenmaissa on tehty uudistuksia ja talouspoliittisen järjestelmän vahvistamisessa on otettu isoja askelia. Tänään yksikään eduskuntapuolue ei aja Suomen eroa eurosta. Euroalueen taantuma on vihdoin päättynyt. Viime talvena tuli tavaksi puhua tunnelin päässä näkyvästä valosta. Nyt tiedämme, että kyseessä ei ollut vastaantuleva juna.

Kriisin seurauksena rakennettu talouspoliittisen koordinaation järjestelmä syventää integraatiota erityisesti euroalueella ratkaisevasti. Jäsenvaltiot ovat nyt hyvin konkreettisella tavalla tilivelvollisia taloudenhoidostaan unionille ja toisilleen. Tätä olisi pidetty viisi vuotta sitten fantasiakirjallisuutena.

On kuitenkin utopiaa ajatella, että kaiken vastuun jäsenmaan taloudesta voisi jättää unionille. Vastuu kilpailukyvyn edellytyksistä ja vakaasta julkisesta taloudesta on viime kädessä aina kansallisella hallituksella ja parlamentilla.

Kriisin aikana on mielestäni löydetty oikea tasapaino vastuun ja solidaarisuuden välillä: ohjelmamaat ovat saaneet tukea ja tehneet uudistuksia, Euroopan keskuspankki on tehnyt isoja liikkeitä rahoitusvakauden ylläpitämiseksi, ja samalla on rakennettu järjestelmä, jossa jäsenmailta edellytetään kuria ja täsmällisyyttä oman taloutensa hoidossa. Tästä tasapainosta on pohjimmiltaan kyse ”reilussa integraatiossa”. Integraatiota leimaa tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa kolme keskeistä tekijää.

A. Ensiksi, päätöksenteko EU-maissa – myös Suomessa – on merkittävästi aiempaa vaikeampaa.

Lehman Brothersin kaatumisen jälkeisenä aikana hallituspuolueet ovat hävinneet kansalliset parlamenttivaalit lähes kaikissa EU-maissa.

Talouden alamäki on kärjistänyt kehitystä, mutta syyt ovat syvemmällä. Perinteisten auktoriteettien mureneminen, puoluepoliittisen kentän sirpaloituminen, vastakkainasettelun voimistuminen ja kansallisen politiikan aseettomuus kansainvälisten ilmiöiden edessä ovat Suomessakin tuttuja ilmiöitä.

Päätöksenteon vaikeus on keskeinen syy siihen, miksi EU-maat antoivat kilpailukykynsä rapautua 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Pakolliset uudistukset on kriisin aikana ulkoistettu EU-komission ja IMF:n johdolla tehtäviksi. Tällä menetelmällä ohjelmamaat Irlanti, Espanja, Kreikka ja Portugali ovat tehneet pitkälle meneviä rakenteellisia uudistuksia ja saaneet taloutensa orastavaan nousuun.

Meillä Suomessa uudistuksia ei ole saatu aikaan. Tällä tiellä ei voida jatkaa pitkään. Hallitukset ja kansalliset parlamentit eivät voi väistellä vastuutaan loputtomiin.

B. Toiseksi, olemme siirtymässä maltillisen integraation aikaan.

Talouspoliittinen integraatio on edennyt nopeammin kuin edes kaltaiseni federalisti osasi muutama vuosi sitten ennakoida ja ehdottaa. Nyt on tullut aika konsolidoida saavutuksia ja panostaa siihen, että tehdyt päätökset pannaan toimeen. Ruokahalua suurille ja mullistaville institutionaalisille uudistuksille ei jäsenmaista nyt löydy. Sellaista tahtotilaa ei ole, että unionissa haluttaisiin avata perussopimukset ja antautua uuteen – pitkään ja arvaamattomaan – perussopimusmuutokseen. Suomikaan ei näe nyt tarvetta muuttaa unionin rakenteita, mutta ei tätä ovea pidä toki sulkea pysyvästi kiinni.

Integraatiota eteenpäin ajava logiikka ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään. Mm. energiapolitiikassa ja ulkosuhteissa tarve lisäintegraatiolle on ilmeinen, sisämarkkinoiden ajantasaistamisesta puhumattakaan. Uskon kuitenkin, että integraation eteneminen tulee jatkossa tapahtumaan pienempien jäsenmaaryhmien voimin.

C. Tästä tullaan kolmanteen tekijään; arvaamattomaan, jopa villiin korttiin. Unionissa on vallalla uusia keskipakoisvoimia. Vahvoja poliittisia virtauksia, jotka jakavat unionia.

Britanniassa keskustellaan maan EU-suhteen uudelleen määrittämisestä, ja EU-toimivaltoja arvioiva hanke on ollut käynnissä myös Alankomaissa. Vapaan liikkuvuuden rajoituksia on ehdotettu useammassa jäsenmaassa eri perusteilla. Kärjistäen näyttää siltä, että konservatiivi pelkää kerjäläisiä ja rikollisia, sosialisti työnhakijoita.

Erityisesti Britannia on pääministeri Cameronin linjauksilla lähtenyt reitille, jonka päämäärä on Englannin kanaalin sumuverhon peitossa. Suomen kannalta olisi onnetonta, jos – ehkä tahtomattaankin, puolivahingossa – Britannia päätyisi loittonemaan olennaisesti unionista. Jopa liittokansleri Merkelin on tulkittu vaalikampanjan yhteydessä omaksuneen EU-kriittisempiä äänenpainoja. Mihinkään olennaiseen Saksan suunnanmuutokseen en kuitenkaan usko. Kyse on enemmänkin tasapainoilusta yhteisöllisyyden ja hallitustenvälisyyden välillä.

Joissakin jäsenmaissa unionin perusarvot ovat kovan paineen alla ja äänenpainot ahdasmielisen konservatiivisia. On selvää, että ihmisoikeudet ja eurooppalaiset arvot muodostavat unionin perustan. Tämän takia Suomi on ollut aloitteellinen EU:n arvojen ja oikeusvaltion paremman seurannan suhteen.

Nämä erilaiset Eurooppa-näkemykset tulevat punnittavaksi tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa. Niistä tulee aiempaa merkittävämpi valinta unionin suunnasta. Puoluekenttä Euroopan parlamentissa tulee todennäköisesti sirpaloitumaan entisestään; vastakkain ovat toisaalta integraation vastustajat ja kannattajat – toisaalta sääntelyn tai vapauden lisäämistä kannattavat. Vakaiden enemmistöjen muodostaminen tästä mosaiikista ei tule olemaan helppoa.

Uskon, että näemme eurovaaleissa uudenlaisen asetelman, kun eurooppalaisilla puolueilla on ennakkoon julkistetut ehdokkaansa komission puheenjohtajaksi. Samalla tämä on omiaan johtamaan komission entistä tiiviimpään yhteistyöhön parlamentin kanssa. Olisi tietenkin hienoa, jos uusi asetelma näkyisi myös korkeampana äänestysprosenttina.

Hyvät kollegat, seuraavaksi muutama ajatus siitä, mitä Suomen ja Euroopan pitäisi omasta mielestäni tavoitella.

Jos kenraalit käyvät joskus edellistä sotaa, niin EU-politiikassa vastaava riski olisi keskittyä vain ja ainoastaan rahoituskriisin hoitamiseen.

Euroalueen kriisi ei ollut vain pankkikriisi ja velkakriisi. Perimmäinen ongelma EU-alueella on kilpailukyvyn ja talouskasvun puute. Talous on supistunut ja orastava kasvu on hyvin heikkoa. Kasvun aikaansaamiseksi meidän on pystyttävä sekä lisäämään tehtyjä työtunteja – pidentämään työuria ja luomaan uusia työpaikkoja – että parannettava työn tuottavuutta. Tämä edellyttää kilpailukykyä. Euroopassa pitää jatkossakin kyetä tekemään sellaisia tavaroita ja palveluita, joilla on kysyntää maailmalla. Vain sitä kautta voimme säilyttää ne materiaaliset etuoikeudet, joita eurooppalaiset pitävät itsestäänselvyyksinä.

Liian moni eurooppalainen päättäjä kuvittelee, että hyvinvointi voidaan taata poliittisin päätöksin ja eurooppalainen hyvinvointimalli museoida direktiiveillä tai laeilla. Taloudellinen menestys riippuu kuitenkin aina yrityksistä ja niiden työntekijöistä. Poliitikkojen tehtävä on luoda vakaa ja kannustava toimintaympäristö ja vahvistaa tulevaisuudenuskoa. Tuhkan ripottelu päälleen ja auringonlaskun maanosasta puhuminen on haitallisinta, mitä poliitikko voi Suomen ja Euroopan eteen tehdä.

Euroopan kilpailukykyhaaste pitää eritellä kolmen tason kautta. On globaali markkina, jonka ehdoilla elämme. On eurooppalainen kotimarkkina, joka antaa puitteet eurooppalaisille yrityksille. Ja on kansallinen, suomalainen perusta, jossa olennaiset hyvinvointia kilpailukyvyn kautta rakentavat ratkaisut tehdään. Nämä kolme tasoa vaikuttavat kaikki toisiinsa, eikä yhden tason päätöksillä saavuteta haluttuja tavoitteita, jos niitä ei hahmoteta osana kokonaisuutta.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen.

A. Globaalitasolla olemme jo pidemmän aikaa nähneet kehityksen, jossa perinteiset teollisuusmaat saavat rinnalleen haastajia nousevista talouksista. Se maaryhmä, johon opimme kylmän sodan aikana viittaamaan läntisenä maailmana, ei ole enää maailmantalouden itsestään selvä johtaja.

Maailman talousjärjestelmä muokkautuu uudelleen. Kysymys on, kenen ehdoilla tämä tapahtuu. Onko eurooppalaisilla normeilla ja arvoilla jatkossa maailmanlaajuista merkitystä.

Tämä kehitys näkyy myös kauppapolitiikassa, joka on palaamassa kansainvälisen politiikan keskiöön. Suomella on intressi avata uusia mahdollisuuksia eurooppalaisille yrityksille. Kun tavoite ei lähitulevaisuudessa etene multilateraalia reittiä, on meidän tavoiteltava alueellisia ratkaisuja.

Erityisesti neuvottelut Japanin ja Yhdysvaltojen kanssa ovat Suomelle olennaisen tärkeitä. Niin kaupan vapauttamisen kuin sääntely-yhteistyön kannalta. EU:n ja Yhdysvaltojen taloussuhde on maailman merkittävin. Sen syventäminen hyödyntää
molempia osapuolia. Suomelle on tärkeää, että sopimus johtaa amerikkalaisten markkinoiden avaamiseen niin palveluissa kuin julkisissa hankinnoissa.

B. Euroopan unioni on Suomelle kotimarkkina ja tärkein vientialue. Ilman sisämarkkinoita eurooppalainen elinkeinoelämä pirstaloituisi ja näivettyisi pahasti. Ongelmana on kuitenkin se, että sisämarkkina on jäänyt ajastaan jälkeen. Emme ole pystyneet uudistamaan sitä maailman muutosten perässä. Tulevaisuuden tuotteet ovat kasvavassa määrin tavaroiden ja palveluiden yhdistelmiä, joita tarjotaan ainakin osin digitaalisessa muodossa.

Eurooppa menetti lupaavan aseman uudessa teknologiassa, kun jätimme digitaalisen sisämarkkinan rakentamatta. Tuloksena on amerikkalaisten yritysten ylivalta digitaalisissa palveluissa. Asetelma on kääntynyt nopeasti: vielä kymmenen vuotta sitten amerikkalaiset käyttivät hakulaitteita, kun täällä kaikilla oli jo kännykät.

Ei Eurooppa voi menestyä 2010-luvulla, jos digitaaliset palvelut käytännössä pysähtyvät valtakunnanrajaan. Yhdysvalloissa firmat toimivat yhtenäisin pelisäännöin, kun Euroopassa tasapainoillaan 28:n erilaisen lainsäädännön kanssa. Digitaalinen sisämarkkina pitää saada kuntoon, jos haluamme puhua vakavissamme kasvusta, kilpailukyvystä ja työpaikoista Euroopassa.

Nopeasti muuttuvassa ympäristössä tämä ei voi tapahtua laatimalla valtavat määrät uutta yksityiskohtaista ja laiteriippuvaista lainsäädäntöä. Regulaation pitää tukea teknologista, taloudellista ja yhteiskunnallista kehitystä, ei seistä sen tiellä.

Toinen tärkeä esimerkki on energia. Voiko Eurooppa menestyä, kun sen energiamarkkinat ovat niin hajanaiset ja kaula energianhinnassa mm. Yhdysvaltoihin kasvaa koko ajan. Euroopan täytyy olla todellakin kilpailukykyinen, jos korkeiden työvoimakustannusten ja tasokkaan sosiaaliturvan lisäksi aiomme menestyä maailmanmarkkinoilla vielä muita huomattavasti kalliimmalla energiallakin.

C. Suomessa talous on ottanut taka-askelia. Bruttokansantuotteemme on vuoden 2006 tasolla. Kustannuskilpailukykymme ja vaihtotase ovat heikentyneet huolestuttavasti. Teollisuuden rakennemuutos on hävittänyt osan tuotantoa ja vientiä. Ei ole henkselien paukuttelun paikka.

Olemme opettaneet kriisimaille, että on elettävä suu säkkiä myöten ja vain rakenneuudistukset tepsivät – nyt on aika elää itsekin sen mukaan. Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen on saatava aikaan tiekartan lisäksi konkreettisia päätöksiä työurien pidentämisestä, maltillisesta palkkaratkaisusta ja julkisen sektorin uudistamisesta jo tällä viikolla budjettiriihen yhteydessä. Pääministerin tämänpäiväinen Heureka-foorumi pohjustaa osaltaan maastoa ratkaisuille.

Suomella on siis selvät tavoitteet kaikille kolmelle päätöksenteon tasolle: globaalilla tasolla tarvitsemme vapaakauppaa, eurooppalaisella tasolla sisämarkkinoita ja kansallisella tasolla rakenneuudistuksia. Päätöksenteko on kiistatta vaikeaa jokaisella tasolla, mutta juuri siksi tavoitteiden on säilyttävä kirkkaina mielessä.

Hyvät ystävät.

Maasto on selvä ja haasteet selkeinä. Tästä tullaan kaikkein olennaisimpaan – mitä
me teemme asialle. Miten Suomi toimii.

Kiitin puheenvuoroni aluksi erinomaisia raporttejanne. Suomi ei kuitenkaan voi tyytyä olemaan vain maailman tapahtumien seuraaja ja niihin sopeutuja. Kun tiedostamme, että globaalit ja eurooppalaiset ratkaisut vaikuttavat meihin olennaisesti, on meidän pyrittävä ja pystyttävä vaikuttamaan näihin ratkaisuihin.

Tässä työssä ulkoministeriöllä ja edustustoilla on aivan olennainen rooli. Roolin täyttäminen on kuitenkin mahdollista vain, jos hallitus Helsingissä pystyy muodostamaan selkeitä kantoja ja realistisia tavoitteita.

Hallitus sai juuri ennen kesätaukoa valmiiksi uuden EU-selonteon, jossa linjataan Suomen näkemys unionin kehittämisestä. Selonteko on kuuden puolueen hallituksen yhteinen näkemys, joka ei syntynyt aivan käden käänteessä. Minusta on kuitenkin arvokasta, että EU-ministerivaliokunnassa hallituskäy yksityiskohtaista keskustelua Suomen EU-politiikasta ja aidosti etsii yhteiset kannat.

Selontekoon kirjattu yhteinen visio on hyvin rakentava ja eurooppamyönteinen. Olemme hakemassa ratkaisuja ja kehittämässä unionia.

Suomea on joskus kritisoitu eurooppalaisessa keskustelussa niuhoksi ja saidaksi. Tässä Suomi haluaa vapaakauppaa, uudistaa sisämarkkinoita, kehittää euroaluetta, edistää laajentumista, vahvistaa unionin arvopohjaa, rakentaa yhtenäisempää ulkoista toimintaa. Kaikki olennaisia asioita, jotta unioni olisi kilpailukykyisempi globaalitaloudessa ja vaikutusvaltaisempi maailmanpolitiikassa.

Politiikkaa on kuitenkin tehtävä siinä todellisuudessa, jossa EU:hun kohdistuu uudenlaisia ristipaineita. Integraatiokehitykselle on ominaista tietty heiluriliike – välillä otetaan isoja harppauksia eteenpäin, välillä otetaan aikalisää tulosten vakiinnuttamiselle. Lähitulevaisuudessa ei ole odotettavissa suuria harppauksia. Sekin aika kuitenkin tulee, että liike vie taas eteenpäin. Ei ehkä kuitenkaan kaikkia jäsenmaita. Omasta näkökulmastani on selvää, että Suomen pitää olla aina unionin sisäkehässä. Ajamassa omia tavoitteitamme ja vaikuttamassa integraation muotoon.

Maailman, Euroopan ja Suomen tulevaisuuden haasteet – olipa kysymys taloudesta,
turvallisuudesta, ilmastosta, resursseista tai väestökehityksestä – tukevat integraation perimmäistä logiikkaa. Yhdessä vaikutetaan, yksin ajaudutaan. Yhtenäisinä kukoistetaan, hajanaisina hävitään.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä on parhaillaan koolla suunnittelemassa syksyä. Eilen olimme Lappeenrannassa ja tänään Mikkelissä. Itä-Suomen kierros alkoi viime viikolla Joensuusta ministeriryhmämme kokouksesta. Pääministeri Jyrki Katainen piti Joensuussa puheen siitä, miten Suomi ja suomalaiset ovat muuttumassa. Jäin miettimään muutosta ja siksi muutama merkintä aiheesta täällä blogissakin.

Suomi on muuttumassa radikaalimmin kuin huomaamme. Väestörakenteemme ja teollisuutemme ovat muutoksessa, mutta samaan aikaan muutumme itse. Suomessa on ollut harvinaisen tiivis yhtenäiskulttuuri, mikä on ollut vahvuutemme. Me kaikki olemme suurin piirtein tienneet, millaisessa maailmassa toiset suomalaiset elävät. Olemme katsoneet samat uutiset ja lastenohjelmat televisiosta ja lukeneet samansisältöiset uutiset sanomalehdistä.

Kymmenen vuoden päästä Suomi on erilainen. Muutoksen ymmärtämisen tärkeyttä kuvastaa hyvin pääministerin esimerkki: tiedämme yrityksiä, joissa ongelma ei ole se, että tehdään vääriä asioita vaan se, että on tehty oikeita asioita liian pitkään. Eikä olla huomattu maailman muuttuneen ympärillä. Myös ulkoministeri Erkki Tuomioja pohti maailman muutosta hieman eri kulmasta omassa blogissaan.

Osa muutokseen johtaneista syistä on yleismaailmallisia ja osa on suomalaisia. Yksi yleismaailmallisista tekijöistä on se, että ihmisten on helpompi saada tietoa ja äänensä kuuluviin. On mahtavaa, että tänä päivänä yksittäinen ihminen voi vaikuttaa maailman tai Suomen suuntaan helpostikin esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Ihmiset eivät enää luota perinteisiin instituutioihin, kuten puolueisiin, ammatti- tai työmarkkinajärjestöihin tai kirkkoon yhtä paljon kuin ennen. Vaikuttaa voi yksinkin tai samanmielisten kanssa suoraan ohi puolueiden tai järjestöjen.

Sosiaalisessa mediassa huomaa, että ihmiset hakeutuvat samanmielisten pariin. Ilmiön huomaa Twitterissä ja erilaisilla nettifoorumeilla. Hyvä puoli on se, että ihmiset löytävät toisensa ja saavat aikaan asioita. Huono puoli taas se, että omia mielipiteitään voi erehtyä pitämään ainoina oikeina. Olemme jengiytymässä, hengaamme vain omassa linnakkeessamme niin kuin Clash of Clans -pelissä.

Miksi muutoksen ymmärtäminen on sitten tärkeää? Siksi, että maailma on avautunut ja ihmiset, ajatukset ja pääomat liikkuvat suhteellisen vapaasti. Politiikkojen johtama suunnitelmatalous ei ole tätä päivää. Suomea ei rakenneta enää samalla tavalla kuin ennen, säätämällä lakeja joka asiasta ja holhoamalla. Ilahduin kansanedustajien Sanni Grahn-Laasosen ja Lasse Männistön ehdotuksesta purkaa 46 lakia, säädöstä, asetusta, sääntöä tai viranomaiskäytäntöä.

Päättäjien pitää pystyä rakentamaan suomalaisille turvallinen perusta, jonka päälle kaikki voivat rakentaa itsensä näköisen elämän. Vähemmän siis lakeja, sääntöjä ja ohjeita ja enemmän valinnanvapautta. Elämä ei ole säädeltävissä. Minun anglosaksisesta taustastani kumpuaa ajattelu, jossa kaiken muun edelle menee vapaus, vapaus ja vapaus. Siitähän EU:ssakin on kysymys. Vähemmän sääntelyä, enemmän vapautta.

Meillä pitää olla näppituntuma muutokseen. Meidän pitää olla ketteriä ja nopeita, jotta tiedämme, mihin suuntaan kurssia pitää kääntää. Sillä me pärjäämme. Olemme etujoukoissa rohkeina niin kuin aina.

Hyvän loman tietää siitä, että tekee mieli tulla takaisin töihin. Olin kolme viikkoa poissa, ja oli tosi kiva palata työjuttujen pariin.

Kirjoitin kesäkuun Blue Wings -lehteen kolumnin aikataulun hallinnasta. Kerroin siinä pyrkimyksestäni noudattaa 8+8+8-mallia. Yritän tehdä vuorokaudessa kahdeksan tuntia töitä, viettää kahdeksan tuntia vapaa-aikaa ja levätä saman verran. Kuten kirjoitin kolumnissanikin, malli on teoriassa helppo. Käytännössä sitten vähän vaikeampi.

Päivän tunnit eivät jakaannu minun niin kuin ei monen muunkaan työssä tänä päivänä niin kuin ennen vanhaan. Töitä ei tehdä 8-16, vapaa-aikaa ei vietetä 16-24 eikä yötä nukuta 24-8. Työ joustaa monessa tehtävässä vapaa-ajan puolelle, ja asioita täytyy hoitaa silloin, kun ne tulevat eteen.

Nykyajan työtehoa ei mitata kellokorteilla. Ajatus siitä, että tehdyt työtunnit kertoisivat ahkeruudesta, on auttamattomasti vanhentunut monissa ammateissa. Muistatko, kun olit itse viimeksi väsyneenä huonojen yöunien jälkeen töissä? Saitko paljon aikaan?

Kun ihmisellä on työssään selvät tavoitteet ja tehtävät, uskon, että jokainen löytää itselleen parhaan työn tekemisen mallin. Työn tulokset ratkaisevat, ei yhtäjaksoisesti töihin käytetty aika. Jos muiden työt eivät häiriinny ja itselle sopii parhaiten tehdä neljä tuntia töitä aamulla aikaisin ja neljä tuntia illalla, go for it. Tärkeää on lopputulos, ei palava lamppu työhuoneessa.

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla Kuluttajatutkimuskeskuksen erikoistutkijan Veera Mustosen artikkeli työstressistä. Tutkimuksessa oli huomattu, että vapaa-aika ja arjen toimivuus vaikuttaa töissä jaksamiseen siinä missä työstressikin. Otos oli pienehkö, mutta pointti on tärkeä: monesti ei ajatella, kuinka tärkeää töissä jaksamiselle on se, että arki on kunnossa. Jotkut yritykset ovat tämän hoksanneet ja kustantavat työntekijöilleen esimerkiksi siivousta tai lastenhoitoa.

Luin kesälomalla Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion Työkirjan, joka herätteli ajatuksiani aiheesta. Kannattaa lukea. Kirjan ajatuksena on auttaa ihmisiä löytämään työn ilo ja rohkaista irti kaavoista. Annoin kesällä kirjan tekijöille haastattelun aiheesta ja kirjoitan seuraavan Blue Wings -kolumnini kirjan pohjalta.

Forbes-lehti on haastatellut työssä menestymisestä kirjoja kirjoittanutta Laura Vanderkamia. Hän kehoittaa ihmisiä harrastamaan muutakin kuin töitä vertaamalla hyvää urheilijaa hyvään työntekijään: ?Crosstraining tekee urheilijasta paremman. Myös työntekijästä tulee parempi, jos hän pelkän työnteon sijaan muun muassa harrastaa, viettää aikaa perheen kanssa ja urheilee.”

Tee siis töitä, urheile, vietä aikaa rakkaidesi kanssa, aloita uusi harrastus, lepää, älä ole tavoitettavissa. Tiedät kyllä itse, mistä nautit. Silloin voit hyvin.